Syntymä kuolemasta

// Poisonbubble~ :3 //

Lilum

Kaikki demonien auroja aistivat saattoivat huomata, että uusi paholainen oli syntynyt. Koko puiston oli pari viime päivää täyttänyt tumma ja synkkä tunnelma. Evegwarin spektraalidemoneista vahvimmat olivat käyneet kiertämässä alueen myhähdellen ja imeneet veriteon jäljet ravinnokseen. Asukkaat sen sijaan tunsivat yhtäkkistä vetoa puistosta poispäin ja ruumiin poissiivoamisen jälkeen kukaan ei oikein ollut halukas viettämään siellä aikaa yhtään enempää kuin oli tarve.

Lilium värjötteli verenpisaroiden kukkien alla ja eli. Hänen koko mielensä oli myllerryksessä: hän oli yhtäkkiä tullut tähän maailmaan, ja nyt hän vain yritti selvittää maailmankaikkeuden salaisuuksia. Haltioiden kaupungista löykäävä ylpeys ruokki pientä olentoa alati ja syötti sille voimaa, mutta mistään muusta se ei ottanut selvää. Hänen mielensä ohi liukui satojen ja taas satojen muiden demonien mielikosketuksia, mutta yksikään niistä ei pysähtynyt hänen luokseen. Kukaan ei välittänyt vastasyntyneestä spektraalista, joka mitä todennäköisimmin valuisi takaisin olemattomuuteen parin päivän sisällä.

Demonien aistima mielitaso oli täynnä tunteita. Lilium alkoi vähitellen erottaa niitä toisistaan, mutta ei ollut kiinnostunut kuin yhdestä niistä. Sitä virtasi häneen hiljaisena tasaisena virtana, ja pieni demoni nautti sen ruokkivasta voimasta. Tuntien muuttuessa päiviksi pieni taistelija voimistui hetki hetkeltä. Lilium pyörähti ulos piilopaikastaan, leijui ylöspäin ja maailma muuttui heti hänen ympärillään. Hänen aistinsa syöttivät hänelle aistimuksia henkimaailmasta, mutta nyt niiden sekaan sekoittua tietoa fyysisyydestä. Hänen ympärillään kasvava kukkaloisto oli heti jotain, mihin hän saattoi samaistua. Hän ei osannut edes piilottaa omaa auraansa, mutta silti hän tiesi, että tänne hän kuului.

Nill

"Ja se on tärkeä... Miksi?" Nill tuijotteli laiskasti puistoa alapuolellaan ja siellä lymyilevää pientä demonia. Demoni oli pieni, ja niin kovin säälittävän oloinen.
"Se on sinun lajiasi, samaa lihaa ja verta. Kasvata sitä, ja joskus siitä tulee suuri ja mahtava." Kuului Skaron vastaus, mutta nyt jo Nill epäili tämän sanoja. Kun Nill oli syntynyt tähän maailmaan, hän oli tuntenut suurta tyydytystä ympäröivästä maailmasta, ja mahdollisuudesta olla osa sitä. Vain sekuntteja syntymänsä jälkeen, hän oli aiheuttanut niin suuren verilöylyn, ettei siihen autioituneeseen kylään uskaltanut kukaan vieläkään. Joten miksi jostain niin pienestä ja hiljaisesta kuin tuo, voisi koskaan tulla edes lähimainkaan hänen kaltaisensa. Vaikka... Nill ei oikein kyennyt piilottamaan uteliaisuuttaan tuota pientä kohtaan.

"Eihän tuo edes pärjäisi metsästäjälle..." Nill sanoi nyt hieman vaimeammin ja kallisti päätään. Pikkuruinen demoni oli niin heikko, että se kuolisi heti ensikosketuksessaan metsästäjän kanssa.
"Olet siis sittenkin kiinnostunut?" Skaro käkätti hänen korvaansa. Kyllä, oli hän kiinnostunut, mutta ei ehkä sillä tasolla kuin Skaro oletti. Nill oli kiinnostunut tästä pienestä olennosta samalla tavalla kuin lapsi kulkukissasta. Sen halusi viedä kotiin ja pitää omanaan, jotta sitä voisi katsella joka päivä.

"Keskity nyt. Tämä on pyörinyt täällä jo jonkin aikaa, ja se alkaa herättää huomiota. Metsästäjät todennäköisesti tulevat pian katsomaan että mitä on tekeillä, joten sinun on autettava sitä." Skaro puhui nyt tyrskähdellen saaden Nillin pyöräyttämään silmiään. Niinpä tietenkin. Tee sitä, tee tätä. Kyllä oli elämä hankalaa. Tietenkin tämä kaikki oli vain esitystä. Nill ei pahastunut pienen demonin auttamisesta. Oikeastaan, pikkuisen auttaminen toisi lisää aikaa tämän tarkkailuun, joten Nill oli jopa hyvillään.
"Selvä, selvä... Minä katson sen perään." Nill nyökkäili itsekseen ja antoi hahmonsa häilyä. Haltiakaupungin keskelle ilmestyvä suuri demoni saattaisi herättää liian paljon huomiota, joten Nill lähestyi pikkuista spektraalimuodossaan. Nill laskeutui puistoon ja katseli kukkien ympärillä pyörivää demonia hetken ihan hiljaa, hivuttautuen sitten lähemmäksi.
"Tuo ei ole kovin viisasta..." Nill lopulta sanoi ääneen. "Paljastat itsestäsi aivan liikaa."

Lilium ei osannut erottaa häntä lähestyvää demonia kaikkien muiden tuntemusten joukosta, ennenkuin tämä puhui. Äänen kuullessaan spektraali pyörähti, vajosi takaisin maan pinnan tasolle ja kasvatti säikähdyksissään sekaisen ruusupuskan ympärilleen, ennenkuin sai paikannettua tulokkaan. Lilium joutui keskittymään hetken tutkiskellen toisesta huokuvaa auraa: tunteet kuten ilkikurisuus, itsekkyys ja huvittuneisuus kertoivat olennon olevan persoonallinen ja kaikestä päätellen hänen kanssaan samaa lajia. Toinen henkiolento.

"Kukat suojelevat minua. Ne eivät tee minulle pahaa. Täällä on turvallista. Tunnen voimistuvani", Lilum sanoi. Toisen demonin voima tuntui hänen ympärillään kuin hukuttava aamukaste, kuin ruusunpiikkinen koura, joka voisi minä tahansa hetkenä murskata pienen demonin alleen. Koko pienen dmeonin kaailma muodostui mitä monimutkaisimmista tunteista, eikä hän vielä osannut sanoa, oliko tämä toinen olento vihamielinen vai ei. Kukat olivat hänelle turva, tämä toinen olento taas jotain aivan uutta. Oliko uusi jotain mitä piti pelätä, sitä Lilium ei tiennyt. Niinpä hän pystyi visusti luomansa piikkikasvuston seassa ja imi kasvien voimaa itseensä jatkuvana virtana.

Nill

Nill olisi hymyillyt jos nykyisessä muodossaan olisi voinut. Tämä olento oli todella kiehtova. Se kasvatti kasveja ja puhui hänelle iloiseen sävyyn, se oli kaikkea sitä, mitä Nill ei ollut. Nill osasi vain tuhota asioita, luoda ympärilleen vihaa ja kaaosta. Ehkäpä tuo siksi oli niin mielenkiintoinen.
"Kukat ehkä pitävät sinut piilossa, mutteivät olemustasi." Nill lähestyi puskaa uudelleen ja leijaili sen ympärillä tutkiskellen.
"Enkä tosiaankaan usko että mokomat rehut sinua satuttaisivat, vaan metsästäjät. Mikään ruusupensas ei sinua niiltä pelasta." Nill tiesi että hänen sanansa eivät välttämättä aiheuttaisi pikkuisessa minkäänlaista reaktiota, koska raukka tuskin edes tiesi mitä demoninmetsästäjät olivat. Tuo ei todellakaan osasisi puolustautua.

"Onko sinulla nimeä?" Nill kysyi pysähtyen laskeutui maantasolle. "Minun on Nill." Nill ei ollut varma oliko pieni otus saanut nimeä keneltäkään, vai oliko tämä vain keksinyt nimen itselleen. Skaro oli aikanaan nimennyt Nillin, joten hän ei tiennyt miten muut demonit olivat nimensä saaneet, mutta hän ei kyllä aikonut itse nimetä ketään. Tuskinpa mielikuvitus edes riittäisi. Nill aisti kuinka joukko vihamielisiä olentoja lähestyi heitä, ja hän tiesi katsomattakin että tänne päin oli tulossa joukko demoninmetsästäjiä. Joten tässä oli nyt hierottava tuttavuutta nopeasi, ja sitten lähdettävä livohkaan, tai aloitettava verilöyly. Verilöyly toisaalta hytisytti Nillin vartaloa, sillä demoninmetsästäjissä oli aina joukossa joku joka ei osannut pitää tunteitaan kurissa.

Rehut. Lilium tuhahti, suutahti, ja sen ruusujen piikit kasvoivat pituutta. Hänen kukkansa olivat maailman kauneimpia, eikä tämä uusi olento tiennyt niistä mitään! Kasvien voima oli mahtavinta mitä kukaan saattoi ikinä kuvitellakkaan, sillä ne olivat kaikkialla ympärillään. "Minä kyllä näytän!", Lilum yritti, mutta hänen pieni ylpeytensä ei auttanut piikkien pidentämiseksi kuin muutaman sentin. Ne eivät ylettyneet toiseen demoniin saakka. Lilum pyörähti murahtaen. Hän tuskin vielä ymmärsi omaa heikkouttaan.

Nillin kysyessä Liliumin nimeä, tämä hännetyi hetkeksi. Hän oli jo tiedostanut, että hän on erillinen olento kaikista näistä kukista, mutta nimeä hän ei ollut itselleen antanut. Lyhyt silmäys kuitenkin kertoi hänelle heti, mihin hän samaistui parhaiten. Hän viestitti Nillille kuvan kruununmuotoisesta, oranssista suuresta liljasta. "Lilium", hän sanoi. "Tässä kukassa on suurempaa voimaa kuin missään muussa. Se pelottaa minua. Erityisesti tuo valkoinen. Se on ainoa näistä, joita en voi kasvattaa enkä koskea", Lilium mietti.

Ei, Lilum ei tiennyt mitä metsästäjät olivat. Toinen demoni kuitenkin jakoi tuntemuksen jostain pahasta, jota oli vältettävä. Toisen voimien rinnalla hän ymmärsi heikkoutensa, mutta ei vaaran tuntemuksesta huolimatta myöntänyt sitä. "Minä en pelkää", Lilum tokaisi ja pyöri varovasti pois ruusujensa suojasta. "Sinä sanot että edessä on vaara, minä en tunne muutakuin ruokaa. Joku, joka vahvistaa minua, on tulossa."

Nill

"Niin niin, olet kovin urhea pieni otus." Nill hymähti. Lilium ei todellakaan ymmärtänyt vielä sitä kuinka pieni ja heikko todellisuudessa oli. Vaikka joku tännepäin tulevista olisikin juuri sopiva liliumille ruoaksi, se ei tarkoittanut että pikkuinen voisi käyttää sitä vielä hyväkseen. Metsästäjä voisi olla liian vahva pienelle demonille.
"Tämä ruoka pistää vastaan, etkä välttämättä ole tarpeeksi vahva. Kukkasi eivät voi suojella sinua näitä olentoja vastaan." Nill tunsi joukon lähestyvän, ja pystyi jo tietämään kuinka monta heitä oikein oli. Neljä miestä, kaikki aseistautuneita, ja tulivat tänne päin. Hekin olivat varmasti aistineet pikkuruisen liliumin, sillä hän ei pitänyt auraansa piilossa laisinkaan, toisin kuin Nill joka oli jo tottunut piilotteluun.

"Autatko pikkuista vai et?" Skaro kysyi tuppautuen tilanteeseen. Nill naurahti hiljaa.
"Enemmän... Haluan pitää sen..." Nill vastasi lähtien jälleen lähestymään pientä liliumia.
"Sinä... Mitä?" Nill ei enää vastannut skarolle vaan keskittyi täysin pieneen olentoon edessään. Se oli kovin suloinen, niin äkkipikainen ja tietämätön maailmasta että sitä ei voinut kuin ihailla.
"Lilium..." Nill aloitti pehmeästi. Suostuttelun ja puhumisen Nill kyllä osasi.
"Osaatko sinä ottaa fyysistä muotoa? Minä autan sinua kyllä metsästäjien kanssa, mutta sinun pitää uskoa mitä sanon. Tiedän että tämä on varmasti kovin hankalaa sinulle."

Ylpeä kun oli, Liliumin teki mieli jälleen väittää vastaan Nillille. Hän kyllä pärjäisi ketä tahansa vastaan.... Niin hän ainakin halusi uskoa. Kuten kaikella elävällä kuitenkin myös hänellä oli jonkinlainen selviytymisvietti, joka todisteli, että Nillin aistimia olentoja täytyi varoa. Kaikki ruoka, mitä Lilium oli näiden parin päivän aikana syönyt oli vain lipunut häneen ilman ponnisteluja. Mitä nämä täysin uudet ravinnonlähteet sitten olivat? Ne eivät olleet henkiolentoja, kuten hän ja Nill. Ne olivat fyysisiä. Itse asiassa Lilium tuskin aisti heitä. Kasveja lukuunottamatta kaikki fyysinen oli hänelle harmaan verhon peitossa, eikä näistä lähestyvistä olennoista hohkannut tunteita. He olivat kovia kuin kivi, ainoa mitä Lilium sai aistillan heistä irti, oli se, että yksi heistä oli hänen ruokansa lähde.

Nillin kysyyessä fyysisestä muodosta Liliumin täytyi jälleen pysähtyä paikalleen pohtimaan. "Pystynkö minä siihenkin?" hän melkein kuiskasi. Eiväthän hän ja Nill olleet samanlaisia kuin fyysiset olennot. Ne olivat ruokaa, kun taas hän ja Nill olivat syöjiä... Miten ihmeessä hän muka pystyisi muuttuman niiden kaltaiseksi? Hänen kasvattamansa kukat olivat toki fyysisiä, mutta Liliumilta niiden kasvattaminen kävi täysin luonnostaan. Hänen ylpeytensä koki jälleen kolauksen, kun hän tajusi, että hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta kuinka inkarnoitua. "En... minä osaa", hän mutisi häpeissään.

Nill

"Opeta häntä." Skaro käski tiukasti ja Nill tunsi käskyn kuin kolauksn takaraivossaan.
"Ja mitenköhän minä sen teen? Itse osasin ilman ongelmia." Nill vastasi turhautuneesti. Hänestä ei ollut opettajaksi. Hänen ei ollut tarvinnut itse opetella mitään minkä osasi. Skaro oli punonut häneen tietoa alusta alkaen, pitänyt huolen siitä että demoni ei varmasti jäisi kenenkään jalkoihin nuoresta iästään huolimatta.
"Ei se haittaa." Nill sanoi sitten Liliumille ja kääntyi tulojoita vastaan. "Kyllä sinä opit." Ensimmäiset askeleet saapuivat puistoon, ja Nill antoi hahmonsa palautua hitaasti fyysiseen muotoon. Demoni painui kätensä maahan, ja kyyristeli Liliumin vieressä miettien mikä olisi kaikkein järkevin vaihtoehto.

"Kuka heistä on se joka kelpaa ravinnoksesi?" Nill kysyi pienen mietintä tauon jälkeen ja antoi keltaisten silmiensä haravoida puistoa. Ei ketään muuta missään. Vain heitä kohti tulevat metsästäjät jotka olivat hieman epävarmempia kuin aikaisemmin. Kaipa Nillin Aura oli paljon uhkaavampi kuin pienen Liliumin, ja siksi he olivat niin kovin ymmällään.

Nill todisteli, että kyllä Lilium oppisi, mutta ei kuitenkaan jakanut tietouttaan puolella sanalla. Jos fyysinen muoto kerran oli mahdollista, kyllä Lilium sen oppisi, vaikka se veisi hänen kaikki voimansa!

Nillin inkarnoituessa fyysiseen muotoon pienen spektraalin sydän hypähti. Hänen tajuntaansa levisi vahva aura ja sen myötä ihmetys. Fyysinen muoto oli todella mahdollista! Nill oli yhtäkkiä uskomattoman voimakas ja mahtava. Tällainenko oli demonien todellinen muoto? Sen Lilium halusi oppia!

"Reunimmainen", Lilium vastasi. Hänen oli hankala edes erottaa muita, sillä fyysinen maailma oli hänelle niin hämärä. Oman ravinnonlähteensä hän sen sijaan tunnistaisi missä vain. Tässä olennossa oli vain jotain hyvin omistuista; Lilium ei päässyt käsiksi ylpeyden tunteeseen, vaikka tiesi sen olevan siellä. Miksi tämä ateria oli piilossa? Nill oli ollut oikeassa sanoessaan että tämä ruoka tulisi pistämään vastaan.

Toisen demonin esimerkki sai kuitenkin Liliumin yrittämään. Hänestäkin löytyisi aivan varmasti sama voima inkarnoitua kuin Nillistäkin. Mitä siitä että hän oli kokematon ja nuori, jos tuo kukkia arvostamaton sarvipää pystyi siihen, hänkin pystyisi.

Lilium keskittyi siihen tunteeseen, jolla hän kasvatti kukkia. Sen sai aikaan vahva energiavirta, joka oli ruuan sijasta lähtöisin hänen ympäristöstään. Hänen oli nyt keksittävä, kuinka käyttää tätä energiaa fyysisen muodon luomiseen... Kukat eivät siihen tarkoitukseen sopineet, sillä ne eivät olleet samalla tavalla eläviä kuin hän. Sen sijaan kauempana mettä imevä perhonen olikin yhtäkkiä kasveja kiinnostavampi. Lilium keräsi energiansa, keskittyi perhoseen, ja silmänräpäyksen päästä Nillin olkapään takana siipiään räpytteli vuorenkilven lehtien kokoinen suuri, värikäs hyönteinen. Riemastuneen Liliumin hihitys täytti ilman. Nyt hän saattoi nähdä Nillin punaihoisen hahmon ja kauempana pälyilevät haltiametsästäjät. "Minähän sanoin", Lilium virnisti.

Nill

Demonin huulille nousi hymy perhosen hihitellessä hänen olkapäällään. Lilium oli nopea oppimaan, vaikka tämän ensimmäinen muoto olikin vain perhonen. Jostain syystä Nill tunsi itsensä ylpeäksi Liliumin saavutuksesta, mutta nyt hänen oli keskityttävä lähestyviin miehiin.
"Reunimmainen siis... Hyvä on jätämme hänet viimeiseksi." Nill nyökkäsi kevyesti ja perhonen olallaan livahti korkean pensaan taakse. Haltiat keskustelivat hiljaa keskenään ja pälyilivät ympärilleen epäluuloisina. Nill ei pitänyt haltioista heidän hyveellisyytensä takia, mutta samalla häntä ärsytti haltioiden magiataidot. He olivat magiassaan ihmisiä taitavampia, ja useat hallitsivat Nillin tavoin montaa elementtiä. Heitä ei aina ollut helppo voittaa suorassa taistelussa. Mutta Nill olikin tottunut toimimaan varjoista.

Metsästäjät lähestyivät, ja Nill painoi auraansa kasaan. Hän ei halunnut herättää täyttä huomiota ihan vielä. Metsästäjät pyörivät sillä alueella missä Nill ja Lilium olivat kohdanneet toisensa, ja näiden keskittyessä tarkkailemaan jälkiä, Nill levitti siipensä ja loikkasi pensaikosta kahden haltian kimppuun. Napakka ote niskasta, ja tiukka vääntö sai miehet vajoamaan maahan rusahduksen saattelemana. Nyt oli jäljellä enää kaksi. Yksi ylimääräinen, ja Liliumin ruoka. Haltiat nostivat aseensa heitä kohden, ja Nill kääntyi perhosen puoleen.
"Haluatko näyttää mitä olet oppinut leikkimällä kukkastesi kanssa?"

Uuden fyysisen muodon aiheuttama ilo haihtui pian, kun Lilium sai kokea, kuinka raskasta sen ylläpitäminen oli. Spektraalidemoneilla ei ollut todellista kosketusta tähän maailmaan, joten niiden luoma fyysinen muoto vaati jatkuvaa ylläpitoa. Lilium joutui nyt imemään itseensä jatkuvasti energiaa vain pysyäkseen muodossaan.

Nillin suorittama teloitus oli niin nopea ja siisti, että Lilium ei voinut kuin tuijottaa sitä suu auki ihastuksissaan. Oli demonin alkuperäinen tunne mikä tahansa, kuolema ja veri virkistivät aina mukavasti. Lilium imi kuolevan haltian tuskaa täysin rinnoin ja tunsi siipiensä täyttyvän uudesta voimasta.

Toinen demoni heitti haasteen. "Tietenkin!" liikkumisen ilon löytänyt Lilium huikkasi siipiään leyhytellen. Onnistuttuaan yhdessä asiassa oli pieni demoni nyt täynnä uutta tarmoa, joten hän imi sisäänsä maan energiaa saaden jokaisen kukan ympärillään kukoistamaan terhakammin. Demoninmetsästäjät olivat täysin keskittyneitä isompaan uhkaan, eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota pieneen perhosmuodossa leijuvaan spektraaliin, joten Lilium näki tilaisuutensa tulleen. Hän pyrähti lähemmäs yhtä metsästäjistä, laski korkeutta ja hetkessä haltian jalkoja päin iski pienien ruusunpiikkien armeija.

Pieni spektraalidemoni ei tietenkään pystynyt tekemään kahta asiaa samaan aikaan, joten heti ruusunoksien viedessä hänen voimansa, Lilium putosi siiviltään ja sujahti takaisin spektraalimuotoon. Hänen auransa värähteli huohotuksen tahdissa. Sanoi Nill mitä tahansa Lilium oli kuitenkin tehnyt jotain, mihin hän ei olisi varmasti edes pari tuntia sitten pystynyt! Fyysisten piikkien luominen oli spekraalilta uskomattoman kova suoritus.

Nill

Kukkasia, ja taas lisää kukkasia. Miksei tuo luonut vaikka lihansyöjäkasvia tai jotakin hyödyllistä? Nill ei kuitenkaan sanonut mitään, loikkasi vain ruusunpiikkien hämäännyttävän metsästäjän kimppuun, painoi tämän maahan ja nopealla liikkeellä taittoi tältä niskat. Jäljellä vain yksi... Ja sekin oli liliumin välipala. Kolmen toverinsa menettämisestä suunniltaan mennyt metsästäjä hyökkäsi suin päin kohti suurta demonia. Väistöliike ja potku polvilumpioon sai suivaantuneen miehen polvilleen, ja haasteen pienuudesta tylsistynyt Nill istahti metsästäjän selän päälle.
"Nämä ovat niin kovin heikkoja..." Nill mumisi haltian haukkoessa henkeään hänen allaan. Nill tiesi että hänen kosketuksensa sai monet juurikin tuollaisiksi. Aivan kuin jokin olisi estänyt heitä hengittämästä. Samalla heidän ihonsa nousi kananlihalle ja alkoi puskea kylmää hikeä.

Nill kääntyi liliumin väreilevää olemusta kohden ja taputti haltian päätä kevyesti.
"Tässä olisi... Kai sinä sentää syödä osaat aivan itse? Minä en näin nokkavasta ruokavaliosta välitä." Nill hymyili itsekseen. Ylepys ei ollut hänen makuunsa. Kyllä hän sen aisti tässä olennossa, mutta viha, murhanhimo... Ne olivat enemmän hänen mieleensä.

Lilium katsoi sivusta kun Nill taittoi niskat lopuilta haltioilta. Kuolema piristi häntä, mutta todellinen riemu alkoi vasta siitä, kun hän huomasi eston liuenneen pois ruoka-ateriansa edestä.

"Oi kyllä!" Lilium puuhkaisi sekunnissa puolikuolleen haltiaruumiin ylle. Tästä leijaileva ruuan tuoksu sai demonin täysin sekaisin. Hän imi energiaa sisäänsä niin paljon kuin pystyi, ja tunsi hetki hetkeltä voimistuvansa. Haltian ylpeys ympäröi häntä kuin lämmin peitto, eikä demonin tarvinnut kuin antaa tunteen valua itseensä. Lilium pystyi pian taas luomaan itselleen fyysisen muodon. Tällä kertaa värikässiipinen perhonen oli kuitenkin moninkertaisesti suurempi, ja sen aura sykki valoa ja energiaa. Lilum oli jälleen ottanut uuden askeleen kohti täysvoimaista demonia.

Nill

Nill nauroi hiljaa liliumin innostuneisuudelle. noin nälkäinen pieni demoni oli huvittava. Puisto ja sen ympärystä oli taas vajonnut hiljaisuuteen, ja pieni tuulen puuska pörrötti Nillin hiuksia kevyesti. Nill kohotti katsettaan taivaalle, kuten monesti kun tuuli yltyi yllättäen hänen tapettuaan joku. Ei sillä ollut sen suurempaa merkitystä, Nill ei toivonut näiden sieluille mitään parempaa. Hän vain halusi varmistua etteivät jumalat olleet hänen yläpuolellaan tuomitsemassa häntä ja hänen tekojaan. Niin ylpeä ja ylimielinen Nill ei ollut, että olisi luullut pärjäävänsä todellista jumalaa vastaan. Vaikka, tuskinpa jumalat kiireiltään edes huomaisivat muutaman kuolevaisen poistumista. Nill vilkaisi vielä ruumista allaan ja hymähti. Niin kuolevaiset inhosivat demoneita. Kammoksuivat ja halveksivat, mutta kertaakaan he eivät tulleet ajatelleeksi yhtä pientä seikkaa. Demonit, olivat kuin kuolevaisetkin. He käyttivät heikompaa ainesta ravinnoksi itselleen, aivan kuten nämä käyttivät karjaa omaksi ravinnokseen. Tekopyhää toihua.

"Kylläinen?" Nill Kysäisi huolettomasti noustessaan jaloilleen ja levitteli siipiään hartaasti. Ei hän vielä aikonut lähteä minnekkään, sillä demoni oli edelleen varma siitä että halusi liliumin mukaansa. Tai itselleen, kuten tämä asian ajatteli. Nill potkaisi ruumista pois tieltään ja kääntyi liliumin puoleen joka lepatteli perhosena vain vähän matkan päässä.
"Noh, pikkuinen." Nill aloitti vieden valkeat suortuvat korvansa taakse.
"Aijotko jäädä tänne loppu iäksesi? Vai olisitko kiinnostunut näkemään mitä tämän pikkuisen puiston ulkopuolella on? Maailma on laaja" Sen Nill tiesi omasta kokemuksestaankin. Ensimmäiset elinkuukautensa Nill oli vain kiertänyt missä milloinkin ja ihmetellyt kaikkea mikä vain sattui vastaan. Maailma oli niin suuri ja ihmeellinen, että Nill meinasi vain pakahtua uteliaisuudesta. Nyt hän oli kyllä hieman rauhoittunut, mutta maailma oli silti hänelle suuri ihailun aihe.

Lilumin kosketus tähän maailmaan oli yhä heikko, mutta juuri saamillaan uusilla voimilla fyysisen muodon ylläpito ei ollut temppu eikä mikään. Demoni totutteli uusiin aisteihinsa, tutkiskeli maailmaa ympärillään ja kokeili siipiensä kantavuutta.

Nill, joka oli kukistanut viholliset ja saanut Liliumille aterian, näytti yhtäkkiä pienen demonin mielestä maailman mahtavimmalta olennolta. Nill oli Liliumin ensimmäinen tuttavuus, joten ei ollut ihme, että hän nyt innostui pörräämään tämän ympärillä kuin mehiläinen kukassa.

"Ai haluanko nähdä!" Lilium hihkaisi. "Jos maailma on täynnä uhtä upeita olentoja niin sinä, niin tämähän on paratiisi! Ruokaa on riittämiin ja sinä pidät ikävyydet loitolla", hän iloitsi.

Nill

Demoni ei voinut estää virnettä nousemasta huulilleen. Lilium puhui hänestä kuin suuremmastakin olennosta, saihan se itserakkaan demonin tyytyväiseksi.
"Mitä sinä oikein aijot? Tästä ei ollut mitään puhetta!" Skaron kiukkuinen ääni kaikui Nillin päässä. Niinpä tietenkin, Skaro kuunteli korvat höröllään mitä Nill ja lilium keskustelivat.
"Aijon pitää hänet. Se on kovin suloinen." Nill vastasi katsellen ympärillä lepattelevaa perhosta. Hän ei ollut missään määrin kiintynyt tuohon pieneen olentoon. Se oli suloinen ja kovin heikko, joten Nill uskoi tämän pienen olennon olevan hänelle lemmikinkorvike. Kun se päättäisi karata, se karkaisi, tai jos se kuolisi, se kuolisi. Ainakin hänellä oli ollut se jonkin aikaa.
"Pitää? Et sinä voi omistaa toista demonia!" Skaro suivaantui Nillille joka työnsi skaroa pois ajatuksistaan. Hän voisi omistaa mitä halusi, eikä kukaan voinut tulla hänelle siitä asiasta mitään sanomaan, ja juuri nyt, Nill halusi Liliumin.

"Lähdetkö siis mukaani? Vaikka tuskin muualta yhtä upeita olentoja kuin minä löytyy... " Nill kysyi päätään kallistaen ja hymyili Liliumille. Lilium pitäisi hänelle seuraa, ja tuo ylenpalttinen ihailu sai itsekkään demonin paljon paremmalle tuulelle. Nill voisi auttaa Liliumia kunnes tämä pärjäisi omillaan, jonka jälkeen he olisivat molemmat saaneet tarpeellisen hyödyn toisistaan, ja heidän tiensä voisivat erota. Jos ne koskaan eroaisivat, ehkä liliumista ei koskaan tulisi tarpeeksi vahva ja pikkuinen hajoaisi tässä maailmassa, syntyen joskus myöhemmin uudestaan, ehkä vahvemmaksi.
"Minä näytän sonulle maailmaa, suojelen sinua metsäsätjiltä... Ja sinä pidät minulle seuraa."

Lilium oli pakahtua ylpeydestä Nillin suostuessa ottamaan hänet mukaan. Tuo mahtava olento oli jonkun luonnonoikun takia kiinnostunut hänestä, pienestä demonirääpäleestä. Kyllä hän vielä näyttäisi että hänestä olisi samanlaisiin mahtaviin tekoihin kuin Nillistä!

"Sinä olet aivan varmasti maailman mahtavin olento, tietenkin lähden mukaasi!" Lilum sanoi. Kiitollisuutta ei ylpeyden demoni oli edes kykeneäinen ilmaisemaan, mutta Liliumista pursuva ilo oli melkein sama asia. Nuoruuden intoa täynnä se oli valmis näkemään ja kokemaan kaiken, mitä maailmalla oli sille annettavanaan.

Vaikka Lilium oli juuri aterioinut, ei kestänyt kauaakaan, että sitä alkoi jälleen väsyttää. Fyysinen muoto oli spektraaleille todella rasittavaa, eikä Lilium ollut oppinut vielä säästämään voimiaan tai piilottamaan auraansa. "Sinä voit varmasti opettaa minulle kaiken?" Lilum kyseli innostuneena.

Nill
Opettaa? Ei Nill osannut opettaa. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut edes opetella mitään. Miksei tämä rääpäle ollut samanlainen ja oppinut kaikkea itse? Nill katsoi liliumia hetken aivan hiljaa. Hän alkoi epäillä itseään, oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä ajatus. Lilium ei osannut piilottaa auraansa, saatikka jaksanut ylläpitää fyysistä muotoaan. Toiset demonit toisaalta viihtyivät spektraalimuodoissaan, kun taas Nill, joka jumaloi peilikuvaansa, oli elementissään saadessaan oleskella fyysisessä muodossaan. Spektraalimuoto oli niin kovin samea verrattuna fyysiseen muotoon. Nill ei inhonnut mitään niin paljon kuin muiden demonien tuntemuksia jotka lipuivat toisiin spektraalimuodossa oleviin demoneihin. Se tunne sai Nillin joka kerta muuttumaan takaisin fyysiseen muotoonsa, sillä ajatuskin siitä että hänen ajatuksensa ja tunteensa lipuisivat johonkin toiseen demoniin saivat hänet varpailleen. Ei Nill pelännyt kenenkään vievän hänen ajatuksiaan, hän ei vain ollut sosiaalinen ihme joka olisi halunnut olla kontaktissa oman lajinsa edustajiin.

"En minä sinua voi opettaa. Sinä opit kaiken kun tulet tarpeeksi vahvaksi. Monet demonit kasvavat pitkälti yksin, ilman että kukaan opettaa heitä, ja jokainen oppii piilottamaan auransa ja pitämään fyysisen muotonsa. Sinä myös. Minun tehtäväni on vain auttaa sinua vahvistumaan." Nill suki hiuksiaan ja haukotteli leveästi. Hänen epäilevät ajatuksensa olivat poissa, ja hän oli varma että uusi lemmikki tulisi vielä jonain päivänä olemaan hyödyllinen hänelle. Jollakin tapaa.

Nillin kieltävät sanat saivat Liliumin innon laantumaan ja se pyörähteli jälleen ilmassa. Eikö toinen vain jaksanut vaivautua jakamaan salaisuuksiaan, vai eikö hän todella osannut jakaa tietämystään? Niin mahtava kuin Nill Liliumin silmissä olikin, hän ei voinut uskoa, että tämä olisi samantien osannut kaiken. Aivan varmasti joku oli häntäkin opettanut! Ja vaikkei olisikaan, niin varmasti hänellä oli kestänyt hetken aikaa löytää fyysinen muotonsa ja auransa vahvuuden säätelytaito. Liulium oli vasta pari päivää vanha, ja aivan varmasti parepi ja vahvempi kuin hänen ikäisensä demonit yleisesti olivat.

Jos kerran Nill halusi, että Lilium opettelisi asiat itse, niin sitten hän tekisi niin! Hän ei jäisi toiskeis tuolle sarvipäiselle itseriittoiselle otukselle. Pienen demonin ei auttanut muu kuin ryhtyä tositoimiin; hän antoi fyysisesn muotonsa liukua olemattomiin ja siirtyi spektraalimuotoon, ja taas takaisin.

"Ketä nämä viholliset sitten ovat? Miksi he haluavat tuhota meidät? Mistä minä tunnistan heidät? Ympärillämme on samanlaisia fyysisiä olentoja lukematon määrä, joten miksi minä pystyn ruokailemaan niillä, mutta sinut tappamiesi olentojen tunteilla en?" Lilum kyseli. Se oli uskomattoman kiinnostunut tietämään lisää. "Ja kuka.... kenen kanssa puhuit? Hän on joku vieläkin sinua vahvempi. Onko sinua vahvempia olentoja olemassa?" Lilium pyöri fyysisen ja spektraalimuodon välillä Nillin silkkisten hiusten ympärillä.

Nill

Keitä heidän vihollisensa olivat? Nill ei edes yrittänyt seurata ympärilläpyörivää spektraalia katseellaan vaan antoi pikkuisen pyöriä aivan keskenään.
"Demoninmetsästäjiä." Nill vastasi ensimmäiseen kysymykseen ja otti rennomman asennon. Hänestä tulikin satu-setä vain muutamassa sekunnissa, mutta Nill ei ottanut siitä itseensä. Tämä vain lisäsi hänen ylemmyydentuntoaan.
" Ihmisiä, haltioita, kentaureja... Erilajeja, mutta kaikki samaa sakkia." Nill kohautti olkiaan. " He tuntevat olevansa parempia kuin me. Jotenkin etuoikeutettuja tähän maailmaan. Tosiasiassa olemme aivan samanlaisia. Käytänne tätä heikompaa ainetta ravintonamme, niinkuin ne käyttäät itseään heikompia." Nill potkaisi ruumista jalkojensa juuressa ja tuhahti. Ylimieliset ääliöt.

"Demoninmetsästäjän tunnistaa muutamistakin seikoista, mutta jos aloitettaisiin vaikka niistä joita sinä pystyt huomaamaan. Metsästäjä kerää ympärilleen paljon pieni ja heikkoja spektraaleja. Miksi, en tiedä. Ehkä ne haluavat ärsyttää heitä, en ole mennyt kysymään. Demoninmetsästäjä taitaa magiaa, joten maagisia auroja kannattaa pitää silmällä. Ja kun yhdistätä maagisen auran henkilöön joka on päästävarpaisiin aseissa, tiedät osuneesi oikeaan." Nill pystyi itse jo aistimaan metsästäjän. Hän ei tiennyt miksi, kenties ayselin siunaus löyhkäsi heistä niin että demoni havaitsi heidät jo kauempaakin, mutta lilium sitä tuskin oppisi vilä pitkiin aikoihin.

Lilium ei tiennyt miksi tämä pystyi syömään vain tietynlaisia tunteita, mutta tämä oli sellainen asia jossa Nill pystyi samaistumaan pikku demoniin. Hän ei sitä ollut ymmärtänyt ensin itsekkään. Miksi vain osa heistä kelpasi ravinnoksi ja toiset olivat kuin tyhjiä kuoria.
"Me demonit käytämme ravinnoksi kuolevaisten niin sanottuja epäpuhtaita tunteita. Ylpeyttä, vihaa, mustasukkaisuutta... Ja jokainen meistä pystyy käyttämään vain tietynlaista tunnetilaa ravintona. Minä hyödynnän raakoja tunteita, vihaa, halveksuntaa, murhanhimoa. Ne eivät merkitse sinulle mitään, mutta ylpeys..." Nill piti pienen tauon ja katsahti jälleen yhtä ruumiista. "Se näyttäisi olevan sinun ravintoasi. Skaro joskus sanoi että meidän ravintomme liittyy paljolti siihen millaisessa tilanteessa olemme syntyneet."

Demoni risti jalkansa ja nojasi leukansa käsiinsä. Näin paljon hän ei ollut puhunut vähään aikaan.
"Ja se, kenen kanssa puhuin... Oli Skaro. Skaro on jumala. Mielipuolinen sellainen." Nillin sanojen päätteeksi hänen päänsä alkoi kaikua räkäistä naurua. Niinpä tietenkin olihan se vielä kuuntelemassa.
" Skaro oli paikalla kun minä synnyin, ja hän on seurannut minua siitä lähtien. Hän on paljon voimakkaampi kuin sinä tai minä. Kaikki jumalat ovat. Osa heistä on puolellamme, ja osa meitä vastaan, joten varo selustaasi. Vaikka jumalat ovatkin yleensä kiireisiä, se ei tarkoita etteivätkö he joku päivä kyllästyisi kiusantekoomme."

Lilumilla ei ollut aavistustakaan mitä Nillin käyttämät uudet sanat tarkoittivat, joten hän joutui valumaan spektraalimuotoon nähdäkseen sanojen selityksen paremmin demonin ajatuksista. Hän ei ollut nähnyt elämänsä aikana muutakuin haltioita, kukkia ja Nillin, joten puheet kentaureista ja aseista ja magiasta saivat pienen olennon ymmälleen. Lilium pyörähteli ilmassa miettiliäänä ja imi itseensä tietoa Nillin ajatuksista niin paljon kuin tämä vain antoi. Ylpeyden demonille ajatus siitä, että joku voisi muka olla häntä vahvempi, aiheutti vain hymyä. Eivät nämä edellisetkäään tapaukset tuottaneet vaikeuksia Nillille, ja koska Lilium oli puhdas luonnolahjakkuus satakertaisesti Nilliä parempi kaikessa, ei häneltäkään varmasti menisi kauaa oppia listimään häntä uhkaavat fyysiset olennot.

Nillkään ei osannut selittää, miksi heille kelpasivat ravinnoksi vain tietyt tunteet. Lilium muisti hyvin hänen syntymähetkensä; murha, jonka tekijä oli ollut täynnä ylpeyttä. Siihen tietoisuutta vailla ollut Liliumin siemen oli ehtinyt kiinnittyä ennen ketään muuta demonia, ja imenyt tunteen lähteen kuiviin. Muut tunteet eivät vain yksinkertaisesti kiinnostaneet häntä, ylpeys maistui niin hyvältä, että hän ei edes osannut kaivata mitään muuta.

Puhe jumalista sai Liliumin pyörimisen pysähtymään hetkeksi. "Mahtavaa", hän ihmetteli. "Minäkin haluan olla jumala! Olento, jonka on vielä mahtavampi kuin sinä... Voiko sellaista olla olemassakaan", hän pohti innoissaan. Joka hetki uuden demonin tietoisuuten lipui upeampia ja upeampia asioita. Ei ollut ollenkaan huono homma olla elossa!

Nill

Demoni tunsi pistoksen sisimmässään. Ei omastatunnosta, vaan pistos vihasta. Nill opetti tälle pienelle ja säälittäväle olennolle asioita elämästä, mutta tuo rääpäle kuvitteli jo nyt ylittävänsä hänet. Hänet! Nill hymähti pienesti ja pyöritteli vaaleita suortuvia sormissaan piilottaen ajatuksensa täysin Liliumilta. Tuo kömpelö pieni otus ei voinut olla tosissaan puhuessaan tuollaisia. Ainoa kenelle Nill ei ollut vielä pärjännyt, oli eräs epäonnekas demoninmetsästäjä, mutta siitäkin asiasta Nill aikoi vielä jonain päivänä ottaa vahingon takaisin. Lilium luuli liikoja itsestään. Kenties Skaro oli tarkoittanut tätä, mutta Nill ei aikonut antaa pienen demonin ärsyttää itseään. Hän pitäisi huolen siitä, että lilium kasvaisi vahvaksi ja yödylliseksi, mutta että ylittäisi hänet? Ei koskaan. Nill hymyili Liliumille pienesti ja ja laski irti valkoisesta suortuvastaan.
"Aina on hyvä olla tavoitteita... Mutta ei jumalaksi ihan noin vain tulla." Demoni kohautti harteitaan kevyesti, ja levitti siipiään. Hän antoi vihansa laantua ja nousi yös.
"Mutta tänne emme voi enää jäädä. Sinun on tultava mukaani. Olen varma että sinä kasvat vielä vahvaksi, mutta vielä olet liian pieni."

Nill vilkaisi ympärilleen ja kääntyi sitten hymyillen Liliumin puoleen. Nill oli varma että kunhan pieni demoni kiintyisi häneen tarpeeksi, tulisi tästä oikein hyvä lemmikki hänelle.
"Lähdetäänkö?" Nill kysyi kumartuen pienen spektraalin puoleen. Hän levitteli siipiään jo malttamattomana. Haltiat olivat niin kovin tylsää porukkaa, ja Nill halusi nähdä millainen Liliumista tulisi jossakin pienessä ihmisten asuttaassa kylässä. Nill saattoi jo kuvitella kuinka Lilium riemastuisi epärehellisestä ihmiskylästä. Hän voisi itse astua sivuun ja katsoa kuinka tilanne kehittyisi.

Liliumin todellisuudentaju oli edelleenkin hieman hämärä. Vaikka hän tajusi, että Nill ja nämä jumalat olivat häntä mahtavampia, ei hänellä ollut aavistustakaan kuinka suuri ero oli. Nuoruuden intoa täynnä Lilium oli valmis tekemään kaikkensa tullakseen mahtavaksi. Sehän oli demonin elämän tarkoitus, eikö niin? Liliumilla ei ollut mielessään muutakuin yksin myötäsyntyinen tavoite: syö, kasva ja voimistu. Ei moiseen pitäisi kovin kauaa mennä.

Nillin ehdottaessa lähtemistä Lilium pursui intoa. "Tietenkin! Minne sinä viet!" hän hihkui innoissaan. Koska Nillkin näytti ottavan korkeutta fyysisten siipiensä voimalla, ei pieni ylpeydendemoni suostunut tuntemaan alemmuutta, joten se vahvisti fyysistä muotoaan ja nousi omille siivilleen. Muotonsa koon hän piti pienenä, sillä hän halusi säänstää voimiaan niin pitkälle kun voisi. Hän ei millään suostuisi jäämään kakkoseksi, niin paljon kuin hän Nillin mahtavuutta ihalilikin.

Nillin ajatus ihmiskylästä sai Liliumin jälleen miettimään. Maininta uusista olennoista ja ruuasta vain rohkaisi pienen olennon mieltä. Hän tiesi, että jokainen ylpeyden siemen, jonka hän saisi imettyä sisäänsä, voimistaisi häntä. Lopullisen fyysisen muodon hankkiminen ei sekään voinut olla kovin kaukana.

Nill

"Tiedän erään mukavan ihmisten kylän... Korkealla vuoristossa, melkein eristettynä kaikesta sivistyksestä. Sellaiset paikat ovat aivan omiaan negatiivisille tunteille." Nill kohotti katseensa taivaalle ja hymyili itsekseen. Lentäminen toi hänelle uskomattoman vapauden tunteen vapaana painovoimasta ja maan kahleista. Kenties Lilium ymmärtäisi saman ilon kuin hän, tai sitten pieni demoni olisi suloisen tunteeton ja täysin välinpitämätön ympäröivän maailman iloja kohtaan. Kummin vain, Nill oli utelias näkemään millainen olento Liliumista kasvaisi ahkeran harjoittelun ja ravinnon jälkeen.

Nill suki hiuksiaan pois kasvoiltaan ja kääntyi Liliumin puoleen. Pieni demoni oli ottanut itselleen fyysisen muodon ja lepatteli varovasti perhosen muodossa ympäriinsä. Noin pieni ei pysyisi hänen perässään saatikka sitten jaksaisi koko matkaa kylään asti.
"Kuulehan pikkuinen... Tiedän että haluat yrittää kovasti itse, mutta kylään on pitkä matka emmekä voi pysähtyä jatkuvasti lepäämään. Minä voin kantaa sinut perille." Nill tiesi ehdotuksensa kolahtavan suoraan pienen demonin ylpeyteen, ja odotti tältä reaktiota. Kuinka ylpeä tahansa, jos Lilium alkaisi vänkäämään asiasta vastaan, tästä tulisi aivan loistava elämänoppitunti järjenkäytöstä.

Nillin kuvailema tiedossa oleva ruoka sai pienen demonin säteilemään ylä iloisemmin. Kuten arvata saattoi, sai Nillin huomautus Liliumin voimien riittävyydestä tämän innon katoamaan. Hän ei pitänyt siitä, että Nill ei uskonut hänen voimiinsa.

"En minä ole heikko", Lilium tokaisi. "Ei mikään voi olla niin kaukana, etten jaksaisi sinne", hän sanoi täysin tietämättömänä, että maailmassa oli muutakin kuin puutarha ja yksi haltiakaupunki. Kuitenkin, yhä pitäen ylpeää tuhinaa siitä, kuinka hän kyllä jaksaisi, pieni perhonen laskeutui isomman demonin olkapäälle. "Johdata sitten. Kyllä minä matkassa pysyn", se sanoi. Vaikka Nillin kommentti loukkasikin sitä, vei uteliaisuus kuitenkin voiton - ja nälkä; pienen demonin koko ruumis värisi Nillin välittämien ruokakuvien perään. Syöminen oli kuitenkin hänenlaisensa olennon elämän tarkoitus juuri nyt.