Petoksella on pitkät jäljet

Sylos Lachryma

Sylos vapautti nuolen jänteeltä ja katsoi kuinka se vain kimmahti pois demonin nahasta. Paha juttu... Sylos heilautti jousensa selkään ja veti miekkansa tupesta. Miekan terään oli valettu suurikokoinen riimu, mutta Sylos ei ollut enää varma auttaisiko sekään tässä tilanteessa. Ja mikä ikävintä, sylos tunsi päänsä täyttyvän surinasta. Kylmä hiki nousi haltian iholle kun tämä otti lyhyen perääntyvän askeleen. Demonit saattoivat aistia Sylosin viruksen, ja ne tiesivät tasan tarkkaan mikä Sylos oli: kävelevä magia varasto. Kuka tahansa demo olisi kykenevä hyödyntämään viruksen keräämän magan, ainoa este oli, että sylos oli hengissä. Mutta harvemmin nuo sen antoivat häiritä, sehän oli vain hidaste. Haltia hengiltä, niin kaikki magia olisi ensimmäisen demonin saavutettavissa.

Sylos kohotti miekkansa ja otti loikan demonia kohden. Hän heileutti miekkaansa kaikella voimalla mitä haltiakropasta vain lähti, ja miekka upposikin demonin hartiaan. Sylos tunsi virneen kohoavan kasvoilleen. Ei demoni ollutkaan niin paha vastus, jos miekka upposi näinkin hyvin. Mutta virne pyyhkiytyi vaaleilta huulilta hyvinkin nopeasti. Demoni ei edes älähtänyt. Sylos käänsi päätään sivulle ja kohtasi punaisten silmien katseen aivan vierestään, hetkeä ennen kuin suuri koura paiskasi hänet maahan. Tämä ei ollut mitään verrattuna niihin pikkudemoneihin joita Sylos oli aikaisemmin tavannut. Ne olivat haljenneet kahtia jo yhdellä huitaisulla, mutta tämä... Näitäkö Chima tehtaili ihan vain kiusatakseen kaikkea elävää.

Sylosin silmissä pimeni, eikä hän saanut hetkeen henkeä, mutta kun näkö palasi, hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen näkemäänsä. Demoni seisoi aivan hänen vieressään ja Sylos saattoi vannoa että se virnuili hänelle. Haltia hapuili miekkansa käsiinsä, eikä saattanut hetkeksikään irrottaa katsettaan demonista. Surina hänen päässään alkoi muuttua kuiskailuksi. Mikä tämä demoni oikein oli... Se tuntui omaavan jopa jonkin asteisen älykkyyden.. Sininen välähdys kiinnitti lopulta Sylosin huomion ja hän repi katseensa demonista. Karlis seisoi vain vähän matkan päässä, hohtava nuoli jousellaan valmiina ammuttavaksi.

Haltian nuoli ei ollut tehnyt minkäännäköistä vahinkoa isolle demonille. Haltian vetäessä miekan esille Kalris jäi puristamaan jännittynyttä joustaan yhä tiukemmin. Nuoli ei auttanut, miten siis haltian miekalla voisi olla mitään vaikutusta? Salamannopeasti terä kuitenkin upposi demonin lihaan. Kalris ei tiennyt oliko haltian ase magialla kyllästetty, vai oliko hänellä vain käynyt hyvä tuuri.

Mies ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kauempaa. Sielunsyöjä sai Syloksen yhdellä maahan.

Kalris ei epäröinyt. Sähkönuoli räjähti matkaan kohti otusta, ja osui suoraan kohteeseensa. Demonista lähtevä mylvinä kaikui kortteleiden päähän. "Älä yritä mitään temppujasi!" Kalris huusi otukselle samlla kun valmistautui uuteen iskuun. Demonin paino tuntui yhä vain kovempana, ja sen viha oli selvästi roihahtanut ilmiliekkiin. Oli sen vuoro hyökätä.

Mieleen kohdistuvan paineen kasvaessa, demoni keräsi selvästi jotain valtaviin kouriinsa. Kalris rummutti otusta toisella nuolella, ja saattoi mielessään vain toivoa, että haltia tajuaisi olla kuuntelematta demonia. Sen paine tuntui hänen mielessään niin houkuttelevan suloiselta, se käski lopettaa vastaan hangoittelun ja antautua demonin vietäväksi. Kalris oli nähnyt tämän tempun niin useasti, että tiesi hyvin varoa.

Hetkessä demonin käteen oli ilmestynyt tulta rätisevä keihäs. Yhdellä heilautuksella se murskasi läheisen talon seinän. Se ei tuntunut ollenkaan olevan huolissaan siitä, että hyökkääjiä oli kaksin kappalein, vaan virnistäen pedonhampaillaan sen kääntyi takaisin haltian puoleen nostaakseen tämän ilmaan ja seivästääkseen tämä seinää vasten. Kalriksen sähkönuolet eivät olleet kui neulan pistoja sen kovaan nahkaan.

Sylos Lachryma

Sylos haukkoi hengkeä demonin puristaessa haltiaa kaurallaan kivistä seinää vasten. Haltialla ei ollut enää epäilystäkään eikö demoni olisi huomannut varastoituneen magian tämän sisällä. Joten nyt sillä oli vain yksi asia mielessään: Sen saaminen. Tulinen keihäs kuumotti Sylosin ihoa, ja tämä tiesi tekevänsä lähempää tuttavuutta tuohon aseeseen ellei pian keksisi jotakin. Kalriksen magia ei auttanut tuota petoa vastaan, joten vaihtoehdot alkoivat kaikin puolin olla vähissä. Sylos veti vaivalloisesti ilmaa keuhkoihinsa ja muodosti sormistaan renkaan, ja tähtäsi sillä nopesti demonia. Tämä oli riski, mutta Sylos ei halunnut päästä hengestään vielä, joten uhraus oli pieni. Sylos keskittyi vain pienen hetken kerätäkseen tarpeeksi magiaa itseensä.

Haltia lausui loitsunsa rauhallisella äänellä, ja jokaisen sanan myötä ympäröivä tuuli voimistui, kunnes haltia lopulta vapautta käsistään valtaisan tuulipatsaan, joka oli tarpeeksi voimakas työntämään demonin kauemmas hänestä. Sylos putosi tömähtäen takaisin maahan ja piteli vasenta kättään rintaansa vasten. Käsi tuntui olevan tulessa viruksen herkutellessa yllättävällä magiavirralla.
"Hartiaan!" Sylos älähti osoittaen aikaisemmin aikaansaamaansa haavaan, johon demoni ei ollut reagoinut juurikaan. Kuitenkin terä oli lävistänyt sen ihon, joten tuo nimenomainen kohta oli haavoittuvaisempi kuin muut.

Kuullessaan Syloksen käskyn Kalris ei epäröinyt hetkeäkään. Sähkönuoli osui terävän tarkasti kohteeseensa, ja demoni karjasi ja hoippui taaksepäin. Nahan läpi päässyt sähköisku oli täräyttänyt otusta oikein kunnolla, ja se hoippui edestakaisin jysäyttäen ikkunaruutuja ja porraskaiteita rikki valtavalla hännällään.

Sylos siis osasi kuin osasikin käyttää magiaa. Mutta miksi haltia oli viivytellyt näin kauan? Ehkä syy löytyi hänen kädestään; sylos näytti heikenneen aivan liikaa iskun voimakuutteen nähden ja piteli kättään kuin kivun vallassa.

Kalris ei pystyisi silti tappamaan moista otusta heikoilla, spektraalidemonien tappamiseen tarkoitetuilla sähköiskuillaan. Hän tarvitsi järeämmät aseet.

Demoni oli hetken aikaa sähköiskun lamauttama, joten Kalriksen oli tehtävä päätöksensä nopeasti. Tuhlattuaan sekunnin empatiaan, hän teki päätöksensä. Vapauttaen jousen jänteen, hän kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan takaisin kohti majataloa. Syloksen oli pärjättävä hetki yksin.

Sylos Lachryma

Haltian käsi vapisi hiljaa rintaa vasten, eikä tunto ottanut palatakseen. Sylos katsoi paljasta ihoa hiljaa, kun musta, kuollut alue levisi aivan hänen silmiensä alla terveelle iholle. Sylos käänsi katseensa hoippuvaan demoniin ja koki hetken helpotusta. Alkoihan sitä tulostakin näkyä. Helpotus kuitenkin kaikkosi Syloksen vilkaistessa Karlikseen ja nähdessään ihmisen pinkovan pois päin. Pelko tuntui lamauttavalta. Tuo todella jätti haltian yksin, kasvotusten demonin kanssa, joka oli varmasti raivostuneempi kuin koskaan sen olemassaolo aikana. Sylos ponnisti itsensä jaloilleen, poimien miekkansa maasta. Demoni oli jälleen naulannut raivoisan katseensa haltiaan, eikä se enää virnistellyt. Nyt se oli oikeasti tosissaan.

Sylos veti puukkonsa saappaastaan ja piteli sitä lähes tunnottomassa vasemmassa kädessään. Ei tässä nyt ollut paljon vaihtoehtoja. Jos tähän piti kuolla, niin rimpulematta Sylos ei siihen suostunut. Kuiskaukset hänen päässään olivat voimistuneet, ja keho tuntui raskaammalta kuin aikaisemmin. Sylos tiesi äänen kuuluvan demonille, mutta ei ymmärtänyt sen tarkoitusperiä. Jos se kuvitteli kuiskailujen ajavan hänet hulluuteen, se sai sitä vielä odottaa. Sylos tiesi olevansa tasapainoinen mieleltääbn, eikä horjuisi näin pienestä.

"Käy päälle vaan.." Sylos sanoi vain puoliääneen ja salaa toivoi, että ihme tapahtuisi ja demoni katoaisi pienenä savupilvenä tuuleen. Toiseen loitsuun hän ei kykenisi vielä vähään aikaan, joten nyt oli pärjättävä ketteryydellä. Sylos pyrähti juoksuun ja otti loikan demonin kohti tulevan kouran ylitse. Tähän heitä koulutettiin. jouksemaan, hyppäämään, pujottelemaan, väistämään. Se ainoa keino pärjätä rakaa voimaa käyttäviä olentoja vastaan. Sylos heilautti miekkaansa ja viilsi demonia uudelleen samaan hartiaan kuin aikaisemmin. Haavasta tuli suurempi, syvempi, kivuliaampi. Sylos pudottautui maahan ja kierähti demonin jalkojen välistä, iskien tikarinsa demonin jalkaan. Pieniä haavoja, jotka saivat ihmiset vihertymään kateudesta. Demonia tämä ei vain kiinnostanut, se oli niin raivoissaan ettei tainnut tuntea kipua laisinkaan. Sylosin loikatessa uudelleen, demo kaappasin haltian kouraansa kesken ilmalennon ja painoi tämän uudelleen kiviseinää vasten, tälläkertaa aikomuksenaan murskata tuo heiveröinen keho seinän ja kouransa väliin.

Sylos ei saanut henkeä ja tuijotti demonia suoraan silmiin koittaen painaa vastaan niin lujaa kuin vain jaksoi. Jos... Tässä ei nyt henki lähde... Se ihminen saa korvilleen..Sylos ajatteli hiljaa mielessään ja älähti tuntiessaan kylkiluun napsahtavan poikki puristuksen alla.

Kalris vihelsi koko keuhkosensa voimalla. "Tiar!!" hän huusi katujen hiljaisuuden yli. Taloijensa portailta kurkkivat uteliaimmat ihmiset loivat ryntäilevään mieheen epäuskoisia katseita. Hetken he olivat pitäneet miestä sankarina, joka uskalsi hyökätä demonin kimppuun, mutta nyt tämä pinkoi pakoon henkensä edestä.

Kalris ei edes huomannut kadun liukkautta tai sakenevaa lumipyryä. Hän juoksi kovempaa kuin koskaan ennen.

Majatalon edessä laiskanpulskea antilooppi suvaitsi viimeinkin ilmestyä. Kalris läimäytti sitä kaulalle. "Mikä Chiman kirottu sinäkin olet. Sietäisit tulla pantua lihoiksi..." hän kirosi vähät välittävälle märehtijälle ja repäisi täpötäyden nuoliviinen irti satulasta. Hän ei ehtinyt huomata satulalaukkua, joka läjähti maahan liikkeen mukana, vaan oli hetkessä matkalla takaisin.

Koita nyt kestää hetki, posliiniposki...., Kalris manaili hampaittensa välistä.

Loputtomalta tuntuvien talojen kulmien rivistön takaa paljastui viimein demonin tulinen hehku. Vuosien kokemuksen saavuttamalla tarkkudessa hän heitti nuolen jänteelle. "Hei Sielunsyöjä, todellinen vihollisesi on täällä!" hän huusi haltiaa kuoliaaksi puristavalle otukselle. Adrenaliinin raivolla hän manasi mielensä syvyyksistä esille kaiken voiman mitä sai. Norsuunluukärkinen nuoli jyrähti kuin ukkonen iskiessään kohteeseensa. Syntynyt välähdys valaisi koko hämärtyvän kujan. Kalris ei sen hehkusta tai palavista käsistään välittänyt, hetkessä hän oli asettanut toisen tappavan kärjen jänteelle.

Sylos Lachryma

Sylos kuuli ukkosen, ja puristus lakkasi silmänräpäyksessä. Sylos puri hampaitaan yhteen ja piteli tuskaista kylkeään katsoen toisen lähes valkeana hohtavan nuolen uppoavan Demonin mätään lihaan. Meteli mikä demonista lähti oli korvia huumaava. Ainoa ääni mikä sen huudon yli kuului, oli ukkosen jyrähdys, joka kuului joka kerta kun Karliksen nuolet upposivat demoniin. Sylos ei uskaltanut vetää kunnolla henkeä aristavan kylkensä vuoksi, mutta tarttui miekkaansa päättäen näin, että yhden kerran vielä on jaksettava. Sitten saa vaikka kuolla pois, mutta yhden kerran vielä.

Sylos ponnistautui jaloilleen ja kipusi ketterästi katolle, purren huultaan kestääkseen kylkensä tuskan. Haltia otti vauhtia ja loikkasi katon harjalta demonin niskaan, upottaen miekkansa terän kahvaa myöten siihen samaiseen hartiaan jota jo niin moneen otteeseen oli yrittänyt haavoittaa. Sylos kiepautti itsensä loikan liikevoimalla demonin rintapuolelle, ja ponnisti jaloillaan tämän rintakehästä vetäen miekkaa perässään. Terä viilsi demonin rintakehän auki kuin osterin. Loppu oli kiinni Kalriksesta, Sylos tunsi olonsa raskaammaksi kuin koskaan, eikä enää jaksanut punnertaa itseään ylös maasta. Eikä hänestä varmasti enempää apua olisi ollutkaan, sillä sen verran Syloskin tiesi, että demonin tappaminen kokonaan vaatisi magiaa. Siihen hänestä ei nyt ollut.

Kalris olisi ihmetellyt Syloksen yhtäkkiä kerämää energiaa, jos hänen mieleensä olisi mahtunut yhtäkään ajatusta. Singoten nuolta toisensa perään hän lähestyi kohti demonia. Adrenaliinin herättä raivo oli täyttänyt hänen kehonsa energialla ja joka nuolen vapautuessa hänen kätensä hiiltyivät yhä enemmän.

Sitten Sylos teki sen viimeisen iskun antaakseen Kalrikselle sen tilaisuuden, mitä hän oli odottanut. Mustan demoniveren purskahtaessa irtirevityn nahan alta, Sielunsyöjä menetti tasapainonsa. Kalris lähestyi sitä hitaasti ja imi energiaa ympäristöstään täyttäen kehonsa puhtaalla sähkövirralla. "Minä voin antaa sinulle kaiken mitä haluat. Sinä voi olla suosittu ja mahtava..." Sielunsyöjän sanat painuivat tulikirjaimin Kalriksen mieleen. Mies ei välittänyt demonin viimeisestiä yrityksestä vähääkään, vaan magiansa voimalla paikallisti pedon sielun. Yhdellä loikalla hän oli kavunnut maahan kaatuneen demonin aukirevityn rinnan päälle, ja jännittänyt viimeisen nuolensa. "Minä voin kertoa totuuden siitä yöstä. Voin palauttaa perheesi yhteen..." demoni yritti viimeisen kerran, mutta Kalriksen huuto pysäytti tämän. "Hyvästi, paskiainen! Ayselin nimeen..." Kalriksen vapauttaessa jousensa koko kadun täytti räjähdys, joka pyyhki lumet mennessään ja helisytti ikkunoita. Äänen kaiku soi talojen välissä vielä silloinkin kun viimeisenkin voimanrippeensä antanut demoninmetsästäjä rojahti huohottaen kuihtuneen ruumiin päälle.

Hiljaisuuden laskeuduttua lumipyry alkoi uudelleen. Kujalla talojen välissä seisoi punaiseen kaapuun pukeutunut nainen.

Sylos Lachryma

Sylos tunsi olonsa lopen uupuneeksi ja makasi vain hiljaa aloillaan hengittäen vaivalloisesti. Demoni oli viimein tuhottu, ja Kalris näytti olevan vähintäänkin yhtä uupunut kuin Syloskin. Punaiseen kaapuun verhoutunut nainen asteli varovasti lähemmäs ja katsoi pitkään ja hiljaa kuollutta demonia. Sylos tiesi naisen siksi papittareksi jolle oli niin kovasti halunnut puhua, muttei saanut nyt sanaa suustaan kun nainen seisoi hänen edessään. Hän oli aivan liian uupunut puhuakseen, saati sitten noustakseen ylös. Hiljaisuuden hetket tuntuivat kestävän ikuisuuden, kunnes naisen ääni särki sen.

"onko.. Se nyt todella poissa?" Papitar kysyi hiljaisella äänellä, ja Sylos näki Karliksen nyökkäävän.
"parempi olisi..." Sylos sanoi vaivalloisesti ja kampesi itsensä istumaan kivistä seinää vasten. Joka paikka tuntui olevan mustelmilla, ja pienikin liike tuntui kipuna nivelissä. Ei ollut aatelismiestä tehty tällaiseen. Sylos keräili itseään mielensä syövereistä hetken, ennenkuin jatkoi papittarelle:
"Nyt kerran kun ilmestyit siihen... Et viitsisi katsoa tätä..." Sylos Huokaisi Kiskoen hanskan kädestään. Musta iho oli vallannut itselleen melkein kaiken ranteen ja kyynerpään väliltä ja Sylos tunsi suurta katkeruutta tuota rumuutta katsellessaan. Hän oli niin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, että havahtui vasta tuntiessaan kapeiden sormien tarttuvan hanskattomaan käteensä.

Papitar katseli tummunutta ihoa pitkään hiljaa, ja kosketti sitä lopulta varovasti sormillaan ja pudisteli päätään.
"Olen kovin pahoillani... Vaikka osaankin parantaa demonien aiheuttamia sairauksia, tälle en voi tehdä mitään... Sinun on etsiittävä apua joltakulta muulta..." Papittaren ääni huokui myötätuntoa mutta Syloksen yli pyyhkäissyt pettymys sai haltian kulmat painumaan kurttuun.
"kiitos kuitenkin..." Sylos lausahti hiljaa ja veti hanskan takaisin käteensä, jääden nojaamaan seinää vasten. Taas yksi matka turhan takia...
"Noh... kylä on nyt turvassa.. Kaikki voivat palata normaalin elämäsä pariin, hm?" Sylos lausahti lähes sarkastisesti ja kääntyi katsomaan taivasta. Entäs nyt...

Vasta kun kaikki oli rauhoittunut, Kalris ehti luoda katseen ympärilleen. Demoninraato oli sotkenut hänen saappaansa vereen, ja hänen käsiensä kipu viestitti siitä, että hän todella oli käyttänyt paljon voimaa. Sähkömagian virta oli polttanut ihon ja punaisen nahan joukosta tihkui verta ja kudosnestettä. Yrittäen kerätä voimiaan takaisin Kalris suoristautui hiljalleen ja asetti jousen takaisin selkäänsä.

Heidän luokseen uskaltautunut hahmo oli selvästi Ayselin papitar, siitä ei ollut epäilystäkään. Kalris oli matkojensa aikana päässyt muutamaankin kertaan heidän juttusilleen, mutta Ajimean luostarissa hän ei toiveistaan huolimatta ollut koskaan vielä päässyt vierailemaan.

Kalris asteli vaivalloisesti Syloksen luo. Papittaren tuomio ei kuulostanut hyvältä, ja Kalris tyytyi kohauttamaan olkiaan tuomiolle. Ensimmäiset uteliaat silmäparit uskaltatuivat kurkkimaat talojen ovista ulos.

"Noh, mikä on yleinen vointi, suippokorva?" Kalris kysyi lohduttavasti. "Se runteli sinua aika pahan näköisesti." Kalris itse tärisi vieläkin rasituksesta ja kääri vammautuneita käsiään vyöltään kiskaisemaansa huiviin. "Entäs nyt?" hän jatkoi. Papittaren tarina kiinnosti Kalrista hieman, mutta ei itse kehdannut alka kyselemään. Sylos oli se, joka naista oli tullut tapaamaan, jos häntä kiinnostaisi, hän saisi olla se, joka esittää kysymykset.

Sylos Lachryma

Sylos hymähti Kalriksen kysymykselle ja hymyili jopa hieman.
" Jos vain voisin olla hengittämättä, tekisin sen... Tuntuu kuin puukkoa väännettäisiin kylkiluiden välissä jokaisen hengen vedon myötä... Josta muistuikin mieleen.." Sylos kohotti kätensä ja iski kämmenellään Kalrista takaraivoon.
" Luulin kuolevani kun lähdit juoksemaan... Mutta toisaalta, ilman sinua, olisin kuollut... joten kiitos." Sylos laski katseensa jälleen käteensä ja pohti ajatuksiaan hetken.

"Ei ole ensimmäinen kerta kun tälle ei voida tehdä mitään... Joten kaipa sitä pitää jatkaa etsimistä. Minun on vaikea uskoa ettei tässä maailmassa muka olisi parannuskeinoa tälle sairaudelle." Sylos huokaisi hiljaa ja sulki silmänsä. "En vain tiedä minne lähteä seuraavaksi." Haltia piti silmänsä suljettuina ja paini mielessään vellovan turhautumisen ja epätoivon kanssa. Hän ei enää edes muistanut monesko kerta tämä oli kun hän joutui pettymään. Matkaaminen alkoi tuntua turhauttavalta, mutta hän ei ollut valmis luovuttamaan.
"Entä itse... Vaellatko vain ilman päämäärää pelastaen tämänkaltaisia kyliä kun niitä osuu tiellesi?"

Käden tutkimisen jälkeen papitar laski huppunsa alas. "Tsot tsot. Maahan", hän sanoi Kalrista läimimään nousseelle haltialle. Hän tarttui haltiaa terävästi olkapäistä ja ohjasi tämän selälleen lumesta puhtaalle kivelle. Nopeasti hänen näppärät sormensa alkoivat juosta Syloksen rintakehällä.

Kalris irvisti myötätunnosta, kun papitar osui murtumakohtaan ja pieni sininen hehku syttyi hänen kätensä alle.

Kalris huokaisi. Haltia oli jopa kiittänyt häntä, mies ei olisi ikinä uskonut tämän pystyvän siihen. "Kiitos itsellesi. En olisi ikinä kaatanut sitä otusta yksin", hän tuumi. "Kieltämättä hetken luulin että olisit mennyttä kalua, mutta minun oli pakko hakea järeämpää aseistusta." Nytkin Kalris oli ollut hilkulla onnistua. Hän tajusi, että taisi olla hänen oma vikansa että hän oli eronnut antiloopistaan ja elintärkeistä satulalaukuistaan... Että pitikin alkaa mellastamaan Syloksen kanssa. Toisaalta hän ei olisi koskaan pärjännyt yksin.

"Se on sukukirous", Kalris vastasi papittaren tutkiskellessa otsa rypyssä Syloksen murtumaa. "Eldoughenit ovat olleet aina liikkuvaa kansaa. En edes osaisi kotiutua minnekään. Suoritan Ayselin tärkeää tehtävää. Minä kuulun tien päälle. Se on kohtaloni", Kalris sanoi. Hän yritti olla kuulostamatta liian kornilta, sillä se, mitä hän sanoi oli totuus.

"Pitäisikö Sylos saada jonnekin lämpimään, papitar?" Kalris kysyi haltiaa hoitavalta naiselta.

Sylos Lachryma

Haltia älähti papittaren koskettaessa murtumaa, ja puri hampaitaan yhteen sulkien silmänsä. Hengittäminen tässä asennossa tuntui tuskaisalta, eikä Sylos hengittänytkään kuin katkonaisesti.

"Kohtalo hm?" Sylos kohotti kulmiaan itsekseen ja pudisti pienesti päätään.. Ayselin tehtävä... Liekö jumalatar todella antanut tuon tehtävän tälle suvulle, vai olivatko he itse kokeneet tämän tarpeelliseksi. Kuka tietää.

"En halua uskoa kohtaloon..." Sylos huokaisi hiljaa. "En halua uskoa siihen, että joku on määrittänyt tiemme jo valmiiksi. Sehän tarkoittaisi sitä, että minunkin matkani on turha. Kohtaloni oli sairastua, ja lopulta kuolla katsellen virnuilevaa epäsikiötä silmiin."

Haltia irvisti uudestaan papittaren tutkiessa murtumaa tarkemmin. Juuri tätä hän ei parantajissa ymmärtänyt. Jos he tiesivät missä vika oli, miksi kipeää kohtaa piti tieten tahtoen tökkiä ja väännellä?
"Tässä voi mennä hetki... Autatko hänet talooni?" Papitar kysyi kääntyen Kalriksen puoleen.

"En tiedä sinun kohtalostasi", Kalris vastasi tuumien. "Toivon että löydät parannuskeinon vielä joskus. Olen kuitenkin varma itsestäni. Tehtäväni on tärkeä, ja tiedän, että synnyin tähän maailmaan juuri pelastaakseni tuhansia ihmishenkiä. Ajatella, jos en olisi kaksi viikkoa sitten pysähtynytkään juuri siihen kylään, en olisi koskaan saanut tietää Sielunsyöjän olemassaolosta, enkä lähtenyt sen perään. En olisi koskaan saapunut tähän kylään emmekä olisi pelastaneet kaikkia näitä ihmisiä. Näin pienet sattumat kertovat minulle, että tämä on sitä, minun on tarkoitettu tekevän. Aysel suojelee minua."

Kalris nyökkäsi papittarelle. "Pystytkö nousemaan?", hän kysyi Sylokselta. Haltia oli niin kevyt, että Kalris pytyisi helposti nostamaan tämän käsivarsilleen ja kantamaan taloon, mutta koska hän ajatteli, että moinen voisi olla aika kolaus haltian itsetunnolle, hän kysyi ensin, pystyisikö Sylos siirtymään sinne omin jaloin. Kalris kyllä kantaisi hänet jos olisi tarvis.

Sylos Lachryma

"En tiedä..." Sylos vastasi totuuden mukaisesti. Haltia ei ollut vielä ollut poissa kotoaan tarpeeksi kauan tietääkseen, kuinka paljon hänen linnunluinen kroppansa todellisuudessa kestäisi. Adrenaliini oli aikaisemmin vienyt mukanaan osan kivuista, mutta rauhoituttuaan Sylos oli saanut kokea sen koko voimassaan. Haltia nousi irvistäen istumaan ja piteli kylkeään tiukasti. Nousemaan ylös... Juu, irvistellen... Ottamaan askeleita, unissaan kenties.

Haltia pysyi hetken aivan liikkumatta odottaen että kipu hellittäisi, mutta heti kun tämä aikoi suoristautua, kipu iski jälleen pahempana takaisin. Ei tästä tullut taas yhtään mitään...

"Auta minut ylös..." Sylos mumisi lopulta hiljaa ja piti silmänsä tiukasti suljettuina. Tämä todella runteli hänen egoaan, mutta hän ei kestänyt kylkensä kipua. Välillä oli nöyrryttävä sellaisiin asioihin, joiden edessä normaali haltia olisi mielummin puukottanut itsensä.

Ainakin Kalris oli aluksi yrittänyt olla kohtelias ja huomaavainen. Koska haltian omasta yrityksestä ei näyttänyt tulevan yhtään mitään, Kalris huokaisi. Hän kumartui Syloksen puoleen, otti tästä tukevan otteen ja nosti tämän syliinsä kevyesti kuin jauhosäkin.

Papitar nyökkäsi, ja lähti johdattamaan kaksikkoa kohti taloaan. Kadulle ilmestyneet aiemmin niin epäluuloiset ihmiset uskaltautuivat jopa hurraamaan ja luomaan hyväksyviä katseita muukalaisiin. Paras tapa voittaa ihmisetn luottamut oli pelastaa heidän nahkansa, niinpä niin.

Kalris mietti kävelleessään, mikä ihme mahtoi olla papittaren tarina. Tämä ei näyttänyt mitenkään erikoiselta, hän piti yhä luostarin punaista kaapua, joskin oli lisännyt kaavun päälle nahkaisen vyön, jossa hänellä roikkui tikarin lisäksi erilaisia pusseja. "Papitar, mikä on tuonut teidät tällaiseen paikkaan, niin kauas luostarista?" Kalris kysyi kävellessään. Papitar loi häneen nopean silmäyksen, mutta hänen ilmeensä ei kuitenkaan paljastanut sen enempää. Perille saapuminen pelasti hänet vastaamiselta. Hän avasi oven napauttamalla lukkoa sormellaan.

Sylos Lachryma

Haltia oli liian häpeissään tilanteesta katsoakseen Kalrista tai papitarta. Hän ei myöskään ollut halukas kuuntelemaan näiden kahden välistä keskustelua, sillä hän tunsi olonsa kaikin puolin nöyryytetyksi. Häntä kannettiin kuin neitoa. Häntä, 207 vuotiasta haltiaa, aatelismiestä. Hän saattoi vain kiittää jumalia siitä, että tämä kylä todella oli täynnä vain ihmisiä. Ne eivät ymmärtäneet kunniasta ja häpeästä puoliakaan sitä minkä haltiat ymmärsivät.

Kalris laski Sylosin sisällä vaatimattomalle vuoteelle ja Sylos saattoi hetken hengähtää helpotuksesta. ainakin se osa oli nyt ohi. Talo oli sisältä kaikin puolin yhtä vaatimaton kuin vuode jolla hatia nyt makasi. Sisätilaa valaisi vain muutama kynttilä, ja se oli sistettu vain pakollisilla huonekaluilla. Nyt Sylosta itseäänkin alkoi kiinnostaa papittaren tarina. Näiden ihmistenhän pitäisi viettää koko elämänsä luostarissa.
"Minut karkoitettiin..." Papitar aloitti hiljaa istahtaen Sylosin viereen tutkimaan murtumaa uudelleen. Sylos Irvisti ja oli jo tiuskaisemassa naiselle että jos sitä noin kovasti oli sorkittava, niin löisi edes kunnolla että taju lähtisi, mutta sitten papitar jatkoikin:
" Tulin raskaaksi... Joten jouduin lähtemään luostarista..." Papitar käänsi katseensa Kalrikseen ja Sylos kohotti kulmiaan. Sellainen papitar...

Mökki oli hyvin yksinkertaisesti sisustellu, ja Kalris yritti kovasti päätellä, kuinka kauan nainen oli siellä asunut. Hän laski Syloksen rauhallisesti alas ja varmisti, että tällä oli suhteellisen mukava olla. Jos haltia olisi loukkaantunut tunti sitten, Kalris olisi vain nauraa räkättänyt tämän avuttomuudelle, sillä tämä olisi viimeinkin saanut nokilleen ylimielisyydestään. Yhteinen taistelukokemus oli kuitenkin pehmentänyt miehen suhtautumista haltiaan niin plajon, että hänen mielessään ei käynyt pienintäkään ilkkumisen ajatusta.

Kalris siirtyi nojailemaan seinään, kun ei kehdannut pienessä mökissä vallata itselleen istumapaikkaakaan. Sitäpaitsi hän seisoi aina mielummin.

"Missä... lapsi nyt on?" Kalris uskalsi kysyä papittarelta, joka kaivoi esille kasan pieniä taikakaluja vahvistaakseen parantamistaikojaan.

Sylos Lachryma

Papitar oli pitkään hiljaa, eikä katsonyt enää Kalrista. Kysymys oli selvästi arka aihe tälle naiselle. Papitar avasi Sylosin tunikan ja vasta nyt haltia itsekkin näki millaisen jäljen demoni oli saanut aikaan. Hänen keskivartalonsa oli tummunut mustelmista, ja murtuneen kylkiluun kohdalla oli turvonnut, punainen kohta. Sylos päästi turhautuneen äännähdyksen. Minkälainen vaiva tästäkin kuoriutui. Sylos kuitenkin vaikeni täysin kuullessaan papittaren vastauksen.

"Lapsi eli vain hetken... Hänet on haudattu Ajimeaan.."
Sylos tunsi olonsa epämukavaksi... Tämä keskustelu oli kaikin puolin kiusallinen. Sylos ei ollut sellainen joka utelisi muilta henkilökohtaisia asioita, koska ei mielellään puhunut omistaankaan. Papitar asetti kätensä murtuneen kylkiluun kohdalle, ja kämmenen alle syttyi sininen hehku. Sylos itse tunti kuumotusta murtumakohdassaan, muttei sanonut enää mitään. Sylos vilkaisi Kalrikseen, mutta käänsi katseensa nopeasti pois. Haltia ei tiennyt mitä sanoa... Ihmiset olivat kovin herkkiä, joten jokin hänen sanomansa saattaisi nyt olla... hyvin sopimatonta.

Kalris oli ollut aina luonteen terveen utelias, mutta tajusi kyllä, että ehkä hänen ei kuuluisi kysellä enempää. Oliko lapsi kuollut vai oliko hänet tapettu? Entä mistä demoni oli ilmestynyt? Papittaren valan vannoneet eivät saaneet perustaa perhettä. Oliko demoni syntynyt tuosta petturuudesta? Vai oliko se kenties lapsen isä....

"Nyt kaupunki on kuitenkin turvassa", Kalris sanoi ennenkuin antoi kiusallisen hiljaisuuden laskeutua. "Ison demonin saapumisessa on toinenkin hyvä puoli; ne karkottavat pikkudemonit tieltään. Kylä saa siis olla hetken rauhassa ilman niitä", hän mietti.

"Tarvitsetko apua", Kalris kysyi kohteliaasti kurkkien Syloksen vointia. Ruhjeet näyttivät melkoisen pahoilta. Jos hän olisi viivytellyt hetkeäkään kauemmin nuolien hakemisen kanssa, haltia voisi olla mennyttä kalua. "Ei kiitos", papitar ensimmäisen kerran melkein hymyili. "Tämä on pikkuhomma. Ystäväsi on pian elämänsä kunnossa."

Kalris nyökkäsi ja antoi katseensa kiertää katossa odotellessaan haltian tilan kohenevan.

Sylos Lachryma

Pikkuhomma? Sylos pyöräytti silmiään, mutta katsellessaan ruhjoutunutta ihoaan, hän myönsi mustelmien vaalenevan hetkihetkeltä, eikä kylkikään aristanut enää niin pahasti.
"Aijotko jäädä tänne?" Sylos kysyi vuorostaan papittarelta, sillä hän ei pystynyt ymmärtämään miksi joku suostuisi vapaaehtoisesti asumaan tällaisessa syrjäkylässä. Papitar kuitenkin nyökkäsi.

"Kyläläiset ovat oikeasti paljon mukavampia mitä antavat ymmärtää... He tarvitsevat minua täällä." Papitar nyökkäsi kuin vahvistukseksi omille sanoilleen ja Sylos hymähti. Kenties luostarista karkoitus oli ollut naiselle niin kova pala, että tämä tarvitsi tuntea olonsa hydylliseksi edes jollakin keinolla. Voi näitä ihmisiä...

"Eiköhän se ollut siinä..." Papitar sanoi ja nousi sängyltä. Sylos kosketti kylkeään varovasti, ja koska ei tuntenut enää samaa kipua, hän uskaltautui jopa nousemaan istumaan. Haltia venytteli pienesti ja pyöräytti olkapäätään. Kunnossa tuntui olevan...
"Kiitos..." Sylos sanoi jo toisen kerran saman vuorokauden sisällä ja tunsi itsensä todella typeräksi. Kuitenkin, ihmisten tapoihin kuului kiittää tällaisissa tilanteissa. Haltiasitoi tunikansa takaisin kiinni ja asetti jalkansa lattialle kääntyen Kalriksen puoleen.
"Minne menet seuraavaksi?"

Vaikka Kalris oli elänyt maagisten kykyjen ympäröimänä koko elämänsä, häntä hämmästytti silti, kuinka nopeasti ja vaivattomasti Syloksen kunto parani. Muutenkin aina kalpea haltia sai poskilleen värin takaisin ja hengitti pian jo paljon vapautuneemmin. Tämän noustessa viimein istumaan, Kalris irrottautui nojaamastaan seinästä ottaakseen kopin jos haltia sittenkin menettäisi tasapainonsa vielä.

"Oluelle", Kalris vastasi Sylokselle, ja sai papittaressakin aikaan pienen hymyn. "Tämmöisen jälkeen on turha kiirehtiä yhtään minnekkään. Saa tosin nähdä, ottavatko ne meikäläistä sisään siellä majatalossa", hän virnisti. "Tuletko mukaan?"

Sylos Lachryma

Sylos räpäytti silmiään pari kertaa Kalriksen vastaukselle, mutta suli sitten itsekkin hymyyn. Oluelle...
"Minusta tuntuu että tämän jälkeen saat juoda koko illan ilmaiseksi..." Sylos vastasi Kalriksen pohdiskeluille ja nousi varovasti seisomaan. Kipu tuntui olevan täysin kadonnut ja Sylos suoristautui normaaliin ryhtiinsä, huomaten vasta sitten kuinka matalalla katto todellisuudessa oli.

"Kyllä minulla siihen aikaa on... Vaikka olutta en ole oikeastaan koskaan juonut... Älä virnuile siinä, kotikaupungissani juodaan vain hienoimpia viinejä" Sylos sanoi huomattuaan Kalriksen pahaenteisen ilmeen. Sylos kaivoi vyöllään roikkuvasta pussukasta kultakolikon ja asetti sen papittaren kämmenelle. Sylos ei antanut naiselle tilaisuutta sanoa asiasta mitään vaan asteli varmoin askelin ulos talosta, ja jäi odottamaan Kalrista vähän matkan päähän.

Sylos pääsi seisomaan, eikä kaatunut, joten Kalris uskalsi ottaa askeleen taaksepäin.

"Viinejä? No taitaa olla aikakin että opit kunnon ihmisten tavoille!" Kalris virnisti. Haltiat olivat aina olleet hänen mielestään kummalttista hienostelevaa sakkia, eikä Syloksen kommentti muuttanut hänen käsitystään laisinkaan; kuten ei myöskään tämän massistaan kaivama kultakolikko. Kalris ei ollut ehtinyt kysellä Syloksesta paljoakaan, mutta kaikesta päätellen hän taisi olla melkoinen hienohelma jopa haltiaksi.

"Kiitos avustanne", Kalris nyökkäsi teatraalisesti papittarelle, ja seurasi haltiaa ulos. Tieto demonin kukistamisesta oli levinnyt kulovalkean tavoin, ja kadut pursuivat kiinnostuneita ihmisiä. "Miltä huomio tuntuu?" Kalris kysyi Sylokselta. Kalris ohjasi askeleensa majatalolle toivoen että vastaanotto siellä olsii tällä kertaa suopeampi.

Sylos Lachryma

"Ihmisten tavoille?" Sylos hymähti itsekseen. "En edes ole ihminen, ja mitä tähän huomioon tulee... Se tuntuu epämukavalta... Yleensä näin suuri huomio ihmisten osalta päättyy huonosti minun kannaltani..." Sylos sanoi ja seurasi Kalrista majatalolle jossa miehet nostelivat tuoppejaan kaksikon astuessa sisään.
"Tämäkö on sinusta muka mmukavaa?" Sylos kysyi kulmiaan kohottaen kun maajussit ympäröivät heidät ja Sylos oli lentää nenilleen lautalattialle saadessaan turhan napakan taputuksen olalleen.

Majatalon isäntä nauroi kovaan ääneen iskiessään kaksi oluttuoppia tiskille... Sylos nyrpisti nenäänsä vaahtoavalle litkulle ja pudisteli päätään. Tuo haisikin käyneelle vehnälle... Mikä järki on tehdä juomaa jostain niinkin mauttomasta kuin vehnästä ja ohrasta... Marjat ja hedelmät antoivat juomalle paljon hienostuneemman värin ja tuoksun... Mutta Kalris työnsi tuopin Syloksen nenän alle...