Kaoottinen uhrilahja

"Sarah"
"...Kuulen sinua. Mitä asiaa sinulla on tällä kertaa?"
"Uusi keikka. Minun nimeeni sinä olet jälleen tappava. Kaunis surmanloukkoni"
"...Chima..."
"Seuraava tehtäväsi tulee olemaan yllättävän vaikea ja pakeneminen kuolemaa lähes mahdotonta"
"En minä pelkää. Ajattelitko viimein hyväksyä minut?"
"Kärsivällisyyttä, lapseni. Aika ei ole vielä. Sinun aikasi tulee kyllä. Haluan sinun selviävän tästä elossa"
"Miksi? Sinä hallitset kuolleita...mikset jo hyväksy minua sotajoukkoihisi..."
"Koska sinä olet arvokkaampi täällä..."
"En pidä tästä maailmasta"
"Tiedän sen jo. Mutta jos kuolet nyt, en ota sinua lähellenikään. Älä suututa minua nainen"
"Anteeksi..."
"Vältä haltiakuningasta. Hän on suunnitellut sinulle ansan. Tämä kansa on hänen kätyrinsä ja kuolema sanansaattajansa. Älä anna itseäsi huijattavan. Ole valppaana"
"Mitä kuningas minusta haluaa?"
"Tiedät mitä haltiat ajattelevat ihmisistä, varsinkin kaltaisistasi. Onneksesi he eivät vielä tiedä että olet puolidemonin lapsi"
"Vielä?...Chima?..."
Hiljaisuus täytti pimeyden joka sinetöi unen hämärät rajamaat.


Sarah heräsi säpsähtäen ja piteli rintaansa tuskan hiki otsallaan. "Kuningas haluaa eroon minusta..."
Nainen toisti tuon kuiskauksena useita kertoja uskoakseen sen todeksi, ettei hän koskaan unohtaisi Chiman varoituksia. Silmät tuijottivat kattoon kehon rauhoittuessa. "Ovelia..."
Viimeiset muistikuvat itkuisen, viattoman siskonsa kasvoilta. Hän oli tahtomattaan hylännyt siskonsa. Jos käsi olisi jaksanut liikkua, se olisi takonut kivistä seinää raivoissaan. Hän tyytyi kuitenkin vain nousemaan laiskasti ylös ja katselemaan luolan suuaukolle, josta paistoi aurinko. Hennot käsivarret tarttuivat laukkuun, jossa sijaitsivat vaihtovaatteet, sen hetken jälkeen kun veitset heilahtivat tuppiinsa. Polku johti kohinaa kohti. Lasittunut katse seurasi kauneutta hiljaa. Katse haravoi ympäristönsä retkikuntien ja metsästäjien varalta. Ei ketään. Vain linnut lauloivat. Musta lintu lehahti puusta ojentuvalle käsivarrelle. "Huomenta Musta Surma", Sarah totesi hiljaa silittäen linnun päälakea. Lintu rääkäisi iloisena ja nousi ilmaan tarkkailemaan ympäristöä tunkeilijoiden varalta. Vaatteet putosivat maahan rannan tuntumaan ja nainen sukelsi virkistävään veteen. Viileä vesi herätti hänet unesta, joka tuntui silti hieman vaivaavan häntä. Tämä pyörähti ympäri ja levitti kätensä nousten jälleen pintaan. Jalka astui matalikolle josta pääsi suikuavan putouksen äärelle. Aamun virkistävät suihkut olivat ihania hetkiä. Niistä kuului nauttia. Kädet hyväilivät vartaloa hiljaa. Hänen kehonsa oli lämin ja sitä oli mukava kosketella. Yhtäkkinen ääni kuitenkin havahdutti hänet. Kaukauset askeleet kaikuivat tuulen kuljettaessa ne metsän läpi. Silmät avautuivat hitaasti. Punaiset silmät tuijottivat vesisuihkun läpi. Märät hiukset takertuivat ihoon kiinni. Musta Surma rääkäisi ja liiteli emäntänsä vesisuihkusta ojentuneelle käsivarrelle.
"...Haltia...aatelinen. Eksynyt sielu...pelokas ja epävarma"
Aamuinen aurinko paistoi kimaltelevaan jokeen, jonka virtaus johti yhä alas. Alas Haltiakaupunkiin jonka kupeelta löytyi valtaisa järvimäinen alue, jossa vesi virtasi hiljaa ja josta asukkaat saivat kannettua vettä kylään. Musta Surma lensi rannalle käden heilahtaessa käskyksi. Tämä kantoi emännälleen heittoveitsiä sisältäneen kantohihnan. Äänet lähestyivät. Sarah istahti kivelle odottamaan...meditoimaan.
"Oletteko te Musta Surma?", matala haltiaääni kysyi.
"Kuka kysyy"
"Tulen Naleialin kaupungista. Kuninkaalla on teille tehtävä"
"Olet poliittinen. Mitä asiaa sinulla on tänne"
"Tulin tänne hakemaan sinua. Tuletko mukaan suosiolla"
"Tai muuten mitä? Haltiaksikin olet epätavallisen röyhkeä"
"Tai muuten joudun tappamaan sinut"
"Tappamaan...säälittävä olento. Tulit haastamaan tappajan?"
Silmät aukenivat äkillisesti. Olento tuijotti Haltiaa vesisuihkun takaa.
"Ette siis tule suosiolla"
Heittoveitsi lensi vauhdilla lävistäen korvanlehteä ja jääden kiinni puuhun aiheuttaen tähän verisen tahran.
"Khh...sinä kurja ihminen"
Haltija tähtäsi vesputouksen suuntaan mutta yllättyi korpin käydessä tämän kimppuun. Ase putosi maahan.
"Khh...Et ole ihminen...miten kukaan voisi olla yhtä eläinten kanssa, kuten me Haltiat"
"Uhosi ei oikein liikuta minua..."
Sarah nousi ylös ja lähti kävelemään rantaa kohti käyttäen liukkaita rantakiviä hyödykseen. Haltia näki alastoman ihmiskehon. Hän ei voinut sanoin kuvailla ristiriitaisia tunteitaan.
"Y-yritätkö saastuttaa minut, ihminen?"
"En, minä tapan sinut, ellet siirry asiaan"
Punaiset silmät tuijottivat tulijaa intensiivisesti. Jalat saavuttivat viimein rannan. Kiskottuaan vaatteet niskaansa Haltia rykäisi ja jatkoi mihin oli jäänyt:
"Niin siis kuninkaamme haluaa tavata teidät. Kyvyillenne on käyttöä"
"Et ihan ymmärtänyt", nainen tuhahti ja jatkoi: "Näyttäkää tietä..."
Haltija oli poimimassa joustansa maasta kun nainen iski kenkänsä siihen.
"Et tarvitse tuota"
Näin sanoen hän potkaisi Haltian ainoan aseen jokeen. Tämä selvästi kihisi kiukusta ja oli ottamassa miekkansa esille, kun muisti kenen kanssa oli tekemisissä.
"Hyvä on...seuratkaa minua"
Käsi kurottautui irroittamaan veitsen puusta ja painamaan sen takaisin oikealle paikalleen. Tämä kaivoi leipäpalan laukustaan ja ojensi sen lemmikkikorpilleen kehuen tätä hiljaisella äänellä.


Kaupunki oli iso. Mahtavat rakennukset nousivat kadun viertä. Haltiat olivat yleisesti ottaen iloisia ja ylpeitä asuessaan varakkaassa ympäristössä. Aurinko valaisi kaupunkia maalaten sitä kauniilla väreillä. Katseet kiersivät ensin tuohon viittaan verhoututeeseen olentoon, jonka kasvonpiirteitä ei erottanut ja sitten häntä saattavaan aateliseen joka piteli verta vuotavaa korvaansa ja kirosi ääneen. Hän keskittyi kuuntelemaan näiden omituisten olentojen pahansuopaa kuiskintaa. Mikä näitä olentoja vaivasi. Kaikkialle mihin hän meni...häntä vihattiin...häntä pelättiin. Kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen teki mieli tarttua veitsiinsä, mutta päätti unohtaa asian. Siitä ei ollut mitään iloa. Mikään...ei toisi hänen perhettään takaisin. Palatsi oli valtava. Järjettömän leveät portaat veivät ylös. Vartijat tervehtivät aatelista ovella ja samoin tekiät sisäkäytävän päässä olevat vahdit. Jättimäiset, jalopuidet ovet avautuivat jättimäiseen saliin. Kivipilareiden välistä paistoi valoa. Iso aamiaispöytä täynnä aatelisia ja kuninkaallisia. Pöydän päässä istui kuningas.
"Teidän korkeutenne. Toin tämän epäpyhän olennon eteenne pyynnöstänne...voinko poistua"
Kuningas viittoi aatelista poistumaan ja nyökkäsi tyytyväisen näköisenä. "Kumarra valtiasta", eräs vartija hänen takanaan tokaisi hiljaa.
"Teidän kuninkaanne ei ole mitään minulle..."
Keihäs lävisti jänteen pakottaen Sarahin polvilleen. Tämä kirosi kivusta mutta nieli kipunsa ja vannoi tappavansa koko sotilaskaartin joku päivä. Kuningas nousi pöydästä ja asteli kohti vierasta.

Isirionin hallitsija, kuningas Bellothir Hyrakos oli pitkä haltiamies. Hän oli ehtinyt jo viidensadan vuoden kunnioitettavaan ikään, ja oli haltioiden normista poiketen kasvattanut kapean, valkoisen parran ikänsä ja asemansa merkiksi. Salamurhaajan astuessa sisään saliin, Bellothir laski hitaasti pikarinsa aamiaispöydälle ja nousi ylös. Hänen kanssaan keskustellut joukko neuvoston jäseniä ja yläaatelia nousi seisomaan hänen mukanaan.

Bellothir ei ollut odottanut kovinkaan paljoa ihmissalamurhaajalta, mutta nähdessään tämän, hän ei voinut muutakuin todeta, että kyseessä oli todella säälittävä otus. Tämä mahtava ja pelottava murhaaja, jonka teoilla peloteltiin pikkulapsia, oli nyt hänen edessään. Kyseessä oli vain nuori tyttö, haltioiden mittapuulla Sarah oli pelkkä lapsi, eikä haltianeuvoston eteen tuotuna ollut kaikesta uhmastaan huolimatta kovinkaan vakavasti otettava tapaus.

Kuninkaan vierellä seisoi hänen henkivartiansa, Evegwarin arkkimaagi Eloth. Tämä oli pukeutunut pitkään kaapuun, joka oli koristeltu maan jumala Thrilvenden ja veden jumala Eluvarin tunnuksilla. Aistittuaan että salamurhaajatytöstä ei lähtenyt minkäänlaista maagista auraa, hän hymähti itsekseen. Tämä tyttö oli säälittävä rääpäle, eikä Eloth voinut uskoa että kuningas ja neuvosto pitävät tätä uhkana. Hän itse ei uskonut että ihmiset kelpaisivat muuhun kuin yksinkertaiseen orjatyöhön, mutta kaipa Isirionin päämiehet sitten tiesivät mitä tekivät, kun olivat Sarahin tänne raahanneet.

Bellothir oli kiinnostunut näkemään tämän paljon kohutun murhaajan, vaikka ei näyttänytkään sitä ulospäin. Hänen yhä komeat, mutta iän vahvistamat kasvonsa tuijottivat tulijaa välinpitämättömästi. Murhaajan koruton vaateparsi ei sopinut laisinkaan salin loistoon, vaikka kuningas itsekään ei edes ollut pukeutunut parhaimpaansa. Hänen yllään oli kirjailtu vaalea tunika ja päässän kevyt symbolinen otsaripa, joka koristi vaaleita, letille sidottuja hiuksia ja kieli hänen asemastaan.

"Sarah, Musta Surma, ilmeisesti?" kuninkaan henkivartija Eloth avasi suunsa. Kuningas itse ei viitsinyt toistella itsestäänselvyyksiä alempiarvoisilleen, joten hän antoi muiden hoitaa puhumispuolen. "Tiedät varmasti miksi sinut on kutsuttu tänne. Arvon kuninkaallamme on sinulle tehtävä. Jos suoritat sen, maksamme sinulle hyvin." Vartijat Sarahin ympärillä pitivät huolta siitä, että tyttö ei avaisi suutaan tai tekisi muuta sopimatonta. Pelkästä liian pitkästä katseesta hänen korkeutensa suuntaan seuraisi terävä näpäytys selkään keihään varrella. "Kaupungissa on nähty henkilö, joka ei kuulu sinne. Hänellä saattaa olla tietoa, joka ei saa päätyä kaupungin ulkopuolelle. Koska kohteemme on ihminen ja erittäin vaikeasti lähestyttävä, tarvitsemme sinua", Eloth sanoi koruttomalla äänellä. Hän itse ei pitänyt lainkaan ihmisen apuun tyytymisestä. "Kohteemme ei luota haltioihin, eikä kehenkään ulkopuoliseen. Hän on erittäin taitava, ja sinunkin onkin oltava erittäin varovainen. Yksikin väärä liike ja mies katoaa, tai saa kerrottua Barceliin tietoa, joka ei sinne kuuluisi." Eloth ei suoraan sanonut, että kohteena oli Barcelin vakooja, mutta moinen yksityiskohta ei murhaajalle kuuluisikaan. Hänet oli valittu tehtävään vain siksi että hän oli ihminen; Barcelin vakooja oli liikkeissään niin sukkela ja taitava, että häntä ei saisi loukkuun pelkällä jahtaamisella. Hänen lähelleen olisi päästävä vähitellen, ja ratkaiseva isku iskettävä juuri oikeassa kohdassa. Jos vakooja saisi tietää jonkun olevan hänen perässään, hän voisi lähettää raporttinsa etukäteen. Tämän vuoksi oli toimittava nopeasti, ja toinen ihminen olisi paras suorittaja tehtävälle.

"Kohde on ensin etsittävä, ja hänen lähelleen on päästävä. Tarkemmat yksityiskohdat kyllä kerrotaan sinulle. Sinulla ei ole varaa kieltäytyä, mutta haluatko silti sanoa jotain?" Eloth lopetti. Hän risti kätensä puuskaan. Kuningas hänen vierellään oli vaihtanut muutaman sanan neuvoston jäsenten kanssa, ja katsoi nyt Sarahia.

Nainen kääntyi hiljaa ja totesi melkein kuiskaamalla: "Minulla ei ole mitään sanottavaa kuninkaalle, joka ei osaa puhua"
Näin sanoen hän aloitti askelluksen kohti kaupunkia. Jokainen askel tuntui vasemmassa jalassa hirveältä. Hän kirosi mielessään ja loi katseensa kaupunkia kohti porttien sulkeutuessa. "Ihminen haltioiden joukosta...ei pitäisi olla kovin vaikeaa vai mitä Musta Surma"
Korppi lehahti läheisen puun luota muurien yli emäntänsä olkapäälle. Nainen silitti lintua ja kehui sitä kärsivällisestä odottamisesta. Portaan jokainen askel tuntui kuin siihen olisi asennettu karhunrauta. Juoksemisesta ei olisi nyt iloa. Hän tietenkin voisi käydä lääkärillä, mutta mikä todennäköisyys on, että he hoitaisivat ihmistä...ja varsinkin jossain määrin tunnettua tappajaa...sydämetöntä ja tulisieluista. Aurinko valaisi kirkkaana taivaan, tovereinaan muutama valkea pilvenhattara. Kevyt tuuli vei niitä eteenpäin. Mihin hänen tiensä mahtoi viedä? Katu vietti pitkin kaupunkia. Yksi kuitenkin herätti Sarahin huomion. Hiljainen puhe majatalon perukoilta sekä lasien kilinä tähän aikaan. Kaikki eivät olleet metsällä tai töissä. Hän astui sisään vai huomatakseen, että häntä tuijotettiin. Kieltämättä ihmisenä oleminen oli taakka haltioiden mailla. Hän oli jo tottunut tähän. Häntä ei haluttu...mihinkään. Syvä huokaus aloitti matkan kohti tiskiä.
"Oletteko nähneet toista minun rotuistani olentoa täällä päin"
"Hmm...eipä vaikuta tutulta...mutta voisitte käydä kysymässä Hildegarilta. Hän asuu sata metriä täältä tuonne kadun toiselle puolelle. Hän pitää kirjaa alueella majailevista henkilöistä...nyt jos ei ollut muuta niin pyytäisin teitä poistumaan....asiakkaani hermostuvat"


Sarah ei käsittänyt alkuunkaan miksi nieli näiden moukkien kielenkäyttöä. Oli kuitenkin parasta vain hillitä itsensä...eihän hänen elämällään ollut muutenkaan väliä. Elää tai kuolla...kärsiä tai nauttia. Hänelle näillä asioilla oli tasan sama arvo. Kävellessään ohjeistettuun suuntaan hänellä oli sellainen olo, että häntä tarkkailtiin. Hänen uhrinsa oli sentään vakooja...samanlaisia tehtäviä oli hänkin suorittanut aikanaan. Eikä Mustan Surman hiljainen pälyily hirveästi kumonnut hänen teoriaansa. Hiljainen, ahdas välikkö talojen väleissä oli hänelle oiva oikoreitti. Hahmoja kulki oikealle ja vasemmalle toisessa päässä kujaa. Jokainen askel vei lähemmäksi maalia.
"En tiennyt, että kaupungissa on toinenkin ihminen"
Sarah pysähtyi. Hänestä tuntui kuin sydän olisi hypännyt kurkkuun. Tämä kääntyi hiljaa ja avasi suunsa: "Ja kukahan te mahdatte olla"
"Olen Ivar Ochaloma. Satun asumaan täällä. Etsitte kuulemma toista ihmistä täältä kaupungista"
"N-niin...kun tunnen oloni niin yksinäiseksi täällä haltioiden seurassa, jotka eivät kunnioita ihmisiä"
"Hmm..älä huoli. Minä autan sinua"
"Autatko todella?"
"Kyllä. Älä pelkää tarttua käteeni. Olet varmaan nälkäinen"
Käsi ojentui hämärästä. Tummaan teepaitaan sekä vaaleanruskeisiin sortseihin pukeutunut mies veti naisen vaarallisen lähelle itseään ja talutti tämän päivän valoon.
"K-kiitos"
"Ei kestä", hän totesi hymyillen.
Tuulen vire silitti tämän ruskeaa siilitukkaa hetken hiljaisuuden säestäessä taustamusiikkia. Ruskean silmät tiirailivat hupun pimentoon nähdäkseen tytön silmät. Kasvoillaan oli hieman kysyvä ilme.
"Joten...mitä kaltaisenne kaunis neito tekee haltioiden mailla"
Sarah järkyttyi ensin. Mieshän selkeästi yritti vietellä häntä. Toisaalta se saattaisi tässä tilanteessa olla eduksi. Hymy nousi tytön kasvoille. Päivänsäde osui sopivasti valaisten nenän ja suun.
"Minä asun täällä"
"Asut haltioiden mandaatilla? Aika rohkeaa. Asutko kaukanakin?"
Sarah hermostui. Hänen piilonsa oli hänen ja hänen yksin. Hetken punninnan jälkeen hän päätti taas avata suunsa rauhoituttuaan.
"Kyllä. En käy täällä kovin usein"
"Harmi. Minä nimittäin asun täällä"
"Hmm. Olisi kiva nähdä millaisissa oloissa ihminen voi asua täällä"
"Näytän sinulle. Tule!"
"Odota, ei niin kovaa!"
"Mikä hätänä? Eihän tämä vauhti ole mitään"
"...Haltia lävisti jalkani...en pysty edes kävelemään normaalia vauhtia"
"Anna minä kannan sinua"
"M-mutt-"
Ennenkuin hän oli saanut sanottua lauseensa loppuun tämä oli jo Ivarin selässä ja oli kietonut kätensä tämän kaulan ympärille. Hän olisi voinut käyttää tilaisuutta hyväkseen suorittaakseen tehtävänsä. Silti hän epäröi...miksi? Häntä alkoi pelottamaan. Jos tämä ihminen vain huijasi häntä? Jos hän olisi tulilinjalla? Hän oli sentään vakooja ja tiesi miten viettely toimi eräänlaisena aseena. Hän ei saisi alistua tällaiselle roskalle...ei ikinä...ei enää...


"Tehtäväsi on tappaa mahdollisimman hiljaa ja tehokkaasti Hans Juliopites. Hän on viettelijä. Naisten mies. Mutta kaikista tärkeintä...hän on petturi. Kuningaskunta köyhtyy hänen toimistaan eikä meillä ole ainuttakaan naispuolista, joka ei puolustaisi häntä. Sinä olet ainoa toivomme...demonilapsi...Sarah"
Kutsumanimi ei ollut täysin väärä, mutta kukaan ei tiennyt isänsä olleen vain puolidemoni...ei kokonaan demoni.
"Tässä on rahaa. Osta itsellesi meikkejä ja jokin nätti mekko. Olen pedannut sinulle tilanteen. Tänä iltana järjestäme tanssiaiset. Kai osaat tanssia"
"Jotenkuten..."
"Hyvä...operaatio ei saa paljastua. Nyt...mene Sarah ja opiskele tästä miehestä kaikki mahdollinen ja valmistaudu iltaa varten"
"Kuten toivotte...majesteetti..."
Tämän sanottuaan Sarah kääntyi sukaisten keveästi hiuksiaan ja suunnaten kohti kaupungin vaatturia.
"Hyvää iltapäivää! Mitä saisi olla?"
"Jonkinlainen nätti mekko pitäisi saada", Sarah sopersi hieman vaivaantuneena
"Minkä väristä? Kangastyyppi?"
"Umm...sopiiko jos katselen ensin valikoimaa"
"Kaikin mokomin"
Kaupunki oli vauras ja hyvinvoipa. Sen näki ihmisistä kaduilla. Sen näki ylväistä rakennuksista jotka kiersivät kaduilla ja ympäri suurta linnaa, josta kuningas Theodor piti valtakuntaansa pystyssä. Rakennukset eivät olleet pelkästään ulkopuolelta komeita, niiden sisältä ei jättänyt ketään kylmäksi. Jokainen loistelias valtakunta piti kutenkin sisällään pimeitä salaisuuksia. Tämä seuraava kohde oli yksi niistä. Sarah ei tiennyt mitä, mutta oli varma, etteivät kuningashuoneen ongelmat levänneet pelkän yhden henkilön varassa. Mutta mikä hän oli miettimään...miksi häntä kiinostaisi? Hän vain hoitaisi tehtävänsä ja katoaisi taas kotiinsa lepäämään ja tuijottelemaan kattoon takan valaistessa ja lämittäessä pirtin. Yhtäkkiä myyjätär keskeytti hänet:
"Tuo musta kokovartalomekko voisi sopia teille"
"Hmm?"
"Tuo tuossa. Kokeilkaa sitä ihmeessä"
Sarah ei ollut varma naisen valinnasta, mutta ei kokenut kokeilua pahana asiana. Hetken päästä hän seisoi peilin edessä ja tarkasteli itseään. Musta samettimekko tosiaan sopi hänelle. Hän tunsi piensä häpeää katsoessaan miten kaunis mekko kulki sirosti pitkin hänen naisen vartaloaan. Hän painoi kämmenensä varmuuden vuoksi rintoihinsa, todetakseen itsekkin, että ehkä oli tehnyt väärän valinnan elämässään. Oikea käsi ojentui peiliin kohti. Olenko se minä, kuului kysymys hänen päässään. Kaulassaan kiilteli sydämen muotoinen koru. Korvakorut hän otti elämänsä ensimmäistä kertaa huomioon. Punaiset silmät olivat hieman ristiriidassa kehon kanssa ja hiukset heiluivat vapaana. Tämä tarttui niihin ja yritti muokata niitä näyttämään enemmän pukuun sopivilta, nostaen niitä ylös.
"Olette ilmeisesti ensimmäistä kertaa pukeutumassa naisten vaatteisiin?", myyjätär kysyi hiljaa kuulostaen hieman surulliselta.
"Kyllä..."
"Älä murehdi kultaseni. Kauneudellesi oikeutta. Jos ostatte tämän mekon, annamme kaupan päälle hiuspinnejä ja näytämme mitä naisena oleminen on parhaimillaan"
"Oletteko varma?"
"Tietenkin!"
Myyjätär kuulosti niin innostuneelta ajatukseen, ettei Sarah kehdannut todeta sitä tuttua lausettaan: Pärjään ihan hyvin itsekkin...
Hetken päästä hän seisoi taas peilin edessä, mustat hiukset sidottuna ylös nätisti kuin kellä tahansa aatelisella. Kynnet lakattu verenpunaiseksi syncronoimaan hänen silmiään, jotka olivat kieltämättä erikoiset ihmiselle. Jaloissaan hänellä oli rinkoin kiinnittyvät punaiset korkokengät. Ne tosin näkyivät hyvin heikosti mekon peittäessä melkein koko hänen alavartalonsa. Ruusun muotoiset ompeleet koristivat mekkoa viistosti alhaalta ylös ja niitä seurasi outo röyhelövyö lantion korkeudella. Sama mekon värinen röyhelöinti koristi ranteita ja olkapäitä. Rinnan kohdalla oli aito ruusun nuppu kiinnitettynä punapäisellä neulalla.
"Nyt vielä meikki"
"Myykää minulle vain ne niin meikkaan itse. En voi kulkea kaduilla täydessä meikissä", nainen parahti ojentaen myyjättärelle rahan. Tämä katsoi naista hämmentyneenä, mutta nyökkäsi hyväksyvästi: "Pitäkää hauskaa tanssiaisissa"
"T-te tiesitte niistä?"
"Kaikki tietävät mitä armon valtiaamme suunnittelee, varsinkin jos se on kansalle tarkoitettua", myyjätär totesi iskien silmää.

Mekon kanssa oli vaikeaa kuljettaa aseita, mutta hän sitoi tuppensa sääriinsä ja asetti veitsensä niille kuuluville paikoilleen. Lähikontakti olisi ainoa asia, jolla tämänkertainen uhri saataisiin. Oli liikaa katselijoita ja hän joutuisi muutenkin tekemisiin lirkuttelijan kanssa niin läheltä oli helpompi iskeä. Ilta oli hiljainen. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla. Käsi kurottautui viilenevään iltaan, kohti taivasta. "Katsokaa syntistä tytärtänne..."
Käsi vetäytyi rintaan tuntien sisällään palavan tuskan. Se oli hänen lyövä sydämensä. Pieni tytön sielu itki vanhempiensa perään. Jalat veivät pakosta eteenpäin ja Sarah hukutti tunteensa tehtäväänsä varten. Hän oli täydellinen juuri siinä mihin ryhtyi...ei hän voinut herkistyä ennen julmaa surmaamista vaativaa keikkaa. Ehkä veristäkin sellaista. Tanssisalin loisto oli pian hänen edessään. Hiljainen taustamusiikki soi kun ihmiset vierailivat yltäkylläisyyttään huutavista ruokapöydistä. Hän otti haarukan ja maistoi hieman kalaa. Se ei ollut aivan yhtä maukasta kuin kotiseudun anti, mutta oli kieltämättä kuninkaan arvolle sopivaa tavaraa. Vähemmän ja hänet oltaisiin syösty vallasta. Tämä käänsi katseensa huomatakseen komeahkon punatukkaisen miehen, jonka kampaus oli huolellinen ja asu tyylikäs ja siisti. Nainen jätti haarukan pöydälle ja pyyhki suunsa rasvasta siirtyen lähemmäksi miestä ja tätä piirittävää naisjoukkiota.
"Niin se vain menee, leidit, minä olen palannut taas hengenvaaralliselta matkaltani täysin hengissä ja mieskunnossa"
"Voi, Hans! Pelottiko sinua yhtään olla taistelukentillä niin pitkään"
"Ei hätää, minulla on kuninkaan miehistö puolellani ja tietenkin uskomatton miekkailutaitoni. En tule katoamaan viereltänne mihinkään"
"Tuo kuulostaa niin romanttiselta"
"Tiedän, tiedän. Mutta tänä iltana juhlimme voitokasta paluuta! Ja kuningasta! Kauan eläköön kuningas Theodor!"
"Hans, oletko päättänyt jo ketä tanssitat tänään?"
"Voi neidit, kun te olette kaikki niin valtavan hyviä, etten millään voi päättää. Mitä jos tanssisitte taas kaikki vuorotellen kanssani?"
"Siinä tapauksessa saanko minä ensimmäisen vuoron", Sarah totesi topakasti saaden muiden naisten tuiman katseen vastaansa.
"Ja kukas se tämä kaunokainen on, jota en ole vielä tavannut"
Sarah sulki tyynesti silmänsä ja avasi viuhkansa heilutaten sitä elegantisti ja totesi: "Olen harvinainen näky täälläpäin. Olisi kovin ikävää, jos Hans-herra jättäisi tällaisen illan käyttämättä hyödykseen"
"Mielenkiintoista", Hans myhähti sukien ohutta partaansa suupielensä alla.
"Ei sellainen käy. Meillä kaikilla on oikeus tanssia Hansin kanssa!"
Tiuskaisu sai tään naurahtamaan hiljaa.
"Mikä on hauskaa?"
"Mitä jos tytöt keskusteltaisiin tämä tuolla parvekkeen puolella missä kuulemme toisiamme. Minulla olisi mielenkiintoinen ehdotus"
"Mikset vaan voi sanoa sitä tässä?"
Sarah kumartui viettelevä hymy kasvoillaan kohti Hansia ja totesi:
"Emmehän voi riidellä Hansin nähden. Lisäksi hän varmasti ilahtuu kuullessaa meidän kompromissistamme, vai mitä kulti"
Joukko supisi kiukussaan Sarahin takana.
"Hmm. Toki käykää sopimassa asia. Minä odotan teitä täällä", Hans naurahti yrittäen kääntää asian kevyeksi.
Naiset siirtyivät parvekkeelle.
"Mistä tässä on kysymys???"
Sarah sulki lasiovet perässään. Viuhka sulkeutui nopeasti ja laskeutui maahan. Samalla hän veti hameen alta kaksi isoa veistä ja totesi kylmästi: "Sitä, että teidät huoranalut passitetaan nyt hetkeksi osastolle"
"M-mitä tämä on? Iik!"
Veitsi sivalsi olkapäähän vieden uhrilta voimat ja tämä kaatui kaiteen yli puskiin kahahtaen. Kolme muuta yritti juosta takaisin sisälle kaatuen maahan Sarahin syöksyessä päälle. Kaksi sivallusta selästä läpi hiljensi kaksi muuta shokkitilaan. Kolmas kompuroi verhoihin kiinni kauhu kasvoillaan: "K-kuka sinä olet?"
"Olen pahin mahdollinen painajainen, jonka ihmiskunta on ikinä saanut kiusakseen...nimeni ei ole sinun asiasi, eikä bisnekseni koske tänään sinua muutenkaan. Voit olla onnellinen, narttu!"
Nainen sulki silmänsä pelosta ja peitteli käsillään kasvojaan kääntäen päänsä pois tästä hirviöstä. Yhtäkkiä tämän kainaloiden alta tartuttiin kiinni ja tämä lensi ulos parvekkeelta saaden seurakseen veriset toverinsa. Sarah nuolaisi veitsensä verestä tahrittua kärkeä: "Sanokaa prinssillenne hyvää yötä"
Tämän sanoen hän painoi veitset takaisin tuppiinsa hameen alle ja nosti viuhkansa siirtyen sisälle jatkamaan varsinaista operaatiota. Musiikki pauhasi jo tanssijoiden liikehtiessä lattialla.
"Anteeksi, että kesti. Joten, sallitteko?"
"Ei se mitään. Mihin muut katosivat"
"Sovimme tyttöjen kanssa, että minä otan tämän illan ja he sitten vuoronperään seuraavia. Eli kannattaa kysellä kuninkaalta seuraavaa juhlakertaa", Sarah hymyili viattomana.
"Uskomaton nainen. Ei kukaan pysty puhumaan ihailijoitani ulos leikistä. Taidat todella olla jotain"
"Älkää nyt, punastun", nainen vastasi hymyillen sievästi ja katsoen miestä lempeästi.
Hans nousi ja talutti naisen keskelle tanssilattiaa. Pari pyörähteli Hansin johtamana pitkin iltaan. Juhlallisuuksienkin oli kuitenkin aika tulla lopuilleen jossain vaiheessa...


"Olitte todella taitava, Sarah-neiti"
"Kiitos"
Mies oli kääntymässä takaisin sisälle, mutta pysähtyi käden tarttuessa käsivarteensa.
"Mikä hätänä, Sarah-neiti"
"M-minua pelottaa kulkea yksin pimeällä...ettekö saattaisi minua kotiin"
"Ilo on minun puolellani", Hans sanoi suudellen naisen kättä ja napaten siitä hellästi kiinni.
He kävelivät pitkin pimeitä katuja tähtitaivaan täyttäessä taivaan kuun valaistessa heidän tiensä.
Tie johti metsäpolulle. Kahahdus pusikosta havahdutti kaksi kulkijaa.
"Kaunis ilta tänään vai mitä?"
"Mitä jos ojentaisitte rahapussinne tänne, niin pääsisimme jatkamaan kukin omie polkujamme"
"Maantierosvoja", Hans tuhahti ja jatkoi: "Pysy takanani, kaunokaiseni. Minä suojelen sinua"
Hansin ääni kuulosti niin viattomalta ja miehekkäältä. Hän vaikutti puhtaalta sielulta. Hän kumartui ja veti veitsensä tupesta huokaisten: "En tiedä, miksi edes vaivaudutte tekemään tätä, mutta voin vannoa teille, että tänä yönä te kaksi valitsitte väärän kohteen"
Toinen rosvoista hyökkäsi Hansin kimppuun miekkojen kalahtaessa yhteen.
"S-sarah! Juokse! Minä pidättelen heitä!"
Rosvo tuijotti tämän punaisiin, hellästi hohtaviin silmiin.
"Et ole tavallinen ihminen...mikä sinä olet"
"Olen se joka käy ylitsesi ennen viimeistä rukoustasi. Ala manata..."
"Uuh...tyttö luulee olevansa kovakin"
Vimmainen lyönti sai miekan kirpoamaan yllättyneen rosvon kädestä. Toinen jalka liikkui polkaisten palleaan. Tämä kaatui tuskasta huutaen maahan. Sarah astui askeleita eteenpäin naurahtaen: "Minkä raajan revin sinusta ENSIN?!"
"D-demoni! Pysy kaukana minusta!"
Mies yritti kömpiä ylös saaden pohkeeseensa kivuliaan reiän. Toinen jalka koki saman kohtalon. Mies kieri puskaan vikkelästi. "Huvittavaa...ensin hyökkäät, sitten pakenet jalka koipien välissä!" Tämä polkaisi miestä puskan läpi naamaan niin että toinen silmä puhkesi korosta. Verta vuotava mies huusi kivusta ja kauhusta, niin että koko metsä kaikui. Käsi taittui selän taakse veitsen iskiessä luiden väliin naksahtaen. Irtonainen käsivarsi lensi verta valuvana toiselle puolelle tietä. Sarah pyyhkäisi suupieliään ja kääntyi takanaan. Hans tuijotti tätä suu auki.
"Kuka sinä olet..."
"Sinulle, komistus, olen viimeinen deittisi. Seuraavaksi saat lirkutella Chimalle...Olisi pitänyt hoitaa sinut jo ennen...mutta olin suoraan sanoen lumoutunut karismastasi...",Sarah sanoi luoden ensimmäistä kertaa myötätuntoisen katseen uhriaan kohti.
"Ei Sarah...sen ei ole pakko päättyä näin..."
"Olen pahoillani Hans...käskyt ovat käskyjä. Sinun on aika jättää tämä todellisuus ja palata sinne, minne kuulut...minne me kaikki kuulumme"
Oikea käsi ojentui veitsen terä edellä miestä kohti. Toinen pysyi velttona.
Miekka kohosi naista kohti: "En halua sen päättyvät näin...Sarah"
"En minäkään, Hans",nainen sanoi hiljaa pyyhkien hihallaan kyyneleitä ja hyökkäsi raivopäisesti huutaen miehen kimppuun. Häntä ahdisti. Hän ei halunnut jostain syystä tappaa tätä miestä. Mutta hän tiesi paikkansa...ja hän tiesi mitä oli oikeus...sen piti toteutua tänäkin yönä...


Taistelu oli niin kova ja monia luita meni kaikilta osapuolilta katki sinä yönä. Hän muisti raivokkaan taistelun...joka päättyi himokkaaseen suudelmaan...ennenkuin hengitys loppui. Myöhemmin hän heräsi sairaalasta tajuten olleensa tajuttomana monta päivää. Hans oli kuitenkin kuollut. Tehtävä oli suoritettu...mutta millä hinnalla. Myöhemmin hän tajusi kaiken olevan lavastusta. Hans ei koskaan ollut pettänyt kuningaskuntaansa. Se teki hänet niin vihaiseksi. Silti hän totteli kuin nukke. Ihmiset olivat hänelle karjaa. Jonakin päivänä Chima oli heidät oikeutetusti korjaava. Heillä ei ollut sen enempää arvoa. Ivar loi katseensa ylös ja avasi pitkän hiljaisuuden jälkeen suunsa: "Onko kaikki hyvin"
"T-toki"
"Tuossa on kotini"
Iso puinen talo. Suurin osa taloista oli kiveä kaikessa loistossaan, mutta täälläpäin ne näyttivät olevan puuta. Kaunis kaksikerroksinen puutalo vaatimattomalla maalauksella ja parvekkeella. Ivar laski naisen alas ja meni edeltä avaamaan tälle oven. "Istu tuohon tuolille vain, minä tuon meille teetä, jos maistuu"
"K-kiitos"
Nainen nousi ylös ja käveli hiljaa keittiöön miehen etsiessä kattilaa, jossa keittää vettä. Veitsi iskeytyi hiljaa miehen selästä läpi.
"Khh...mitä sinä..."
"Minulla on määräykseni"
Tämä tönäisi naisen seinää vasten tämän rysähtäessä maahan jalkansa takia, joka ei kantanut juuri yhtään.
"...Sinulla on otsaa...mutta ei se mitään"
Tämä otti muskettinsa esille ja latasi sen osoittaen naisen otsaa.
"Luuletko, että pelkään kuolemaa...AMMU MINUT! Sittenhän pääsen pois täältä..."
"Sinä haluat kuolla? Hyvä on...täytän toiveesi"
Nainen veti rintansa kohdalta heittoveitsen ja viskaisi sen miestä kohti. Tämä väisti iskun helposti, muttei ottanut huomioon kaapin päällä olevaa vaasia joka putosi miehen päälle pakottaen tämän kivusta polvilleen. Nainen otti vauhtia ja kaatui miehen päällä upottaen veitsenterän kurkusta läpi.


Sarah raahasi ruumiin ulos ja kääntyi katsomaan taakseen. Palava soihtu lensi kädestään sisälle taloon joka oli sieltä täältä ruudin peitossa. "Sinun historiasi...sinun syntisi on nyt pyyhitty..."
Pamaus synnytti paineaallon joka pyyhkäisi hupun tämän päältä olkapäille. Kauniit, mustat hiuksen heilahtivat keveästi ilmeettömän katseen kiertäessä ympäristöä. Tämä otti miehen elottoman ruumiin olkapäätänsä vasten ja lähti kantamaan tätä palatsille nilkuttaen. Päästyään hovin ja kuninkaan eteen tämä nappasi veitsensä ja iski sillä jo kuollutta selkään niin että se upposi lihaan. Ranteen kääntöliike ja käsivarren suoristus saivat heittoefektin aikaan. Verta lensi hieman ruumiista, hieman veitsestä Sarahin huitaistessa sen voimakkaalla liikkeellä sivulle puhdistaakseen kaiken tuoreimman veren pois siitä. Veitset lensivät sirosti tuppiinsa punaisten silmien tuijottaessa haltiakuningasta...

Salin haltiaväki katsahti kummeksuen Sarahia, joka sai aikaan aikamoisen sotkun. Kuningas, joka sovitteli pöydän ääressä kaupungin veroasioita heille kuuluvia oikeuksia tivaavien aatelisten kanssa, hämmästyi nuoren naisen paiskatessa ruumiin lattialle. Hän nousi pöytänsä äärestä, ja hetken aikaa Sarahia tuijotettuaan rikkoi saliin levinneen hiljaisuuden. "Taisimme olla oikeassa", Bellothir virkkoi, ja aatelisten ja neuvoston jäsenien joukosta kuului hyväksyvää mutinaa. Bellothir katsoi yltä päältä verta valuvaa Sarahia ja lattialle ruumiineritteitä valuttavaa ruumista. Miehen henkilöllisyydestä ei ollut epäilystäkään, Sarah oli kuin olikin hoitanut annetun homman uskomattoman nopeasti ja tehokkaasti.

Bellothirissa naisen brutaalisuus aiheutti lähinnä nyreyttä, mutta pöydän takaa kurkkivat henkivartijat hihittelivät keskenään. "On ihmistytössä sisua." "Luulin sitä aluksi kissanpennuksi, mutta taitaakin olla aika tiikeri." "Voisin pitää tuota pikkudemonia lemmikkinä." Kuningas hiljensi rehentelevät nuorukaiset kädenheilautuksella. "Siivooja", kuningas pyysi, selvästi tuohtuneena siitä, että lähettyvillä seisoskelevat hovipalvelijat eivät olleet saman tien ryhtyneet hommiin. Verilammikot eivät tehneet hyvää marmorilattialle tahi matolle, ja joka senkuntti punainen neste levisi laajemmalle alueelle.

Arkkimaagi Eloth kumarsi lyhyesti kuninkaalleen. "Luvallanne majesteetti", hän sanoi muodollisesti. Bellothir nyökkäsi ja kääntyi takaisin pöytänsä puoleen. Maagi kyllä tietäisi mitä tehdä.

"Mennään. Aseet pois", Eloth komensi vartioita. He tarttuivat Sarahiin kummastakin olkapäästä, ja nostivat tämän sivummalle kuin nuken. Nopeasti ja tottunein sormin he riistivät viitan tytön päältä ja veivät tältä kaikki aseet tutkien Sarahin koko kehon vähät välittämättä pienistä siveyssäännöistä. Kun murhaaja oli todettu viimein aseettomaksi, väänsivät vartijat hänen kätensä selän taakse, ja Eloth loi hänen ranteittensa ympärille ohuen maagisen kahleen.

Vaikka Sarah olisi yrittänytkin rimpuilla irti vartioiden otteesta, hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta heidän peitsiään ja nopeuttaan vastaan. Aivan kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi, kiehahti Elothin asettama kahle kirkuvan tulikuumaksi joka kerta kun tyttö yritti poiketa snettiäkään siltä reitiltä, mitä pitkin vartiat häntä johdattelivat.

Palatsin takaa saattue laskeutui monta askelmaa alas maan alle ja kulki monen magialla vahvistetun rataportin läpi. Palatsin tyrmä oli harmaata, tilkityn tiivistä kiveä, eikä päästänyt lävitseen ääntäkään. Ainoa kapealla käytävällä kuulunut ääni oli Elothin ilmassa leijuttavan valaisevan liekin roihu ja vaimennetut askeleet kiveä vasten.

"Onko tämä tyhjä?" Eloth kysyi vanginvartijalta kuljettuaan kapean käytävän päähän. Vanginvartija nyökkäsi ja avasi ruosteisen metallioven, joka johti pari askelmaa alemmas huoneenkokoiseen selliin. Vartijoiden kiinnittäessä Sarahin sellin kahleisiin, Eloth tuikkasi roihupallollaan tulen nurkassa nököttävään pieneen tulisijaan. Kylmän huoneen kosteat puut eivät oikein ottaneet syttyäkseen, joten Eloth joutui ensin imemään kosteuden puista magiallaan, ennenkuin savu täytti tilan.

Eloth ei pitänyt mitään kiirettä, vaan suoristi itsensä hitaasti ja silitti kaapunsa rypyn. Hän keräsi hitaasti vaaleat hiuksensa ja solmi ne taakse kiinnitäen ne magiallaan luomalla, tulta hohtavalla nauhalla.

"Vakooja on kuollut", Eloth sanoi vanginvartialle aivan kuin olisi jo unohtanut Sarahin olemassaolon, näin osoittaen halveksuntaansa häntä kohtaan. "Sinun lienee parasta varata hieman tilaa. Jokaisella vakoojalla on pari kaveria, ja kun he kuulevat toverinsa kuolemasta, he yrittävät lähteä kaupungista. Portinvartijat tietenkin pysäyttävät heidät, ja koska meidän on oltava varmoja, että kaikki Barcelin kätyrit jäävät kiinni, heidät tuodaan tänne."
"Hoituu, sir", vanginvartija nyökkäsi. "Tiedättekö siitä Deborin aatelisesta, veropetturista? Mitä hänelle tehdään?"
"Miksi hän on vielä täällä?"
"Oikeuskäsittely viivästyi hänen majesteettinsa saapumisen vuoksi."
"Aivan. Siirretään torniin. Eiköhän ole jo oppinut läksynsä."
"Asia kunnossa, sir", vanginvartija sanoi kumartaen kevyesti. "Jätänkö avaimet teille?"
"Ei tarvitse. En viivy kauaa", Eloth sanoi ja antoi kevyellä kädenliikkellä vanginvartijalle luvan poistua.

Hento savu oli kuivattanut hieman ilmaa, mutta se ei voinut poistaa nurkissa pesivää harmaata sammalkasvustoa. Eloth kopautti sirolla saappaallaan pahimpaa moskaa jalkansa alta pois ja astui Sarahin eteen.

Eloth nosti vasemman kätensä ilmaan, ja sellin täytti kirkas valo. Maagi kumartui lähelle tytön kasvoja ja tuijotti hetken tämän silmiin. "Punaiset, selvästi demonista alkuperää", hän mumisi hänen seurakseen jäänneelle vartijalle, joka merkkasi hänen sanasa kuuliaisesti ylös. Haltia tarttui tytön leukaan ja käänteli tämän päätä puolelta toiselle aivan kuin näkisi ihmisen ensimmäistä kertaa. Hän päästi hansikoidun kätensä läpi lyhyen magian virran, eikä päästänyt tytöstä irti edes tämän hätkähtäessä. "Demonisuus on selvästi aistittavissa. Se ei ole vain ulkoista, vaan myös verenperintönä saatu. Demoni on sisällä piilossa, voin aistia sen. Jostain syystä se ei ole päässyt vielä täysin ulos. Ratkaisu taitaa löytyä ihan silmiemme edestä. Kaikesta päätellen tämän ihmisen ympärillä pitäisi lennellä tuhottomasti spektraalidemoneita, jota hänen demoniverensä houkuttelee, mutta tytön mieli on liian vahva päästääkseen ketään lähelleen." Eloth päästi irti Sarahista, ja riisui silkkihansikkaansa aivan kuin olisi käsitellyt alinta saastaa. "En ole demonitietäjä, mutta tämän verran huomaa sokeakin. Lähetä kutsu Lioth O'doerille, hän osaa sanoa tästä enemmän." Vartija nyökkäsi ja kirjoitti vimmatusti kuulemaansa ylös. Eloth loi jälleen laiskan silmäyksen seiniin, aivan kuin ne olisivat olleet siellä asustavaa vankia mielenkiintoisemmat ja sammutti tulen imien siinä kytevän magian itseensä. Vapauttaen silkkiset hiuksensa yhdellä kädenliikkellä hän nousi muutaman askeleen sellin ovelle, ja vartian seurattua häntä katosi käytävään. Hitaasti sellin ovi sulkeutui jättäen Sarahin savunhajuiseen, kylmään pimeyteen.

Nainen ei ollut varma oliko savu vahvempi kuin veren haju kehossaan. Kahleista huolimatta hän istui rauhallisena. Ehkä hänen tehtävänsä oli jo ohi? Spektraalidemonit...hän ei ole koskaan tuntenut yhtään. Katse kiersi kivistä vankilakoppia. Tämä sulki silmänsä ja nuolaisi rannettaan. "Demoni? Mitä helvettiä hipit...", Sarah tuhahti. Hänen metodinsa saattoivat olla epäinhimillisen varmanoloiset, mutta ei hän sentään demoni ollut, ellei sanan kuvainnollista merkitystä lasketa. Kuka ihminen haluaisi kuolla...paitsi hän. Hän repesi nauramaan, niin että sellin käytävät kaikuivat mielipuolisesta ja hallitsemattomasta naurusta. Häneltä oli riistetty nyt virallisesti kaikki. Perhe...varustus...vapaus. Hän ei ollut varma halusiko tappaa vain lisää porukkaa ihan ärsytykseensä vaiko vain kuolla ironisesti kaiken menettäneenä. Hän oli itse riistänyt niin monelta omaisia...mutta vain koska ihmiset olivat sen leikin aloittaneet. Hän oli koko ikänsä tappanut koska oli kiltteyttään tehnyt mitä käskettiin. Nyt hän kuolisi samasta kiltteydestä. Hän ei ollut taaskaan kuunnellut Chimaa. Hän kuvitteli mielessään itsensä kaltaisen särkyneen Chiman sanansaattajan. Hakemaan hänet pois. Hänen arvottoman ruumiinsa. Lähettäisi sielunsa hänen vierelleen...viimein lepäämään...missä hänen koko perheensä odotti häntä. Vihaa, surua, katkeruutta. Tässä hallitsemattomassa purkauksessa kaikuivat kaikki negatiiviset tuntemukset, joita hän oli ikinä tuntenut. Sarah nojautui seinää vasten ja yritti liikuttaa käsiään. Ne tuntuivat hieman kipeiltä. Pää nojautui hitaasti kovaa seinää vasten. Hiljaisuus täytti käytävän. Hän halusi nukahtaa pimeyteen ja herätä Chiman viereltä. Sama toive kaikui hänen muistoissaan.


Kreivitär seisoi kehdon äärellä ja keinutteli kahden viikon ikäistä poikavauvaansa. Helistimet ja muut lelut oli siirretty nurkkaan. Kaunis punainen mekko kimalteli kylpiessään lastenhuoneen valaistuksessa. Nainen katseli puunoksalle kyyristyneenä tätä suloista näkyä. "Chiman nimeen...minä vannon ja uskon sieluni", hän kuiskasi tuijottaessaan tuimasti ikkunasta sisään, kuin olisi uponnut ajatuksiinsa. Hän ei kuullut puhetta. Hän pystyi vain aistimaan sen lämmön. Sen rakkauden, joka tuoreesta äidistä huokui. Ilo, joka oli heittävä kuperkeikkaa. Demonilapsen punaiset silmät uppoutuivat vauvan viattomiin kasvoihin. Tuo onni oli päättyvä. Demonilapsi oli oikeastaan vain kutsumanimi hänen asiakkailleen. Kukaan arvovaltainen ei halunnut liata käsiään. Mutta poliittinen etu oli saavutettava. Demonilapsi oli ainoa, joka kykeni mihin tahansa julmuuteen. Näin kerrottiin. Hän ei ollut varma pitäisikö niistä olla imarreltu vai myötähäpeää tunteva. Ihmiset keksivät hänestä juoruja...se oli naurettavaa. Ihmisillä ei ollut parempaa tekemistä. He olivat kaikki niin...säälittäviä. Hän itse antoi anteeksi heikkoutensa...tuon kirotun vankilan, jota kutsuttiin myös nimellä ihmiskeho. Hauras ja mitätön.
Oksa oli ilmeinen reitti ikkunalaudalle. Vartijat kiersivät pimeää nurmea ympäri ja tarkkailivat, että perheellä olisi kaikki hyvin. Yhtäkkiä yksi heistä pysähtyi. Tämä kuulosteli ympäristöä tarkemmin. Sarah oli kyyryssä hiljaa. Jalat tärisivat hieman. Oli päästävä pois ennenkuin hän jäisi kiinni. Tämä päätti jatkaa määrätietoisesti kohti päämäärää kaiken rauhoituttua aloilleen. Oksa katkesi Sarahin hypätessä ikkunalaudalle saaden tämän menettämään tasapainonsa. Kädet tarrautuivat kivetykseen ja kiskoivat hänet ylös nuolen upotessa tämän jalkaan. "Kirottua..."
"Hälytys! Tunkeilija!"
"U-unissanne", Sarah tuhahti ja kipusi ikkunalaudalle särkien äänekkäästi ikkunan. Ei ollut enää vaihtoehtoja, hän oli paljastunut. Lastenhuoneen ovi aukeni. Pimeydessä heilahti veitsi viattomaan lihaan. Itkua ehti kestää hetken, ennenkuin se laantui valojen syttyessä pimeään huoneeseen. Kreivi seisoi puolisonsa takanaan ja tuijotti tätä näkyä. Aristokraatille todennäköinen vaihtoehto...hän ei missään nimessä panikoinut. Tämä oli yllättävän vaiti. Katse kiersi kehdosta sen takana seisovaan ihmishirviöön, joka otti askeleen taaksepäin, kuin muristen.
"Mitä asiaa sinulla on tähän aikaan yöstä, muukalainen"
"..."
"Et ole kovin puhelias"
Tässä vaiheessa yläkertaan ryntäsi joukko kreivin vartijoita: "Oletteko kunnossa, sir?"
"...Kai teitä jäi alas vartioimaan myös?", keisari huokaisi kääntämättä katsettaan.
"E-emme muistaneet. Miehet takaisin asemiin!"
"Tunarit...", keisari tuhahti.
Sarah näki tilaisuutensa tulleen ja ryntäsi ikkunasta ulos. Laukauksen saattelemana, joka täytti oikean kätensä hauleilla. Jalassa oleva nuoli sattui niin, että tämä kaatui ja putosi nurmelle veren lentäessä naisen voimattomasta kehosta. Tämä punnersi itsensä polvillee ja loi katseensa pusikkoon. Tuonne oli päästävä...piiloon...hänen oli selvittävä. Selkää iskeytyi keihäs, joka pakotti tämän maahan. "Olette pidätetty arvovallan kunnian loukkaamisesta ja murhasta. Mikään, mitä sanot, ei voi pelastaa sinua. Kuolemantuomiosi on varma"
Keisari asteli savuava musketti kädessään pihalle: "Oli hyvin rohkeaa uhmata ylimystöä. Järjestän sinua varten julkisen teloituksen...hmm...hetkinen...olenko nähnyt sinut jossain...Ei en ole voinut...mutta kasvosi näyttävät tutuilta. Tarinat sinusta ovat siis totta...demonilapsi. Hyväksikäytetty ja mieleltään raiskattu. Päästän sinut tuskistasi. Pääset perheesi luo huomen aamulla. Lupaan sen. Tiedän mitä olet kokenut. Mutta syntisi eivät ole anteeksi annetut. Chima sinut huolikoon, sinä rakkaudeton lapsi. Vartijat, viekää hänet säilöön, kunnes aamu valkenee"
"...et tiedä minusta mitään, ihminen...älä edes väitä, että voisit tuntea minut...Sen lisäksi todellinen uhkasi on hän, joka minut lähetti, en minä, joka vain toteuttaa kaltaisiesi surkeiden ihmisten tahtoa..."
"Olemmepa vihaisia...viekää hänet!"
Vartijoiden tarratessa häntä kainaloiden alta hän käänsi päänsä nähdäkseen itkevän kreivittären. Kreivi polvistui rakkaansa luo ja paijasi tätä puhuen tälle hiljaa sanoja, joita Sarah ei kuullut. Toisaalta miksi hänen piti kuulla ne. Hän tiesi surun, joka heitä oli kohdannut. Hän oli itse sen aiheuttanut. Silti jostain syystä hän ei voinut itkeä, vaikka hän itse olisi halunnut. Pitkään aikaan hän katui. Mutta sille ei voinut enää mitään. Hän oli pisteessä, josta ei ollut kääntymistä. Mutta pian hänenkin matkansa päättyisi...


Aamu koitti. Hän kuuli se askelista. Pieni valosäde sellinsä minimaalisesta aukosta, josta tuli rajallinen määrä happea. Tämä hengitti heikosti hapenpuutteen vuoksi. Hän huohotti. "C-chima...kuolleiden hallitsija...kuuletko...minua..."
"Noniin, tuomiosi aika on käsillä", vartija naureskeli napaten Sarahia kädestä ja raahaten tämän kivuliasta, voimatonta kehoaan, pitkin sellin lattiaa. Sarah inahti kivusta ja puri hampaitaan yhteen. Haavat hänen jaloissaan saivat lisäpuhtia kylmältä ja likaiselta lattialta, jonka kova pinta hioi kivuliaasti tämän nahkaa pois. Kivetys vaihtui hiekkaan ja pölyyn, eikä se tuntunut yhtään sen paremmalta. Sarah tärisi kivusta. Hän yritti nousta jaloilleen, voidakseen kävellä itse, mutta kaatui polvilleen ja irtosi otteesta. "Ei rimpuilla!"
"S-sattuu..."
"Demonilapsi valittaa kipua. Kuinka ironista!", vartija nauroi pilkallisesti napaten tätä käsivarresta ja kiskoen tätä voimallisemmin kohti teloituspaikkaa. Sarah sulki silmänsä ja toivoi prosessin pian olevan ohi. Hän ehkä ansaitsi tämän...mutta hän silti toivoi voivansa hiljentää edes sadistisen vartijan. Nainen paiskattiin voimalla giljotiiniin ja lukittiin puisiin kahleisiin. Hän oli tärisevine polvineen tientä päässä. Voimattomana. Toivonsa menettäneenä. Kreivi nousi lavalle ja julisti. "Kreivin pojan murhaamisesta ja monesta muusta veriteosta tuomittu ja tunnettu demonilapsi on vihdoin käsillä! Olemme askeleen lähempänä rauhan aikaa, ihmiset!"
Sarah kuuli väkijoukon hurraa-huudot ja riemunkiljahdukset.
"Kuolema demonille!"
"Rauha maahan!"
"Chiman syleilyyn, saastainen olento!"
Sarah huokaisi. Sitten hän repesi ironian määrästä nauramaan.
"Olet seonnut, lapsiparka...mutta älä huoli...päästän sinut tuskastasi"
"Tee se sitten, äläkä itke! Mitä sinä säälit minua, ihminen?! Hahhahhah! Päästä minut tästä tuskasta! Et voi koskaan ymmärtää minua! Jos ei ole pelkkää puhetta, todista se ja mestaa minut!"
Kreivi huokaisi ja pudisti päätään: "Olet totisesti seonnut...hyvä on. Täytän viimeisen toiveesi"
("Sarah...lapseni...vielä ei ole aikasi")
"Kuka puhuu?"
("Minä olen...")
"...?"
Maa alkoi tärisemään. Terä giljoniitissa tärisi uhkaavasti. Keisari kaatui tärinästä laitteen päälle. Kela löystyi ja irtosi paikaltaan. Tuskainen huuto täytti kyläaukion taivaan punertuessa ilman mitään syytä.
("...Olen herrasi...Olen Chima")
"H-herrani...Chima...mitä haluat minusta"
("Olet rukoillut minua enemmän kuin kukaan muu. Olet uskollisin seuraajani...Sarah")
"Hyväksytkö minut siis vierellesi...päätätkö tuskani tänään?"
Väkijoukko siirtyi paniikissa ulko aukiolta. Kaikki tuntui niin uhkaavalta ja yliluonnolliselta. Kuumuus yltyi vaarallisiin olosuhteisiin sytyttäen puisen lavan tuleen.
"!"
("Sinä pelkäät kuolemaa...kuten kaikki muutkin kuolevaiset. Et ole lähellekkään arvoiseni")
"Khh..."
("Mutta...minä tarvitsen sinua")
"C-chima", Sarah katsoi lavan palavia lankkuja. Liekeissä hän oli näkevinään hahmon, muttei erottanut siitä kuin epäselviä ääriviivoja. "Herrani...mitä haluat minun tekevän..."
Liekit nuolivat Sarahia. Hän oli lähellä paniikkia. Hän ei tiennyt enää mitä ajatella. Hänen päässään soi vain yksi rukous. Hän päästi ilmoille viiltävän huudon: "CHIMA!!!"
Sarah sai adrenaliiniryöpyn ja riuhtaisi itsensä haurastuneesta puuvankilasta irti. Jalat eivät totelleet sanattomia ajatuksia, jotka lähinnä vimman ja pelon takia menivät eteenpäin impulsilla. Tämän keho hohkasi outoa mustaa valoa. Hän ei huomannut sitä. Hän vain juoksi. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin pois pääsemistä.
("Tämä on viimeinen kerta, kun annan sinulle siunauksen...sinulla on vielä tehtävää...älä tuota minulle pettymystä")
Sarah pysähtyi kaupungin laidalle huohottamaan: "Kyllä...herrani"
Hänen taakseen ilmestyi kolme vartijaa hilparit käsissään: "Meidän tehtävämme on tuhota sinut lopullisesti, demonilapsi"
"Tuhota minut...tyhmiä te olette...kukaan teistä ei ole tajunnut riisua minua aseista...aristokraattiset pykälänne kunniallisesta hautaamisesta ovat kääntyneet teitä vastaan, kurjat raukat..."
Jalat tuntuivat voimakkailta. Kädet tärisivät taistelun luvallisesta paratiisista ja veren katkerasta, niin himokkaasta tuoksusta. Mielipuolinen virne kasvoillaan, hän veti veitsensä esille. Ensimmäinen syöksyi tätä päin sivuttaisella viillolla. Sarah hyppäsi taaksepäin väistääkseen sen ja hypäten sitten aseen päälle voimallisesti. Se irtosi omistajansa kädestä. Toverinsa ryntäsivät apuun veitsien kalahtaessa hilparien terien kanssa.
"Amatöörit!", Sarah kirkui. Tämä otti perääntyviä askelia ja sukelsi työnnön yrittäessä osua. Hän vaihtoi kohteensa taakse ja käytti tätä ihmiskilpenä hilparin osuessa rintapanssariin. Veitsi sukelsi olkapäähän lamaannuttaen ensimmäisen uhrin samalla työntäen tämän toverinsa päälle. Hilpari osui kylkeen: "Et olekkaan niin voimakas, kuin ne väittävät! Sain sinut!"
"Khh...hahhah...HAHHAHHAH!"
Hölmistynyt vartija menetti ranteensa vimmaisen naisen iskusta ja pudotti jälleen aseensa. Tämä otti perääntyvän askeleen pitäen yhdellä kädellä aseestaan kiinni: "D-demoni!"
Punaiset silmät tuijottivat himokkaasti uhriaan. Sarah tarttui hilparin varresta kiinni ja heilautti sen toiselle puolelle irroittaen sen kehostaan. Tämän jälkeen hän vaihtoi toisen veitsensä heittoveitseen. Ja käänsi katseensa viskaisten sen vartijaa päin. Tämä suojasi itsensä yllättäen rannesuojuksellaan. Sarah murisi ja tarttui taas veitseensä. Kaukaa näki apujoukkojen tulon. "Khh...kolme yhtä vastaan on okei, mutta tiedän, koska pelaatte likaisesti...ihmiset..."
Tämä kääntyi ja lähti juoksemaan minkä kerkesi ihmeellisellä tavalla parantuneista jaloistaan.
Hän ehti kuulla hieman heidän keskusteluaan.
"Kapteeni...kohde pääsi karkuun. Jatkammeko takaa-ajoa"
"Kreivitär antoi suoran käskyn...mutta metsässä hän on omalla maaperällään. Hän ei pelkäisi luultavasti polttaa itseään hengiltä meidän kanssamme...tiukentakaa vartiointia...demonilapsen nappaamiseksi tarvitaan oveluutta...hän ei pelkää kuolla...emme voita häntä puhtaalla ylivoimalla...mutta jättäkää ajattelu ylempiarvoisille, sotilas! Asemiin miehet! Olkaa valppaina!"


Chiman ainoa ja viimeinen siunaus. Ehkä hän vihdoin pääsisi hänen luokseen. Millä opilla hän täältä pakenisi. Hän ajatteli elämänsä eri vaiheita...miten ironista. Tämä repesi nauramaan uudestaan. Nauru kuitenkin katkesi, kun ulkoa alkoi kuulua rymistelyä. Hän kiinostui aidosti ja nousi seisomaan luoden katseensa pienestä ikkunasta ulos, jossa kaaos tapahtui...

// Hellöy, mie änkeen nyt pelastaan siun hahmos ) //

Nill

Demoni istui hiljaa paksulla oksalla ja tuijotti alas. Linna oli haltioille tyypillinen, kaikin puolin hienosteltu. Se sijaitsi sopivasti laakson pohjalla, joten sitä oli hyyvä tarkkailla hiukan korkeammalta ja kaukaa.
" Vilisee haltioita... Hullun homma." Nill sanoi päätään pudistellen ja istahti oksalleen laiskasti.
" No mikäs minä sitten olen?" Kuului Skaron mielipuolinen käkätys Nillin korvien välissä ja demoni joutui huokaisemaan raskaasti.
" Mitä siellä nyt on niin tärkeää. Ei tuonne siististi pääse sitten millään." Nill viittasi kädellään linnaa kohti jossa niin pikkuruisilta näyttävät sotilaat liikkuivat edes takaisin muureilla. Taisi torneissa muutama maagikin piileskellä.
" Eräs... Henkilö, jonka emme halua kuolevan vielä. Tämä pyyntö on tullut hieman korkeammalta kuin minulta, joten sanotaanko että tämä on sinun tilaisuutesi loistaa. Muullakin kuin itsekkyydelläsi." Skaro puhui nauruaan pidätellen ja Nill pyöräytti silmiään. " Sitä paitsi... Jos sinä heität henkesi tuolla, niin voimme todeta ettei sinusta ollutkaan mihinkään, ja se oli sinun kohtalosi."

Nill ei enää tuntenut Skaron läsnäoloa ja pohti mielessään oliko hänellä vaihtoehtoa kääntyä pois ja unohtaa koko homma. Ehkä, mutta Skaro tiesi aivan yhtä hyvin kuin Nill itsekkin ettei tämä niin tekisi. Tämä tosiaan oli hetki jolloin pysyi näyttämään omaa kehitystään, joten Nill nousi takaisin jaloilleen ja venytteli hartaasti. Skaro oli aikaisemmin sanonut että Nill tunnistaisi tämän... Henkilön kyllä kun tämän tapaisi. Linnan kellariin vain, ja sieltä tyrmään. Nill katseli linnaa vielä kulmat kevyesti koholla. Hänellä ei ollut hajuakaan mistä päin tyrmään pääsisi. Ihmisten ja haltioiden asutukset olivat aina niin kovin monimutkaisia, ja mitä enemmän henkilöllä oli vaikutusvaltaa, sitä monimutkaisemmaksi rakennuksetkin muuttuivat. Tuossakin linnassa oli varmasti satoja huoneita joita kukaan ei koskaan käyttänyt, ja jos joku niihin joskus eksyisi, tämä pohtisi mistä sellainen huone sinne oikein oli ilmestynyt. Kertoo kyllä aivan loistavasti siitä järjenjuoksusta mikä on ollut meneillään kun tuotakin on alettu rakentamaan.

Nill levitti siipensä ja niitä muutaman kerran heilautettuaan antoi tuulen nostattaa hänet korkeammalle. ilmavirta hulmutti valkeita hiuksia ja sai demonin huulet vinoon hymyyn. Se joka ei ollut koskaan lentänyt, ei voinut ymmärtää sen tuomaa riemua. Nill nautti näistä hetkistä suunnattomasti, mutta nytkään hänellä ei ollut aikaa jäädä siitä nauttimaan. Hän vaihtoi siipiensä kulmaa vauhtiaan hidastaen ja jäi arvioiden tuijottamaan linnaa. Nill hieroi leukaansa mietteliäs ilme kasvoillaan. Hänen logiikkansa mukaan vartioilla piti olla suora pääsy selleihin ongelmatilanteiden varalle, joten todennäköisesti vartioiden tilasta pääsi tyrmään, jotakin reittiä pitkin. Ja se näkyi vartioiden liikkeestä päätellen kivinen lisäsiipi linnan kupeessa.

Nill sukelsi alaspäin painaen siipensä melkein selkäänsä vasten. Yllätyshyökkäys olisi parasvaihtoehto tällaiseen. Hiipimään hän ei pystyisi kuitenkaan, hänet huomattaisiin aivan liian aikaisin. Nill keräsi magiaa käsiinsä ja sinkosi kaksi tulipalloa alaspäin, aivan vartiokopin eteen. Ne räjähtivät liekkimereksi sytyttäen olkikasan ja tynnyreitä. Haltiat alkoivat huutaa ja säntäillä päättömästi edes takaisin kuin muurahaiset joiden pesää on menty sohaisemaan. Nill laskeutui keskelle tätä kaaosta ja asteli kohti puista ovea. Aivan hänen edessään se kiskaistiin auki, ja haltiasotilaat jäivät tuijottamaan suurikokoista demonia hämillään. Nill virnisti niin että kulmahampaat vilahtivat, täräyttäen sitten etummaista sotilasta kunnon sähköiskulla. Vartia putosi polvilleen, vajoten siitäkin loppumatkan maahan velttona kuin ruodittu kala. Tämä sai sotilaissa aikaan hyvin ristiriitaisia reaktioita. osa niistä nosti aseensa demonia vastaan, toiset taas perääntyivät sisälle.

Demoni jäi paikoilleen odottamaan, kun yksi sotilaista hyökkäsi häntä kohden miekkansa kansa. Tavallinen miekka. Nill hymähti terän osuessa hänen ihoonsa. Se jämähti paikoilleen. Nill kumartui hieman eteenpäin.
"Riimumiekka olisi toiminut paremmin." Nill kuiskasi sotilaalle hymyillen, tarttuen tähän sitten käsillään. Haltioiden varusteet eivät olleet erityisen järeää tekoa. Ketjupanssasi puuvillaisen univormun alla. Nill painoi kyntensä miehen niskaan, ja kuunteli hetken sitä tuskaista huutoa kauniskasvoisen sotilaan huulilta. Sitten vain rusahdus, ja ruumis valahti täysin veltoksi. Nill antoi ruumiin pudota kädestään ja asteli sitten sisälle vartiokoppiin missä sotilaat vapisivat nurkassa aseet tanassa. Kummallisia nuo haltiat.

Nill katsoi nopeasti ympärilleen ja havaitsi oven huoneen takaosassa. Nill vilkaisi vielä sotilaita, astellen sitten ovelle ja kiskaisi sen saranoiltaan irti. portaat alas. Nill hymähti itselleen, kääntyen sitten kuitenkin katsomaan taakseen. Punaiseen kaapuun verhoutunut maagi mumisi loitsua hänen selkänsä takana, ja nill ehti juuri sukaltaa portaisiin tuliryöpyn täyttäessä oviaukon. Tulella ei suojauduta tulta vastaan eikä sähköstäkään ollut nyt hyötyä, joten nill painoi siivet selkäänsä vasten ja juoksi. Portaiden jälkeen oli jälleen ovi, tämä lukossa. Nill täräytti ovea suurella tulipalolla, saaden sen räjähtämään pirstaleiksi edessään. Kytevät puunpalaset ropisivat maahan ja Nill juoksi niiden ylitse todeten päätyneensä johonkin selliosastoon. Mutta nämä sellit olivat kaikki tyhjiä. Kenties pikkurikollisille. Hänen takaansa kuului hälyä joten Nill jatkoi juoksemista. Lisää ovia, portaita moneen suuntaan. Hän kirosi itsekseen. Minne hänen piti mennä... Nill huomasi edessään yhden sotilaan joka nukkui pää olkaa vasten roikkuen. Demoni naurahti, ja loikkasi haltian kehoon sen suuremmin varomatta menikö jotain oleellista rikki vauhdikkaan sukelluksen myötä.

Aikaa ei ollut paljon joten nill penkoi miehen lähimuistia vauhdikkaasti. Uusia vankeja oli vino pino, mutta yksi niistä kiinnitti demonin huomion. demoni, sellissä... Pakko olla se. Nill loikkasi ulos ruumiista joka jäi hänen taakseen hengettömänä makaamaan. Nill oli siis särkenyt jotain tämän sisällä kovakouraisella penkomisellaan. Noh, tarkoitus pyhittää keinot... Tai sitten ei. Maagien tulipallot räjähtelivät demonin ympärillä ja kiviä ropisi hänen ympärillään. Hän loikkasi kaiteen yylitse ja suuntasi portaat alas alimpaan kerrokseen. Nopea liikkuminen antoi hieman enemmän hengitysvaraa tälle kaikelle hälinälle, ja demoni seurasi miehen muistikuvia aina vain alemmas viimeiseen selliosastoon. Sinne johtava portti oli terästä, ja kiinni suurella lukolla.
" On se kumma kun ei voi ovia jättää auki, ovathan sellit kuitenkin lukossa." Nill mumisi itsekseen, tarttui teräksisiin kaltereihin ja syvään hengitettyään antoi sähkövirran juosta kaltereiden läpi. Kovaääninen rätinä täytti ilman sähkön juostessa teräksessä, saaden portin lopulta irtoamaan saranoistaan ja kaatumaan lattialle kova äänisesti kolahtaen.

Nill suuntasi nopeat askeleensa viimeisen sellin luokse josta hän saattoi aistia heikon auran. Vaan näky oli jotain aivan muuta kuin hän olisi odottanut.
"Puoliverinen?" Nill tuhahti ääneen. No siinä oli vartialla mennyt kyllä demonit ja epäsikiöt sekaisin ja pahasti. Keltaiset silmät tutkailivat naista päästä varpaisiin moneen otteeseen. Nill nyrpisti nenäänsä haistaessaan naisesta huokuvan demonin ja ihmisen sekaisen hajun. Ei mikään miellyttävä yhdistelmä. Nill ei erityisemmin välittänyt puoliverisistä. Hänelle ne olivat vain heikompia versioita hänestä itsestään.
" Sinutko täälkä pitkin pelastaa. Ei ihmekkään ettei minulle kummempia tuntomerkkejä annettu." Nill mumisi ajatuksensa ääneen.

Askeleet havahduttivat ihmisen. Silmiään hän ei halunnut avata. Tuntui jotenkin paremmalta. Kiroukset ja kuolonrukoukset soivat tämän päässä tuhatpäisenä kuorona. Haltiat olivat saaneet hänet. Mestaritappajan. Hänen piti olla vapaana, seuraavan työtehtävän kimpussa. Mutta ei...hän oli vankila haltiakansalle. Kirottu olkoon tuo ylimielinen kansa. Hän halusi polttaa ja tuhota kaiken, joka oli haltioiden omistuksessa. Saada heidät pelkäämään tämä niin paljon, ettei tähän uskallettaisi koskea.
" Sinutko täälkä pitkin pelastaa. Ei ihmekkään ettei minulle kummempia tuntomerkkejä annettu."


Silmät aukenivat. Kulmat kurtistuivat. Punaiset silmät tuijottivat tuimina tulijaa.
"Pelastaa? Mikset samantien surmaa minua. Säälittävät olennot", tämä tiuski. Ainoa toive oli kuolla.
"Ihmiseksi olet aika rääpäle. Sitä paitsi sinun hyvää tässä ajatellaan. Jossei apu kelpaa, niin voin ihan hyvin lähteä"
"Apu...", Sarah huokaisi ja loi katseensa häpeissään lattiaan. Hän oli todella neuvottelutilanteessa hieman heikoilla. Tämä nousi ylös. Kivinen lattia oli vaatinyt veronsa ja tämä hymähti. Verijälkiä oli selli ja vankilaosasto täynnä. Hänen vertaan. Raajat tärisivät. Hän ojensi kätensä demonia kohti.
"Jos todella osaat auttaa. Osaatko katkoa nämä kahleet?"
Demoni nyökkäsi hiljaa ja tarttui epäröimättä kahleisiin kiinni murskaten ne massiivisilla käsillään. Polttojälki näkyi ihmisen ranteissa.
"Mikä demoni sinä olet, kun et kestä pientä magiaa?"
"Demoni...niin siksi he minua kutsuvat. Ehkä...voin todistaa sinulle miksi, jos saan varusteeni takaisin. Auttaisitko minua teurastamaan mahdollisimman raa'alla tavalla asevaraston vastaavan vartijan"
"Toki, mutta he huomasivat tuloni, joten joudumme puolustautumaan isommalta joukolta vastaan"
"Kyse on taktiikasta", Sarah virnisti. Hän teurastaisi heistä jokaisen. Hän tarkoitti sitä. Vaikka ei kirjaimellisesti niin hetkellisen impulssin vallasta. Hän oli haavoittunut ja nälissään, mutta se vain lisäsi hänen raivoaan.
"Mielenkiintoista...hyvä on. Haetaan ne varusteesi ensin. Mutta sen jälkeen en katso perääsi. Jos menet kuolemaan, niin se on voi voi"
"Samat sanat", Sarah puuskahti hieman iloisena siitä, että oli joku, joka ei yrittänyt sekaantua hänen elämäänsä.
Vastapäätä käytävän puolelle ilmestyi sotilaita. Demoni heitti tulipallon ja syöksyi joukon kimppuun. Sarah käytti tilaisuuden hyväksi ja hiipi toiseen päähän, jossa sijaitsi takavarikoitujen aseiden ja varusteiden varasto. Vartija katseli asevaraston kokoelmaa myhäillen itsekseen hiljaa tyytyväisyyttään. Ne koirat nauttivat varastaa niiltä, joilla ei ollut mitään. Ei ainakaan mitään hirveän arvokasta. Aseet ja usko Chimaan olivat ainoat asiat, jotka hänelle oli jäänyt perheensä menettämisen jälkeen. Hänen punaisissa silmissään paloi viha. Voimakas viha.
Askel.
Olisiko parempi uhrata nämä olennot välittömästi Chimalle? Toisiko se hänelle mielenrauhan? Vai antaisiko se vain lisäpuhtia hänen inhimilliselle puolelleen, josta hän ei pystynyt päästämään irti? Inhimillisyys oli puolustusmekanismi, jota hän vihasi. Mitä ihmisolennot olivat saaneet aikaan? Puhumattakaan Haltioista, joiden egolla ei ollut rajoja. Jos hän voisi, hän vangitsisi sen häkkiin ikuisiksi ajoiksi. Miettimään mitä on saanut aikaan.
Toinen askel.
Kädet puristuivat nyrkkiin. Mieli alkoi laskemaan mahdollisia reittejä saada aarteensa, aseensa, takaisin. Hänelle kulta ja kunnia eivät merkinneet mitään. Hän eli mieluiten hiljaista yksineloa. Yksin? Miten surullista...Ilman ketään jolle jutella. Ilman ketään, jonka syliin nukahtaa. Ei. Mihin hän edes sellaista tarvitsisi? Miksi hän edes ajatteli asiaa? Pöytä oli hänen vieressään puinen tuoli sen suojassa. Pöydällä paperia, sulkakynä ja mustepullo...sekä avaimet. Tämä nappasi avaimet hiljaa käteensä ja väänteli sitä oikeanlaiseen asentoon.
Kolmas askel.
Vartija katseli upeasti muotoiltua, riimukirjailtua veistä, jonka terä kiilti kynttilän valossa. (Minun aarteeni...minun elämäni...sinä onneton himoitset minun omaisuuttani...) Ainoat ajatukset johtivat dominona eteenpäin kohti tuhoisampaa ja omistushaluisempaa tahdonvoimaa. Hän tunsi poltetta rintansa alla. Hänen kätensä tärisivät raivosta jättäen huomiotta sen lämmön, joka oli kerääntynyt tähän. (Ei...en tarvitse kaltaisiasi. En halua seuraanne. Olette eläimiä. Olette teurastuskarjaa. Olette alhaisia ja onnettomia vaikka teillä on kaikki hyvin. Vihaan teitä...vihaan teitä niin paljon...) Hän kuuli siskonsa naurun. Hän haisteli muistojensa lokeroista äidin tekemää lihakeittoa. Hän kuuli isän huoletonta naurua onnistuneen metsästysreissun päätteeksi, jonka aikana koko perhe kerääntyi yhteen. Isän opetukset metsästykseen ja kalastukseen. Tällä kun ei ollut poikia, oli hän perheen esikoisena vastuussa siskostaan ja siten tämän selviytymisestään, kun aika heidät jättäisi. Sen aika tuli nopeammin, kuin oli odotettu. Käsi puristi avainta.
Neljäs askel.
Vartija kääntyi ja huomasi tulijan. Liian myöhään. Tylppä avain tunkeutui silmästä läpi. Siitä roiskuvan veren kera kuului valtaisa huuto, joka kiiri käytäviin. Sillä ei ollut enää merkitystä. Kunhan hän vain saisi varustettua itsensä...pääsisi pois. Napakka potku osui palleaan, kaataen uhrinsa polvilleen. Toinen napakka polkaisu uhrinsa takaraivoon löi tämän kallon kohti kivistä lattiaa. Hiljainen vaikerrus kuului shokissa kieriskelevästä uhristaan. Jalkaterä vippasi suuren veitsen takaisin käteen. Oikean omistajan luo.
"Sinä...saastainen haltia. Sinä ja sinun kansasi olette yhtä tuhoontuomittuja..."
Vihassaan hän ei huutanut. Hän tunsi lähinnä julmaa sääliä näitä olentoja kohtaan, joille hän ei enää osannut antaa ihmisarvoa. Veitsi syöksyi niskasta läpi. Ranne käännästi kolmekymmentä astetta. Uhri oli liikkumaton. Vyö kiristyi kaavun lehahtaessa tämän ylle. Heitto veitset koristivat tämän paitaa joka peitti rumat arvet ja haavat tämän kehossa. Hän huohotti. Oliko se vihasta? Oliko se uupumuksesta? Kenties väsymyksestä? Hän ei saanut kunnolla levättyä tyrmässä. Hän oli niin lähellä pakoa. Eteenpäin. Päättäväisesti veitset molemmissa käsissään ja valmius vaihtaa heitettäviin kaukotaistelua varten. Aistit virittyivät äärimmilleen kuulostellen kaiken mitä pimeydessä tapahtui. Askeleet kuuluivat ryminänä räjähdysten saattelemana.


"Khh...niitä on niin paljon", Nill tuhahti astellessaan taaksepäin suuaukolle.
"...", Askeleet jatkoivat matkaa kohti keihäin ja haltiamiekoin varustettuja sotilaita: "Pois tieltäni, kirotut!!!"
"Pft...jopa on temperamentti. Hei...en haluaisi pilata iloasi, mutta heitä on aika paljon siellä...menisitko pois tulipalloni tieltä?"
Ihminen ei vastannut. Kädet paljastivat kaavun alka kaksi mahtavan kokoista veistä. Askeleet muuttuivat juoksuksi. Veitset riisuivat valaistuksen käytävästä yksi kerrallaan pudottaen ja sammuttaen soihdut matkalta.
"D-demoni tulee! Olkaa valmiina!"
"Hryaaaaaaaaaaah!!!!"
Ääni kaikui ahtaassa käytävässä joka pimeni. Nainen sukelsi sotilaiden keskelle matalalta heidän ohitseen pimeyden suojatessa kulkureitin.
Huudot kuuluivat kun kaksi olkapäätä saivat kriittiseen kohtaan. Kaikki kääntyivät äänen suuntaan ja sohaisivat kohti Sarahia, jonka punaiset silmät hohtivat heikosti pimeässä. Veitsi ohjasi keihään sivuun toisen ottaessa miekan vastaan samalla työntäen keihäsmiehen voimalla taaksepäin, kauemmas tovereistaan. Tämä kaatui selälleen silkaska kauhusta ja yllätyksen tuomasta alivoimatilanteesta.
"Tappakaa se jo! Ei se voi olla noin vaikeaa!"
"Mielenkiintoista, ihminen...seuraan miten hoidat tilannetta, kunnes epäonnistut", Nill naurahti hiljaa.
Nopea loikka taaksepäin, mutta äkäinen käännös vaihtoi yllätysmomentin kertoimesta potenssiin. Veitsen survaisivat maassa makaavaa, ottaen tästä loikan kohti loppua viittä vartijaa. Nämä ottivat perääntyvän askeleen ja valmistivat aseensa puolustukseen. Kuitenkin unohtaen tämän ja jatkaen loikkaansa vartijoiden yli, välietappina keskimmäisen kypärä ja kohti kulmaa, josta pääsi ulos. Huuto kaikui: "Seuraa perässäni, demoni!"
"Ai nyt sinä livistät...olisit viihdyttänyt minua lisää", Nill huokaisi ja karjahti valopallon täyttäen käytävän vartijoiden yrittäessä juosta karkuun. Räjähdys ja yhtäkkinen hiljaisuus. Sarah lipoi kielellään haltijoiden verta veitsistään ja virnisti sadistisesti. Sittemmin kääntyen demonin puoleen. "Noniin...kuka sinut lähetti ja miksi? Mitä minun pitää tehdä vastapalvelukseksi?"
Demoni astui ulos vankilakäytävästä tyynenä ja aloitti.

Nill

Nill siirsi hiukset pois kasvoiltaan ja kumartui lähemmäs nenäkästä puoliveristä ja tuijotti tätä silmiin tutkiskellen. Haju ei ollut miellyttävä, ihmisen haju huokui naisesta läpi niin selvästi ettei Nillin yriviritetyt aistit katsoneet sitä ollenkaan hyvällä. Nill tuhahti pienesti ja tarttui naista leuasta kääntäen tämän päätä sivulle kevyesti. ei sarvia, ei edes suippokorvia... Tämän tunnisti demoniksi vain silmistä. Nillin mustat kynnet näyttivät tavallistakin tummemmilta vaaleaa ihoa vasten. Hän tunsi paremmuuden tunnetta tätä naista kohtaan. Mutta ei samalla tasolla kuin tavallisia ihmisiä katsellessaan. Jos ihmiset olivat Nillille rottia, tämä nainen voisi olla kissa heidän joukossaan. Äkäinen, pahansuopa ja julma metsästäessään heikompiaan, mutta ei sitä kotiinsa veisi. paijaisi ehkä ohitse kulkiessaan ja unohtaisi tämän olemassaolon kokonaan. Ja sen lisäksi nainen huokui vihaa ja murhan himoa. Tunteita joiden perään Nill oli. Jos tämä ei olisi ollut puoliksi demoni, Nill olisi voinut olla Todella kiinnostunut tästä. mutta sattuneesta syystä demoni ei tuntenut mielenkiintoa katukissaa kohtaan. Nill laski irti naisesta ja suoristautui oikoen siipiään jotka olivat olleet koko tämän ajan painautuneena selkää vasten.

"Skaro käskytti minut tänne." Nill kohautti olkiaan tylsistyneesti ja nuolaisi huultaan. Ja kun oikein muisteli... "Mutta käsky taisi tulla Chimalta. Koska Skaro sanoi ettei tämä ollut hänen ideansa. Vaikka en kyllä ihmettelisi vaikka olisi ollutkin, oli sen verran sekopäinen käsky lähettää minut tänne." Nill suki vaaleita hiuksiaan ja pohti voisiko tästä näpäyttää hänen suojeliaansa jollakin tavalla. Koska ilkeä temppuhan se oli lähettää hänet yksin kokonaista armeijaa vastaan. Nyt oli hiljaista, mutta sehän saattoi tarkoittaa vain sitä että ulkona he kokosivat joukkojaan ja kävisivät kohta uudestaan päälle. Nill kääntyi uudestaan naisen puoleen ja kumartui tämän tasolle katsomaan tätä silmiin uudemman kerran. Eihän tämä rääpäle osannut edes magiaa. Nill hallitsi kahta elementtiä ja oli ylpeä loitsuistaan, mutta tämä...
"Miten sinunlaisesi voi olla muka niin tärkeä... " Nill mumisi lähinnä itsekseen, olihan hän todella utelias luonteeltaan. Nill kohautti olkiaan ja otti muutaman askeleen kauemmas.

"Noh, palatakseni aiheeseen..." Nill heilautti häntäänsä ja hieroi leukaansa mietteliäänä. "Minulla ei ole hajuakaan että miksi minun piti sinut pelastaa. Skaro on minun... Mmh... Pitäisi kai sanoa Isäntäni, mutta se ei kuvaa kieroutunutta suhdettamme oikein." Nill pyöräytti silmiään ja melkein odotti kuulevansa huutonaurua päässää Skaron kuunnellessa hänen sanojaan, mutta ei. Ehkä tämä oli tekemässä kaameuksiaan nyt muualla. Skaro oli antanut Nillille tämän nimen, ja tarkoituksen tähän maailmaan, mutta Nill ei silti voinut kutsua tätä herrakseen tai isännäkseen. Nillin koko olemassa olo oli tarkoitettu skaron tahdon toteuttamiseen, mutta hänellä oli aina mahdollisuus kääntää selkänsä ja kävellä pois. Miksi hän ei tehnyt sitä, johtui yksinkertaisesti demonin ylimielisyydestä. Hän halusi näyttää, että pystyi siihen. Hän halusi näyttää olevansa parempi kuin muut.

Vastapalvelus. Nill virnisti itsekseen ja pohdiskeli tätä. Halusiko hän mitään tältä naiselta. Tämän kehon ja kaiken vihan, jos tämä olisi ihminen. Mutta nyt se oli demonille sama kuin sekaantuisi sisareensa, ei varmasti kovinkaan miellyttävä kokemus. Ja sen lisäksi, Nill oli harvinaisen nirso tapaus ennestäänkin.
"En ajatellut tarvitsevani vastapalvelusta tästä asiasta, mutta kun kerran itsetarjoudut... Nyt en näe sinussa mitään mitä halajaisin, etkä sinä voi tehdä minun hyväkseni mitään, joten esitän vastakysymyksen: Mitä sinä voit tarjota minulle?" Nill hymyili itsekseen ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Jos sinulla ei ole mielessäsi mitään, sinä jäät velkaa minulle, ja minä voin tulla korjaamaan velkani kun itse koen sen tarpeelliseksi, sinun aikatauluistasi välittämättä. Jos taas en koskaan sinun velkasimaksua tarvitse, et kuule minusta. Eikös se menisi jokseenkin tasan?"

Syvä huokaus vastasi demonille. Olento, joka ei tiennyt mitä halusi, oli hyödytön. "Jos luulet pärjääväsi tässä maailmassa ilman apuani, niin ole hyvä vain. En kuitenkaan osaa teleportata, joten harkintakyky jää sinulle. Minun tehtäväni on murhata ja varastaa. Jos jompaakumpaa tarvitset johonkin, olen oikea henkilö. Käytännössä olen siis palkkatappaja, toimin täysin ihmisten tahdon alla...en tosin ymmärrä miksi...vihaan heitä niin paljon...hetkinen, miksi helvetissä kerron tämän sinulle", hän puuskahti ja käänsi päänsä kohti tuttua raakunaa. Veitset sujahtivat tuppiinsa ja oikea käsi ojentui mustanpuhuvalle linnulle joka laskeutui nätisti siihen. "Hei kultaseni", Sarahin kasvoille ilmestyi hetkellinen, lempeähkö hymy, kun tämä paijasi lintua. Lintu katsoi demonia pitkään ennenkuin päästi raakahduksen. "Niinkö? Ne ovat tulossa?"
"Ketkä?", Nill kysyi rypistäen kulmaansa katsoessaan tätä outoa parivaljakkoa.
"Kuningas itse on tulossa kaartinsa kanssa"
"Sinä uskot ymmärtäväsi mitä tuo lemmikkisi sanoo?"
"Nyt ei ole aikaa. Tulet mukaan tai lähdet pois, ihan miten haluat"
Sarah lähti kiertämään linnan pihaa. Veitset virittyivät asentoon. Mitä tuo ihminen ajatteli? Hänet oli juuri pelastettu...mitä hän vielä halusi? Nill kohautti olkiaan ja lähti seuraamaan. Nurmi oli suurelta osin palanut, mikä kertoi räjähtävästä sisääntulosta. Niin, tämä demoni osasi taikoa. Kaikki olennot osasivat...paitsi hän...

("Tulipallo!"
Olkinen nukke leimahti roihuviin liekkeihin mustahiuksisen pojan heilauttaessa kättään.
"Hyvä Eric. Sitten Sarah. Muista keskittyä vain tarpeeksi ja kaikki sujuu hyvin"
Sarah nyökkäsi ja asteli koko luokan nähtäväksi. Valkea mekko hohkasi auringonvalosta. Päivä oli hyvin lämmin. Pieni vireä tuulenvire piti häntä hereillä. Häntä kuumuus oli aina väsyttänyt. Kädet puristuivat yhteen. Pieni tuulenvire puhalsi kasvoille. Hän keskittyi aurinkoon. Silmät kiinni hän kuvitteli imevänsä tästä energiaa valjastaakseen ne käyttöönsä. Hän ei koskaan ollut vielä onnistunut tässä. Nyt hänellä olisi mahdollisuus todistaa naureskelijoille, että hän osasi jotain muutakin kuin liikkua ketterästi. Hän tunsi energian virtaavan kehossaan. Hän keskitti sitä kokoajan lähemmäksi yhteen puristuneita kämmeniään. Energia paloi iloisesti sydämessään. Nyt se piti saada liikkumaan. Hän keskittyi. Kulku pysähtyi. Ei! Yritä vielä vähän! Rukoukset kaikuivat tämän päässä sekoittaen ajattelua. Hermosto koki rankkaa rasitusta. Sarah päästi ilmoille kiljahduksen ja vajosi polvilleen puuskuttaen: "En...en pysty tähän"
Ikätoverinsa takanaan purskahtivat nauramaan: "Jästi! Hahhahhah! Ei osaa edes käsitellä magiaa"
Sarah yritti pidätellä häpeästä johtuvia kyyneliään ja punoittavaa päätään. Jos hänellä olisi ollut voimia, hän olisi juossut pois. Hänen päähänsä ei tullut mitään pakokeinoa tästä. Hän ei pystynyt selittämään osaamattomuuttaan millään. Hän yritti opiskella magiaa kuten muut, mutta ei ikinä ymmärtänyt siitä mitään. Opettaja väitti teoriaa aina yksinkertaiseksi. Oliko hän siis vain liian tyhmä ymmärtämään? Hän ei ymmärtänyt. Hän ei jaksanut ymmärtää. Kaikki tämä epäonnistuminen purkautui nyt itkuna. Suolaiset pisarat kastelivat tämän nyrkkiin puristuneet kämmenet.
Opettaja Catherine Ligrain kumartui tytön puoleen: "Ei se ole niin vakavaa. Tule, vien sinut lepäämään"
Matkalla terveydenhoitajan vastaanottoa, hän kuuli vielä muiden oppilaiden kuiskintaa.
"Demonin lapsi, eikä osaa taikoa, aika säälittävää"
"Tuo tyyppihän on vielä tyhmempi kuin sinä, Clars. Mieti! Vieläkin tyhmempi!"
"Aika vaisu esitys. Tuosta ei kyllä tule yhtään mitään"
"Jep. Ja näitkö? Pieni puhkesi itkemään. Voi voi"
"Hahhah! Jep, ja näittekö miten säälittävän kauan häneltä kesti edes muodostaa energiaa kehoonsa"

Hän makasi patjalla ja tuijotteli kattoon. Mitä hän voisi tehdä. Pala hänen kurkussaan ei ollut poistunut moneen tuntiin. Olonsa oli niin lamautunut. Hän oli epäkelpo. Hän osasi juosta, hyppiä, liikkua...mihin siitäkin olisi? Pakenemiseen...aivan...hän oli expertti pakenemisessa. Hän haluaisi mieluummin osata oikeita loitsuja, jotta voisi puolustaa itseään ja perhettään. Kavereitahan ei hänellä ollut. Ei kukaan halunnut hengata tytön kanssa, joka ei osannut mitään. Hänestä ei ollut hyötyä kellekkään.
Oven koputus havahdutti hänet itsesäälistä. "...Isä!"
Tyttö sai energiapurkauksen ja juoksi isänsä syliin. Ilyas Faith sukaisi mustia, lyhyitä hiuksiaan ja otti tytön syleilyynsä.
"Kuulin mikä on hätänä. Älä välitä siitä"
"Mutta isä...sinähän osaat taikoa etkö? Miksen minä sitten osaa?"
"Kyllä, mutta se tarkoittaa vain sitä, että olet jossakin muussa aivan erityisen hyvä"
"Isä, voisitko opettaa miten sytytetään olkinukke tuleen"
"Voinhan minä yrittää"
Ilyas raapi hieman harmistuneena päätään. Tästä tulisi kova koulu.

Kaksi käveli autiolle harjoittelupaikalle. Nurmi puineen tuoksui hyvältä. Viereisestä työkaluvajasta löytyi mallinukke, jonka Ilyas toi ulos ja jysäytti koloonsa puisesta tuestaan. Koulun muurin varjot peittivät sen auringon lämmittäessä ilmakehää. "Yrititkö valjastaa auringon voimia käyttöösi taas?"
Tyttö nyökkäsi vaisusti.
"Aurinko on hyvä energianlähde, mutta väärä suoralle tulenkäytölle. Mutta jos silti haluat käyttää sitä...näytän miten se tehdään. Tee perässä"
Toinen jalka asettui taakse tukemaan puolidemonista lähtevää voimaa. Kädet kohottuivat suoraan aurinkoon.
"Lainaa minulle voimiasi oi suuri palava. Keräännytä minulle murto-osa siitä voimasta jota käytät joka päivä meidän kaikkien hyväksi"
Rukoukset kumisivat ilmassa. Kädet kurottuivat lähemmäksi palavaa kaasupalloa. Kämmenet alkoivat hohtaa kirkkaan keltaista valoa. Taivaalta lensi ohut valonsäde puolidemonin rintaan. Tämä keräsi mielensä ja keskitti ajatukset nopeasti kämmeniinsä. Kädet vetäytyivät taakse yliäänen kirskuessa ilmakehässä omalla taajuudellaan keskittäen polkunsa kohti oikean käden viitoittamaa tietä. Kämmen alkoi hehkumaan niin ettei sen piirteitä erottanut enää. Energia siirtyi keskelle ja laukaisi laserin, joka lävisti nuken sytyttäen sen välittömästi tuleen ja osuen muuriin, tehden siihen syvän kolon. Toinen käsi siirtyi kuluttamaan energian samaan kohteeseen repien nuken entisöintikelvottomaksi ja puhkoen kiviseen muuriin reiän.
"Isä! Sinä sytytät kohta metsäpalon!"
"Hupsista..hehheh...hyvä tyttö. Mutta pointti on se, että sinun pitäisi rukoilla auringolta voima ihan itse. Älä yritä saavuttaa mitään puhtaasti itse"
"Herra Faith, se ei valitettavasti ole mahdollista"
"Mitä?", Ilyas kääntyi terveydenhoitajan puoleen, joka oli ilmestynyt heidän taakseen.
"Sarah...kipitäppä kotiin, äidillä on ruoka valmiina. Isi tulee perästä"
"Selvä", Sarah hymyili ja pinkaisi juoksuun. Hänellä olikin jo kiljuva nälkä. Ahdistus välillä sai hänet erittäin nälkäiseksi.)

"Mitä sinä teet?", Nillin ihmettely herätti hänet unelmoinnin keskeltä.
"Oh...e-en mitään", Sarah totesi ja pinkaisi kyyryssä muurin juurelle. Nyt kun hän vilkaisi pihaa, se muistutti hyvin paljon hänen kouluaan. Ehkä sen takia...ei, mitä sillä oli väliä. Piha vietti parvekkeen alle. Sarah kaivoi laukustaan köyden, jonka päässä oli metallinen koukku. Kevyt heilautus vietti sen parvekkeen reunalle. Sillä aikaa kun Sarah, kiipesi, Nill tuhahti tämän alkeelliselle tavalleen ja lennähti silmänräpäyksessä parveketasanteelle. Verhojen takaa näkyi kamarityttö, joka laitteli sänkyä. Verhot väistyivät ihmmiskäden tieltä.
"Kuka te olet-", Sanat katkesivat heittoveitsen katkaistessa tämän äänihuulen kauhistuneen ilmeen jäädessä vaaleahiuksisen palvelijattaren kasvoille ennenkuin tämä kaatui sängylle veren kastellessa sinertävät pitsilakanat.
"Yllätyshyökkäykset ovat aina kivoja", Sarah totesi sadistisen virneen kera. Korpin huuto havahdutti tämän.
"Ne tulevat"
"Pitäisikö minun olla huolissani?", Nill tuhahti
"Kyse ei ole siitä. En halua laumaa kimppuuni ammattisyistä. Hoidan henkilöitä päiviltä yksi kerrallaan. Tiedätkö edes mikä on ammattitappajan varovaisuus? Se on sitä kun tapat jonkun jäämättä kiinni. Et taida edes ymmärtää mistä puhun..."
"Saanen huomauttaa kumpi meistä jäi kiinni"
"...Älä muistuta...mennään"
Nätin näköinen aatelistohuone vaihtui punaisella matolla päälystettyyn käytävään joka johti oikealle ja vasemmalle. Askeleet kuuluivat oikealta, joten tämä lähti hiipimään nopeilla loikilla vasemmalle. Demoni käveli rauhallisesti perässä. Tämä ei ymmärtänyt ihmisen varovaisuutta. Hän voisi vain...polttaa koko kartanon väen. Miksi kaikki piti tehdä rauhassa ja hiljaa, kun hyökkäys oli kuitenkin paras puolustus. Ja niin paljon vihaa kuin tässä kytikin, hän mieluummin...

Sarah astui kulmasta käännökseen ja sitä kautta uudelle suoralle. Ylhäältä kuului puhetta. Hän etsi kuumeisesti portaita. Löydettyään sellaiset käytävän päästä tämä suuntasi veitset käsissään niihin. Vastaan käveli täysissä varusteissa oleva vartija.
"Kuka te olette, ette näytä tutuilta"
Sarah piilotti veitsensä hihoihinsa ja niiasi nätisti: "Olen uusi täällä. Tiedättekö missä isäntä viettää tavallisesti aikaa. Minun pitäisi tavata hänet"
"Uusi? Hmm..."
Varrtija tarkasteli viatonta esittävää Sarahia. Huomattuaan tämän taakse ilmestyneen demonin tämä kavahti: "D-demoni! Partio 5d valmiuteen!!! Täällä on demoni!"
Sarah huokaisi. Hän todella unohti, että demoneja pelättiin ja vihattiin.
"Se on menoa nyt, ystäväni. Kunhan pääsemme aarrekammioon käsiksi viemme tuhkatkin pesästä. Kuulostaako tarpeeksi mielenkiintoiselta keikalta? Riistämällä vapauteni, he menettävät nyt jotain paljon isompaa"

Nill

Koko kartano oli Nillille vain näyte tuhlatusta ajasta ja tekemisen puutteesta. Ei tällaisissa rakennuksissa kukaan voinut tuntea oloansa kotoisaksi. Niin kauan kun ihmiset ja haltiat koettaisivat näyttää mahtiaan vain suurten ja mahtavien rakennusten avulla saavuttamatta kertaakaan oikeaa voimaa ja valtaa kansaansa, tämä olisi vain pröystäilyä. Kukkoja tunkiolla potkimassa toisiaan. Nill suki hiuksiaan ja huokaisi raskaasti naiselle. Vai että aarrekammio.
"Ehkä tajuat, että maallinen omaisuus on minulle täysin... arvotonta. En tee kullalla tai jalokivillä mitään, ja suosittelisin sinullekkin, että jättäisit tuhoon tuomitun yrityksesi, ja poistuisit." Nill vei kätensä niskaansa ja haukotteli leveästi. Kaikesta päätellen hänen oli aivan turha edes yrittää poistua täältä ilman tuota naista, sillä vaikka hän oli tämän vapauttanut tyrmästä, ei se tarkoittanut että hänen hommansa olisi ohitse. Skaro käski vapauttaa tämän niasen, ja niin kauan kuin he olivat edelleen tämän rakennuksen sisällä, hän ei ollut tehnyt tehtäväänsä loppuun.

Nill pudisteli päätään ja asteli rauhallisesti naisen edelle käytävään josta alkoi tulvia vartioita.
"Katsos kun..." Nill venytteli käsiään, ja keskittyi hetken tavoitellen sopivan määrän magiaa sisältään. Hänen kätensä kipinöivät sinisiä kipinöitä, ja Nill vapautti suuren sähköpurkauksen heitä kohti tulleisiin vartioihin.
" Tätä ei voi missään määrin kutsua mielenkiintoiseksi." Demoni asteli maassa makaavan ruumiin luokse ja potkaisi sitä halveksuen. Nämä olivat turhia olentoja, joiden pitäisi vain kuolla. Ihmiset, haltiat, kääpiöt... Kaikki heistä olivat yhtä turhia. Heikkoja. Typeriä. Heidän kehonsa ei kestänyt iskuja, ja heidän mielensä järkkyi kovin helposti. miksi heikon on puristettava kiinni elämästä, vaikka elämän lanka juoksisi heidän sormiensa lomasta aina vain nopeammin ja kapeampana kuin koskaan ennen. Tämä oli Nillille suuri mysteeri, ja niin paljon kuin hän tunsikin olevansa parempi kuin muut, hän tunsi suurta mielenkiintoa kuolevaista elämää kohtaan. Miksi he jaksoivat olla kiinni elämässä, kun he tiesivät että kuolema odotti heitä kuitenkin. Se oli... käsittämätöntä.

" Vaikka olenkin utelias suhteesi ja ottaisin mielelläni selvää siitä mikä tekee sinusta muka niin tärkeän, minä en pääse jatkamaan elämääni ennen kuin olen saanut sinut ulos täältä. En kuitenkaan ole kiinnostunut sinun kantamisestasi, joten seuraan sinua kunnes tämä.... Miksi tätä nyt voisi kutsua... Kosto retkesi on ohitse, mutta älä vedä minua samalle tasolle kanssasi. Minä olen kaiken tämän yläpuolella." Nill hymähti lähinnä itsekseen ja kääntyi sitten katsomaan käytävään josta kuului jälleen askeleita. Punasiniseen kaapuun verhoutunut haltia maagi juoksi joukon etunenässä ja nill tunsi ilman väreilevän magian keskittyessä maagin käsiin.

"Selvä... Olisikohan se sitten neidin vuoro tehdä välillä jotain..." Nill ehdotti ja heilautti hiuksia sivuun kasvoiltaan hymyillen lähinnä itselleen. itsekeskeinen, vain itseään ajatteleva ja vain itseään rakastavana olentona, Nill ei viitsinyt vaivautua sellaisen olennon vuoksi tekemään yhtään mitään, jos tämä ei jaksaisi yrittää itrse. Tämä nainen ei osannut edes magiaa. Mikä oli puoliverisellekkin jo aika säälittävää. Joten jos tämä nainen kuvitteli, tai edes halusi, saada jonkin näköistä arvostusta häneltä. oli tämän todistettava kykynsä muutenkin kuin vain puukkojaan heiluttelemalla. Jos ei osannut magiaa, oli keksittävä jotain muuta sitten maageilta puolustautuakseen. Demonille tuo nainen häviäisi joka tapauksessa, mutta kuolevainen ei koskaan pystyisi samaan magian käyttöön kuin demoni, joten... Niin, kyllä tämän pitäisi pystyä pitämään puoliaan näitä kuolevaisia vastaan, nvaikka heidän joukossaan olisi suurin maagi mitä kuolevaisten keskuuteen on koskaan syntynyt.

Sarah katseli ympärilleen. Ylös johti selkeä reitti. Hän ei vain ollut varma mihin piiloutua, jos sieltä lappaisi lisää vartijoita.
"Demoniksikin olet typerin tapaamani", Sarah naurahti ja pinkaisi yläkertaan. Hän ei kaivannut vaivakseen pullistelijaa, joka herätti tahallaan kaikkien huomion. Ennenkuin Nill ehti juosta perään, käytävän täytti räjähdysten sarja. Tämä pysähtyi huohottamaan portaiden yläpäähän nojaten seinään. Sen flipatessa hänet vielä ahtaamaan porraskäytävään sulkeutuen. Pimeydessä kuului vain vaimeaa kolinaa ja Sarahin vaikerrusta kun tämä raahautui portaiden alapäähän. Hän makasi kylmällä lattialla. Taas hän oli pulassa. Lähes kaikki hänen tehtävänsä päättyivät aina näin. Miksi? Hän makasi maassa ja huohotti hengästyksissään. Hampaat puristuivat katkerina yhteen. Hän muisti vasta nyt kolotuksen, joka raajoissa kipunoi. Iho ei ollut vielä korjaantunut täysin. Hän unohti aina kivun kun oli aika taistella. Hänen verensä kiehui saaden hänet unohtamaan kaiken muun ympärillään. Hän kiitti onneaan, ettei kaikki aina ollut niin. Ovelian suojelemisessa se olisi ollut vaarallista. Nyt hänen ei tarvinnut kuin huolehtia itsestään. Käsi vapautui kolahtaen kipeästi lattialle. Hän tarvitsi oikean sängyn ja unta. Laiska kierähdys ja kädet asettuivat punnerrusasentoon vain huomatakseen miten paljon voimaa käsistä oli loppujen lopuksi lähtenyt. Oli parempi ottaa rauhallisemmin hetken aikaa. Pää kääntyi ympäri analysointia varten. Missä hän mahtoi nyt olla? Jonkinlainen salakäytävä selvästi. Mutta minne? Raajat kivusta kipinöiden tämä nousi koska ei nähnyt sen tarkemmin missä oli. ("Hei")
"M-mitä helv..."
("Kuka olet")
"Kuka kysyy?"
Hänet oli äkätty. Oudolta vain tuntui, että ääni puhui hyvin hiljaa kuiskaamalla. Ketään ei kuulunut. Ketään ei näkynyt. Hän oli selvästi yksin huoneessa. Ei askelia, ei kahinaa. Vain hiljaista kuiskintaa. Kuin tuuli olisi käynyt huoneessa. Hiljainen, silti kylmä. Askeleen veivät eteenpäin käsien hapuillessa äänen suuntaan. Kosketus seinään heitti hänet maahan. Hän ynähti hiljaa. Värähdys hänen sormessaan...oliko se magiaa? Seinät olivat ilmeisesti jotenkin lumotut. Hienoa...ja kun laski yhtälöön mukaan hänen heikko magiansietokykynsä. Hän näki heikon valon hiipuvan takaisin kiviseinän uumeniin.
"Oletko sinä se, joka kutsuu minua?"
Ei vastausta. Kohina kävi jostain kauempaa. Askeleet veivät kivusta tärisevät ihmisen eteenpäin. Hän ei edes osannut pelätä. Suoranainen uteliaisuus ja toive kuolemanloukosta. Sinne hän halusi, sinne hänen sielunsa vei. Mutta keho ei koskaan totellut häntä. Alitajuisesti hän aina pelkäsi. Kohina vaihtui hiljaiseen tuhinaan. Hän oli huoneessa. Puinen pöytä. Jokin katkera haju leijaili ilmassa. Kemikaaleja. Pöydän vieressä oli pieni häkki. Hän kumartui häkin lähelle. Häkki oli pohjustettu oljilla. Olkikasan päällä makasi eläin. Ei, hän ei tiennyt mikä se oli. Sillä oli naarmuja ja haavoja joka puolella. Se muistutti sutta, mutta oli menettänyt toisen silmänsä. Turkissa oli tummia läikkiä. Se tuijotti rauhallisesti Sarahia.
"Haluat pois, etkö? Et pidä ihmisistä. En minäkään"
Tiirikka tunkeutui lukkoon ja väänsi sen mekanismin jumiin. Lukko kolahti lattialle. Olento astui ulos ja katsoi Sarahia. "Mennään pois täältä yhdessä, käykö?"
Olento paljasti hampaansa ja alkoi murista.
"Ugh...sekoitat minut johonkin toiseen"
Tämä vastasi loikkaamalla naisen päälle. Jalat ottivat pakkia ja kädet ohjasivat sen lennon suoraan eteenpäin. Kädet tarrautuivat veitsiin.
"Olen metsästänyt ennenkin...et pärjää minulle"
Kääntö takaisin ja raju loikka kaatoivat naisen, joka ei nopeuden aiheuttaman voiman takia pystynyt enää kantamaan haavoittuneilla jaloillaan. Sarah raivostui. Hän ei tiennyt kelle. Eläimellä oli syynsä olla vihainen, mutta jotenkin oma voimatoomuutensa alkoi turhauttaa.
"POIS TIELTÄ!!!"
Veitset iskeytyivät molemmilta puolilta kaulalle ja kädet työnsivät tämän kauemmaksi maahan. Se kompastui ja murisi kovaan ääneen. Sarahin silmät hehkuivat vihaa. Jalat saivat vihasta puhtia ponnistaa eteenpäin hyökkäten sokeasti.
"Raaaaaaah!"
Veitset kolahtivat sokeasti lattiaan päästäen lujan äänen. Susi oli siirtynyt kauemmas ja aukaisi suunsa. Hyinen höyryvirta kävi läpi kehonsa.
"Khh...", Nainen kaatui maahan. Hänen haavoittunut kehonsa ei kestänyt kipua enempää. Kipu joka jäisen hönkäyksen seurauksena tuli, kaatoi hänet voimattomana maahan. Tähänkö se päättyi. Tavallisen suden...ei...magialla manipuloidun suden kynsiin. Ainakin hän sai arvoisensa lopun. Eläimelle eläimen loppu. Hän oli väsytetty saalis. Valmis pedon ruoaksi. Miten ironista.

("Mitä sinä teet täällä")
"Kuolen...jätä minut jo rauhaan..."
("Miksi")
"Olen tehnyt jo tehtäväni. Minun on aika poistua"
("Onko näin")
"...kyllä"
Silmät sulkeutuivat viimeistä rukoista varten.
Kylmyys vaihtui kuitenkin lämmöksi.
Mitä tämä on?
Missä minä olen?
Hän makasi puulattialla. Tulen loimu valaisi lähiympäristön.
"Olen...kotona?"
Hän katseli kotitaloaan. Se oli autio. Yläkerrasta kuului ääni: "Kulta, sinäkö siellä?"
"Äiti!", Sarah parkaisi
Wilma Faith asteli puisia portaita alas. Tummanvioletit kengät kiilsivät, tämän tullessa vaaleassa yömekossaan alakertaan. Hänen ruskeat hiuksensa olivat taakseen kiinnitetyt kauniilla ruusukuvioisilla klipsuilla. Korviaan koristivat kultaiset salmiakit. Tämän vihreät , lempeähköt silmän kääntyivät katsomaan maassa istuvaa naista. Kulmakarvat kohosivat kysvään ilmeeseen: "Kuka te mahdatte olla?"
Sarahin sydän pomppasi kurkkuun. Hän oli kotona. Hän istui omassa lämpimässä pirtissään. Kuin silloin ennen. "Olen Sarah, tyttäresi. Äiti yritä muistaa!"
"Älä huuda. Minulla on vain yksi tytär ja hänkin nukkuu yläkerrassa. Voisitteko poistua tai ainakin olla hiljempaa, ettei hän herää. Hän on vasta puolivuotias"
"Ovelia?"
"Olemmeko tavanneet aikaisemmin?"
"..."
Sarah ei ymmärtänyt enää mistä oli kysymys. Tämä nousi ylös ja vilkaisi ulos. Kaikki oli tuttua ja turvallista. Pelto oli paikallaan. Lammaslauma oli laitumellaan. Kukkulan juurelta näki juuri ja juuri alhaalla loistavat kaupungin valot.
"Minä...asuin täällä"
"Asuitte? Mieheni ja minä kyllä rakensimme tämän kaiken ihan itse. Täällä ei ole voinut asua ketään"
"Mutta minä olen asunut täällä. Olen vakuuttunut siitä. Jos en tässä talossa...niin tällä tontilla"
"Oh...oletteko jonkinlainen aave, joka ei ole päässyt lepoon vielä?"
"Arvasitte oikein...", Sarah ei pystynyt pysäyttämään kyyneliään enää. Tämä kaikki tuli niin äkkiä. Kaikki. Hän ei enää ollut edes varma missä oli. Tämä lysähti maahan ja itki hiljaa. Kyyneleet kastelivat lattiaa ja hänen kämmenselkiään, jotka olivat epätoivoisessa puristuksessa. Tämä ei voinut olla mahdollista. Se ei saanut olla. Nainen asteli itkevän luo ja kumartui. "Sinulla on varmasti ikävä kotiin"
Sarah ei pystynyt puhumaan, mutta nyökkäsi tuskaisen näköisenä.
"Mikä on nimesi? Ehkä löydämme perheesi"
"...Sarah...Olen...Sarah Faith"
"Faith? Kuinka kummallista. Ehkä olet jotenkin sukua Ilyakselle. Näytät hieman oudolta. Mitä rotua edustatkaan. En saa selvää"
"Ei...ei se mitään. Isäni oli puolidemoni. Äitini oli ihminen"
"Oli? Mitä tapahtui"
"Ihmiset riistivät heidät minulta. Vihaan heitä. Vihaan ihmisiä...vihaan tätä kaikkea. Minulta on riistetty kaikki...madam...saanko pyytää yhtä palvelusta?"
"Kerro toki"
"Voisitteko...antaa minulle halauksen"
"Toki. Voisitteko kääntyä, niin saan otteen"
Tuoksu oli kotoisan ruusuinen. Hieman neutraalimpi, mutta tuttu hajuvesi huokui tuoksuna tästä naisesta. Hän on Wilma. Hän on äitini. Sarah toisti tätä lausetta mielessään itselleen samalla kun siirsi tunnustelujaan nenästä raajoihinsa. Tuo lämpö. Korva taltioi äänen joka aivojen sopukoissa kaikui tuttua ja turvallista säveltä. Äidin kanssa oli aina niin helppoa keskustella. Hän ymmärsi mitä pieni sydän tarvitsi kasvaakseen aikuisen mittoihin. Rakkautta. Puhdasta syvää rakkautta, joka antoi voimaa ylittää minkä tahansa esteen. Huonoina päivinä tuo rakkaus pelasti hänet henkiseltä kidutukselta ja sosiaalisesta kuolemasta. Isä oli aina kiireinen, mutta tarkoitti samaa vilpitöntä tunnetilaa kuin äiti. Wilma Faith. Jos enkeleitä olisi olemassa, hän olisi yksi niistä. Ja pitihän isääkin ymmärtää. Hän oli kiireinen ja yritti parhaansa, vaikka koko maailma vihasi häntä. Paitsi äiti...hän...ja...Ovelia. Hän halusi takaisin kotiin. Takaisin muistojensa perukoille. Aloittaa alusta. Pelastaa äiti...ja isä, välttäen näin Ovelian ja hänen karmivan kohtalon. Jos hän osaisi taikoa niin voimakkaasti, että pystyisi kääntämään ajan taaksepäin, tätä kaikkea ei olisi tarvinnut kestää. Mutta koska hän oli niin heikko ja tyhmä, hän ei osannut käsitellä magiaa, eikä sietänyt sitä ollenkaan. Hän oli umpikujassa. Mikään jumalanoikku ei auttaisi häntä enää. Mikään ei pelastaisi hukkuvaa, jolle on jo laitettu betoninen paino jalkoihinsa. Hukkumiskuolema oli hidas ja tuskallinen. Niin tuskallinen, että hänen ainoa toivonsa oli rukoilla kuolemaa itseään ja toivoa, että saa vastauksen mahdollisimman pian. Montako kertaa hän oli toivonut kuolevansa. Pääsevänsä pakoon menneisyyttään joka ei poistunut mielestään. Se sattui. Silti hän oli elossa. Hän tunsi kivun. Tunsi vihan. Nyt hän ei voinut kuin vollottaa äitinsä olkaa vasten.
"Voitte nukkua täällä yön, jos haluatte. Etsimme teidän kotinne aamulla mieheni kanssa. Sopiiko?"
Sarah nyökkäsi, muttei pystynyt hymyilemään. Hän oli kotona. Hän oli viimein yhteydessä vanhempiinsa...ja siskoonsa, vaikkakin hieman oudossa tilanteessa.
"Laitan vuoteen tuonne alemmas lastenhuoneeseen. Ovelia nukkuu yläkerrassa ja leikkii siellä vain päivisin. Saat nukkua siellä yösi, mutta muista, että aamulla on aikainen herätys"
Sarah nyökkäsi edelleen pala kurkussa. Hän ei jostain syystä pystynyt enää itkemään enempää. Kipu oli käynyt sietämättömäksi. Puinen, pimeä huone sai ruskean alustan ja kangasviltin samasta kangastyypistä tehtyine tyynyineen. Nurkassa oli puinen lelulaatikko. Hänen laatikkonsa. Hän ei voinut olla kurkistamatta sisälle. Kyllä. Siellä oli isän tekemiä puuleluja ja äidin antama pehmonalle. Musta nalle oli ihana kuten ennenkin. Jos tämä olisi jotain sairasta pilaa, tuokin aarre olisi edelleen palaneena kotinsa raunioilla, jos sitä oli enää. Pitäisikö hänen käydä kotona katsomassa vieläkö se oli paikallaan. Vai oliko hän jo kotona. Hän vain ei muistanut sitä. Hän oli vain nähnyt pitkän painajaisen, joka tuntui niin todelliselta. Miksei äiti sitten muistanut häntä? Hän nappasi puisen veitsen maasta ja heilutteli sitä. Hän vertasi sitä metalliseen tappovälineeseensä. Hän oli pysynyt roolissaan loppuun asti. Siksikö hän oli valinnut veitset aseiksi? He veistelivät siskonsa kanssa niitä aina kun ehtivät. Äiti tosin ei tykännyt kun siskoksen harjoittivat vaarallisia leikkejä, mutta isä oli enemmän kuin mielissään. Pitihän tyttöjen oppia puolustamaan itseään. Oliko hän oppinut puolustamaan itseään? Hän joutui aina pulaan. Mikään keikka ei sujunut piirustusten mukaan. Silti hän oli elossa...valitettavasti. Hän veisti hieman puista kappaletta tehden siihen kaiverruksia ja teroittaen sitä. Sitten hän laski maaten. Kuitenkaan saamatta nukutuksi. Hän kuuli ruohikon kahinaa. Joku koputti oveen. Hän jäi kuuntekemaan korvat höröllä.

Ääni kuului hiljaa. Niin hiljaa, että hänen oli noustava istumaan. Hiivittyään lähemmäksi, hän kuuli heikkoa puhetta.
"Siitä on jonkin aikaa. Miehenne on haudattu haluamallenne tontille. Haluatteko tulla katsomaan?"
Wilma Faith nyökkäsi hiljaa ja lähti seuraamaan päättäväisen näköisenä tummiin pukeutunutta miestä.
Sarah odotti hetken ennenkuin lähti seuraamaan. Nurmi oli hieman märkää. Ilmeisesti täällä oli juuri satanut. Mutainen polku jätti jälkensä. Sarah kirosi mielessään ja toivoi jälkiensä sekoittuvan noiden kahden jälkiin.
Hänen isänsä hautapaikka? Jos tämä illuusio todella näyttäisi hänelle paikan, jonne hänen isänsä haudattaisiin. Hän tietäisi seuraavan kohteensa. Taivas oli sateen jälkeen kirkas tähtitaivas. Tie vietti kallioille ja sieltä ohueen seinämään, josta pääsi juuri ja juuri eteenpäin. Rosoinen kallio naarmutti hänen lähes täydellistä ihoaan. Hän inhosi sitä. Hän oli toki tappaja, mutta myös naispuolinen. Hänelle viehättävyys oli edes jonkinasteisena kriteerinä. Sen lisäksi imarreltu kauneus oli avuksi viettelyä vaativissa tehtävissä. Hän sukaisi mustia, samettisia hiuksiaan ja loi katseensa ajatuksistaan äitiinsä, joka kulki hiljaa ja varovasti. Melkein liian varovasti. He olivat toki sukua, mutta aavistiko hän, että häntä seurattiin? Ehkä se oli jotain periytyvää? Isältään hän oli kuulemma perinyt tulisen luonteensa ja avarakatseisuutensa ja varovaisuutensa äidiltään. Tosin varovaisuutta, hän ei ollut aikoihin kunnolla harjoittanut. Tehtävät, joita hän suoritti olivat nopeita tilanteita: tapa tai tule tapetuksi. Hänelle molemmat vaihtoehdot olivat hyviä. Hän pelkäsi ja halusi Chimaa samaan aikaan. Chima oli hänet siunannut elämän lahjalla, jonka hän meinasi menettää. Antamalla sorretulle siunauksensa, tämä oli saanut liittolaisen. Tuskin jumalista kukaan piti Chimasta. Kuoleman hoitaminen oli pakko olla yksinäistä puuhaa. Tavallisille ihmisille kuolema oli paha asia. kuoleville itselleen riippuen. Joillekkin, kuten Sarahille, se oli siunaus, keino päästä kärsimyksestä ja tuskasta. Joillekkin se oli kirous. Vielä paljon tekemätöntä työtä ja siihen se päättyisi, hänen tai jonkun muun käsiin. Joskus onnettomuus, joskus sota...joskus psykopaattinen tappaja, kuten hän. Sarahille tappamisen ilo oli toive siitä, että hän epäonnistuisi ja kuolisi itse. Hän voisi tehdä itsemurhan. Miksei sitten tee sitä? Olisihan se aika laimeaa. Kuolla helposti omiin käsiinsä. Sitä paitsi Chima tuskin ottaisi hänet lämmöllä vastaan. Hän leikkisi hengellään, kunnes tulisi game over. Sitä odottaen hän kärsi ja jakoi kärsimystään muille. Heille, jotka eivät koskaan tulisi ymmärtämään häntä. Häntä vihattiin jo sen takia, että hänen isänsä oli puolidemoni. Hänen sukujuuriensa takia? Miksei siis samalla painaisi täysillä päätyyn ja antaisi heille jotain lisää vihattavaa, jopa pelättävää.

Kaksikko pysähtyi kallioseinämän laajentuessa kauniiksi aukeaksi, joka oli kukkien ja sammalten peittämä. Ilma oli astetta kosteampi. Keskellä aukiota oli valtava, muodoton kivi, jonka kyljessä oli pronssinen laatta. Tietenkin pronssinen...ei hänen isälleen voinut suoda kultaista tai edes hopeista laattaa.
"Täällä hän lepää"
"Ilyas..."
Wilma Faith lysähti polvilleen pidellen itkuaan. Sarah olisi halunnut vain juosta halaamaan äitiään, mutta ehkä oli parempi, että hän pysyi piilossa.
"Olen pahoillani, rouva"
"...Ovelia kasvaa. Hän puhui jo ensimmäiset sanansa. Ole ylpeä...hänestä...oleth..."
Sanat juuttuivat kurkkuun. Suolainen pisara kasteli maata, joka oli ennestään hieman kostea. Sarah kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään. Hän oli nähnyt kaiken tarvittavan. Hän puikki niin nopeasti ja äänettömästi kuin pystyi takaisin niitylle, josta oli päässyt hautapaikalle. Hän kuuli askelia edestään, muttei ottanut niitä huomioon, ennekuin pääsi avoimelle alustalle. Kaksi sotilaspukuista miestä tuijotti häntä.
"Kuka sinä olet? Ja mitä teet täälläpäin"
"Se ei kuulu teille..."
Tietäen sanojensa vaikutukset, hän oli valmiina ottamaan aseensa esille.
"Hän on varmasti käynyt siellä"
"Tapetaan hänet. Yksikään elävä sielu, ei saa viedä tietoa eteenpäin"
"Hmm? Ollaanpa sitä epäileväisiä"
Veitset viuhahtivat sirosti sivuille käsien ohjatessa ne valmiuteensa. Katse terävöityi. Sotilaat ottivat miekkansa esille ja lähtivät hyökkäykseen. Tässä, hänen aistinsa terävöityivät äärimmilleen. Taistelu selviytymisestä mahdollisimman pientä populaa vastaan. Salamurhaajan paras mahdollinen tilanne. Hän nauttisi kivun tuottamisesta maximoitumiseen asti. Sivallus sivusuunnasa osui ohi, kun Sarah kumartui ja kierähti sen ali. Syöksy taaimmaista sotilasta kohti. Tämä pelästyi ja otti kilpensä suojaksi. Vasen vietsi otti kilven vastaan ja toinen tuli voimalla työntäen uhrinsa kauemmas kompastuen nopeuden takia. Käännös taakse ja hän näki tasan sen mitä osotti. Veitsen ottivat X-muodon ja ottivat miekan iskun vastaan. Raivoisa vastaisku. Kipinät lensivät kun metalli kolahteli toista vastaan. Raskaasti aseistelut olivat omanlaisensa pulma...tai olisivat jos hän ei olisi ennen tapellut niitä vastaan. Raivokas polkaisu sai sotilaan luisumaan alamäkeen ja kaatumaan maahan. Hän sai keihään selkäänsä mutta jatkoi saman kohteen vainoamista. Hänellä oli sama taktiikka, kuten aina. Kuole tai tee muut kuolleiksi. Se oli sääntö. Hän loikkasi kilven päälle ja sivalsi molemmat veitsensä sotilaan silmiin. Tuskaiset huudot olivat juuri se, mitä hän halusi kuulla. Veitset sujahtivat verisinä tuppiinsa ja keihäs irtosi tämän selästä. Hän olisi huutanut kivusta, ellei olisi ollut niin tunnottomassa tilassa. Aivan kuin pelokkaasta tytöstä olisi tullut aivan toinen. Kuin...riivattu. Keihään kärjestä lensi verta. Hänen omaa vertaan. Hän ei välittänyt. Kuolema tuli jommalle kummalle. Ja se tuli nyt tai ei koskaan. Keihäs heilahti yläviistoon. Sotilas väisti iskun ja vastasi iskemällä keihään katki. Sarah pudotti rikki menneen aseen ja veti veitset esille nuolaisten sen veristä kärkeä.
"Sinä...et ole ihminen. Mikset huuda kivusta?!"
"KIVUSTA? MISTÄ KIVUSTA?", Sarah rääkyi silmissään hullun kiilto.
Tämä juoksi veitset taakse ojennetuilla käsillään kohti sotilasta niin lujaa, kuin pääsi. Pelko oli hänen yleisin aseensa. Se joka pelkäsi kuolla ensin, kuoli ensin. Kilpi ohentui ottamaan iskun...tai iskuja vastaan. Sarah takoi kilpeä vimmaisesti yrittäen etsiä mahdollisimman suojaamatonta paikkaan. Tämä työnsi Sarahin kauemmas ja oli valmiina iskemään. Heti hänen silmiinsä osuessa oikeanlaisen paikan, oikea käsi pudotti veitsen maahan ja otti rintavyöltä heittoveitsen, viskaten sen kaulaan. Tämä pudotti aseensa pidelleen kaulaansa. Se vuosi tummanpunaista nestettä kuin pieni joki. Tämä kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan. Toinen veitsi osui jänteeseen ja lopetti tuskaisella huudolla pakomatkan. Veitsi nousi maasta ja tämä ryntäsi sotilaan päälle iskien toistakin jalkaa reiteen.
"Khh...m-mikset lopeta minua jo...nopeasti!"
"Nopeasti? Miksi ihmeessä? NYT VASTA HAUSKUUS ALKAA!!!", Sarah huusi niin epänaisellisella äänellä, kun hänestä lähti. Ensimmäinen pisto...nykäisy...tuskainen huuto, joka kiiri läpi laakson. Irtonainen käsi roikkui verta valuen hänen käsissään. Sotilas itki kivusta ja tuskasta. Hän selvästi rukoili.
"Anteeksi...mitä te teette sille miesparalle?"
"Äiti?", tyttö havastui kuullessaan tutun hennohkon äänen. Käsi putosi maahan.
"Te...teitte tämän? Te olette hirviö! Kadotkaa!"
Äitiä ei pitänyt ikinä suututtaa. Ei ikinä. Maa hänen jalkojensa alla kuivui nopeasti ja syttyi palamaan. Liekehtivät spiraalit nousivat mahtavana maasta ympäröiden hänet ja sytyttäen tuleen. Kuumat aallot räjähtelivät spiraalin ympärillä paiskaten pakenevaa tyttöä takaisin keskenne liekkimerta.
"IYEAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAGH!!!!"
("Älä koskaan suututä äitiäsi. Hän saattaa vaikuttaa heikolta, mutta osaa puolustaa itseään ja muita todella tehokkaasti
"Oletko sinä suututtanut äidin, isi?"
"Heh...joskus suututin, kun kokeilin rajojani äidin kanssa. Ei tule tapahtumaan toiste"
"Mitä tarkoitat?"
"Usko minua, Sarah, et halua tietää")


"En...halua...En halua suututtaa äitiä..."
Hänellä oli hieman vilpoinen olo. Kivinen lattia ei tarjonnut kovinkaan mukavaa makuualustaa. Verinen maku tuntui suussa, vaikka hän tajusi kaiken viimein olleen jonkinlaista unta. Oli hiljaista lukuunottamassa hälinää ja kolistelua ympärillään seinän toisella puolella juoksentelevista sotilaista. Sudenraato makasi tämän vierellä.
"...Parempi näinpäin. Ehkä lähden pienelle matkalle. Sinä saat auttaa minua jaksamaan eteenpäin"
Näin todeten hän nylki ja paloitteli suden laittaen lihat erilliseen taskuun laukussaan ettei verinen liha sotkisi hänen vaatteitaan tai työkalujaan. Hänen pitäisi ehkä näitä tilanteita varten käydä nahkurilla katsomassa, jos hän saisi uudenlaisen kustomopoidun laukun. Taskuja, jonne saisi isomman satsin lihaa, toiseen työkaluja...ehkä jos parempia veitsiäkin löytyisi, se olisi avuksi tulevissa tehtävissään. Lähes äänetön kimeä vihellys kajahti seinien sisältä ulkoilmaan. Raakuna kuului vastaukseksi.
"Minä tulen, rakkaani"
Jalat lähtivät taivaltamaan yläkertaan. Korvat kuulostelivat ääniä ja kädet koskettelivat ympäristöä, jotteivat jalat lankeaisi. Äänet olivat kaikonneet salaoven suulta. Hän raotti sitä varovasti. Nurkan takaa hän näki varjon, joka oli tulossa käytävään. Hän sulki ovea ja jäi odottamaan. Kaikki oli tehtävä näemmä taas mahdollisimman kovaan ääneen ja aiheuttaen mahdollisimman suurta kaaosta. Toisaalta, se oli hänen tapansa. Ollut pitkään aikaan. Askelien tullessa kohdalle, tämä avasi oven ja veti vartijan rinnuksista portaisiin, niin että huuto ja kolina varmasti kuuluivat. Huudot loppuivat alakerrassa, mutta joka puolella alkoi kuulua raivoisia huutoja tunkeilijasta. Jalat saivat taas tavallisen kaoottisen vauhtinsa. Hän ei ollut varsinaisen varma missä oli, mutta juoksi ylemmäs kerroksiin etsien pakotietä. Seuraavan tasanteen kohdalla oli sopiva kohta poistua. Ulospäästyään hän kuitenkin huomasi virittyneet jouset ympärillään. Korppi laskeutui tämän olkapäälle.
"Voi kultani...miksi istut siihen nyt, kun sinun pitäisi paeta..."
"Antaudu, demoni! Et pääse enää mihinkään!"
"Niinhän te luulette!", Sarah huusi vastalauseeksi ja hyppäsi muurilta alas. Jalka osui kallioperään ja hän kaatui maahan. Jalka ei enää kantanut, joten tämä lähti ryömimään eteenpäin kiroten tuuriaan jälleen kerran. Kivulias rääkynä yläilmoista nosti hänen huomionsa taas rakkaaseen ystäväänsä ja kumppaniinsa. Mustan Surman siivessä törrötti haltianuoli ja tämä syöksyi metsikköön johonkin puuhun, lehtien kahahtaessa osuman seurauksena.
"Kitorut haltiat. Kirotut ihmisolennot...Chiman armollinen käsi teidät vieköön paremmille metästysmaille..."
Ruoho oli onneksi jotenkin pitkähköä, joten hän pääsi liikkumaan kenenkään huomaamatta, mutta päätti etsintäpartioiden pelossa kieriä mahdollisimman nopeasti metsään kiroten samalla kaiken ympärillään olevan alimpaan mahdolliseen tuonelaan. Hänen olisi päästävä johonkin rauhalliseen kaupunkiin lepäämään ja hiomaan suunnitelmaa päästä kotiseudulleen ilman, että hänet poltetaan roviolla.