Demonilapsen tarina

(Tähän tulee Sarah Faith:n lapsuudesta tähän päivään kertovaa stooria)

KPL1: Puhtauden hiljainen ääni

Lumi täytti maan sataen rauhallisesti pilviseltä taivaalta. Puolidemoni Ilyas Galahad käveli joenrantaa ja katseli ympärilleen. Jäällä näytti olevan yksi ainoa ihminen, joka ylitti jokea jäätä pitkin. Silmänsä tottuneet pimeyteen, tämä näki hahmon selkeästi. Narahteleva ääni jostain ylempää viesti ulkopuolisista vieraista. Hänen metsässään? Miten se oli mahdollista? Tämä päätti pysytellä vaiti paikallaan. Narahtelu loppui kuin seinään. Aistit aukenivat uudelleen. Ilma oli lumisateesta huolimatta lauhkea, eikä kylmä päässyt yllättämään. Kietoen villahuivinsa tiukemmin, tämä stetsonihattu lähti seuraamaan ihmishahmoa hiljaa. Hän ei tiennyt miksi, mutta vaistosi, että kohta alkaisi tapahtumaan. Ihminen kaatui ja jäi hetkeksi etsimään jotain. Kukkulan takaa pilkisti esiin kolme päätä. Jousen jänne virittyi narahtaen. Jousi ei osoittanutkaan demonia, vaan tätä ihmishahmoa.
"Varo!"
Puolidemoni lähti luistelemaan kohti ihmishahmmoa, ajatuksissa tuon suojaaminen. Hän ei edes tiennyt miksi halusi mennä suojaamaan ihmisiä, mutta jätti ajattelun sikseen. Hermot olivat kireänä niin paljon, että pää sattui. Jää teki liikkumisesta hieman haastavaa. Ja nyt oli liikuttava ripeästi. Hän tiesi, että saisi nopeutta lisää, mutta...hän ei pystyisi ohjaamaan liikettään. Miksi hän teki näin? Miksei hän vain voinut unohtaa tätä näkyä. Jättää tätä ihmistä ihmisten maailmaan? Miksi hän sekaantui toisten asioihin? Aito huoli ajoi demonista olentoa eteenpäin. Aistit virittyivät äärimmilleen. Tämä alkoi rukoilla sydämensä pohjasta mumisten sanoja. "Valjasta voimasi käyttööni. Anna heikoille mahdollisuus. Tule luokseni ja suojele minua. Älä anna mieleni horjua, älä liikkeeni laantua. Käytä vihasi, mutta kohdista rakkauteni. Tätä maata. Tätä taivasta kohti. Näytä minulle tie. Näytä minulle totuus"
Tuulen ääni vaimeni hänen korvissaan paljastaen tasaisena jarruttavan voiman, joka vastusti ilmakehää. Se väreili energian muodossa. Raivokas tuskanhuuto kaikui, kun nuoli tavoitti kohteen. Energiaverho tämän kehossa värähti levittäytyen aaltona ympärilleen. Tämä kääntyi ympäri ja näki joukon pakenevan joelta kohti kaupunkia. Hän aisti sen. Pelko hohkasi näistä ihmisolennoista niin voimakkaasti, että oli vain ajankysymys, koska se halvauttaisi heidät. Juoksuaskeleet vaihtoivat suuntaa suunnaten kohti kolmea kiusankappaletta.


"Hei Grey, osuitko häneen varmasti"
"En ole varma...osuin johonkin, mutta se ei kuulostanut edes naisen ääneltä"
"Juoskaa paviaanit, ennenkuin jäämme kiinni"
"Sue...tuntuuko sinustakin, että täällä on yhtäkkiä normaalia pimeämpää?"
"Hmm. Voi olla. Miksi niin?"
"Eikun pohdin vain"
"Juoskaa, miettikää vasta sitten!"
("Vähän liian myöhäistä teille...")
"Mikä se oli??", harmaisiin pukeutunut ihminen pälyili ympärilleen jatkaessaan juoksuaan. Saaden jalkaansa miekan terästä, tämä kuitenkin kaatui huutaen maahan.
"Kayth!"
Vaaleaan takkiin pukeutunut nainen juoksi miehen luo polvistuen: "Näyttää todella pahalta...sattuuko?"
"Mitäs luulet!"
Varjo lankesi heidän ylleen. Grey otti jousensa jälleen esiin ja viritti sen tulijaa kohti: "Älä astu lähemmäs!"
"Mitä asiaa teillä ihmisillä on mailleni?", Ilyas jyrähti heilauttaen verta leveäteräisestä Claymorestaan lumeen asettaen sen sitten lepäämään olkaansa vasten.
"Maillesi? Sano se Wilmalle!"
"Nainen jota ahdistelitte? Ehkä sanonkin...mutta ensin OPETAN TEILLE VÄHÄN ETIKETTIÄ!!!"
Olento katosi pimeyteen ilmestyen ihmisen taakse: "Haluatko koittaa onneasi?"
Grey kääntyi ja oli jännittämässä joustaan kun Ilyas tarttui tämän käteen rusentaen sitä voimalla niin, että jousi putosi maahan. Claymoren terä iskeytyi raivolla jousen rakenteisiin katkaisten sen. Sue kääntyi heilauttaen kädestään tulipallon. Puolidemoni suojasi itseään käsillään, sillä hän ei olisi ehtinyt väistää tätä kuitenkaan. Kädet kivusta kipunoiden tämä lähti rynnäkköön kohti naista. Kayth työnsi Suen pois edestä ottaen rintaansa survaistun miekan. Päästämättä kuitenkaan irti tämä huusi toveriaan apuun. Hän oli satimessa. Grey otti veitsen tupestaan ja ryntäsi tätä kohti. Hän aisti tämän. Hän aisti kaiken, mutta oli liian hidas, jotta olisi voinut reagoida asiaan millään tavalla. Terä uppoutui lihaan sellaisella raivolla, että hän tunsi sen surun, joka tällä oli. Suupielestä valui verta. Mutta hän oli päättänyt, että nämä onnettomat otukset, eivät selviäisi. Se hänen piti tehdä, vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen. Polkaisu hiljensi ihmisen, joka makasi haavoittuneena maassa valmiiksi. Käännös heitti takana olevan maahan voimalla. "Juokse, Sue!"
"...Luulette voivanne paeta minua?"
Ilyas lähti juoksuun, muttei päässyt mihinkään, koska tämä takiainen roikkui hänen jalassaan. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt olla liikuttunut tämän olennon uhrautuvaisuudesta. Mutta...hän tunsi lähinnä vihaa. Hän vihasi ihmisiä yli kaiken. Miksi hän muuten olisi muuttanut näihin metsiin piiloon heitä. He olivat kaikki petoja, vailla vertaa. Säälittäviä mitättömyyksiä ilman hohtavaa tulevaisuutta niin kauan, kuin se oli hänestä kiinni. Käsi tarttui vaikertelevaa ihmistä päästä kiinni kääntäen sen katsomaan muualle. Kaula näkyi selkeästi ja kutsuvasti hänen miekanteräänsä vasten. Raivoisa työntö lopetti vaikerruksen. Hänelle jäi enää yksi uhri. Mutta kuinka kauas tämä ehti. Hän tunnusteli sormissaan magiaa, kartoittaakseen aluetta. Hänen voimansa olivat vähissä, mitä taikuuteen tuli. Mutta hän käytti sen viimeisensä kartoittaakseen tämän onnettoman kulkijan. Jalat lähtivät seuraamaan ihmisen tuntoa, ja jalanjälkiä maassa.


Hengästys otti valtaansa pikkuhiljaa. Ei hänelläkään sentään loputon kestävyys ollut, vaikkei ihminen ollutkaan. Ainakaan täysin. Ihminen oli pysähtynyt hengästyneenä puun juurelle ja tähyili peloissaan ympärilleen. Pimeys hänen ympärillään katosi ja hän huokaisi helpotuksesta. Nousten ylös hän lähti jatkamaan matkaansa.
"Löysin sinut. Sinulla ei ole enää syytä paeta"
"Sinä...hirviö!"
Naisen kasvot täyttyivät punasta ja kyynelistä. Tämä paiskasi karvalakkinsa maahan ja heilautti ruskeat hiuksensa taakse sitoen ne pitkälle ponnarille. Ottaen sitten viimein sauvansa selkänsä takaa osoittaen sen kohti hänen verraten valtavaa otusta.
"...Päätit kohdata minut kasvotusten. Miten rohkeaa..."
Puolidemoni kohotti jättimäisen Claymorensa ilmaan ja veti sen taaksepäin. Pilvet täyttivät taivaan yhä, mutta se oli selkeästi kirkkaampi. Ilyas ei huomannut taakseen ilmestyvää hahmoa, joka tarkasteli olentoa huomattavalla uteliaisuudella.
Miekka heilahti sivuttain naisen kumartuessa väistämään sitä. Käsi painautui rintaansa vasten kaataen tämän yllätyksen turvin. Sauva kohosi kohti puolidemonia laukaisten vihaisen tulipallon tätä kohti. Raivoissaan tästä Ilyas nousi ylös salaman nopeudella ja tarttui ihmistä kurkusta kiinni.
"S-sinä todella olet kaukana ihmisestä..."
"TURPA KIINNI JA KUOLE!"
"...mutta...se on asia, jonka vuoksi epäonnistuit juuri"
"???"
Käsi painautui tämän rintaan. Elementti vaihtui sähköön sytyttäen tämän kehon tuhannen voltin voimin ilmiliekkeihin. Huuto kaikui metsässä tajunnan hyppiessä pitkin ja poikin. Päässä kumisi ja paukkui, kun tämä kaatui veri valuen savuavana maahan.


Hän ei tiennyt enää missä oli. Mutta siellä oli lämmintä. Vieno tuoksu valtasi ilmanalaa.
"Hei"
"Khh..."
"Heee-ei"
"Mm?"
"Olet tajuissasi"
"Missä olen?"
"En tiedä. Löysin tämän ja kannoin sinut tänne. Aysel paratkoon, olet painava"
Silmät raottuivat hieman nähdäkseen edes vähän missä hän oli. Puulattia. Mustanpuhuva takka. Jykevä puinen keittiö pöytä...hän oli kotona. Puolidemoni yritti nousta, muttei kivuiltaa kyennyt ja lysähti maahan.
"Hei, ota rauhassa! Olet pahasti haavoittunut. Sinua pitää hoitaa ainakin tämän viikon. Joten älä huoli, minä hoidan kaiken"
"Kuka olet..."
"Oh, aivan. En esitellyt itseäni. Olen Wilma Fayth. Kiitos kun pelastit minut"
Naisen vieno hymy oli jotain ennen näkemätöntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt kenenkään hymyilevän, sitten äitinsä ennen poismenoaan.
"...Ilyas Galahad. Kiitos, kun pelastit minut"
"Älä huoli. Sinäkin pelastit minut. Tässä ota lihakeittoa. Te demonit pidätte lihasta ettekö?"
"Kiitos...et pelkää minua?"
"Miksi? Pelastit henkeni"
"Oh...miksi he muuten jahtasivat sinua?"
"En tiedä. He olivat ystäviäni...ainakin joskus"
"Kun paranen, menen selvittämään asiaa"
"Mutta hehän tappavat sinut, kun näkevät! Et voi!"
"Minun...minä haluan tehdä sen, okei? Haluan selvittää asian, koska se vaivaa minua"
"Jos olet varma...mutta tulen mukaasi"
"Hmm...ehkä se on turvallisempaa kulkea ihmisen seurassa ihmisten seassa"
"Sitähän minäkin! Syö nyt ja käy sitten levolle. Ei kai haittaa jos käytän taloasi sillä aikaa kun toivut?"
"Ei kai...sitten", Ilyas huokaisi hieman epävarmasti ja tarttui keittokulhoon ahmien lihaa sisuksiinsa niin ahnaasti, kuin pystyi siinä kunnossa, jossa hän oli. Wilma Fayth? Ihminen, joka pelasti puolidemonin hengen, eikä pelkää tätä. Miten eriskummallinen olento...