Uhka saapuu [Ei suositella heikkohermoisimmille pelaajille]

((Pahoittelen syvästi mässäilyn määrää, mutta eikös sitä ultrapahisten kohdalla kuulukin vähän tehdä ))

Sulrothaksessa oli tavallinen rauhallinen kaunis kesäinen päivä. Myyjät huutelivat tarjouksiaan torilla ja siinä lomassa pilkkasivat kilpailijoitaan. Ostoksilla käyvät neitokaiset yrittivät epätoivoisina vältellä irstaita kilpakosiskelijoita. Asesepän vasara paukkui alasimeen, kun hän loi jälleen uutta ainutlaatuista miekkaa. Muutama kylään komennettu sotilas varmisti, ettei kukaan tuottanut mitään suurempia järjestysongelmia.

Kylän pohjoispuolella oli kumpu, jonka päältä näki talojen yli suoraan toriaukiolle. Kummun päällä oli nuori pariskunta pääsemässä täyteen touhuun. Yhtäkkiä pariskunnan ylle laskeutui kookas varjo. ”Onko teillä hauskaa?”. Varjon loi kookkaaseen kaapuun pukeutunut mies. Hänen kasvonsa olivat niin syvällä hupun alla, ettei hänen silmiään näkynyt, mutta selkeästi huomasi, että kysyessään hänen kasvoilleen oli levinnyt melkeinpä mielipuolinen hymy. ”O-onhan meillä.” nuori mies vastasi hieman pelästyneenä kun hänen tyttöystävänsä peitteli häpeissään rintavarustustaan. ”Sepä oikein mukavaa, mutta kaikki päättyy tähän.” Phebios sanoi pojalle ja harmaat oksat puskivat maasta kahlitsemaan parin aloilleen maahan ja maasta tihkui likaista vettä peittämään molempien suut. ”Nyt kukaan ei kuule, kun päätän päivänne tähän.”. Nuoret yrittivät saada huutonsa kuulumaan vesikuplan läpi, mutta ääni ei kuulunut muutamaa metriä kauemmas. Phebios otti käteensä katarinsa ja survaisi sen ensin miehen rinnasta läpi ja tämän jälkeen viilsi vielä tytönkin kaulan auki. Elämän karatessa nuorukaisista oksat vetäytyivät maahan ja vesi pääsi valumaan luonnollisesti. ”On pitkä aika siitä kun olen viimeeksi nähnyt kotikyläni.” Phebios totesi ja veti henkeä syvään. ”Eipä ole tämä paikka muuttunut, vartioinnin ilmestyminen kyllä yllätti.” demoni irvaili. Phebios hymähti ja totesi ”Eiköhän aloiteta.”.

Aukion keskellä seisoi sotilas asennossa hilpari kädessään. Hän katseli lähinnä taivaalle ja odotteli vahdinvaihtoa ja työpäivän loppua. Kotona höyryäisi illemmalla varmasti herkullinen lihapata, kun mies sinne saakka pääsisi. Vielä viisi tuskaista tuntia seisoskelua, ajatus niistä sai miehen huokaisemaan syvään. Hänen ajatuksensa keskeytti, kun hänen takaansa laatoituksen puhkaisi harmaa kuolleen oloinen paksu oksa, joka nopeasti sinkoutui sotilaan panssarin läpi suoraan ristiselkään. Selän läpäistyään oksa hidasti kasvuaan ja kohotti sotilaan ilmaan. Sotilaan pää nytkähti taaksepäin niin, että oksa puski hänen suustaan ulos. Oksa vei lopuksi miehen kahden metrin korkeuteen roikkumaan. Väkijoukko katsoi tapahtunutta hiljaisesti kauhuissaan kunnes aukio täyttyi kauhun huudoista ja ihmiset alkoivat juoksemaan paniikissa joka suuntaan. Sotilaat koittivat käskeä väkijoukkoa rauhoittumaan ja seisoivat valmiudessa pälyillen ympärilleen.

Pian erästä miestä kohti lensi kolme kärsivän näköistä aavemmaista päätä ja tunkeutuivat suoraan hänen ruumiiseensa. Mies pysähtyi paikoilleen kauhusta ja vääntyi kaksin kerroin pidellen kohtaa, josta kasvot puskivat sisään. Hänen selkänsä alkoi kupruilla, kuin jokin yrittäisi puskea ihosta läpi. Miehen suusta pääsi korkeaa vinkunaa ja hänen silmänsä kyynelehtivät täysin avonaisina verta. Nopealla nytkähdyksellä hän taipui taakse päin ja hänen vatsaansa ilmestyi kasvojen muoto, joka alkoi huutamaan tuskaansa yhdessä kuorossa miehen kanssa. Mies alkoi kouristella sairaalloisesti, kun toiset ja kolmannetkin kasvot alkoivat seilata hänen ihonsa alla ja hänen lihakset alkoivat sykkiä kasvaen joka sykähdyksellä suuremmiksi. Hänen selkäänsä kasvoi halkaisijaltaan 30 sentin levyinen keltainen silmä, joka myös kyynelehti verta. Vasemmasta kyljestä kasvoi suuri torakynnellinen käsi, joka löi hilpari tanassa lähestyvän sotilaan seinään, niin että sotilaan panssaroitu vatsa aukesi verisenä sotkuna. Mies kasvoi leveyssuunnassa kolminkertaisesti iho repeillen, kun sen joustavuus ei enää riittänyt, ja vatsasta puskevat kasvot, jotka olivat miehen mukana kasvaneet leveämmiksi, puraisi ihon rikki niin, että hänen rintalihastensa kohdalta aukesi torahampainen suu, joka parkui tuskasta monen ihmisen äänellä. Samassa joka puolelle ruumista puhkesi pienempiä suita, jotka liittyivät huutojen kuoroon, ja mieheen avautui eri värisiä silmiä, joiden avoimuus osoitti suunnatonta kauhua. Hänen selästään kasvoi epämuodostuneita haarautuvia luisia teriä. Miehen torakäsi haroi kaikkea mitä lähellä oli ja teki väkijoukosta punaista massaa. Alaselästä kasvoi kaksimetrinen lonkero, joka huitaisi samantien syntyessään neljä ihmistä maahan murskaten luita. Miehen omista käsistä toinen muuttui luiseksi sapeliksi ja toinen oli epämuodostuneen puolentoista metrinpituisen lihaksikkaan käsivarren päässä oleva koura. Miehen omat kasvot olivat jo painuneet syvälle hartialihaksiin ja hänen jalkansa olivat lonkeroiden ja kynsien sekamelska. Saatuaan muodonmuutoksensa valmiiksi olento käyttii kaikkia raajojansa hypätäkseen pakenevan väkijoukon keskelle luonnottomalla ketteryydellä ja rupesi silpomaan ihmisiä.

Phebios seisoi hymyillen kukkulalla ja nautti aiheuttamastaan kauhusta ja oli tyytyväinen nähdessään itsekkään ihmisen kärsivän. Hän heilautti kättään ja samanaikaisesti monessa kylän nurkassa syttyi violetti liekki, joista jokainen levisi nopeasti, sulki kylän kaikki sisäänpääsyt ja sytytti kylän tuleen. Tämän huomatessaan kyläläiset lähtivät juoksemaan päättömästi joka suuntaan ja jalkoihin murskautuneiden uhrien määrä vain kasvoi. Hän mumisi muutaman sanan ja taivas tummui jostain pienistä lentävistä olennoista. Olennot olivat epämuodostuneita palleroita joista jokaisella oli lepakon siivet, torahampainen suu ja kaksi jalkaa pitkillä kynsillä. Olennot lensi suoraan kohti väkijoukkoa ja tarrasi ensimmäiseen kohteeseen minkä löysi ja söi ja kynsi tiensä syvälle lihaan. Phebios paljasti vasemman kätensä ja syöksi vielä kolmea ihmistä kohti sielujen ryöpyn ja jokaisesta kasvoi omanlaisensa epämuodostunut tappokone.

Yksipuolista taistelua katsellessaan Phebios veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Hän tunsi jokaisen sielun, joka pakeni ruumiistaan kylässä ja joutui vangiksi hänen käteensä. Jokaisesta sielusta huokui syvä viha, joka poltti Phebiosta. Hän avasi jälleen silmänsä ja lähti laskeutumaan kummulta kohti kylää. Hän kulki omien liekkiensä läpi haavoittumatta ja pian häntä vastaan tuli yksi selviytynyt nainen, joka oli silmin nähden kauhuissaan, mutta hänen silmissään näkyi myös pieni lohdun kipinä, kun hän näki yhden hengissä olevan ihmisen. Juostuaan Phebioksen luo nainen tunsi vatsaansa survotun katarin ja hän kaatui kuolleena maahan. Phebios jatkoi matkaansa punaisten katujen halki ja keskiaukiolle päästyään hän näki, kun viimeinen selviytyjä juoksi hänen palvelijaansa karkuun. Palvelijaolennon käteen kasvanut luinen terä valmistautui juuri tappavaan iskuun, kun Phebios huusi "Seis!". Olento pysähtyi niille sijoilleen, mutta mies jatkoi matkaansa välittämättä, mitä tapahtui. Phebios sihisi uuden käskyn "Pysäyttäkää hänet, elävänä.", jolloin olento hyppäsi miehen kiinni ja kaatoi hänet maahan yhdellä lonkeron iskulla. Katolta hyppäsi toinen olento, jonka lonkerot ja luuterät muuttuivat kouriksi, joilla se otti miehestä tiukan otteen.

Phebios laskeutui polvelleen miehen eteen, kun hänet nostettiin polvilleen. Hämmästyksekseen mies huomasi aikaisemmin kovasti parkuvien olentojen hiljenneen ja jokainen niiden ruumiissa oleva silmä oli pullistuneena vielä avonaisemmaksi kauhusta ja seurasi mustakaapuisen miehen jokaista liikettä. Osan veriset kyyneleet haalistuivat, kun silmistä alkoi virrata oikeita kyyneleitä veren sekaan. Mies keräsi kaikki rohkeuden rippeensä ärjäistäkseen "Sinä saastainen Chiman huora! Teurastit ja tuhosit kaiken! Jopa naiset...ja lapset..." ja ideoiden loppuessa sylkäisi verisen hampaan Phebiosta kohti. Kymmenen senttiä ennen Phebioksen kasvoja hammas pysähtyi, syttyi violetteihin liekkeihin ja katosi hetkessä. "Sinussa riittää vielä noin paljon voimaa, hyvä. Seuraavaan kylään onkin pitkä matka." Phebios hymyili. "Saat toimia lähettiläänäni, mutta et tuolla rääväisellä kielelläsi!" hän sanoi ja palvelija kaatoi miehen maahan. Phebios otti katarinsa esiin, kun palvelijaolento repäisi miehen naaman maasta ja avasi hänen suunsa. Phebios repäisi miehen kielen pitkälle ja survaisi sen poikki katarillaan. Mies rupesi mylvimään tuskissaan ja päästi suustaan verestä ja kielettömyydestä puuroutuneita kirouksia. Phebios vielä otti vasemmalla kädellä miehen silmän ulos kuopastaan ja piteli sitä hetken aikaa. "Tarvitsemme vielä paremman todistajan." hän totesi, kun yksi sielu valui kädestä silmään, joka muutti väriä. Hän laski silmän otsan kohdalle, joka poltti itselleen siihen uuden silmäkuopan ja alkoi liikkua oman mielensä mukaan uudessa kolossaan. "Tässä vaiheessa olisi ehkä hyvä varmistaa, ettet kuole kesken tehtäväsi." Phebios sanoi puoliksi itselleen ja mumisi muutaman sanasen, jolloin puoliksi tajuissaan oleva mies tunsi saavansa jälleen tiukan otteen toddellisuudesta, kuin hänen sielunsa olisi vielä enemmän ruumiin vankina ruumiin kunnosta huolimatta. Hänen pulssinsakin elpyi jälleen ja nousi suoritusnopeuksiin. "Et pääse tästä maailmasta ennen, kuin minä annan luvan. Eikä ruumiisikaan kuole. Tunnet kaiken ja taikani pitää sinussa koko ajan juuri sen verran verta kuin tarvitset selvitäksesi." Phebios naureskeli ja siirtyi miehen sivulle. Hän otti katarin valmiuteen ja laskeutui polvelle mumisten "Sitten vielä viesti..." ja alkoi höyläämään selän ihoa hartioista alaspäin niin, että miehen liha näkyi hartioista lantiolle saakka siistinä nelikulmion muotoisena alueena ja irroitettu iho roikkui lantiossa. Hän osoitti sormellaan selän ylänurkkaa ja sormeen syttyi liekki. Hän alkoi kirjoittaa polttavaa viestiään miehen lihaan ja hetken liekehdittyä kirjaimet alkoivat hohkaamaan oransseina. Mies mylvi jokaisella sormen liikkeellä ja toivoi viestin olevan pian kirjoitettu, mutta suureksi tuskakseen huomasi etteivät kirjaimet sammuneet ollenkaan. "Hänen on aika lähteä liikkeelle, auttakaa toki tämä herrasmies jaloilleen." Phebios tokaisi ivallisesti ja olennot tottelivat. Phebios katseli miestä hetken aikaa tutkaillen ja totesi "Eieiei, eihän tämä ollenkaan sovi, ei tämä tuota vielä tarpeeksi...kauhua.". Hän potkaisi miestä toiseen reiteen ja toisen jalan sääreen murtaen luita. Miehen kaatuessa polvilleen Phebios heilautti kättään ja mies nousi jälleen jaloilleen, kuin omilla voimillaan. "Nyt pysyt pystyssä matkasi ajan, mutta se ei ikävä kyllä kipua sammuta." Phebios hymähti ivallisesti. "Vielä yksi asia." hän lisäsi silmin nähden nauttien, kun miehen kasvot täyttyi vielä uudesta kauhusta. Palvelijaolento puristi miehen olkavartta kovaa ja riuhtaisi käden irti jättäen luuta roikkumaan näkyville. "Noin, alahan jo joutua." Phebios sanoi hilpeästi ja heilautti kättään ja miehen jalat alkoivat toimia itsestään ja viemään miestä tietä pitkin pois olentojen ja Phebioksen luota.

Seuratessaan vaikeroivan miehen menoa Phebios nosti vasemman kätensä, joka imi palvelijoistaan kaikki sielut jälleen talteen paitsi yhden, joka herkesi kaikin voimin huutamaan kieltäytymistä yhteistyöstä. "Näin käy, joka kerta. Joku aina kapinoi.". Olento ponnahti Phebiosta kohti kaikki raajat valmiina yhteisiskuun. Phebios nosti vasemman kätensä suojakseen katsomatta olennon suuntaan ja pysäytti yrityksen. Hän heilautti vaivatta olennon kymmenen metrin päähän maahan ja ilmestyi tämän vierelle. "Tarvitsen teitä vielä." Phebios tokaisi ja survaisi katarin olennon sisuksiin, jolloin katarin lilat suonet heräsivät henkiin ja olennon kaikki raajat retkahtivat elottomina maahan. "Työni täällä on tehty." Phebios mutisi suoristautuessaan ja lähti marssimaan pois kylän aukiolta.

Eräs elämäänsä kyllästynyt jousimies saapasteli laiskasti Wildewynin itäportin yllä ja pälyili suurimmilta osin taivaalle ja muurien sisäpuolelle pohtien koko ajan, koska voisi syödä eväsleipänsä niin, ettei vartiovuoron lopussa olisi kauhea nälkä. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun hän kuuli yksittäistä huutoa kaukaisuudesta, kuulosti vaikeroinnilta. Hän kääntyi katsomaan muurien ulkopuolelle ja siristi silmiään. Hän tunnisti ihmisen muodon ja huomasi pian sen häpäistyn ruumiin ja kuuli selkeämmin sen tuskan huudot. "Efram! Katsoppa tuonne tielle! Tarvitsen tuosta kulkijasta kyllä toisen mielipiteen." jousimies huusi toiselle. Toinen jousimies käännähti katsomaan ilmestystä, myös ihmetellen näkemäänsä ja pienen kauhun vallassa vastasi "Demonivoimia! Mutta ihminen se kuitenkin näyttää olevan. Päästetään se kuuloetäisyydelle ja käsketään kääntyä, ehkä se tottelee. Muutoin ammutaan!".

Jousimiehet seurasivat tarkkaan ilmestyksen kulkua kohti porttia ja tarpeeksi lähellä toinen heistä karjaisi "SEIS! Emme kaipaa sinunkaltaisiasi täällä. Käänny nyt, niin sinun ei käy kuinkaan.". Ilmestys kuitenkin jatkoi kulkuaan ja sen ääni oli jo muuttunut laiskaksi itkuksi. Jousimies pisti ääneensä kaiken auktoriteettinsa ja ärjäisi "SEIS TAI AMMUN!" ja jännitti jousensa. Tämä herätti hilparimiehet, jotka työskenteli porttikaaressa ja yksi heistä säntäsi muurille selvittämään tilannetta. Tässä välissä, kun ilmestys ei pysähtynyt jousimiehet päästivät nuolensa lentämään ja ilmestys alkoi huutaa jälleen kovempaa, kun huomasi lähenevät nuolet. Toinen osui parin metrin päähän ja toinen läpäisi miehen vasemman rintalihaksen kohdalta kuitenkaan häiritsemättä sen liikkumista. Hilparimies nousi muurin harjalle tiedustellen "Mitäs Chimanheppiä täällä oikein tapahtuu?". "Tu-tuo olento on kulkenut tässä jonkin aikaa kohti muurejamme eikä edes nuolet hidasta sitä." jousimies vastasi peloissaan. Hilparimies seurasi äimistyneenä ilmestystä ja lähti juoksemaan herättelemään ystäviään kiroten "Miksei meille sitten ilmoitettu. Simskatin uudet osaamattomat...". Jousimiehet jälleen päästivät ilmoille nuolia, jotka purivat lihaan yhä alenevalla tarkkuudella, kun ampujat kauhistelivat näkemäänsä. Ilmestys vaan ei pysähtynyt millään.

Portin alla miestä odotti jo kymmenen hilparimiehen ryhmä, joista kaksi syöksyi samantien pysäyttämään ilmestyksen. Hilparin terät purivat mieheen, joka ähkäisi tuskissaan ja kaatui selälleen. Otsassa oleva silmä otti tiukan katsekontaktin yhteen vartioista, joka yhtäkkiä näki kauhean määrän takaumia kylän tapahtumia monen henkilön näkökulmasta ja vartia putosi kauhusta polvilleen ja pudotti hilparinsa. "Mitä oikein tapahtui?!" ryhmän johtaja ärjäisi polvillaan olevalle vartijalle. "E-en ole varma, uskoisin juuri nähneeni, mitä tuo miespolo on saanut kokea kotikylässään." vartija vastasi vapisten pelosta. Ruumis meni veteläksi ja elämä katosi siitä silmin nähden. Yksi vartioista potkaisi ruumiin vatsalleen ja paljasti polttavan viestin. Siinä luki Vaviskaa Ayselin luomakunta! Chima on nähnyt Ayselin luomusten kiittämättömyyden ja kykenemättömyyden edustamaan jumaliensa loistoa. Hän on lähettänyt profeettansa pyyhkimään työpöytänsä puhtaaksi ja tuomaan tuomiopäivän sanomaa. Sulrothaksen kohtalo oli vain pieni näyte siitä, mitä on tuleva! Koko ryhmä oli keskittynyt tekstiin, kun yksi vartijoista ehdotti "Pitäiskö ilmottaa asiasta kreiville?".

Ympäri maata kulovalkean lailla levinneet huhut olivat viimein saavuttaneet myös Ajimean ja sen ylimystön. Rutiininomaisten kokousten sijasta Ajimean kenraalit ja sota-aateliset olivat kerääntyneet neuvonpitosaliin pyörittelemään rypistyneitä papereita käsissään. Kenraali Xian seisoi salin reunalla kädet puuskassa. Hänen vierellään juuri saapunut kenraali Urlag kopisteli mutaa mustista vuohisistaan. Hän oli juuri äskettäin saapunut täyttä laukkaa Sultrohak, jossa hän oli itse omakätisesti käynyt tarkistamassa asian. Hän oli tuonut mukanaan hyvin erityisen vainajan, jonka löyhkä oli yhä kiinnityneenä kentaurin karvaan.

"Aikamoista", oli ainut sana, jonka Xian sai sanottua. Urlag hänen vieressään pudisteli päätään vakavana. Niin kokeneita ja taistelutantereita nähneitä kun he kummatkin olivatkin, oli tämä ruumis niin silvottu, että se riittii järkyttämään kummankin mielenrauhaa. Kymmenien vuosien kumppanuuden jälkeen miesten ei tarvinnut vaihtaa ylimääräisiä sanoja. Ilman minkäänlaisia taikoja he tiesivät, että tässä tapauksessa oli jotain
erilaista. Tämä jälki ei ollut ihmisen tekemää.

"Huhut on saatava kuriin", oli ehkä ainoa järkevä asia, mitä kukaan sai suustaan sanottua. "Tarkoitus on vain estää ylimääräisen paniikin syntymistä. Virallinen tiedoite on annettava niin, että ihmisille jää kuva siitä, että kaikki on hoidossa. Kenelläkään ei taida vielä olla aavistustakaan kuka tämä demoni on?" Urlag kopisteli kavioitaan tuhahtaen. "Huhuille ei saa enää tehtyä mitään. Ihmiset ovat omin silmin nähnee kaiken sen tuhon, mitä Sulrothakissa tapahtui, joten parasta olisi keskittyä hoitamaan jälkipyykki mahdollisimman siististi. Minä en tiedä, kuka mitä tämä mystinen nousukas yrittää todistella, mutta kevyesti häntä ei tule ottaa. Lähettäisin kutsun välittömästi kaikkiin Barcelin luostareihin ja pyytäisin heitä kokoamaan soturipappinsa ja parhaat demonimetsästäjäsä. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin eniten heidän heiniään.

Urlagin sanat saivat vaimeaa hyväksyntää. Kenraalit eivät itse osanneet tehdä mitään maagisille olennoille ja demoneille, joten Ayselin voima oli paras ase niitä vastaan. "Tarvitsemme ylipapittaren vastauksen tähän. Demoninmetsästäjät saavat hoidella itse uhan, me pidämme huolen siitä, että kansa pysyy aisoissa."

Kokous oli tällä päätetty ja seurue hajaantui. Asiaa oli turha salailla, joten nyt tärkeintä oli antaa virallinen tiedoite kansalle, joka kertoisi, että asia oli hoidossa ja huhut liioiteltuja. Kyllä, jossain oli liikkellä tavallista voimakkaampi demoni, joka oli ehtinyt rellestää hetken oman mielensä mukana, mutta Ayselin parhaat miehet olivat jo asialla. Kenenkään ei tarvitsisi olla huolissaan, sillä tämä asia ei tulisi koskemaan enää kenenkään muun elämää.