Juopumus

//Lulu ja Agni, jos mitenkään pääsette!//

Jotkin asiat eivät koskaan muuttuneet, vaikka olisi matkustanut tuhansia maileja, suorastaan maailman ympäri. Satamakaupungeissa oli aina paikkoja, jonne kiertelevät sielut ja merimiehet kerääntyivät. Minne kerääntyi merimiehiä, oli kapakoita. Missä oli kapakoita, oli elämän laitapuolen kulkijoita. Siellä, missä oli elämän laitapuolen kulkijoita, oli kaikista eniten elämää, tarinoita ja todellisuutta.

Ei siis ihme, että kun aikansa Isirionissa kuljeskellut Ailen oli päättänyt loikata vaihteeksi Barceliin, hän aloitti matkansa Ajimean laiturikorttelien kapakoista. Kaikkialla haisi kusi ja mädäntynyt merilevä, viini oli halpaa litkua, johon oli varmaan hukkunut rottia ja kapakkaa sivuavalle kujalle oli kai jo suolistettu joku. Ailen oli vetänyt ylleen halvimmat vaatteensa, tunikan, pöksyt ja saappaat, ja jättänyt kaikki arvotavaransa, jopa korvakorunsa, luuttua lukuunottamatta enemmän sisämaan puolella olevaan majataloonsa. Barcelin puolella hän antoi olettaa olevansa ihminen, ja oli jo monta viinikupillista sitten kertonut oikein koreasti pöydän päällä esittänyt kaikkia hahmoja yksin näytellen, miten hän, kunniallinen ja, jos saa kehua, harvinaisen hyvätapainen hulttio oli jäänyt perinnöttömäksi ja tullut erotetuksi suvustaan yhden ainoan, ainoan katkeran väärinkäsityksen takia – joka kaiken lisäksi ei ollut hänen syytään, mitä hänen äitinsä nyt meni olemaan sellainen epäluotettava vaimo, jota saattoi epäillä ties minkä kulkurihaltian makuuhuoneeseensa päästämisestä. Pöydän ääressä katselemassa olleet humalaiset olivat ainakin nauraneet ja häntä itseään vitsit ja farssin elkeet olivat naurattaneet, mutta se saattoi johtua puhtaasti viinistä.

Jonkin aikaa sitten Ailen oli kuitenkin istahtanut yhden raskaan puupöydän kulmalle siihen levinneestä olutläikästä välittämättä ja ottanut luutun syliinsä. Hetken hän oli rämpytellyt tunnettua viisua markkinaheilasta – tai sen hetken, että yhteislaulanta oli hajonnut viimeisenkin unohtaessa, miten laulun sanat jatkuivat, ja alkanut sitten lasketella kovinkin nokkelia ivalauluja lähistöllä istuvista. Juuri nyt hän näppäili melko pirteää ja nopeaa melodiaa tutkaillessaan terävällä katseella huulillaan velmu hymy väkijoukkoa. Hieman hänestä sivummalla istui suurinenäinen, punatukkainen mies, ja hetkisen muukalaista arvioituaan hän heilautti oikean jalan vasemman ylitse ja kääntyi selvästi tätä kohti.
”Liekehtivä pää tuhkasta täys,
turhana palaa varmaan kaluskin.
Ellei läiskäpärstä ois töppäys,
Neidit ehk' suukotel' haluiskin.
Ehk' silti koittaa joskus konnan onni,
tuuril' hamoset avaa vaik' pilkkumonni.”
Ailen lasketteli menemään ja rämpäytti luuttuaan oikein energiseksi pisteeksi pilkkavirren päätteeksi, vaikka hänen humalainen laulantansa pysyi enää hädin tuskin vireessä ja säkeitten taso oli pudonnut yleiskäymälän lattian läpi. Ailen nauroi pienen yleisönsä kanssa aivan hillittömästi ja kilisteli kuppeja läikyttäen yli puolet viinistään reisilleen, ennen kuin sai lopun valumaan leualleen ja ehkä pienen pisaran myös suuhunsa.
”Lisää! Vai lauletaankos seuraavaksi sinusta?” hän kysyi ääni sammaltaen ja nipisti ohi kulkevan kapakkatytön poskea.
”Ei me herrojen hopeoist' tai daamien kullast', viiskytä kuparia tyttöni mun, tyttöni mun, tyttöni mun...” Ailen alkoi hoilta ja näppäili uutta sävelmää luutullaan hymyillen riehakkaasti.

Jos jokin Barcelin puolella jollain kaupungilla oli toivoa taistella komeudesta Isirionin kaupunkien kanssa se oli Ajimea. Vilkas, kiireinen, kiehtova Ajimea jonka kaduille ja kapakoihin pystyi eksymään useampanikin iltana ihan vain tunnelman vuoksi. Viini ja olut virtasivat ja nauru kaikuin noissa paikoissa ja vaikka Agni olisi voinut nimetä usean merentakaisen kaupungin satamat suosikikseen hän kuitenkin palasi kerta toisensa jälkeen takaisin tänne, kuin kyyhky kotilakkaan.

Tapansa mukaan Agni oli niitä, jotka näyttivät ulkomaalaisilta kotimaassaankin - komeita värejä, koruja, punaiset hiukset jotka pilkottivat hatun alta jos joku sattui kaiken tuon jälkeen enää panemaan sitä merkille. Hän myös keräsi huomiota kertoillen juuri muutamalle neidille tarinoita matkoistaan mutta huomasi nopeasti, ettei ollut tänään ainoa huomiota keräävä täällä. Ensialkuun hän kuitenkin pani arkisiin vaatteisiin pukeutuneen miehen vain sivusilmällä merkille ennen kuin jatkoi luontevasti valheidensa kertomista totuuksina. Puolella korvalla hän saattoi arvata tuon toisen tekevän samoin.

Kenties hän oli tarpeeksi humalassa tai hyvällä tuulella sillä pikkumiehen laulu ei saanut häntä suorastaan raivon valtaan. Punatukka nousi laiskasti ylös ja harppasi muutamalla pitkällä askeleella lauluja laulaneen miehen luo. Hattu kiskaistiin päästä ja painettiin nuoremman miehen päähän keskeyttäen hänen kapakkatytön vikittelyn.
"Siinähän sinä olet, kakara", mies sanoi nauraen kuin olisi tuntenut miehen jostain. "Ei kai pikkukaveri vaivaa teitä liikaa? Ja vielä kusettaa teitä koko rahan edestä."
Punatukka istui rennosti lyhyemmän miehen viereen.
"Nyt on minun vuoroni kertoa jotain hänestä", Agni sanoi huvittuneeseen sävyyn ja kulautti oman viinilasinsa tyhjäksi. "Tyttö, lisää viiniä!"
Hän alkoi punomaan miesten eteen tarinaa vieressään istuvasta bardista huolettomaan sävyyn, kumoten hänen edellisen surkean elämäntarinansa ja korvaten sen toisella, kaukomailta vaikutteita saaneella hyväntuulisella tarinalla epäonnekkaasta, oidipuskompleksisesta nuorukaisesta joka onnistui omalla hölmöydellään kusemaan kaiken.

Ailen ei kauaa suonut kapakkatytölle huomiotaan, vaan keskittyi nopeasti hoilottamaan ja yllyttämään muita juoppoja mukaan pirteällä luutunsoitollaan. Hän lauloi suurella hartaudella keuhkojensa täydestä, mutta lopetti äkillisesti tukahtuneella hämmästyksen äännähdyksellä, kun pimeys laskeutui hänen ylleen. Hetken aikaa sormet haparoivat luutunkielten yllä, mutta sitten mies avasi jalkansa rististä ja lasketti luutun niille. Vapautuneet kädet haparoivat otteen suuresta, koreasta hatusta, ja Ailen vetäisi sen naamaltaan päähänsä pöllämystyneen näköisenä.
”Sentäs en ole laikukas meripiski”, hänen suustaan luikahti melkein ennen kuin silmien haritus tapaili punatukkaisen kaverin tähtäimeensä. Ei hän varmaksi tiennyt, oliko toinen merimies, mutta monet täällä olivat, eikä hän näyttänyt laisinkaan paikalliselta asukkaalta.

Ailen sai nopeasti huomata, että punatukka oli melkoisen hyvä hänen pelissään, joskaan ei laulanut. Hän jäi oikeastaan silkasta ihastuksesta tarinan poljentoa ja sujuvuutta kohtaan tuijottamaan punatukkaa utuinen hymy huulillaan ja kallisti päätään sivulle saadessaan itsekin jo unohtamaltaan kapakkatytöltä uuden viinikupillisen. Vai äidinnussijaa hänestä luotiin! Miten kauan sitten hän olikaan viimeksi kuullut tuontyyppisiä tarinoita! Ailen kuunteli tarinaa omituisen hiljaisena ja joi hajamielisesti viiniään aiempaa aavistuksen rauhallisemmin ja siistimmin.

Mutta kun viini loppui juuri sopivasti punatukan päästyä mehukkaaseen kohtaan tarinassaan Ailen paiskasi kuppinsa koko käsivartensa voimin pirstoutumaan vasten kapakan seinää. Äkillinen liike aiheutti kohahduksen ja yleisen väistöliikkeen, jonka avaamalla estradilla Ailen nousi horjuvin jaloin seisomaan pöydälle luuttu toiselle olalleen heilautettuna. Hän katsoi punatukkaa nenänvarttaan pitkin velmusti virnuten, ja kumartui suorin jaloin painamaan oikean käden etusormensa tämän huulille.
”Shhhhhh, ei saa valehdella! Muuten Saksuri tulee ja vie kielesi!” bardi hyssytti kilpailijaansa ja nauraa käkätti sanojensa päälle.
”Ha! Olenkin joskus vienyt vuoteeseeni äidin, sen luntun jota sinä äidiksesi kutsut”, hän julisti hilpeästi ja alkoi naputtaa toisella jalallaan tahtia.
”Kuulkaa kaik', tätä hurjaa tarinaa!
Kun kähäräpää koetti runoniekkaa nujertaa!
Ei tiennyt, taannoin yönä kun pilttinä nukkui,
oma emo tän sanamestarin syliin hukkui!
Ties vaikka kerta ei ollut ensimmäinen,
ehk' edessäs on sun taatto mainen?
Isotteluas kerran toisen harkita taitaisit,
jos miehen mitastain edes aavistuksen saisit!
Niin väkevää siement' tuli emoos kylvettyä,
ett' poikakin tais aikuiseks' kuus' kolmes vettyä.
Luulee olevansa aikamies,
mahtavakin sellainen kenties,
vaik' todellisuudessa pelkkää savua ilman tulta.”

Säkeitten juostessa eteenpäin Ailen keikautti luutun käsilleen ja alkoi säestää sillä kukkoilevaa runonlaulantaansa astellessaan muiden tuoppeja ja kuppeja kaadelleen edestakaisin pöydällä. Sepityksensä päätteeksi hän kumarteli koreasti ainakin osittain nauravalle yleisölle punatukalta varastamaansa hattua liehutellen.

Agni virnisti huomatessaan kilpakumppaninsa hyväksyvän ilmeen hänen typerälle tarinalleen. Hän ei nähnyt heitä kilpailijoina - ah, miten he voisivatkaan, Agni oli pelkkä valehtelija ja huijari, toinen puolestaan bardi, joten jälkimmäinen oli voitolla. Hän pystyi laulamaan yön päiväksi, mustan valkoiseksi ja naisen mieheksi niin halutessaan, jos punatukan vaisto piti yhtään paikkaansa tuon pikkumiehen kohdalla.
Ei sillä etteikö hän itsekin silti olisi ollut taitava tässä pelissä.

Oli yllättävää, kuinka bardi osui osittain oikeaan - ei tietenkään äidistä laulaessaan, se mies joka olisi koskenut hänen äitiinsä olisi täytynyt olla sokea, järjeltään vajaa tai noidan lumouksen pauloissa - puhuessaan savusta ilman tulta. Tästä syystä miehen huulille karannut hymy sai osakseen huvittuneen kulman kohotuksen noiden viimeisten sanojen myötä.
Ihmeellistä, miten sokea kana saattoi löytää sitä tietämättään jyvän tai tajuamatta sitä itsekään sillä Agni ei voinut uskoa tuon miehen tietävän edes hänen tulimaagiudestaan; ei vaikka Agni siitä tunnettiinkin.

Punatukka räjähti raikuvaan nauruun bardin lopettaessa laulunsa kukkoilevaan soitantaan, hänen komeaa hattuaan heiluttaen. Mies painoi hatun syvemmälle soittoniekan päähän.
"Kuunnelkaas tätä pojua, tuskin kahdenkymmentä, siloposkinen poika vielä", mies sanoi itseään lyhyemmän päätä taputtaen. "Tietenkin kävi äitini kimppuun, pikkuveljeni kun on."
Agni väläytti hymyn ja nappasi hattunsa bardin päästä.

Punatukka ei lähtenyt kunnolla kilpasille Ailenin kanssa, eikä häneltä kestänyt kovin kauaa keksiä, minkä vuoksi. Mies oli hyvä tarinaniekka ja osasi pitää puolensa, mutta ei ollut tietenkään runoillut ja laulanut vuosikymmeniä maailman vaativimman yleisön – tylsistyneitten ylimysten, joista jokainen osasi oman maansa runoperinteen ulkomuistista – edessä hädin tuskin kuvitteellinen tikarinterä lapaluittensa välissä kutittelemassa. Bardi piti paljon, paljon enemmän tästä juopuneesta ja railakkaasta sakista ja nauruun remahtavasta punatukasta yleisönään.
”Kiitos, kiitos”, hän kumarteli vielä, kunnes hänen hattunsa pihistettiin takaisin sen oikealle omistajalle. Teatraalisen pöyristyneenä hän painoi kämmenensä otsalleen aivan kuin punatukan väitösten hurjuus olisi huimannut häntä, mutta mies päätyikin kiepsahtamaan takaisin istumaan pöydänreunalle kaatumisen sijaan.
”Veljiä!” hän parahti järkyttynyttä esittäen.
”Veljiä! Onko meissä muka niin paljon samaa näköä? Ah, sydänparkani – niinkö kovasti on maailma jo ruhjonut kauniita kasvojani!” Ailen ilakoi esiintymisellään luottaen siihen, että yleisö kestäisi pienen annoksen keikaria silloin, kun se teki pilaa itsestään.
”Mutta totta puhuen, -”, hän vaihtoi sävyään vakavaksi ja nojautui eteenpäin tukien kätensä polviinsa, ”- tuskin edes perverssi pikkuveli huolisi haikailla sellaisen emakon perään. Minua kutsutaan Aileniksi, kauan kadoksissa ollut sukulaiseni, istutko seuraan?”
Bardi vinkkasi silmäänsä ja huiskutti sitten kättään tiskin luona kulkevalle kapakkatytölle.
”Hoi, tuokaa uudelle ystävälleni viiniä! Viiniä, minä pyydän – tuokaa koko pöydälle!”
Anteliaisuudenpuuska sai kannatushuutoja ja nauraen Ailen hapuili luutun taas syliinsä ja varmoin sormin sääti sen virettä.
”Kukaan sotilas, kuningas, sankari tai jumala ei ole innoittanut yhtä paljon lauluja kuin viini, ja me, ystäväiseni ja sukulaiseni, tulemme kirjoittamaan monenmonta laulua vielä tänään!” hän julisti, nauroi ja alkoi näppäillä luuttuaan. Siitä ei lähtenyt kammottavan kova ääni, mutta musiikki kietoutui yhtä kaikki yhteen iloisen metakan kanssa. Bardi katseli kielillä juoksevia sormiaan ja pudisti sitten päätään hymyillen.
”Ah, miksen omista tällä hetkellä viulua, tällaisina hyvinä öinä kaikkien tulisi tanssia!”

Punatukka virnisti. Todellisuudessa kukaan ei olisi koskenut hänen äitiinsä pitkällä tikullakaan, vanha noita kun oli ollut kyseessä.
"Mielihyvin, mielihyvin, pojuseni", Agni totesi kepeästi ja istui alas. Toinen esitteli itsensä pikaisesti Aileniksi. "Ainakin nimemme muistuttavat toisiaan - Agni."
Agni ei ollut koskaan vaivautunut käyttämään aliaksia, miksi ihmeessä hän haluaisi salata kuka oli? Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että keskustelukumppani kauhistuisi, mitä hän ei uskonut Ailenin tapauksessa tapahtuvan. Bardia oli varmasti keitetty monessa sopassa.

Luutun soitanta sekoittui kapakan meluun lähes täysin.
"Mihin sitä viulua tarvitsee? Onhan sinulla upea äänesi, veliseni", mies sanoi nauraen ja kulautti viinin samantien kurkkuunsa ahnaasti. Humallus oli jo saanut hänen poskensa hieman punoittamaan mutta sehän oli merkki siitä, että edessä olisi vielä useampi iloinen lasillinen viiniä.
Agni nojautui taaksepäin ja kurotti kättään läimäyttääkseen juomia vievän tytön takapuolta saaden nipistyksen kädelleen. Täällä työskentelevät tytöt olivat epäilemättä tottuneet tämän tyyliseen huomioon.
"Ja vielä kaunottaria tanssitettavaksi", mies jatkoi nauraen eloisasti ja hieroi nipistettyä kättään. "Jos vain suostuisi tanssitettavaksi."

//Anteeksi viivästyminen, sen takia lähti vähän ote tällaiseksi jännäksi... mutta tästä edetään!//

Agni ei ottanut nokkiinsa pienestä pilanteosta, mikä sai Ailenin hilpeyden vain kasvamaan.
”Agni, Agni, punatukkainen merten kauhu, kalventaa maakalaisten kasvot kuin myrskyn pauhu...” bardi rallatteli ja näpäytti muutaman kerran luuttuaan. Näiden seikkailijoiden ja hylkiöiden takia hän vietti aikaa tällaisissa paikoissa, kaukana hyvästä viinistä, rauhasta ja sotilaiden järjestelmällisistä riveistä. Vasemman käden sormet jäivät hyväilemään luutun kaulaa, kun oikea ojentui kaappaamaan itselleen uuden viinikupin.
”Tsh, makusi on aivan liian karkea, enhän minä ole vielä edes avannut ääntäni kunnolla!” hän vastasi Agnille ja nauroi, ennen kuin kaatoi viinin kurkkuunsa.
”Hoo, senkun varastat itsellesi tanssiseuraa. Vai ovatko taidot ruosteessa, kun et edes yhtä nipistystä saanut vietyä?” hän härnäsi punatukkaa ja kurotti omaa kättään saaden vain lujemman läimäyksen näpeilleen.
”Ah! Taiteilijan traaginen kohtalo! Hioa taitojaan vuosikaudet vain nähdäkseen, kuinka oma liha hapertuu ja pettää kovan työn tulokset!” Ailen hihkaisi melodramaattisesti ja viskasi kätensä ylös jääden tuijottamaan sormiensa takaa häälyvää savun sumentamaa kattoa. Hän taisi oikeasti läpikäydä jonkin ajatusketjun siinä asennossa, mutta ei kyennyt muistamaan sitä viinin suloisen lämmön lävitse siinä vaiheessa, kun laski kätensä taas sivelemään luuttuaan soittamista harkiten.
”Agni, veliseni, missä olet seikkaillut viimeksi? Lauluniekka tarvitsee aina uusia aiheita, ja suurin osa täällä tyytyy mätänemään pienissä kyläpahasissaan vailla tahtoa kiertää maita ja todella nähdä maailmaa...”
Kysymys lähti sivuteille ja Ailen puristi luuttuaan tiukemmin syliinsä tuhahtaen ja pudistaen päätään. Suuria kaupunkeja, suuria sankareita ja suuria ihmeentekijöitä, mutta ei ketään, ei ketään, joka tietäisi edes mitä erämaan toisella puolella lymyää. Juuri sen takia tällainen pieni sataman kapakka oli niin paljon suurempi ja avarampi Ailenille, kuin keskustan koreat suuret tavernat.