Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

//Kalmankukka ja Dretor ~

Nemirneth puisteli päätään kävellessään pitkin Ellosen ränsistyneitä katuja. Hänen täytyi olla järjiltään, kun oli uskaltautunut tähän lainsuojattomien mekkaan. Tässä osassa Barcelia ihmisiä ei varmasti liiemmin liikuttaisi, jos jokin satunnainen haltia löytyisi kadulta kurkku auki. Mutta kaikista houkuttelevimmat pikkupuodit ja varastetun tavaran kaupat sijaitsivat juuri tässä kaupungissa, joten Nemirillä ei ollut juuri valinnanvaraa. Hänen täytyisi vain pysyä valppaana taskuvarkaiden ja mahdollisten muiden uhkien varalta, ja kaikki olisi hyvin. Onneksi Nemirneth ei muutenkaan pukeutunut kovin korullisesti.

Haltianeito huomasi erään pikkupuodin kujan päässä. Sen ovi oli tehty vanhoista, tummuneista lankuista ja ovessa oli leijonanpäinen kolkutin koristeena. Yläpuolella roikkuvaan, mustaksi maalattuun ja halkeilleeseen kylttiin oli kuvattu erilaista rihkamaa, mikä viittasi sekalaisten esineiden kauppaan. Nemir hihkaisi puoliääneen ja pujahti sisälle. Kalsea kumina täytti kaupan hänen astuessaan sisään, ja vaikka sen äänen olisi kuvitellut herättävän kuolleetkin leposijoiltaan, kukaan ei ilmestynyt tiskin taakse palvelemaan. "Noh, en minä palvelua olisi kaivannutkaan.." haltianeito tuhahti ja oikoi samettista viittaansa. Sitten hän hieraisi käsiään yhteen ja alkoi penkoa epämääräisiä romukasoja.

// Koittakaa keksiä jotain Ehkä demoni tulee esiin jostain salaperäisestä rasiasta, huu!

// Paikalla ollaan o7 //

Kalris Eldoughen

"Eipä löydy", vastasi kiireisen kadun sivustalla sepänpajaansa pitävä mustapartainen mies Kalrikselle. Sepän katse juoksi ylös alas hänen edessään seisovan viittaan kääriytyneen miehen tärisevää olemusta. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta outoa antilooppiratsua perässään vetävä vieras oli silti selvästi kylmissään.

"Oletko ihan kunnossa? Revonjuurta kannattaisi kysellä tohtorilta, eikä sepältä. Suosittelen että korjaat ryysysi nopeasti jonnekkin, ennenkun joku alkaa epäilemään että päätäsi vaivaa jokin muukin kuin kuume", sepän sanat sivalsivat. Kalris yskäisi, puristi viittaansa tiukemmin ympärilleen ja veti takanaan seisovaa ratsuaan suitsista, jotta tämä lähtisi kävelemään hänen peräänsä.

Ei ollut lainkaan Kalriksen tapaista vilustua, useammin hän sai parannella viiltoa demonikynnestä keskivartaloon kuin yltyvää nuhaa ja päänsärkyä. Ainoa asia, joka mahtui hänen soivaan päähänsä oli tieto siitä, että revonjuuritee olisi paras asia, joka voisi helpottaa hänen oloaan nyt. Hänen tätinsä oli aina tarjonnut kyseistä litkua nuhakuumeeseen sairastuneille lapsille välittämättä siitä, että sen vaikutus oli enemmän huumaava kuin tautia parantava. Kalris olisi kuitenkin valmis antamaan vasemman kätensä siitä hyvästä, että saisi unohtaa päänsärkynsä ja kehoaan ravistelevat vilunväreet ja vaipua revonjuuren tuomaan rauhoittavaan autuuteen.

Ei, kyseinen juuri ei ollut ihan täysin virallisesti lääkkeeksi luokiteltava hoito, joten Kalris oli päättänyt pysähtyä järjestyksessä jokaisen liikemiehen puheille, oli ammattina sitten seppä tai köydenpunoja. Jonkun täytyisi olla tarpeeksi iloinen veikko, jotta hänen takahuoneestaan löytyisi teekupposeen tai kahteen riittävä annos revonjuurta.

Sepän pajasta seuraavana oli nuhjuinen sekatavarakauppa, jonka ovelle Kalris suuntasi seuraavaksi. Hän jätti ratsunsa vain kadulle tietäen, että se ei itsekseen vaeltelisi kauas ja hoippui sisään. "Hoi! Myyjä!" hän huusi huomattuaan, että tiskin takana ei ollut ketään. Vaikka hänen äänensä oli luonnostaankin matala, oli se aivan selvästi kurkkukivun painama. Kuin vahvistaakseen reppanaa olomuotoaan, Kalris aivasti hihaansa huudahduksensa päätteeksi.

Berith

Hämärässä puodissa ei ollut elämää kunnes Kalris huudahti ja pimeästä takahuoneesta mateli kummallinen mies. Miehen mustat hiukset ylsivät alaselkään ja tuo pukeutui mustaan kaapuun tuijottaessaan Nemirnethiä väsyneillä silmillä jonka ympärillä olivat mustat kuopat varmaankin jatkuvasta valvonnasta. "Tervetuloa puotiini, Vernon Lupuksen sekatavaraan... Olen Vernon Lupus, kuinka voin auttaa?" Mies kysyi käheällä äänellä samalla kun tuijotti haltianaista melkein syyttävästi kuin olisi olettanut että tuo aikoisi varastaa hänen puodistaan ja antoi pienen katseen miehenkin suuntaan, Vernonin iho oli valkea kuin lakana joka pisti hänen mustan partansa melkein tuntumaan siihen kuulumattomalta. Lupus pian hiljentyi odottamaan kahden asiakkaansa asioita kunnes hiljaisuuden rikkoi pieni naukaisu kun varsin nuoren näköinen musta kissa hyppäsi tiskin päälle ja rupesi makaamaan siinä katsellessaaan tulokkaita.

Kenenkään tietämättä tuo pieni kissa oli yksi vanhimmista vielä hengissä olevista demoneista, Berith itse. Demoni oli tullut tähän kaupunkiin lietsomaan kaaosta ja vihaa eikä se Ellosessa ollut kovin vaikeaa kun niin moni kuolevainen eli jatkuvan tuskan putkessa, kuten herra Lupus esimerkiksi. Kissa oli myös sattunut huomaamaan että useat demonin alut olivat tulleet tuulen mukana varmaankin kaiken tämän negatiivisen energian perässä ja se olisi hänen tehtävänsä auttaa nuo kultapienet tähän maailmaan, kenties nämä uudet asiakkaat voisivat auttaa siinä. Lupus oli varsin mielenkiintoinen kuolevainen tosin Berith ei voinut edes kuvitella miten ihminen voisi viettää niin kauan aikaa sisätiloissa pimeässä ja suurimmaksi osaksi istuen, onneksi tulevaisuudessa ihmiskunta ei muuttuisi niin tylsäksi, ja se oli onneksi varmaa.

((Pyydän anteeksi kestoa. Nyyh. Olen täällä! ;;__;; ))

Nemirnethin penkoessa lukemattomia ja taas lukemattomia tavarakasoja pölyisen puodin pimeässä nurkassa, ovi kävi yhtäkkiä. Hän kääntyi katsomaan tulijaa, ja totesi sen olevan mauttoman räikeisiin vaatteisiin pukeutunut tumma mies, joka näytti lievästi sanottuna sairaalta. Mies yritti huudella myyjää möreällä äänellään, joka oli selvästi sairauden käheyttämä. Nemirneth aikoi juuri sanoa, ettei paikalla ollut myyjää, kun takahuoneesta ilmestyi kummallinen, pieni mies. Hän ei ihmetellyt enää yhtään kaupan kammottavaa, kumeaa kelloa tai rähjäistä ulkomuotoa. Myyjän mustat hiukset valuivat selkään pitkinä, rasvaisina suikeroina liimautuen kiinni yönmustan kaavun selkämykseen. Kasvot olivat kuopalla ja painajaisten riivaamat. Omituinen mies esitteli itsensä kauppaan tulleelle muukalaiselle, mutta mulkaisi häntä, kuin pahaista varasta. Hah, itsepä et ollut paikalla palvelemassa! Nemirneth ajatteli äkeänä ja irvisti happamesti nurkasta löytyneelle pääkallolle.

Puotiin laskeutui vaivaantunut hiljaisuus, jonka rikkoi kissan pehmeä naukaisu. Nuoren näköinen, siro kissa hyppäsi paikalle lajille ominaiseen letkeään tyyliin. Eläin asettui makaamaan tiskin päälle ja tuijotti heitä vaativan näköisenä. Haltianeito katsahti kissaa tutkivasti ja se katsoi takaisin. Hän tunsi kylmien väreiden kipuavan selkäpiitään pitkin, sillä noissa saalistajan silmissä piili hyytävää kylmyyttä, mutta myös palavaa.. vihaa? Nemirneth käänsi katseensa pois ja tutkiskeli käteensä osunutta vanhaa tikaria. Sen tummuneessa kahvassa oli komeat jalokiviupotukset, mutta aika oli himmentänyt niiden kiiltoa valitettavissa määrin.

"Paljonko pyydätte tästä esineestä, herra Lupus?" haltianeito kysyi mitäänsanomattomaan sävyyn. Hän käänteli tikaria käsissään, jolloin kaupan vähäinen valo heijastui sen terästä hämmentävän kirkkaasti. Nemirneth kohotti kulmiaan yllättyneenä. Hopea oli tummunutta ja sameaa, mutta terä kiilsi, kuin vastataottuna. Olivatko koristelut sittenkin riimuja?

Kalris kallisti päätään tuijottessaan puodin puolelle vaivautunutta omistajaa, mutta ei päänsä jyskytyksestä johtuen saanut väännettyä kasvoilleen hänen tuntomerkikseen noussutta virnettään. Hän ei kiinnittänyt omistajaan ja varsinkaan tämän kissan sen kummempaa huomiota. Epämääräisten kaupunkien epämääräiset kulmakaupat olivat yleensä epämääräisten henkilöiden omistuksessa; Kalris oli nähnyt elämässään niin paljon laitapuolen kulkijoita ja huonoa sakkia, että mikään ei yllättänyt häntä enää.

Kalris oli ehtinyt nostaa kätensä ja ruveta viittomaan ilmaan revonjuuren mutkittelevaa muotoa sanoja etsien, ennenkuin puodin toinen asiakas ehti avata suunsa. Kalris huomasi tämän heti haltiaksi, mutta vaikka tieto Ajimeansta lähtöisin olevasta haltiavihasta oli löytänyt tiensä Elloseen asti, oli Kalris niitä harvoja, jotka eivät välittäneet pätkän vertaa siitä, mitä rotua vieressä seisova otus edusti. Ellei hän sitten sattunut olemaan demoni. Demonien läsnäoloa Kalris ei suvainnut silmänräpäykseksikään.

Haltianaisen käsissään pitämästä tikarista huokui aivan hento demoninen aura, jonka Kalris tietysti aisti. Ei, nämäkään päänsäryt ja vilunväreet eivät olleet tarpeeksi vahvoja hiljentääkseen hänen kuudennen aistinsa. Aura ei ollut vahva, eikä suoraan lähtöisin esineestä itsestään - vaikutti enemmänkin siltä, että demoni olisi nostanut sen hyllylle tai pyyhkäissyt sen terää. Aivan ohimenevä kosketus siis, mutta minkäs Kalris aisteilleen mahtoi. Demonien lemu ei jättänyt häntä rauhaan edes nyt, kun hänen nenänsä oli aivan liian tukossa haistaakseen tavallisia hajuja.

Vernon näytti nyrpistävän nenäänsä hetken ja kavensi pieniä silmiään nähdäkseen kauemmas puotiinsa ja mitä esinettä nainen tarkoitti, viimein pakottaen miehen lipumaan aavemaisesti puodin yli ja pysähtyi lähes haltian viereen katsoessaan hopeista tikaria, ensiksi miehen katse oli yllättynyt sillä hän ei ollut koskaan ainakaan muistissaan hankkinut minkäänlaisia aseita kauppaansa, hopeinen riimu tikari oli viimeinen asia jonka hän olisi noukkinut ja unohtanut syvälle hyllyynsä. "Viisi hopea kolikkoa, kuten näette se on hopeinen terä jota ei jokapäivä näekkään, lisäksi kuten huomaatte koristelun, tämä tikari on saattanut olla tärkeä jollekin." Lupus saarnasi tietämystään jonka veti kauppiaan mielellään, sen hän tiesi että tuota hintaa alemmas hän ei aikonut mennä vaikka uskoikin että olisi voinut nostaa hintaansa mutta sitten sitä tuskin haluaisi hevonenkaan.

Vernon hitaasti kääntyi seuraavaksi kipeän miehen suuntaan ja otti pari askelta lähemmäs, mustat kuopat korostaen hänen silminalusiaan kun hän ei olisi sulkenut silmiään päiviin. "Ja kuinka voin palvella herraa? Kuulostitte huonovointiselta, voin katsella mitä apuvälineitä minulta tokenee mutta en ole parantaja, joten välineeni ovat myös pienemmät..." Lupus kertoi rauhallisesti, ei mies rasisti ollut yleisesti eikä Ellosessa ollut tilaa vihata ketään lajin takia kun niitä syitä oli niin paljon enemmänkin, hän nyt ei vaan pitänyt siitä että hänen puotiaan pengottiin ennen kuin hänet kutsuttiin paikalle.

Kissan silmät eivät kajastaneet vihaa niinkään kuin mielenkiintoa ja tapitusta, Berith oli sammuttanut vihansa kuolevaisia kohtaan jo satoja vuosia sitten, nyt hän eli kiinnostuksen, ruokailun ja halveksunnan rajamailla, viha olisi liian vahva sana hänen tunteilleen. Loppujen lopuksi he olivat kaikki kahden suuren jumalan luomuksia ja se asia häntä nykyään mietityttikin, niin erilaisia mutta samanlaisia samaanaikaan... Demonin syvät mietteet kumminkin kaikkosivat kun tuo näki terän, hän muisti tutkineensa sitä jonkin aika sitten mutta hän ei sitä tänne tuonnut ollut, hulluhan hän olisi jos kanniskelisi omaa salaista heikkouttaan ympäriinsä, eikä hän kyllä tarvinnut kuolevaisten aseita pärjätäkseen. Kissa naukaisi hiljaisesti mutta ei kiinnittänyt metalliin sen suurempaa huomiota vielä, hyvä vaan jos haltia tuon riivatun ostaisi.

Kauppaan juuri saapunut mies ei näyttänyt hätkähtävän, vaikka näkikin ihmisten alueella haltian. Tämä näyttikin maailmankansalaiselta, joten Nemirneth ei pitänyt sitä kovin omituisena.

Lupus siristi silmiään nähdäkseen hänen pitelemänsä esineen, muttei selvästikään yrityksistään huolimatta nähnyt riittävän hyvin, sillä pian mies lipui puodin halki kohti Nemirnethiä. Kaavun helma hulmusi aavemaisesti miehen liikkuessa, ja Nemirneth tunsi vastustamatonta halua poistua liikkeestä niin pian kuin mahdollista. Kuultuaan miehen kohtuuttoman hintapyynnön hän rypisti otsaansa turhautuneena. Pitikö myyjä häntä typeryksenä? "Hyvä herra, tätä tikaria" haltianeito aloitti ja heitti teräaseen ilmaan ja nappasi sitten notkeasti takaisin näppeihinsä, "ei ole edes tasapainotettu. Se on ollut ja on yhä pelkkä koriste-esine. Vieläpä koriste-esine, joka vaikuttaa loihditulta." Nemirneth pyöritteli tikaria käsissään katsoessaan kauppiasta tiukasti. Hän odotti, että tämä laskisi hintaansa. Niin järkevä mies tekisi, mutta tämä mies vaikutti kaikkea muuta, kuin järkevältä.

Samassa kissa, joka oli kaiken aikaa tuijottanut heitä hämäävän tarkkaavaisesti, naukaisi. Aivan, kuin se olisi kommentoinut jotenkin. Nemir käänsi lehdenvihreiden silmiensä katseen kissaan. Samalla hän antoi maagikon kykyjensä hapuilla tikaria samalla tavoin, kuin hän teki langettaessaan loitsuja riimuihin, jotka oli kaivertanut. Jalokiviupotuksiin syttyi himmeä hehku, mutta kahvan riimukoristelut alkoivat palaa kirkkaina juomuina. Heidän takanaan oleva täpötäysi ja kiikkerä hylly räjähti tuusan nuuskaksi.

// Ka...boooom? :'DD//


"Löytyisikö arvon kauppiaalta revonjuurta?" Kalris vastasi viimeinkin hänten läsnäolonsa noteeranneelle kauppialle. "Ehei, en ole parantajan tarpeessa, enkä kuoleman kourissa. Mutta jos teiltä sattuisi löytymään tätä pientä ihmeainetta, niin tekisitte päivästäni huomattavasti paremman." Kaikille oli täysin selvää, että revonjuurta ei löytyisi valikoimista keneltäkään arvostetulta apteekkarilta, sillä heidän valikoimansa pengottaisiin säännöllisesti virkavallan toimesta. Kukaan ei kuitenkaan vaivaatuisi kaivelemaan näin pienen syrjäisen sekatavarakaupan valikoimaa, joten onni saattoi hyvinkin olla Kalriksen puolella. Päätellen siitä, kuinka ison hintalapun hän asetti haltia-asiakkaan pitelemelle koristetikarille, hän näytti välittävän rahasta enemmän kuin kunniakkuudesta.

Yhtäkkinen räjähdys sai Kalriksen hätkähtämään hereille horroksestaan. Hän ehti nostaa käsivartensa kasvojensa suojaksi, mikä olikin kaikin puolin mainio veto, sillä räjähdyksen heittämät terävät puunsäleet lensivät sitä vasten silmänräpäystä myöhemmin. Kalris nappasi automaattisesti yhteyden magian virtaansa, ja ennenkuin pöly oli ehtinyt laskeutua, pomppivat jo pienet kipinät hänen sormenpäillään. "Ja mikäs se oli", hän mutisi itsekseen avaten aistinsa äärimmilleen yrittäen löytää ympäristöstään jotain uhkaavaa.

"Revonjuurta? Kyllä, kyllä minulla sitä on tuolla takahuoneessa useamman kupillisen verran. Olen koettanut päästä siitä eroon oikeastaan joten saatte sen varmaankin halvalla, ennen kuin kissani syö sen." Vernon sanoi kättään heilauttaen, puhuen siihen tapaan kuin olisi juuri revonjuurta käsitellyt poissaollessaan.

Vernonin kulma nousi nopeasti haltia naisen pöyristyessä hänen hinnastaan. "Niin, koriste esineet, varsinkin loihditut sellaiset omistavat varsin korkean hinnan. Jos haluatte jalokiviupotteisen tikarin mistään muualta, muut kauppiaat varmasti pyytävät enemmä-?!" Vernon sanoi ja nosti kätensä vapisten eteensä kokonaisen hyllyn räjähtäessä ja puunsäpäleen iskiessä häntä olkapäähän, lähettäen heikon miehen lattialle istumaan, vapisten ja pidellen sattunutta käsivarttaan. "Oletko sinä hullu?! Ä-älkää satuttako minua! Saatte mitä vaan, älkää vaan tappako minua! Jos olisin tietänyt että tahdoitte sitä noin paljon..!" Mies melkein huusi, toivoen että ne pari vartijaa jotka tässä kaupungisssa vielä oleskelivat olisivat kuulleet moisen.

Kissa ei edes hätkähtänyt räjähdyksestä ja rupesi vain nuolemaan itseään, yksikään säpäle ei koskenut tai edes lentänyt lähelle sitä, pysyen täysin koskemattomana kunnes se rupesi makaamaan taas, häntä heiluen ja katsellen hulluja kuolevaisia, tosin tuo räjähdys oli tuottanut vähän liian paljon huomiota kuin hän oli halunnut.

//BOOOM!

Liikkeen lipevä omistaja alkoi juuri puolustella riistohintansa oikeellisuutta, kun hylly räjähti. Mies säikähti silminnähtävästi ja onnistui jotenkin lentämään pyrstölleen lattialle, josta hän alkoi sitten kovaäänisesti kailottaa syytöksiä, ehkä toivoen saavansa apua. Nemirneth nosti käden huulilleen ja hyssytteli. "Olkaa hiljaa, hyvä mies. En minä tuota hyllyä räjäyttänyt - sen teki tämä niin sanottu koriste-esineenne." hän sanoi rahtusen ivallisesti ja pyöräytti kädessään utuista punaa hohtavaa tikaria. Nemirneth katsoi käsissään hohtavaa tikaria, ja yritti saada selvää sen pinnassa hohtavista riimuista, muttei tunnistanut niistä yhtäkään.

Haltianeito käänsi huomionsa toiseen asiakkaaseen, tummahipiäiseen ihmismieheen, joka ei näyttänyt tippaakaan säikähtäneeltä. Päinvastoin, mies näytti siltä, kuin olisi nähnyt saman kymmeniä kertoja aiemminkin. Jäntevä kroppa oli jännittynyt kuin taistelua edeltäen. Tämä tosin näytti edelleen sairaalta, eikä todennäköisesti olisi hääppöisessä taistelukunnossa, Nemirneth totesi itselleen. "Onko tuo kissa teidän, herra?", neito kysyi ja osoitti tyytyväisenä makoilevaa kissaa, joka näytti oikeastaan vahingoniloiselta. Se ei sinänsä ollut mitenkään erikoista, sillä kissat näyttivät hyvin usein vahingoniloisilta. Ne olivat ilkikurisia pikku olentoja, mutta tämä kissa oli jostain syystä hyvin kammottava.

Vai että tikarin aiheuttama räjähdys... Kaikkea sitä elämämänsä aikana saikin kokea. Puodin ulkopuolelta kuului hälinää ja muutamat uteliaat kasvot olivat ilmestyneet puodin ovelle ja ikkunoihin kurkkimaan sisään. Yhä vahvistuva demonin löyhkä täytti nyt huomeen, mutta Kalris ei olisi millään jaksanut antaa sille huomiotaan. Hän halusi vain saada parantavan juurensa ja painua sitten jonnekin pimeään nurkkaan keittelemään siitä teetä.

"Minun kissani?" Kalris kysyi hölmistyneenä. "Ei neiti, en erityisemmin ole kissaihmisiä. Ne eivät pysy antiloopin tahdissa. Mukava loikoileminen uuninpankolla ei ole minun juttujani", hän sanoi nyppien puunsäleitä irti kädestään. Kova nahkainen käsisuoja oli torjunut suurimman osan niistä, mutta pari oli porautunut hänen lihaansa siitä huolimatta. Mitäs pienistä, edes pari haavaa eivät saaneet hänen oloaan enää yhtään kurjemmaksi.

"Mitä tuohon tikariin tulee, kaikella kunnioituksella neiti, suosittelisin teitä laskemaan sen käsistänne. Mitä todenäköisimmin terään upotettu demoninen suojelusriimu on hieman epäkunnossa ja toimii milloin sattuu. Varo, ettei oma kätesi ole tiellä seuraavana." Kalriksen äänessä oli havaittavissa hienoista tyytymättömyyttä. Hänellä oli huono olo, eikä hän olisi millään jaksanut selvitellä tämänkaltaisia vahinkolaukauksia. Taikakalujen kanssa tulisi aina noudattaa huolellista varovaisuutta, mikseivät kaksijalkaiset voineet tajuta sitä!

Kalris siirtyi takamukselleen kaatuneen kauppiaan luo auttaakseen tämän pystyyn. "En jaksa liiemmin tinkiä hinnasta juuri nyt. Tarjoan kaksi hopeaista kupillisesta. Miltä kuulostaa?", hän sanoi.

Lupus otti Kalriksen avun vastaan ja nousi ylös, taputellen pölyt pois kaavustaan ja ylös noussut pöly sai hänet köhimään. "Tuo tikari ei ole koskaan ennen tehnyt mitään tuollaista ja olen sitä ennenkin käsitellyt! Te teitte varmasti jotakin joka aiheutti sen räjäyttämään poutini osia! Nyt ainakin joudut maksamaan "pöyristyttävät" hintani! Tuo hylly ja sen esineet olivat hyvää kauppa tavaraa, Chima vie!" Vernon kirosi, vieläkin hieman säikähtäneenä tikarin tuhoisasta magiasta joka ei näyttänyt olevan edes elementti magian tapaista vaan suoraa noituutta joka sai hänet hyvinkin varovaiseksi. Mies käänsi katseensa Kalrikseen jolle mies nyökkäsi nopeasti. "Kaksi hopeaa kuulostaa enemmän kuin tarpeelliselta tästä, haluanhan siitä jo eroon. Odottakaa hetki niin noudan sen, tosin katsokaa tätä neitiä ja koettakaa pitää hänet räjäyttämästä koko putiikkiani!" Mies sanoi kunnes katosi hetkeksi jälleen takahuoneeseensa.

Kissaa tämä kaikki alkoi pian tympiä sillä tuo haltia oli katsellut häntä jo hyvän tovin ja alkoi jopa puhua hänestä, useasti häntä ei huomattu laisinkaan kun hän otti eläimen muodon mutta hän tunsi tuon tyttelin katseen. Pieni maukaisu tuli kissimirrin suusta Berithin noustessa pöydältä ja hypäten maahan, katsellen kaksikkoa hetken lähempää. Mies näytti hänestä demonin metsästäjältä katsoen että tuo tiesi demonisista esineistä varsin hyvin ja tuo haltia näytti jo epäilevän häntä. Ehkä olisi parasta murhata molemmat nyt kun se itse metsästäjä oli vielä heikkona ja sairaana. Berith menikin tassutellen puodin ovelle ja istahti sen eteen, maukaisten samalla kun vielä harkitsi pitäisikö hänen tehdä jotain niinkin vaarallista kuin paljastaa itsensä...

Mies vaikutti hämmentyneen Nemirnethin kysymyksestä ja kielsikin selvästi, ettei kissa ollut hänen. Tämän varoitus tikarin vaarallisuudesta sai Nemirnethin laskemaan sen kiireesti pöydälle ja perääntymään viitisen askelta taaksepäin. Hän hieroi käsivarttaan, vaikka sitä ei ollut hipaissut ainutkaan puunsäle tai tavarankappale, joita oli hyllyn räjähdellessä lennellyt ilmassa solkenaan. Hän tunsi kylmien väreiden kiipivän selkäpiitään.

Limainen kauppias pääsi pystyyn tummaihoisen miehen avustuksella, eikä näyttänyt lainkaan ilahtuneelta nähdessään, mitä hänen kaupalleen oli käynyt. Nemirneth rypisti kulmakarvojaan loukkaantuneena miehen syytöksistä. Eikö tällä ollut lainkaan käytöstapoja? "Älkää puhuko typeryyksiä, hyvä mies. Milloin viimeksi olette nähneet elementtimaagin tekevän jotain tälläistä? Saisitte olla iloinen, etten vaadi maksua turvallisuuteni vaarantamisesta.", hän sanoi äkäisesti, välittämättä enää muuttaa puhettaan kovinkaan kohteliaaksi. Kauppias huiteli menemään etsiäkseen miehelle lääkettä, mutta Nemirneth ei aikonut antaa asian enää olla. Häntä oli loukattu.
"Te olette loukannut minua törkeästi.", hän totesi miehen loittonevalle selälle ja räpäytti pitkiä ripsiään kiivaasti.

Sotku putiikissa tosiaan oli aikamoinen, ja melko usein Kalris olisikin mielellään jäänyt auttamaan juuri tämänlaisten vahinkojen siivoamisessa. Hän pohti mielessään pitkään pitäisikö hänen pyyhkäistä puunsäleet pois, tarttua kaatuneeseen hyllyn ja nostaa se takaisin pystyyn ja ennenkun sai ajatuksensa päätökseen hän oli jo luonteensa omaisesti siirtynyt hyllyn luokse ja nostanut sen jaloilleen. Maahan levinneiden esineiden sekamelska oli aikamoinen, eikä Kalris voinut kuin potkia puusäleitä niiden välissä.

Haltianainen oli alkanut inttämään korvauksista, johon Kalris ei voinut tehdä muuta kuin kohautella olkiaan yskänpuuskan keskeltä. Hän ei tiennyt kenen vika vahinko oli, eikä hän pystynyt erottelemaan kaikkien esineiden maagiasia auroja tässä tilassa varsinkaan nyt kun sama demoninen painostus painoi hänen mieltään. Kalris ei tuntenut ketään muuta kuin hänen siskonsa, joka oli häntä herkempi auroille ja tämä taito oli aivan yhtä usein kirous kuin siunauskin. Juuri nyt se vain ärsytti.

Siitä puheen ollen demoniaura oli tuntunut siirtyvän jälleen. Kalris pysäytti verkkaisen säleiden raivauksensa ja loi hitaan katseen puotiin. Paikka oli täynnä mahdollisia demonisia esineitä, ja sama tumma tuntu painoi häntä ympäri huonetta. Itse demonia Kalris ei pystynyt huoneessa aistimaan, mutta sellaisen jälkeen jättämä haju leijui taikaesineiden ympärillä. Oliko hänen päänsä sekaisin kuumeesta, vai oliko hyllyjen välissä jotain tavallista kuolevaista mahtavampaa?

Lupus rykäisi pöyristyneenä ja melkein kääntyi ympäri naisen suuntaan moisista sanoista mutta vain mutisi jotakin ja jättäen tuon omaan arvoonsa kadotessaan takahuoneeseen ja palaten pian pienen purnukan kanssa ojentaessaan sitä Kalrikselle ja hymyillen huomatessaan miehen auttaneen hänen pienen hyllynsä pystyyn. "Voi kiitos hyvä mies, tässä teille kaikki Revonjuuri jota minulla tällä hetkellä on, en tosiaankaan tarvitse sitä enää. Pitäisi olla apua teille paremmin." Vernon sanoi samalla kun vihdoin kääntyi takaisin naiseen, ilmeisesti rauhoittuneena äskeisestä pelästyksestään. "En tiedä mihin kaikkeen elementti maagit pystyvät ja tuo tikari ei koskaan ole ennen tuhonnut puotiani kunnes te siihen koskitte, sama koskee kaikkia muita esineitäni, joten niin paljon kuin minä tiedän, te voisitte olla vaikka noita joka yrittää pelotella minua luopumaan arvotavaroistani huijaus hinnoilla. Ja ei, minä en maksaisi teille mitään korvauksia sillä te aiheutitte tämän tilanteen alun perin, sanottakoon että huomatessani kuinka vaarallinen esine on, en aio edes myydä sitä vaan hankkiudun eroon niin nopeasti kuin pystyn. Ja kenties olenkin loukannut teitä, mutta te törkeästi tuhositte osan ainutta elantoani joten olemme kait sitten tasoissa." Mies sanoi ja murahti hieman, pistäen kätensä suuriin mustiin hihoihinsa, näyttäen hieman kärttyiseltä kun hän taapersi sotkun keskelle ja rupesi erottelemaan mikä oli rikki ja mikä vain lentänyt paikoiltaan. "Eih, tämä vaasi on ollut kymmenen vuotta puodissani! Chiman takamus!" Mies sihisi huomatessaan tuhon tuotoksia.

Kissa katsoi kerran taakseen ja huomasi ettei joukko ollut kiinnittänyt häneen huomiota joten hän päätti toimia. Berithin kissan silmät avautuivat hyvin suuriksi ja ne muuttuivat sinisiksi hohkaaviksi aukoiksi hänen päästäessään irti auran piilottimensa ja kutsui magiaa sanomatta sanaakaan, jäädyttäen ulko oven lukon kiinni mikä estäisi ovesta ulos menemisen ellei koko ovea irrotettaisi ulos pääsemiseksi. Saatuaan tämän tehtyä Berith pian jälleen piilotti auransa ja kipitti nopeasti hyllyjen väliin yhä kissan muodossa, heitellen maagista jälkeään vähän kaikialle puotiin jotta hänen paikantamisensa olisi hankalampaa, ja demoni metsästäjän ollessa kipeä tuon taidot huomata hänet olisivat varmaan heikommat. Kissa asettautui hieman piiloon puodin nurkkaan ja valmistautui hieman leikittelemään näillä kuolevaisilla.