Oli ollut synkkä ja myrsyinen yö

// PoisonBubble Rhistel Arrigonillan tänne, kiitos:) sori oon myöhässä kirjottelees, mut netti ei oo ollu mun puolella...//

Sumuista ja hämärää. Viimeöinen sade näkyi aamuhämärässä pelkkänä harmaana. Jos kuunteli oikein tarkkaan, saattoi kuulla pehmeitä askelia sammaleella, joskus mutinaa suuremman kolauksen jälkeen.

Pieni kääpiöneito yritti selvitä ilman lyhtyä. Keskustassa oli paljon kirkkaampaa, miten sitä muka olisi voinut valmistautua valonlähtein? Mäntymetsän kookkaiden ja pitkien puiden oksat estivät pienimmänkin auringonsäteen pääsyn maanpinnalle. Vaikka olihan metsässä lähestulkoon valoisaa, ei siellä pilkkopimeää ollut.

Parasta olisi tietenkin ollut tulla seikkailemaan vasta auringon ollessa taivaalla, mutta neitokainen vihasi kuumuutta ja yritti ajoittaa metsämatkansa joko aikaiseen aamuun tai myöhäiseen iltaan näin lämpiminä päivinä. Se, oliko järkeä etsiä tiettyjä kasveja sankassa sumussa, onkin aivan toinen asia. Hän oli kuitenkin päättänyt eilen tulevansa tänään metsälle – ja silloin on vain tultava, oli sitten millainen sää tahansa. Näinä hetkinä Uske kirosi omaa itsepäisyyttään.

Uske yritti löytää tiensä männylle, johon oli merkinnyt runkoon puukolla pienen rastin. Hän oli ollut huomaavinaan aikaisemmin siellä jotain erikoista aikaisemmin, mutta pimeys oli ajanut tytön kotiin – Uske Zürk ei pitänyt pimeydestä, ei ollenkaan. Uske tunnusteli vastaantulevien mäntyjen runkoja paljaalla kylmällä kädellään. Hän oli merkinnyt myös tämän tietyn männyn viereiset puut, ja kun hän ne löysi, alkoi hän juosta innoissaan.

Yhtäkkiä jokin suuri este jaloissa, jota kääpiö ei ollut harmaudessa nähnyt. Kuului tömähdys ja pieni kääpiö löysi itsensä pehmeältä, märältä sammalmatolta. Uske nousi, kirosi märkiä vaatteitaan ja kääntyi katsomaan taakseen – ja päästi pelästyksissään pienen kiljaisun, jonka nopeasti tukahdutti kädellään.

”Kuka helvetti sulle on antanu luvan vaa pyörii siel maassa, täälhän on niin pimeetä et sua ei voi nähä! Vai ooks sä mielelläs joku kulkueste vai?”

Rhistel

Mustahaltija sai jälleen kerran ikävän herätyksen takaisin ulkopuoliseen maailmaan. Milloinkohan viimeksi hän olisi saanut herätä rauhassa näistä pakonomaisista unistaan.
"Kuka käski tulla potkimaan kylkeen....?" Rhistel nurisi nousten istumaan ja hieraisi kylkeään. Hänen vaatteensa tuntuivat kostealta, kuinkahan kauan hän oli tässä maannut? Rhistel koitti muistella kuinka oli edes päätnyt juuri tähän kohtaan, mutta pää tuntui edelleen uniselta eivätkä muistikuvat halunneet nyt tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Mustahaltija kääntyi katsomaan häneen törmänneeseen olentoon, ja ohotti kulmiaan nähdessään kääpiöneidon. Kääpiöitä hän ei ollutkaan nähnyt kuin lastenkirjoissa joita hänelle luettiin aikanaan. Olivat kuulemma hieman maalaista porukkaa joita kiinnosti pitkälti vain erilainen rakentelu ja koneet. Hiukan Rhistelin piti pettyä lastenkirjoihinsa, sillä niissä mainittiin että myös kääpiöneidoilla olisi ollut parta. Noh, ehkä parempi näin.

"Katsoisit mihin kuljet. En usko että tämä metsä kuuluu sinulle, joten makaan missä mielin." Rhistel tokaisi nousten jaloilleen ja puisteli likaa vaatteistaan. Mihinkähän päin hän oli ollut matkalla. Pois päin Isirionista todennäköisesti. Matkaa pitäisi jatkaa eikä kääpiöneito oikeastaan jaksanut viihdyttää häntä tämän enempää.

”No, siinä oot kyllä oikeessa. Mut mitäs sä täällä metässä nukut, eiks ois kivempaa olla koton lämpimässä? Taisiis, ethän sä vaan oo täällä koko yötä ollu?”

Siitä olikin jo pieni tovi, kun Uske oli viimeksi nähnyt mustahaltian. Häntä hieman hämmensi toisen likaiset, tosin koreat vaatteet, sillä yleensä hänen tapaamansa haltiat olivat tarkkoja ulkonäöstään.

No, eihän sitä toki yleistää kannata...

Uske ei tähän aikaan aamusta jaksanut välittää siitä, kuinka paljon hänen uteliaisuutensa paistoi läpi, vaan tutki nuoren haltian päästä varpaisiin. Toinen oli jotenkin... lyhyt? Vaikka vaikeaahan Usken oli muiden pituutta arvioida, kun kerta jäi aina niin paljon matalammalle. Hetken tuijottamisensa jälkeen kääpiöneito kuitenkin ryhdistäytyi, kröhäisi ja ojensi kätensä – no, ei eteensä, vaan lähinnä yläviistoon, jotta mustahaltian ei tarvitsisi kyykkyyn asti tulla.

”Minä oon Uske, huomenta. Anteeks, en vaan osannut oottaa ketään täällä metikössä tähän aikaan. En ookaan mustahaltioita vähään aikaan nähny, saanko kysyy että mitäs herra tähän aikaan täällä tekee? Täällä on aika märkää niin sitä mä vaan täs mietin et miten sä tarkenit siel maassa maata?”

Uske hymyili leveästi mutta kohteliaasti toiselle puhuessaan, eikä ollut huomaavinaankaan mustahaltian hieman tympääntyneen olosita ilmettä. Kun kerta toisella ei kiirettä nähtävästi ollut, niin miksei tässä nyt saisi vähän keskustella?

Kun mä nyt haluun tietää, miksi noin kaunis mies tulee mäntymetsässä aamuyöstä vastaan!

((Pieni huomatus tähän väliin :DRhistel on 30 vuotias, joten näyttää ulkoisesti 15 vuotiaalta :)en tiedä kuinka paljon siitä voi sanoa että mies ))

Rhistel

"ei ole asiasi..." Vastasi Rhistel kopeasti, sillä hän ei aikonut alkaa huutelemaan maailmalle kuinka saattoi ain nukahtaa varoittamatta ihan mihin tahansa ilman pienintäkään varoitusta. Hän oli ylpeä mustahaltija, eikä aikonut näyttää itsestään heikkouden merkkejä puolituntemattomalle, sillä mistä hän olisi voinut tietää millainen tämänkin kääpiö todellisuudessa oli. Sehän saattoi olla vaikka millainen roisto tai ryöväri!... ... Vaikka paljonpa Rhistelillä oli siihen mitään sanomista. Itse ehkä pahimmasta päästä jo pelkästään verenperintönsä ansiosta.

Rhistel katsoi kääpiötä pitkään, eikä tarttunut tämän käteen. Hän oikoi hihojaan ja tuijotteli muualle.
"Rhistel." hän vastasi sitten sukaisten vielä mustia hiuksiaan.
"Ja mitä teen missäkin mihinkä aikaan, ei sekään  ole asiasi. Ja kyllähän sitä tartkenee." Rhistel valehteli olkiaan kohauttaen. Todellisuudessa hänen ihonsa oli vaatteiden alla kananlihalla ja häntä värisytti, mutta eihän sitä nyt sopinut kaikille kuuluttaa.

// No mut kato sielhän on oikeen sumusta ja harmaata, laitetaan sen piikkiin... (noitä ikiä on kauheen hankalaa hahmottaa, sori) //

Pieni puna ja häpeä yritti hiipiä Usken kasvoille, mutta sen sijaan keksikin kädelleen toista käyttöä ja haroi hiuksiaan.

"No, niin. Jos oot tota mieltä, niin oo sitten. Mutta komee nimi sulla ainakin on!"

Kääpiö käänsi katseensa - ja päästi korkean hihkaisun. Se puu, jota hän koitti löytää, oli Rhistelin vierellä! Vienoja auringonsäteitä oli lopulta päässyt sankan sumun läpi, ja kääpiöneito saattoi nyt selkeästi erottaa pienen kaiverruksen männyn rungossa, ja nyt hän hyppi paikoillaan innosta soikeana - kunnes tajusi, ettei ollutkaan yksin.

"Anteeksi, löysin vaan sen, mitä olin täältä koittanu löytääkin. Ei ihme et kompastuin suhun, kun satuit loikoileen tän tietyn männyn juurella! -- Anteeks, aivan niin, kuuluisiko teititellä? ...sir?"

Viimeisen sanan Uske hiskui hiljaa posket punottaen, koska ei oikein ollut koskaan oppinut hierarkioita - jotkut välittivät niistä, jotkut eivät. Yleensä tosin ne, jotka eivät siitä välittäneet, olivat tavallista kansaa Usken tavoin. Neiti siirsi katseensa alas, hieman häpeillen, ja huomasi mustahaltian tallaavan hänen kasvejaan. Vaikka eihän hän tätä metsää omistanutkaan, aivan kuten hänelle oltiin jo huomautettu...

Mutta kyllä se silti hieman kirpaisi.

Rhistel

Mustahaltia hymähti. Nimi. Se nyt vain oli hänelle annettu siinä toivossa että se joskus herättäisi kunnioitusta mustahaltioiden keskuudessa, kun aika hänen isästään jättäisi. Mutta ei, hänen olemassaolostaan ei tainnut edes tietää kukaan. Ainakaan kukaan ulkopuolinen, mutta toisaalta, se mahdollisti hänen pakonsa ulkopuoliseen maailmaan siinä toivossa että häntä ei enää koskaan löydettäisi.
"Tuskinpa." Rhistel vastasi siihen kuuluisiko häntä teititellä. Hän kohautti hartioitaan pienesti, tajuten samalla että hänen kultareunusteiset vaatteensa ja huolellisesti palmikoidut hiuksensa saattoivat kieliä hänen olevan jotain ylevämpää sukua. Toisaalta, samalla kääpiön tapa suhtautua häneen pisti hänen silmäänsä. Normaalisti hänet nähdessään kuka tahansa nosti nokkaansa ja tarrautui lompakkoonsa tiukemmin kiiruhtaen askeleitaan. Hänen rotunsa herätti muissa suurta halveksuntaa ja vihaa.

"Sinä et tuijota minua nenänvarttasi pitkin. Miksi?" Rhistel vei kätensä puuskaan ja tuijotti kääpiötä epäilevästi. Hän ei ollut todellakaan tottunut tällaiseen, eikä pitänyt siitä millaisen tunteen se toi hänen vatsaansa. Oliko tässä jokin juoni? Kenties se oli ansa? Tai sitten tämä kääpiö ei ollut järin välkky. Ja jostain syystä Rhistel tuntui kallistuvan tämän vaihtoehdon puoleen enemmän kuin muiden.

Uske katsoi haltiaa hämmentyneenä, kunnes ymmärsi - mustahaltiat eivät tainneet olla suosituinta sakkia. Mutta miksi hänen pitäisi halveksua rotua, josta hänellä ei edes ole omaa kokemusta? Mustahaltioita tulee vastaan niin harvoin, itse asiassa hän oli tainnut tavata kyseistä rotua vain kerran ennen Rhistelin tapaamista.

”Hmm? Oletkos sä sitten tehny jotaan sellasta, että pitäs kattoo pahasti?” Uske kysyi ja hymyili.
”Eihän mulla oo susta minkäänlaista kokemusta, kun en oo sua ennen ees tavannu. Siinä vaiheessa ei mun mielestä kantsi halveksuu ketään... vaikka kylhän monet haltiat muaki pahasti kattoo, vaikkeivät musta mitään tiiä. Mut ei se sitä tarkota, et mun pitäs olla samanlainen, vai mitä?”

Kääpiö alko hieman epäillä, olisiko Rhistelillä myös jotakin muuta harteillaan, rotunsa halveksinnan lisäksi. Oli hyvin harvinaista nähdä mustahaltioita, varsinkin metsässä, varsinkin, kun päällään tällä oli noin komeat vaatteet. Uske ei kuitenkaan antanut epäilyksensä näkyä, eikä sitä sen enempää miettinytkään; eihän hänellä tosiaan ollut mitään syytä epäillä nuorukaista. Haltiat olivat usein hänen mielestään erikoisia ja omahyväisiä, jolloin Rhistelin käytös ei vaikuttanut omituiselta, päinvastoin. Eivätkä kaikki mustahaltiat sääntöjä rikkoneet, vaan vain se pieni osa, joka on onnistunut mustamaalaamaan kaikki muutkin rodun edustajat.