Sadepäivän ratoksi

//Kalmista kaipailisin ~//

Elettiin alkuiltaa Huhtikuisessa Aijimeassa rankkasateen piiskatessa harmaita katuja. Lähes jokainen elävä olento oli juossut karkuun tätä yllättäen puhjennutta luonnonvoimaa, joka ei antanut armoa yhdellekään sielulle, joka ulos sattui eksymään. Tämänkaltaiset säät olivat mitä tuottavampia erilaisille juottoloille, jotka reunustivat kadun viertä seisoen ylpeästi kuin kuninkaat niiden rautatankoihin tukevasti kiinnitettyjen mainoskylttien kieppuessa villisti tuulessa. Majatalo Alakuloinen Aarnikotka ei poikennut joukosta.

 Satama-alueella sijaitseva majatalo suorastaan säkenöi elämää. Rakennus oli tilava, vaikka mukaan ei laskettu majoittamiseen nimettyjä viittä huonetta, mutta silti alakerran tavernan puoli tuntui loppuvan kesken. Baaritiski notkui siihen nojailijoista, ja huolellisesti reunoille sijoitetut tanssille keskilattian luovuttavat suorakaiteen muotoiset pöydät eivät lainkaan tyhjiksi jääneet. Jossain nurkassa joku soitti haitaria, ja juopumuksesta punoittavat kaupunkilaiset alkoivat jo yhtyä laulamaan jotain kaikille tuttua sävelmää.

 Aava piti tällaisista illoista, eikä vain niiden tuottavuuden takia. Tuon kaltaisina hetkinä ihmiset keskittyivät enemmän toisiinsa ja kiinnittivät huomionsa Aavaan ainoastaan pyytääkseen lisää juomaa tai aamulla leipurilta halvalla haettua leipää, eivätkä olettaakseen keskustelua. Lisäksi ilo oli tarttuvaa, ja hänkin tunsi mielialansa kohoavan.

 Salvia, joka yleensä oli vähintään henkisenä tukena viikonlopun iltoina, oli viime viikolla murtanut kätensä kaatuessaan alas portaita ja oli siihen vedoten jäänyt kotiin, mikä oli huolestuttanut Aavaa. Avuksi hänelle oli kyllä palkattu vuotta nuorempi (mutta ainakin kymmenen senttiä pidempi) ihmismies Conor, mutta hänen vähäisen kokemuksensa takia ei Aava uskonut miehen voivan olla kovinkaan suuri pelastus, jos jokin meni vikaan eikä hän itse kykenisi paniikiltaan ajattelemaan.

 Tähän asti kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, joten hän alkoi rentoutumaan ja endorfiinihuumassaan jopa vaihtoi muutaman sanan hymyn kera asiakkaiden kanssa.

// Paikalla ollaan o7 //

Yatai Myrskynsilmä, huhtikuu 674


Yatain laivan edellinen reissu Evegwariin oli mennyt kauniisti pieleen, kun oli käynyt ilmi, että se lasti, jonka hän oli suostunut salakuljettamaan kyseiseen kaupunkiin sisälsikin lohikäärmeenmunan. Viimeinen Yataille  jäänyt tieto oli, että kuoriutunut lohikäärmeenpoikanen oli takavarikoitu satamaviranomaisten hoiviin ja hän oli joutunut merenkäynnin mustalle listalle. Yatai oli lähtenyt hyvin nopeasti Merisiilin kanssa takaisin kohti sen kotisatamaa Ajimeaa, ja oli yhä auki mitä keikan hänelle antanut haltiasalakuljettaja ajattelisi reissun epäonnistumisesta ja hänen veljensä katoamisesta mystisesti merillä.

Yatai oli viettänyt koko päivän satamabyrokratian parissa kynsiään pureskellen. Miehistölle oli maksettu reissun palkka ja he olivat kadonneet omille teilleen. Kapteeni makasi satamassa seisovassa laivassaan kylpyammeessa ja kuunteli sateen hakkaamista ikkunaruutuihin samalla, kun tarkasteli tilikirjojaan. Evegwarin reissu oli jäänyt mukavasti voiton puolelle, mutta satamaviranomaisten vaatimat uhkasakot salakuljettamisesta ja merellisten hyökkääjien laivan kylkeen aiheuttamien vahinkojen korjaaminen kasvattivat Yatain harteille laskeutuvaa velkataakkaa yhä. Rahan vuoksi hän oli epäilyttävän lastin suostunutkin ottamaan kyytiin, mutta lastin päädyttyä viranomaisten käsiin ei ollut mitään takeita siitä, että Yatai tulisi todella saamaan luvattua palkkiota.

Jopa hänen aina mukanaan kulkeva perämiehensä Eric oli lähtenyt vapaille, joten Yatai todella oli yksin. Vaikka tilikirjan luvut näyttivät pelottavan alhaista, Yatailla ei ollut tapana vaipua synkkyyteen. Hän nousi ammeestaan muuttaen pyrstönsä jaloiksi, korjasi meikkinsä ja kietoi kapteenintakin tiukasti ympärilleen. Merihaltiaa ei ulkona rummuttava sade haitannut, mutta arvomerkeistään hän ei luopunut.

Yatai käveli hetken Ajimean hiljenneitä katuja ja valitsi sitten kapakan, jossa ei yleensä vieraillut. Alakuloinen aarnikotka kuvasti nimensä perusteella täydelliseti Yatain mielialaa, mutta sisälle astuttuaan häntä kohtasi niin iloinen ja railakas meno, että hetken hän melkein katui paikkavalintaansa. Ehkä oli kuitenkin parempi, että kapteeni ei jäisi murehtimaan huoliaan, koska ei voisi tehdä niille juuri nyt mitään. Hän sumentaisi huolensa tuopin pohjalle, iskisi mukaansa miehen tai kaksi ja pitäisi yön hauskaa. Kai hänelläkin oli oikeus irrotteluun ajoittain?

Kuten yleensä, Yatain sisääntulo herätti hieman huomiota. Hänen erikoinen ihonvärinsä ja auktoriteetistä kielivä ryhtinsä ei ikinä jäänyt huomaamatta. Yatai ei jaksanut välittää supinasta ympärillään, vaan hyppäsi tapansa mukaan baaritiskin reunalle istumaan peittäen lyhyytensä ja saatuaan tarjoilijan huomion pyöräytti pari kolikkoa pöydälle. "Minttuviiniä, kiitos", hän tilasi.

Aava

Sisään astunut nainen hämmensi ulkonäöllään ja olemuksellaan Aavaa jonkin verran. Hän koki yhtäkkisen tarpeen suoristaa jo suoraa ryhtiään entisestään ja tunsi olonsa hyvin pieneksi ja mitättömäksi. Niinpä tilauksen tullessa hän joutui räpäyttämään silmiään pari kertaa voimakkaasti yhteen saadakseen itsensä keskittymään.
"Minttuviiniä? Aivan tuota pikaa, rouva", hän sopersi ja kääntyi nostamaan viinipullon takana olevalta hyllyltä.

 Loistavaa, Aava, aivan esimerkillistä, hän ajatteli ja pyöräytti silmiään kaataessaan viiniä lasiin, selkä yhä baaritiskiä kohti. Ja juuri kun ajattelin kaiken menevän täydellisesti! Aava kokosi itsensä, kääntyi takaisin naisen puoleen ja ojensi juoman.
"Olkaa hyvä", hän sanoi kera lämpimimmän hymyn, mihin hän siinä tilanteessa kykeni. Hän nappasi rahat tiskiltä, pujotti ne tottuneesti illan tuotosta pullistelevaan vyöpussiin ja siirtyi pyyhkimään vähän matkan päästa vapautunutta paikkaa. Conorin ohi mennessään hän tönäisi tätä kyynärpäällään tuntuvasti kylkiluiden väliin, Conor kun ei ollut saanut vieläkään silmiään irti minttuviininaisesta ja oli kovaa vauhtia valuttamassa täysin hyvää olutta tuopin ohi suoraan puulattialle nopeasti kasvavaan lätäkköön.
"Siivoatkin jälkesi, hunsvotti", Aava kiusoitteli puhdistaessaan tiskiä, "vähennän tuon palkastasi, toivottavasti lampi oli sen arvoinen."

 Conor kiiruhti oitis hakemaan moppia yläkerrasta. Conorin tapana oli koheltaa eikä hän omannut kovin hyvää keskittymiskykyä, mutta oikeastaan Aava piti tuosta ruskeatukkaisesta, vihreäsilmäisestä hujopista. Hän oli hauskaa seuraa ja taitava asiakkaiden kanssa eikä hän ennen kaikkea vieroksunut työtä. Aava päätyi siihen lopputulokseen, että hänen pitäisi ehdottaa Conorin palkkaamista vakituiseksi apulaiseksi.

 Nämä ajatukset keskeytyivät nelissäkymmenissä olevan jämerän miehen tilatessa uuden tuopin. Mies haisi vahvasti alkoholille ja puheesta sai vain vaivoin selvää, joten Aava näki vain yhden vaihtoehdon:
"Anteeksi, sir, mutta en voi enää myydä teille."
"Mitöh?"
"En myy teille enää olutta, sir."
"MITÄH?"
"Viimeisin tuoppinne oli laskujeni mukaan kahdestoista. En myy teille enää", Aava keräsi kaiken rohkeutensa ja lisäsi näennäisen uhmakkaasti, "alkakaahan kalppia." Hän näki miehen silmissä olevan raivon hänen nostessaan ja puristi silmänsä tiukasti kiinni peläten, että mies löisi häntä. Hetken ajan hän pidätti hengitystään ja tunsi, kuinka hänen pieni sydämensä läpätti hänen rinnassaan, kuin olisi pakoon juoksemassa.

 Hän raotti vasenta myrskynharmaata silmäänsä ja tunsi huojennuksen aallon kulkevan lävitseen. Hän jäi tuijottamaan miehen perässä kiinni paukahtanutta ovea.

Yataille viinin kaatanut tarjoilijatyttö vaikutti herttaisen ujolta, mutta tällä ei selvästikään näyttänyt olevan näin kiireisenä iltana aikaa vaihtaa muutamaa sanaa kaupungin juoruista ja siitä, mitä oli tapahtunut viimeisen kuukauden aikana kun Yatai oli ollut merillä. Satamakapakat olivat mitä parhaimpia tiedonlähteitä ja suurin osa bisneksistä hoidettiin niiden kattojen alla satamatoimiston sijastan. Jos joku etsi kyytiä tai kuljettajaa lastilleen, hän löysi helpommin laivan itselleen kapakasta kuin toimistosta.

Kun alkoholin lämpö valui hitaasti Yatain sisuksiin, hän loi ensimmäisen kunnon silmäyksen saliin baaritiskin päältä. Katon rajassa kituuttavat öljylamput tupruttivat valoaan pöytien ylle, jossa riehui kaikin puolin tavallisen näköisiä tuopinkuluttajia. Yatai oli riisunut hattunsa ja harkitsi juuri nousemista ja itsensä esittelemistä likellä seurustelevalle hieman paremmalle seurueelle, ennenkuin salin hälinän hiljensi meteli ovelta. Oven paiskauksen siivittämänä sisään astui teräväkatseinen haltia seuralaisten kanssa, joiden kaikkien koko olemus kertoi heidän olevan roskajoukkoa. Rahaa kyllä riitti, mutta sen hankintakeinot olivat hieman epäilyttäviä - tästä kertoivat korvissa kiiluvat kultarenkaat ja kiiltävät tikaririvistöt vyöllä ja miekan kahvoille lasketut kädet. Paremman pöydän väki nyrpisti nenäänsä tulijoille ja kapakan pahimmat metelöijät sulkivat suunsa.

Yatai valahti kalmankalpeaksi, kaatoi hätäännyksissään pikarinsa ja hyppäsi tiskin taakse kyyryyn välittämättä hiukkaakaan henkilökunnan katseista. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja yritti rauhoittaa kiihtyneen hengityksensä. Ei voinut mitenkään olla sattumaa, että hänen laivalleen lohikäärmeen salakuljetettavaksi antanut taho olisi tullut juuri tähän kapakkaan. Jonkun oli täytynyt nähdä hänen lähtevän laivaltaan... Merihaltia oli avuton kaikkialla muualla kuin meren lähellä.

Paikalle saapunut öykkärihaltia otti tietenkin suunnakseen tiskin, ja juuri sen kohdan, jonka takana Yatai istui tuijottaen ylös. Tulija paiskasi Yatain kaataman pikarin lattialle ja vaatimalla vaati tarjoilijaa luokseen äänensävyllä, joka kertoi Yataille, että hän ei ollut paikalla etsimässä kapteenia onnitellakseen tätä hyvin hoidetusta keikasta.

Aavan silmät suurenivat öykkärijoukon tullessa sisään. Pelkästään heidän olemuksensa huusi (tai pikemminkin kirkui) suurta vaaraa. Tytön teki mieli ottaa jalat allensa. Tiskiä pyörivällä liikkeellä pyyhkinyt käsi oli pysähtynyt ja Aava tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin tiskin päälle osittain kumartunutta ylävartaloaan. Minttuviininaisen äkillinen hyppääminen tiskin samalle puolelle täytti hänet huolesta, sillä naisen kasvoilla oli Aavalle lapsuudesta hyvin tuttu sävy. Ainoastaan pelko näytti tuolta. Tämän joukon kanssa ei olisi leikkimistä, se ei jäänyt epäselväksi.

   Lasipikari lensi lattialle ja kuului sirpaleiden sydäntäsärkevä helinä, sen seurana ilman täytti painokas, uhkaava miesääni. Aava toivoi sydämensä pohjasta, että Conor tulisi vastaamaan tähän melkein halveksivaan kutsuun, mutta miestä ei näkynyt missään. Aava olisi nyt yksin pelkonsa kanssa. Hitaasti hän nosti selkänsä suoraksi ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta mitään ei tullut. Kurkussa tuntui painavan jokin, aivan kuin kivenmurikka tukkisi reitin, josta äänen piti tulla. Hän nielaisi kuuluvasti ja yritti uudestaan.

 "Mitä saisi olla, sir?" hän kysyi ääni käheänä, niin, että sanat tuskin kuuluivat.

//Suo anteeksi lyhyys ja sisällöttömyys, tuli hieman kiire//

Tiskille saapunut haltia oli Seyrdan, koko elämänsä ihmisten parissa kasvanut rikollismestari, jota ei erottanut ihmisseuralaisistaan mikään muu kuin terävänä esiin pilkottavat korvankärjet. Kaikista kansansa tavoista hän ei sentään ollut luopunut. "Viinä. Talon parasta", hän sanoi luokseen tullelle tarjoilijatytölle, joka näytti siltä, kuin olisi nähnyt karhun. "Eikö täällä ole ketään kokeneempaa? Tyttöpieni näytät siltä, että kaadat ohi lasin senkin vähäisen litkun mitä teidän säälittävästä kuppilastanne löytyy", hän pisti.

Haltia kumartui nojaamaan tiskiin ja loi hitaan silmäyksen ympäri majataloa. Muu salissa tuoppejaan hörppivä väki loi pälyileviä silmäyksiä joukkoon, mutta Seyrdan ei nähnyt heidän joukossaan mitään, mihin hänen huomionsa olisi kiinnittynyt. Sen sijaan kun hän käänsi katseensa takaisin tiskiin hoputtaakseen juomaansa, hänen silmänsä äkkäsivät tiskillä lojuvan hatun paikassa, johon Yatain oli sen vain hetkeä aikaisemmin laskenut. "Kas vain, taidan sittenkin olla oikeassa paikassa", hän hymähti.

Yatai painautui tiukammin lasirivejä vasten tiskin takana.

Pelko vaihtui nopeasti kiukkuun, jopa halveksuntaan. Aava puraisi alahuultaan niin kovaa, että rautainen veren maku tulvahti suuhun. Puraisu teki tehtävänsä, vaikka kipeää tekikin. Aava ei sanonut sanaakaan puolustaakseen itseänsä tai työpaikkaansa. Silti kipu ei estänyt häntä kiroamasta häntä Helvettiin Chiman seuraksi. Kukaan, ei sitten kukaan, ei ollut Aavan mielestä oikeutettu arvostelemaan tytön taitoja täysin ilman näyttöä omasta osaamisestaan.

 Aava siirtyi muutaman askeleen päähän käyden hyllyä läpi katsellaan. Huomatessaan etsimänsä pieni hymynkare ilmestyi hänen suupielilleen ja hän kurkotti nostamaan kaapin ylimmältä hyllyltä pulloa, joka tosiaan oli hyvin hienoa viiniä. Salvian omasta kokoelmasta. Kyllä hän tiesi, että tulisi kuulemaan kunniansa teostaan vanhalta naiselta, mutta Aava vaan koki vastustamatonta halua osoittaa, ettei hän mikään typerä maalaistollo ollut. Sitä paitsi, hän kyllä hyvittäisi pullon kaksinkertaisena kasvattiäidilleen.

  Hän kaatoi viiniä vakain käsin pikariin astellessaan vakain, itsevarmoin askelin öykkärimiehen kohdalle. Puristaen viinipullon kaulaa toisessa kädessään hän ojensi pikarin miehen eteen hymyillen hymyllä, jonka joku olisi voinut tulkita voitonriemuiseksi. Hän kääntyi kannoillaan ja kirosi hiljaa sitä, miten ylpeys meni itsesuojeluvaistonkin edelle.

Seyrdan otti viinin vastaan sormenpäillään varomasta koskemasta lasiin samasta kohtaa, jota tarkjoilijatyttö oli koskettanut. Hänen kasvoillaan oli suorastaan nyrpeä ilme, ja ainoa kiitoksen ele oli tiskille pyöräytetty kiiltävän puhdas hopeakolikko.

Ei viinissä ollut moittimista, haltian oli vain näytettävä kaikille ympärillä olevilleen, että hänenellä oli valtaa niin paljon, että hän voisi kommentoida mitä tahansa kuten mielensä teki. Tämä viini oli kertakaikkisen erinomaista, huolellisesti pitkään kypysynyt ja raikkaan hedelmäinen. Seyrdan kuitenkin laski pikarin käsistään paheksuvan ilmeen kera.

"Tyttö hei, älä karkaa", hän sanoi selkänsä kääntäneelle tarjoilijalle määräävästi. Hän käänteli tiskiltä poimimaansa kapteeninhattua käsissään merkitsevästi. "Varmasti näit mihin tämän hatun omistaja, kaunis kapteeni katosi? Hän oli täällä aivan hetki sitten, eikös?" hän tivasi.

Aava ei tiennyt mitä vastata. Hän tunnisti hatun omistajan kyllä, eikä asia oikein kuulunutkaan hänelle, kaiken lisäksi valheella ei hänen kokemuksiensa mukaan ollut kovin pitkiä jälkiä. Mutta silti... Minttuviininainen oli selkeästi hätääntynyt. Hänen lapsuutensa takia hän tiesi, miltä tuntui pelätä, eikä hän halunnut olla syy kenenkään muun kärsimykseen. Niinpä hän teki päätöksensä. Nyt pitäisi toimia itsevarmasti.

 Hän peitti kädellään viinin maksuksi annetun kolikon ja veti sitä itseään kohti hitaasti, kuin samalla ankarasti miettien. Hän istahti baaritiskin reunalle ja heilautti valkeat kutrinsa olkansa yli. "En ole täysin varma, sir, sillä kuten näette, ilta on ollut sangen hektinen. Muistelisin kuitenkin hänen lähteneen jo jokin aika sitten. Puhui kai jotain äkillisestä halusta lähteä merille", tyttö lirkutteli valheen sulavasti suustaan.

 Juuri kun hän sai tämän suustaan, Conor lönkytteli alas tavernaan mopinhakureissultaan. Hän pysähtyi hölmistyneenä huomatessaan tunkeilijan puolella, johon ei yleensä koskaan laskettu ketään henkilökunnan ulkopuolelta. "Sinä valitat muutamasta ohimenneestä oluttipasta, mut sullahan on täällä ihan omat vieraatkin!" Conor hykersi kovaan ääneen osoittaen tiskin taakse kyyristynyttä naista.

 Aavan kasvot valahtivat kalpeiksi ja häntä heikotti.

Varovaisia uteliaita katseita baaritiskillä keräillyt haltia olisikin kenties uskonut tarjoilijatytön hänelle antaman vastauksen, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä epäilläkään tämän sanoja. Työntekijöitä kiinnosti usein pelkkä runsaan tipin saaminen, joten he kertoivat hyvin mielellään kaikki kystyt menemiset ja tulemiset. Ja jos kerran tämä tarjoilija ei osannut kapteenin olinpaikasta kertoa sen tarkemmin, pienen kyselykierroksen jälkeen Seyrdan saisi kyllä senkin selville.

Mopin kanssa varustautunut toinen työntekijä kuitenkin säästi haltian etsimistyöltä osoittelullaan tiskin taakse. Seydan painoi käsissään pyörittelemänsä hatun omaan päähänsä ja kumartui hänelle lirkutelleen tytön oli kurkkaamaan tiskin taakse, ja siellähän hänen etsimänsä henkilö nököttikin, yrittäen muuttua näkymättömäksi pullojen sekaan hätääntynyt ilme kasvoillaan. "Jos hän kerran lähti, niin aika nopeasti taisi palata takaisin. Taidatte voida ottaa sen imarteluna vaatimatonta kapakkaanne kohtaann", haltia sanoi ja keikautti itsensä työntekijöistä huolimatta hänkin itsensä tiskin toiselle puolelle. "Arvon kapteeni, meillä olisi teille hieman kahdenkeskistä puhuttavaa yläkerrassa", hän sanoi luoden ensimmäisen hymyn koko läsnäolonsa aikana.