Puhdistus verellä ja tulella

//Kalmista tänne päin.//

Dukran

Dukran teroitti kirveensä terää nuotion lepattavassa valossa. Hänen katseensa oli keskittynyt vain kuluneen kirveen terään. Se oli nähnyt parhaat aikansa jo vuosia sitten, ja tammesta veistetty pitkä kahva oli tahriintunut pysyvästi verellä. Tämä kirves oli kuitenkin Dukranin luotettavin kumppani, ja hän halusi tulla haudatuksi uskollinen ystävä rinnallaan.

"Komentaja?" Kalju mies lähestyi Dukrania kunnioittavasti päätään nyökäten. Mies oli nimeltaan Kyrab. Luotettava mies, peloton. Taistelut olivat jättäneet jälkensä tuohon mieheen kaikkine arpineen. Kyrab oli rujo, lihaksikas ja hiljainen. Puhui vain tarvittavan, siitä Dukran piti.
"Joko hevoset on juotettu?" Dukran kysyi käheällä äänellään, nostamatta katsettaan kirveestään. Hän halusi jatkaa matkaa. Heillä oli vielä matkaa kuljettavanaan, ja hänen kirveensä janosi verta.
"On, voimme jatkaa matkaa pian." Kyrab nyökkäsi ja ojensi viiniruukun komentajalleen. Dukran keskeytti työnsä kirveensä parissa hetkeksi ja otti pitkän huikan ruukusta.
"Onko mitään merkkejä niistä mustista apinoista?" Dukran kysyi vielä nostaen kirveen takaisin silmiensä alle.
"Ei vielä. Saatte tiedon heti kun jotain ilmaantuu."
Dukran nyökkäsi lyhyesti, ja Kyrab marssi takaisin telttojen luokse. Dukran kokeili kirveensä terää peukalollaan. Vanhaksi kirveeksi se oli edelleen terävä. Kulunut ja kolhuilla, mutta eihät se käytännössä mitään haitannut. Dukran nosti kirveen hartioilleen, nousi jaloilleen ja marssi kohti telttoja.

Dukran oli aina ollut suurikokoinen. Hän oli pitkä ja harteikas mies, jonka kasvot olivat sotakirveen veistämät. Tummat arvet juoksivat hänen parkiintunella ihollaan, toisesta korvasta puuttui lehti kokonaan, ja hänen nenästään puuttui pää kokonaan, saaden kaksi sierainta näyttämään rumalta, epämuodostuneelta käärmeen nenältä. Mutta hän ei ulkonäöstään välittänyt. Miksi olisi pitänyt, hän oli kuninkaan mies viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hän palvelisi maataan ja tulisi antamaan henkensä oman rotunsa vuoksi.
Dukran pysähtyi telttansa eteen. Sen suu aukolla oli seipäänpäähän ripustettu mustahaltian pää. Dukran tuijotteli irtonaista päätä jonka kasvot olivat vääntyneet kuolonkouristukseen ja hymyili itsekseen. Jokainen pää seipäässä oli yksi syöpäläinen vähemmän.
"Valmistautukaa lähtemään liikkeelle, teltat kasaan ja hevosille!" Dukran huusi ja leiriin tuli liikettä. Miehet niputtivat telttoja kasaan nopeasti, satuloivat hevoset ja kuormasivat juhdat. Kukaan ei uskaltaisi viivytella Dukranin komennossa. Julma kenraali piti siitä huolen. Jokainen mies oli seurannut tätä miestä uskollisesti siitä saakka kun kuningas pyysi Dukrania eroamaan joukoistaan. Väkivaltainen mies ei voinut kieltäytyä kuninkaansa pyynnöstä, mutta tämä ei koskaan lakannut palvelemasta kuningastaan. Vaikkakin kuninkaan pyytäessä Dukrania eroamaan, ainoa henkilö jolle sekopäinen kenraali saattoi vastata teoistaan käänsi hänelle selkänsä. Nyt verenhimoinen kenraali saattoi johtaa omaa, täysin mielipuolista ristiretkeään aivan rauhassa, uskollisuuttaan selkänsäkääntäneelle kuninkaalleen vannoen, ilman mitään rajoituksia.

Lilium

Lilium oli yrittänyt pysäyttää häntä kohti joka suunnasta lehahtaneen heittoveitsien parven nostattamalla maan tomun patsaaksi eteensä, mutta yrityksistä huolimatta moni niistä osui kohteeseensa ja lävisti hänen ihonsa saaden mustan veren valumaan pisaroittain kuivaan maahan. "Odottakaa!" Lilium huusi haltiakielellä silmät pelosta suurina. Hän nosti kätensä ilmaan rauhan merkiksi ja yritti laskea ja tunnistaa kitukasvuisten puunrunkojen ja oranssien hiekkakivien taakse piiloutuneita vastustajiaan. He olivat mustahaltioita ja päästä varpaisiin aseistettuja. Heittoveitsien pintaan oli kaiverrettu heikkoja riimuja, jotka kalvoivat demonin siskaluja polttaen kuin jää. Minä kuolen tähän, Lilium ajatteli, sydän pakokauhusta hakaten. "Rauha, en tahdo teille pahaa! Poistukaa nyt, niin en vahingoita teitä!" Kivien takaa kuului hiljaisia huvittuneita tuhahduksia. "Sinä et pystyisi edes kaivamaan omaa hautaasi, demoni. Kerro yksikin syy, miksi emme lopettaisi kurjaa elämääsi tässä ja nyt."

Liliumin bluffi ei mennyt läpi. Mustahaltiajoukolle oli jo käynyt tilannetta edeltävän takaa-ajon aikana selväksi, että demoni ei ollut täysissä voimissaan. Miten Lilium mukapysyisi kasvattamaan kasveja rutikuivalla aavikolla! Hänen tarvitsisi pysähtyä imemmään vettä kovan maan syvyyksistä, joka veisi tovin jos toisenkin, eikä hänelle oltu annettu tilaisuutta magian keräämiseen. Hänen yksinkertaiset maaloitsunsa olivat säälittäviä ja ainoa mihin tämä mahtava ylpeyden demoni pystyi oli nostaa hiekkaa ja laskea se jälleen alas.

Kuka tahansa muu olisi varmasti teloittanut yksin aavikolla kulkeneen demonin heti tilaisuuden tullessa, mutta Liliumkin tiesi, että mustahaltiat olivat erilaisia. Tälläkin hetkellä Lilium saattoi tuntea häntä ympäröivien taistelijoiden sisältä hehkuvan tumman auran, joka vahvisti kuulopuheet siitä, että mustahaltiat todellakin turvautuivat yhä nykyänkin demonisiin voimiin. He tiesivät kyllä kuinka demonien kanssa tulisi toimia; ei ollut sattumaa että heidän heittoveitsensä olivat koristeltu kymmenin riimumerkein.

Lilium veti hänen olkapääsä lävistäneen veitsen ulos irvistäen. Hänen sormissaankin veitsi poltteli yhä, ja hänen oli pakko antaa sen pudota holtittomasti mahaan sen sijaan että olisi pystynyt viskaamaan sen arvokkaasti pois. Kun ylpeyden demoni menettäisi ylpeytensä, hän kuihtuisi olemattomiin. Tässä nolossa tilanteessa Lilium saattoi tuntea oman demonivoimansa ottaneen kovan kolauksen, eikä mustahaltiataistelijoiden mielissä ollut mitään kosketuspintaa, jotta demoni olisi voinut imeä heistä ylpeyttä vahvistuakseen.

"Mustahaltiat eivät ole vieraita demonin voimille", Lilium sanoi yrittäen olla kuulostamatta hengästyneeltä. Muratit hänen sarvissaan olivat kuihtuneet ja varisseet pois. "Kertokaa tehtävänne, soturit. Ehkä minusta voi olla teille apua."

Dukran

''Vauhtia!'' Dukran karjui käsitellen kovakouraisesti hevosensa suitsia. Elikko rääkyi sotakenraalin kiskoessa suitsista ja pakottaen eläimen laukkaan lyöden sitä kirveensä varrella lautaselle. Kyrab ratsasti hänen vierelleen. Hiekka pöllysi hevosten kavioiden jäljessä ja kylmä viima piiskasi haarniskoituneita ratsastajia.
"Kuinka pitkälti vielä?" Dukran tiukkasi sotilaalta jo käänsi pikaisesti katseensa tähtiin.
"Olemme perillä puolilta päivin. Kaksi tiimaa aamunkoiton jälkeen jos etenemme pysähtymättä.'' Kyrab vastasi.
''Siispä me emme pysähdy. Jokainen hetki kun ne sekasikiöt asuttavat maata myrkyttää sitä. Ketään, kuka voi kantaa miekkaa ei jätetä henkiin! Ei naista, ei lasta, ei ketään!!'' Dukran piiskasi hevostaan kovemmin joukkojen hurratessa hänen jäljessään.

Dukranin korvissa soi kuninkaan puhe, jonka tämä oli pitänyt joukoilleen jotka olivat ensimmäistä kertaa lähteneet sotaan mustahaltioita vastaan. Mustahaltiat olivat salakuljettaneet barceliin oman rotunsa edustajia saastuttamaan kaupunkien reunamia varastelulla, valehtelulla, kavalluksilla ja murhilla. Ja tehkää heille selväksi: Barcelissa emme hyväksy heitä. He myrkyttävät kaupunkimme, maan jolla asumme, ilman jota hengitämme. Vangitkaa jokainen rikokseen ryhtyvä, ja tappakaa jos he vastustelevat. Menkää kunnialla sotilaat, tehkää kuninkaanne ylpeäksi!

Dukran ei unohtaisi puhetta koskaan. Hän myöhemmin kuninkaansa pyynnöstä jätti joukkonsa, mutta Dukran oli varma, että vaikka pyyntö tuli hänen kuninkaansa huulilta, oli hänen hallitsiansa pakotettu tähän toimeen. Dukran oli menestynein sotilas, myöhemmin kenraaliksi ylennetty hänen saavutuksistaan. Hän oli nostanut satoja päitä pylväiden päähän kaupunkien ulkopuolelle. Hän oli melkein onnistunut työssään ennen kuin.... Dukran pudisteli päätään. Hän hankkiutuisi eroon näistä demonin lapsista ja tekisi kuninkaansa ylpeäksi. Kun näitä elämänhäpäisijöitä ei olisi hengissä enää yhtäkään, käärme hänen kuninkaansa korvalta katoaisi, ja hänet otettaisiin vastaan palatsissa torvien soidessa, ihailtuna ja ylistettynä. Hän tulisi nousemaan kuninkaallisten joukkojen marsalkaksi!

"Sopimus, jonka vastapainona on vain oman henkensä pitäminen ei ole kaikkein motivoivin", mustahaltia rohkeni astua esiin suojastaan tiedostaen, että Lilium ei olisi uhka. Riimut satuttivat aina pahasti demonia eikä Lilium pystynyt parantamaan itseään samalla tavoin kuin tavallisten aseiden leikatessa hänen ihoaan. "Itseasiassa voisimme kyllä kaivata auttavaa käsiparia. Tunnetko Dukran Verikirvestä? Vastineeksi avusta voimme auttaa sinua pääsemään kulkemaan tasangon läpi rauhassa ilman että mutu joukot häiritsevät kulkuasi."

Lilium kaivoi viimeisen veitsen sisältään ja tuijotti mustahaltiakomentajaa happamasti. Tämä oli pukeutunut parkittuun verenpunaiseen nahkahaarniskaan, jonka päälle oli kiedottu niin pitkä huivi, että se peitti hänen hartiansa, päänsä ja riitii vielä viitaksi hänen ympärilleen. Haltian silmät loisivat kuin kaksi jääkimpaletta ainoana valopilkkuna mustan ihon rinnalla. "Ette tekään puolestanne herätä suurta luottamusta hyökätessänne kimppuun riimujenne kanssa." Haltiakomentaja naurahti ja Lilium saattoi nähdä hänen leveän virneensä huivinkin takaa. "Nämä tasangot ovat täynnä demoneita ja meille on tullut jo tavaksi napata jokainen vastaantuleva paholainen ja upottaa niiden voima tikareiden riimuihin. Sinä olitkin hieman sitkeämpi paholainen, anteeksi jos erehdyin luulemaan sinua eksyneeksi spektraaliksi."

Raivo kiehahti Liliumin sisällä ja jos hänellä olisi vain ollut pisarakaan vettä, hän olisi kasvattanut pitkät juuret, jotka olisi tunkenut suurisuun jokaisesta ruumiinaukosta sisään ja repinyt tämän kappaleiksi. Pelkkä Chiman oikku pelasti tämän joukon kammottavalta kuolemalta.

"Miten on, pieni demoniystäväni? Ojentaisitko auttavan kätesi hetkeksi, vai saanko jälleen uuden demonivoiman kyllästämän riimun veitseeni?" mustahaltia virnisti astuen lähemmäs. Hän ojensi kätensä. "Eldynn Myrskykäärme, hopeanuolten komentaja."

Lilium ei tarttunut syöttiin. Hän huomasi hyvin miehen hansikkaaseen raapustetun riimun, eikä edes haluaisi tietää, mitä tapahtuisi jos hän kättelisi tätä. Hän suoristi selkänsä otsa ärtymyksestä rypyssä ja yritti uskotella itselleen, että hän halusi vapaaehtoisesti auttaa tätä seitsemän miehen joukkoa estääkseen ylpeyttänsä kokemasta toista kolausta.

"Luulen että näin kohteenne kaksi päivää sitten. Ihmisten sotajoukko-osasto, jonka komentajana oli mustalla orilla ratsastava ylpeä mies. Hyvin herkullinen, vaikka en jäänytkään ihmettelemään asiaa sen enempää. Heillä oli mukanaan sotilasmaagi", Lilium kertoi. Jos hän vain saisi hieman vettä, hän oli varma, että saisi aikaan kunnon vastuksen tälle haltiajoukolle, jos he yrittäsivät vielä jotain temppuja. "Voin opastaa heidät hänen luokseen ja kampata miehen hevosen köynnöksillä. Loppuun asti saatte selviytyä itse." Eldynn veti kätensä pois ja vaihtoi lyhyen katseen miestensä kanssa saadeen hyväksyviä nyökkäyksiä. "Asia sovittu, demonineito. Etsimme joukon ja hiomme tarkemman suunnitelman kun näemmä joukkojen kunnon. Yön pimennossa leiriin hiippaileminen ei ole juttu eikä mikään. Alar meitä seuratkoon", hän sanoi varmistaen asevyönsä kireyden. "Koita pysyä perässä!" hän huikkasi ja hetkessä hopenuolet säntäsivät hänen peräänsä liikkuen kivikossa voi käärmeet. Lilium kirosi ja ryntäsi heidän peräänsä.

Dukran

Mies piiskasi hevostaan säälimättä. Kuolaimet olivat painuneet syvälle sen poskiin ja valkoinen kuola valui sen huulilta hiekkaan. Dukran oli ainut joka pystyi ratsastamaan villillä orilla. Se oli tuotu kuninkaan talleille kesytettäväksi, mutta sotilaat eivät saaneet kuumapäistä hevosta haltuunsa. Dukranin välinpitämättömyys eläimen jaksamiseen tai kipuihin oli viimein väsyttänyt orin, joka vastentahtoisesti taipui miehen tahtoon ja antoi tämän ratsastaa.
"Komentaja!" Kyrabin ääni kuului hänen takaansa.

Dukran veti suitsista. Hevonen rääkäisi painaen takajalkansa hiekkaan pysähtyäkseen. Ori loikkasi vielä hieman eteenpäin ja vikuroi kovakouraisissa otteissa potkaisten takajaloillaan ilmaan muutaman kerran. Dukran pysyi satulassa ja kiskoi suitsista pakottaen hevosen turvan sen rintaa vasten ja potkaisi sitä kannuksillaan kylkeen. Hevonen pärskähti tyytymättömästi mutta lopetti venkoilunsa. Kyrab ratsasti komentajansa viereen.
"Pöllö on palannut." Kyrab nyökkäsi kallioiselle rinteelle. Harmaa ratsu ratsastajineen laukkasi alas rinnettä. Dukran ratsasti tiedustelijaa vastaan. Pöllö oli pieni kokoinen, nuori mies jonka silmät vetivät vertoja petolinnuille. Dukran ei ollut koskaan vaivautunut kysymään nuorikon todellista nimeä, sillä ei hän miehen nimellä mitään tehnyt. Hän tarvitsi vain tämän silmiä.
"Mitä näit?" Dukran puhui matalalla äänellä sivummalla joukostaan. Tiedustelijoiden uutiset eivät aina olleet mieluisia ja Dukran oli kokemuksesta ymmärtänyt että joukoille kannatti antaa vain heidän haluamaansa tietoa. Hyvä moraali oli tärkeämpää kuin totuus.

"Heidän leirinsä ei ole kaukana, vanhuksia, naisia ja lapsia." Pöllö selitti pälyillen ympärilleen. Raivostuttava tapa.
"Sehän on hyvä?"
"Niinhän sitä voisi luulla, eikö? Vaan kovin epänormaalia. Missä ovat kaikki nuoret miehet, sotilaat? Meitä todennäköisesti odottaa väijytys."
Dukran kohotti kulmiaan. Salamurhaajat järjestävät väijytystä? Kukapa olisi uskonut.
"Tiedätkö missä väijytys on?" Dukran kysyi ja Pöllö pudisteli päätään. Kenraali mietti hetken, nyökäten sitten. "Hyvä, liity muihin nyt."

"Kyrab!" Dukran komensi miehen luokseen.
"Sinä otat puolet joukoista. Pöllö epäilee väijytystä, joten me jakaudumme. Te jatkatte kylää kohti, minä otan loput, ja me kierrämme sivulle. Väijytyksen sattuessa toisen joukko todennäköisesti ehtii kylään, kun toinen hoitelee väijytyksen." Dukran selitti miehelle, joka nyökkäsi kuuliaisesti.
"Aysel suojelkoon tehtäväämme." Dukran laski kätensä Kyrabin olalle ja lähti kokoamaan omaa ryhmäänsä.

Eldynn pysähtyi äkisti ja antoi merkin takanaan seuraaville salamurhaajille, jotka piiloutuivat nopeasti kivikkoon. Lilium ei nähnyt, mutta saattoi aistia, kuinka kauempana liikkui ihmisolento. "Tiedustelija", Eldynn sanoi Lilumin kyykistyessä tämän viereen. " Suunta on oikea", hän jatkoi. Tietysti oli, Lilium tuhahti. Luuliko tämä kuolevainen että mahtavat demonit useinkin erehtyvät suunnasta?

Tiedustelijana mentyä hopenuolten joukossa syttyi lyhyt neuvonpito. He kaikki olivat jo avanneet ihmisten kohteen, joten liika viivyttely tai yksikin virhe voisi maksaa koko pakolaisleirin hengen. Nyt oli toimittava oikein ja oltava askeleen vihollistaan edellä.

"Tavoitteena on kaksoisväijytys", hän selitti enemmän Liliumille kuin miehilleen. "40 sotilasta pyrkii yllättämään ihmiset. Leiri on tyhjä sotilaista, ihmiset kyllä ymmärtävät juonen, varsinkin kun ainoa järkevä reitti leiriläisille on paeta solaan. He odottavat väijytystä kallioiden päältä, luullen olevansa nokkelia samalla kun mustahaltiasotilaat iskevät heidän selustaansa. Meidän tulisi saada ihmisten johtajan pää jo ennen taistelua; jos Dukran heiluu kirveensä kanssa joukkojensa johdossa, meidän mahdollisuutemme näyttävät huonoilta vaikka ihmiset haukkaisivatkin syötin."

Dukran

Kyrab ohjasi sotilaat kohti leiriä kuten hänen komentajansa oli käskenyt. He tiesivät odottaa väijytystä, joten miehet olivat tavallista valppaampia. Dukran jättäytyi omien miestensä kanssa jälkeen.
"Odotamme kunnes heidän hevosiaan ei enää kuulu. Sitten liikumme." Dukran ilmoitti miehilleen heilauttaen satulassa roikkuneen kilven selkäänsä. Ilma oli tyyni, kuin taivas olisi pidätellyt hengitystään. Jopa Dukranin hevonen seisoi hiljaa paikoillaan. Se aavisti kireän ilmapiirin ja pysyi vaiti.

KUn kavioiden äänet vaimenivat, Dukran potkaisi hevostaan kevyesti kylkiin ja johdatti joukkonsa kallioille. Kenraali halusi kohdata sotilaita. Naisten ja lasten surmaaminen oli helppoa. Ne olivat heikkoja, mutta sotilaat... Sotilaan surmaaminen vaati taitoa ja voimaa. Dukran tunsi sydämensä kiihdyttävän sykettään. Hän oli innoissaan.

Haltiat vaipuivat paikoilleen kun huomasivat, että ihmisten sotajoukko jakautui kahtia. Eldynn ei ollut voinut arvata, mikä oli Dukranin suunnitelma, mutta kaikki viittasi siihen, että ihmiset olivat kuin olivatkin nielaisseet ainakin syötin ensimmäisen osan ja valmistautuivat omalla väijytyksellään hantioiden väijytystä vasten.

"Ilmiselvää", Lilium pöyhkeili. "Dukran lähettää etujoukkonsa hyökkäämään leirin kimppuun, ja kun leiriläiset pakenevat solaan, he tietävät, että todellinen hyökkääjä aikoo hyökätä heitä selkään. Kun haltiasotilaat näyttävät itsensä, loppupuolisko hänen joukoistaan väijyttää väijyttävät ja Dukranin joukot saartavat haltiat." Lilium nojasi taaksepäin suureen kiveen ja tutkiskeli Eldynnin ja muiden hopenuolten miettiviä ilmeitä. "Joten", hän jatkoi. "Mitä aiotte?"

Eldynn hymähti. "Mitä me aiomme", hän korjasi. "Viimeksi kun tarkistin arvon demoni oli lupautunut auttamaan." Mies korjasi huivihuppunsa asentoa ja kyykistyi joukkojensa puoleen. "Hämärä alka alaskeutua. Tarvitsemme harhautuksen. Ithian ja Lewithe, te teette harhautuksen", puhutellut miehet antoivat magiansa välähtää ilmassa, mikä kertoi Lilumille, että kyseessä oli mieli- ja tulimaagi. Odotettavissa oli siis valtavia illuusioita. "Lilium, me iskemme suoraan Dukranin kimppuun. Tärkeintä on saada hänen valtava sotaratsunsa ensin pois pelistä, sinuna pysyisin myös hänen sotakirveensä ulottuvilta. Tässä", hän sanoi ojentaen Liliumille vesileilin. "Kun ensimmäisen ihmisen veri läikkyy, saat varmasti siitä lopun tarvitsemastai vedestä?" Lilium valahti kalpeksi, mutta nyökkäsi kuitenkin. "Tietysti", hän sanoi. Ei, Lilium ei ollut koskana aikaisemmin käyttänyt veren vettä magiansa pohjana, eikä hänellä ollut aavistustakaan kuinka eläinperäinen vesi toimisi hänen kasviensa kanssa...

Hopeanuolet olivat kuitenkin jo rynnänneen hämärtyvään iltaan kohti omia paikkojaan. "Valmiina", Eldynn kuiskasi Liliumille lähtien hitaasti etenemään kohti Dukranin sotajoukkoa. Ei kulunut kuin hetki, kun heidän sivustaansa leimahti palavien soihtujen joukko ja etäinen kavoiden kopina täytti ilman. Mielimagiaa, Lilium tunnisti näyn harhaksi ja toivoi, että Dukranin sotilasmaagi ei olisi hänen kanssaan. "Nyt!", Eldynin kuiskaus jäi soimaan ilmaan.

Dukran

Kevyt loppuyön tuulahdus pyyhkäisi nDukranin ja häntä seuraavien sotilaiden ylitse. Kukaan ei sanonut mitään. Edes kenraalin hevonen ei vikuroinut. Se oli aivan hiljaa ja askelsi rauhallisesti Dukranin ohjaamaan suuntaan. Vain sen kyljet värisivät jännityksestä Dukranin jalkoja vasten. He kaikki olivat jännittyneitä. Paitsi Dukran. Kenraalin epämuodostuneilla kasvilla väreili vääristynyt hymy. Hän oli innoissaan. Mustahaltiat olivat koko ajan lähempänä, hän tunsi sen veressään.

Yksi Dukranin sotilaista huudahti kun kymmeniä soihtuja ilmestyi pimeään. Keltainen valo lepatti kevyesti,. ja Dukranin silvottujenm kasvojen ilme heijasteli hänen mielipuolisuuttaan avoimesti. Siinä niitä nyt oli. Odottamassa häntä, valmiina kuolemaan. He olivat kaikki aivan paikoillaan. Edes hengityksen ääni ei rikkonut hiiljaisuutta, kuin koko maailma olisi sen hetken pidätellyt hengitystään. Dukran puristi kirveensä kahvaa ja polkaisi kannukset orin kylkiin. Hevonen rääkäisi ja loikkasi liikkeelle. Ori kerkesi laukata vain muutaman askeleen kun Dukran kiskaisi suitsista väkivaltaisesti nostaen kirveensä lappeen kasvojensa peitoksi. Metallinen kolahdus kävi kirveen terään.

Hevonen jarrutti vauhtiaan pärskien Dukranin kouraistessa näennäisesti pimeää ilmaa hieman kasvojensa yläpuolella. Mutta parkiintuneet sormet tavoittivat mustan kankaan. Dukran virnisti mielipuolisesti ja purtisti kätensä klankaan ympärille, kiskaisten voimakkaasti sivulle. Kangas reperi, mutta heikkorakenteinen mustahaltia tömähti maahan Dukranin hevosen jalkoihin. Eikä kenraali olisi voinut olla tyytyväisempi.
"Tappakaa!!"

Kun Dukranin kirves lävisti Lewithen, Lilium tunsi, kuinka illuusioloitsu heikkeni. Hän oli vain kivenheiton päässä Dukranista ja tämän sotaorista, kyyristyneenä Eldynnin kanssa rosoisten kivien väiin. Lilium nautti joka solullaaa maahan virtaavasta verestä ja vilkaisi mustahaltioiden komentajana vierellään, jonka syvä tuijotus ei siirtynyt minnekään Dukranin kirveestä. Lilium hymähti ja imaisi hänelle ojennetun vesileilin tyhjiin.

"Kuolevaiset kuolevat, aika tarttua toimeen", Lilium sanoi Eldynille, joka nyökkäsi ja nousi seisomaan. Sekunnissa Lilium aisti tämänkin magian häilähtävän ilmassa.

Demoni ja mustahaltiasalamurhaaja eivät vaatineet kuin silmänräpäyksen ryhtyäkseen toimeen. Käyttäen hämärtyneen illan varjoja hyväkseen he ryntäsivät nopeasti Dukrania kohti. Lilium tunsi kehonsa täyttyvän magia virrasta ja kun ihmiset olivat liian keskittyneitä toisaalle, hän vapautti sen maahan. Kohti Dukranin orin jalkoja kasvoi villisti kiemurteleva piikkiokainen pensas, jonka kiemuraiset oksat lähtivät nousemaan hevosen jalkoja pitkin ylös. Lilium tiesi, että hänen takanaan oli vielä viisi mustahaltiasalamurhaajaa valmiina viimeistelemään Dukranin sillä hetkellä, kun hänen orinsa lopettaisi kiljumisen ja kaatuisi Liliumin kasvien vetämänä maahan.