Haltian matka

Lämmin auringonvalo loi säteen kivenmurikoille kääpiöiden louhoksessa.
Pikkukansa työsti jotain suurta... mutta mitä?
Jo puoli tuntia oli Elhind tarkkaillut kääpiöiden touhuja, pannut merkille muutaman asian ja kirjoittanut kaiken muistiin rypistyneelle paperille, vanhalle mustahaltioiden sotasuunnitelmalle, joka oli heiltä hyökkäyksestä jäänyt.
Pian koko paperi olisi täynnä joka puolelta... kunpa kääpiöt lopettaisivat.
Mutta ei! Työtä jatkui myöhään iltaan asti, ja Elhind joutui kaivertamaan sanoja nuolillaan kiviin.
Eikä vieläkään loppua. Miten Elhind olisi muka pystynyt pakenemaan huomaamatta,
jos hänen kätensä olivat täynnä kiviä?? Paitsi jos...
Ajatus vain välähti Elhindin mielessä. Se oli hullu, suorstaan mielipuolinen. Eikä ikinä onnistuisi...
-Aina kannattaa kokeilla! Toivo-minä sanoi Elhindille.
-Hei, ei se onnistu! Järki-minä järkeili.
Elhind päätti kuunnella Toivo-minää.



Jo muutamaa minuuttia myöhemmin vieri kääpitalon katolta suuria kiviä päin kaivostyöläisiä.
Kivet keskittivät heidän huomionsa täysin, jota Elhind juuri toivoi.
Kääpiöiden ihmetellessä ja voivotellessa mustelmiaan
Elhind hiipi pois mukanaan osa kivistä. Ne olivat ne, joihin hän oli kaivertanut tekstiä.
-Kääpiöt kuulevat sinut kyllä! Järki-minä sanoi.
-Ehkä ne keskittyvät vain tiputtamiisi kiviin! Toivo-minä sanoi ilmeisen toiveikkaasti.
-Suu kiinni, molemmat! Todellisuus-Elhind tiuskaisi. Äänet hiljenivät.
Kääpiöt kuulivat hänet kyllä, mutta Elhind painui sykkyrälle ja kieri viereistä mäkeä alas kivien painaessa hänen
vatsaansa.
Kääpiöt heittivät tavaroitaan ja osa myös juoksi mäkeä alas, mutta Elhind hyppäsi ilmaan edelleen sykkyrällä ja pääsi tarpeeksi kauas kääpiöistä. Ikävä töyssy vain sai hänen vatsansa vielä enemmän kipeäksi.



Alhaalla Elhind nousi tuskissaan ylös.
"Jos kansa näkee, että kääpiöt puuhaavat jotain epäilyttävää kaivoksillaan, miksi minut lähetetään tehtävään!?"
Elhind ajatteli raivoissaan, ja  vihasi vanhempiaan.
Kunpa hänen sotilashakemuksensa ei olisi mennyt läpi! Nyt hän oli sekä soturi että prinssi, ja hänellä oli molempien
virkojen valtuudet. Päällikkö tiesi hänen olevan sotilas, joten hän pakotti poikansa tiedusteluretkelle.
-Sotilaan hommaa, isä oli sanonut.
"Ylityöllistetyn sotilaan", Elhind mietti.
 Ja nyt hän oli vuorten keskellä kipeän vatsan kanssa eikä tiennyt missä oli. Loistavaa!
Ainoa toivo oli, että Elhind löytäisi täältä reitin kotikyläänsä... Mutta sen ajatuksen saattoi jo hylätä.
Elhind puuskahti turhautuneena ja lähti taivaltaen eteenpäin pidellen vatsaansa.


Paidan sisällä kannetut kivet eivät olleet mukava kokemus.
Missään ei ollut pussia tai mitään muuta, johon
ne olisi voinut säilöä.
Elhindin oli nopeasti keksitävä niille jokin paikka, jossa ne
eivät haittaisi liikkeitä.
Sitten hän kohtasi demonin. Fyysisen. Se kulki häntä kohti mielipuolinen pilke punaisissa silmissään.
Elhind tarttui jouseensa, mutta demoni hyppäsi hänen kimppuunsa.
Elhind löi demonia yhdellä nuolistaan. Nuoli jäädytti demonin rintakehän, ja se karjaisi kivusta.
Haltiaprinssi huomasi kivien tippuneen maahan. Hän veti esiin isältänsä saaman miekan, ja surmasi demonin.
Sen nahkasta Elhind valmisti laukun, ja laittoi kivet sinne. Hän jatkoi matkaa, ja tuli jonkinlaisen luolan
suulle.



Enää ikinä ei Elhind astuisi mihinkään luolaan.
Sellaisen lupauksen hän teki itselleen.
Luolassa oli ollut olento, joka oli puoliksi ihminen... ja puoliksi hukka. Heti Elhindin nähtyään se oli
loikannut terävine kynsineen päin prinssiä ja yrittänyt raadella tämän.
Elhind oli viime hetkellä huitaissut sitä miekallaan, ja se oli tippunut tajuttomana maahan.
Elhind oli säästänyt sen henngen ja lähtenyt pois.
Hän käveli vieläkin, kunnes tuli metsään. Hän voitti muutaman vihollisen, mutta sitten häntä alkoi väsyttää.
Hän teki leirinuotion ja nukahti.
 Herätessään Elhind pakkasi tavaransa ja lähti pois. Hän taivalsi pois metsästä ja huomasi pienen kylän.
Siellä hänen miekkansa tippui. Hän kääntyi ottamaan sitä, ja huomasi äsköisen metsän puiden pimennossa
kaksi punaisena kiiluvaa silmää.
Elhind ajatteli nopeasti. Jos hän ottaisi miekkansa, olento ehtisi syöksymään hänen kimppuunsa.
Mutta jos hän tappaisi olennon heti sen olinpaikasta... Ei. Elhind ei ehtisi ampumaankaan.
Silloin kuului kavioiden kopsetta, ja huuto:
-Hoi! Onko siellä joku!?
Silmät katosivat.
Paikalle ratsasti kentauri, jolla oli kädessään lyhty.
-Ei kannata olla yksin pimeällä! kentauri huomautti.
-Tiedän, herra. Olinkin vain matkalla etsimässä tietä kotiini. Heräsin, ja tulin tänne, mutta en huomannut, että matkassa kesti niin kauan.

Kentauri murahti. -Olen Demort, se sanoi.
-Elhind Akota, Elhind sanoi.
Demort nyökkäsi. -Tule minun kotiini. Saat yösijan ja ruokaa.
-Pitääkö minun tehdä töitä sen eteen? Elhind kysyi muistaessaan edelliset kertansa.
-Ei tietenkään! Demort sanoi. -Tule!



Demortin kotona oli oikein viihtyisää. Paikka oli koristeltu vanhoilla tauluilla ja maljoilla, ja
seinät olivat marmoria. Koko eteishallin (joka oli koko ensimmäinen suora koko asunnosta) kulki hyvin pitkä, kullanvärinen matto. Demort kääntyi eteishallista oikealle, ja antoi Elhindille ruokaa. Sitten kentauri kulki eteishallista vasemmalle, ja ohjasi Elhindin yhteen hienoon makuuhuoneeseen.
-Nukkukaa mahdollisimman hyvin, Demort sanoi.
-Samoin, Elhind sanoi.
Demort sulki oven.


Elhind näki pahaenteistä unta.
Siinä hän kulki lumista vuorta ylöspäin kunnes tuli taas luolan suulle.
Hän huomasi ruosteisen oven peittämässä luolan suun, ja hän
käänsi oven kahvaa. Ovi aukeni helposti.
Elhind käveli luolan sisälle piittaamatta lupauksestaan,
ja yhtäkkiä seinillä olevat soihdut syttyivät ja loivat aavemaista valoa luolan lattiaan.
-Tule peremmälle. Tule, niin tuhoan sinut! kaikui ääni luolan seinistä.

Elhind hätkähti hereille.

Missään ei ollut ruosteista ovea, luolaa tai soihtuja. Hyvä.
Elhind nipisti itseään. Hän oli varmasti hereillä.
Sitten hän lähti pois jättäen paperilla olevan viestin Demortille keittiöön.


Seikkailut kutsuivat.
Elhind taivalsi eteenpäin laukku kädessään, eikä missään näkynyt hirviöitä... vielä.
Hän joutui tappamaan toisenkin demonin. Hän teki sen nahasta takin, ja päätti lahjoittaa sen
jollekkin köyhälle asukkaalle.
Silloin Elhind teki kaikesta yhteenvedon.
Okei. Eli hän oli soturiprinssi yksin autioilla mailla kädessään demoninnahkainen laukku ja päällään
demoninnahkainen takki. Ystävällinen kentauri oli antanut hänelle yösijan,
ja hän oli nähnyt mielipuolista unta, jossa joku yritti
tappaa hänet. Aivan tavallista Elhindin arkea siis.



Arki alkoi ärsyttää. Olisiko sittenkin kannattanut jäädä vain prinssiksi?
Tai olisiko pitänyt erota virasta ja mennä vain sotilaaksi...
No, sotilaan virkakin alkoi jo ärsyttää.
Kunpa hän voisi taistella ilman virallista arvonimeä...
Silloin hän näki viereisessä kalliossa kolon. Kolo oli melkein luolan kokoinen ja...
Sen perältä tuijotti kaksi punaista silmää.
Elhind horjahti.
-Taas nuo silmät!
Silmät katosivat taas, ja ilmestyivät toiseen samanlaiseen koloon edessäpäin.
-Yrittääkö se opastaa minua?? Elhind ihmetteli ääneen.
Hetken mietittyään hän lähti seuraamaan silmiä.




Kolme tuntia. Suurinpiirtein se aika oli silmiä seuratessa mennyt.
Elhind saapui viimein paikkaan, johon olento oli
hänet vienyt. Elhind näki suuren nuotion, ja olento katosi viereisten puiden lomaan.
Se ilmestyi aina pimeään, joten Elhind ei vieläkään nähnyt sen ruumista, vain kaksi isoa silmää, jotka häntä
tuijottivat herkeämättä, mutta nyt oli muuta mietittävää.
Nuotion ympärillä nimittäin lentää liihotti kaksi suurta lohikäärmettä. Ja Elhind oli vain vähän niiden
yläpuolella pienellä kukkulalla.
Tämä oli ansa.

Elhind yritti hypätä sivuun, kun ensimmäinen tulisuihku tuli, mutta se syöksyi häntä kohti kuin lentokone.
Elhind pääsi hypyssä vain puolimatkaan, mutta keksi suunnitelman juuri ennenkuin paloi.
Hän suihkaisi kädestään pienen vesisuihkun, joka sammutti liekit, ja tippui kukkulan maastoon
ikävästi kiviä sisältävän laukkunsa päälle.
Hänen kylkiluunsa oli murtunut.

Mahdollisuudet olivat minimaaliset. Jonkun täytyi päästä auttamaan häntä, ja nopeasti.
Lohikäärmeitä ei pystynyt huijaamaan, se oli varma.
Elhind palaisi pyhässä tulessa kylkiluu murtuneena kykenemättömänä taistelemaan.
Ei-kunniallinen kuolema siis.

Toinen lohikäärme sylkäisi kiviä. Ei samanlaisia, mitä Elhindillä oli laukussaan, vaan isompia ja pyöreämpiä.
Ne murskasivat toisen kyljen. Elhindin toivo oli mennyttä, Toivo-Minä oli kuollut.
Järki-Minäkään ei keksinyt mitään sanottavaa ja kuihtui pois Toivo-Minän perässä. Järjestä ei ollut apua missään.
Elhind sulki silmänsä ja valmistautui kuolemaan, mutta silloin kuului kova huuto.
Elhindin kasvoille levisi hymy kääpiöiden sotajoukon juostessa lohikäärmeitä kohti Demortin johtamana.






Taas tulisuihku. Eräs kääpiö pysäytti sen heittämällä liekin tielle vesipommin.

Elhindin oli vain katsottava sivusta, kun kääpiöt ja kentauri ottivat yhteen kahden suuren lohikäärmeen kanssa.
Taistelu oli kova,
ja lopulta lohikäärmeet lensivät pois.
Mutta kaikki ei ollut hyvin. Ei todellakaan. Demort oli kuollut, ja Elhind katui kovasti, että oli jättänyt ystävänsä
niin tylysti yksin elämän pimeyteen.

Elhindin kädet alkoivat jäätyä hänen katsellessaan Demortin elotonta ruumista, ja pian haltia päätti kostaa
lohikäärmeille. Vielä joskus se tapahtuisi, vielä joskus alkaisi sota, jonka haltiat johtaisivat noiden lohikäärmeden sukua vastaan.





Kääpiöt olivat edelleen vihaisia, ja heti autettuaan lohikäärmeiden kanssa ne yrittivät tappaa Elhindin.
Elhind yritti huijata kääpiöitä, mutta ne vain lähestyivät vihaisina.
Elhind keskittyi ja sai kutsuttua lähialueelta paljon vettä kääpiöitä päin. Ne olivat kuitenkin vihamielisiä
olentoja, joten Elhindin magia häiriintyi. Tämä yhdistettynä suuren vesitempun vaikeuteen
tuotti Elhindille pyörtymisen. Unessaan hän lensi kohti kyläänsä ja hälytti kylän aarnikotkat hakemaan häntä.




Elhind heräsi, kun kotkat lensivät, Niiden kiito oli kova, ja Elhindiä huimasi. Hän nukahti uudestaan.



Seuraavan kerran Elhind heräsi kylässään. Hän oli sairaalassa.

Parannuttuaan Elhind käveli isänsä luo. Hän oli vihdoin tehnyt päätöksen.

-Eroan prinssin- ja sotilaan virasta, hän julisti kolmen valtaistuimen edessä. Yksi kuului hänen isälleen, yksi hänen äidilleen ja yksi hänelle itselleen. Viimeksi mainittu oli tyhjä.

-ETTÄ MITÄ!!?? Päällikkö kajautti. Äiti näytti järkyttyneeltä.

Elhind heitti maahan kruununsa ja sotilaan tunnuksensa.

-Haluan taistella ilman virallista arvonimeä. Haluan seikkailla yksin tai pienessä ryhmässä ilman armeijaa.
Haluan olla vapaa.


Hänen isänsä huusi:
-SITTEN SAAT KARKOTUKSEN KOKO KYLÄSTÄ!!
Hänen äitinsä yhtyi ajatukseen:
-Olet pettänyt meidät! Sinulta viedään aseesi.

Elhind perääntyi, kun kaksi isokokoista vartijaa lähestyi häntä. Vartijat olivat täysin aseistettuja ja panssaroituja.

Sitten Elhind loi elämänsä suurimman vesisuihkun, joka lennätti hänet kauas pois. Ilmassa hän menetti tajuntansa
ja joutui koomaan.


-Loppu

(Jatkoa Haltian matkasta)

Elhind syöksyi koomassa kohti maata. Ellosin hämärät
kadut olivat autiot, ja kukaan ei huomannut
Elhindiä hänen tullessaan kohti maata.
Vielä pari metriä ja haltia olisi kuoleman oma...

LOISKIS!

Elhindiä kannatteli korkea vesipylväs, jonka hän oli tehnyt alitajuisesti.

Kunpa joku tulisi auttamaan hänet alas...