Iltapäivän lempeä tuuli

//Vapaa peli//

Nuori nainen istui torin laidalla ja söi juuri ostamiaan vadelmia. Oikeasti hänen olisi pitänyt kiirehtiä kohti luostaria, eikä jäädä kaupungille norkoilemaan. Jos papittaret tietäisivät, että hän laiskotteli, he tuskin ilahtuisivat. Felian mielestä pieni tauko oli kuitenkin paikallaan. Sitä paitsi, hän oli ostanut marjat köyhältä naiselta ja maksanut niistä hieman ylimääräistäkin. Hyvänteossahan hän siis vain oli, eikä sellainen voinut olla vastoin Ayselin tahtoa.

Felia oli käynyt katsomassa erästä perhettä. Näille oli muutama viikko sitten syntynyt pieni vauva ja hän oli ollut mukana synnytyksessä. Se oli ollut jännittävä kokemus. Jostakin syystä se oli saanut Felian hieman surulliseksi. Tällä kertaa hän oli vain käynyt katsomassa, miten lapsi voi ja kuinka perhe jaksoi. Vanhemmat eivät olleet rikkaimmasta päästä ja lapsia heillä oli ennestäänkin liikaa. Felia oli vienyt heille ruokaa ja kertonut lapsille kertomuksen kadonneesta prinsessasta. Siitä etenkin tytöt olivat pitäneet. Äiti oli vaikuttanut väsyneeltä, mutta muuten kaikki oli ollut niihin olosuhteisiin nähden hyvät. Lastenhoitoapua siellä kaivattiin, ei muuta.

Kaapuunsa pukeutunut Felia nappasi taas yhden vadelman suuhunsa. Hyvältä ne maistuivat, aivan kuten yleensä. Silloin hänen näkökenttäänsä ilmestyi tummiin pukeutunut nuori mies, jonka käsivarressa roikkui kaunis neiti. Mansikka oli mennä väärään kurkkuun, kun hän huomasi velipuolensa lepertelevän tytölle. Hetken tuijotettuaan Felia nousi ylös ja aikoi mennä selvittämään kenen kanssa hänen veljensä oikein seikkaili. Hänen liikkeensä oli kuitekin liian nopea ja hän törmäsi suoraan ohi kulkevaan henkilöön. Samassa hän toivoi, että mansikat olivat säilyneet ehjänä ja ettei kukaan nähnyt. Jälkimmäinen toive ainakin oli täysin turha, sen hän tajusi, ellei sitten hänen töytäisemänsä henkilö ollut sokea.

Ihmispaljous velloi hänen ympärillään tukahduttavan ahtaana ja äänekkäänä. Garnam kompasteli eteenpäin hengittäen piinallisesti. Hänen kulunut valkea paitansa oli valahtanut pois vyön alta jossain välissä, hän ei tiennyt milloin. Hiki kimmelsi vanhan miehen kaljulla päälaella, ja pisaroi hänen lapiomaiselle harmaalle parralleen. Vahvat olkapäät tärisivät hänen pidellessä vasenta kättään, punertavan tahran levitessä hiljalleen yhä suuremmaksi käsivarren sisäpuolella.

Garnam horjahti talonseinää vasten ja yritti pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta huonoin tuloksin. Ohikulkijoiden katseet tuntuivat pistelevän syyttävästi hänen niskaansa kuin neulat. Garnam ähkäisi ja ponnisti eteenpäin epätoivoisesti. Hänen oli päästävä pois. Jonnekin, minne tahansa…
Vilkuillessaan taakseen Garnam ei ehtinyt nähdä nuorta neitoa, joka astui suoraan hänen eteensä. Huolimatta naisen kevyestä olemuksesta törmäys oli liikaa Garnamin hermoille, ja pelosta parahtaen hän horjahti koville katukiville.
”Anteeksi, minä en…en halunnut…yritin vain…, " hän sopersi anteeksipyytävästi.
Garnamin katsoessa neitoa hän henkäisi nähdessään tämän kantaman tulipunaisen kaavun.
”Oletko Ayselin papitar? Hänen nimensä olkoon siunattu!”
Garnam vääntäytyi lähemmäs, yhä polvillaan, ja katsoi neitoa silmiin.
”Pyydän, teidän on autettava minua. En voi enää jatkaa näin, tai pian on liian myöhäistä!"

//Apua, en meinaa osata pelata täällä enää. Toivottavasti en nyt oo ihan pihalla :DD//

Felia henkäisi järkytyksestä tajutessaan, että törmäys oli aiheuttanut toisen kaatumisen. Hän unohti marjansa ja tuijotti hetken kömpelyytensä uhria, joka raivostumisen sijaan pyyteli häneltä anteeksi. Felia vain puisteli päätään, eikä ehtinyt tehdä muuta. Mies oli jo huomannut hänen punaisen kaapunsa ja katsoi häntä kovin avuttoman näköisenä. Felian oli pakko räpäyttää silmiään ennen kuin nyökkäsi.
"Tämä oli kokonaan minun vikani," Felia sopersi. Hänen oli pakko pyytää anteeksi huolimattomuuttaan, ennen kuin tajusi miehen pyytäneen apua. Mies oli selvästi hädissään ja se sai Feliankin hermostumaan.

"Miten voin auttaa?" hän kysyi ja tutki miestä katseellaan. Tuo näytti väsyneeltä ja voimattomalta, hikiseltäkin. Felia toivoi selviävänsä miehestä nopeasti ja voivansa sitten jatkaa matkaa. Nopea silmäys väkijoukkoon kertoi, että veli oli jo mennyt. Se oli sääli, hän kun olisi niin mielellään mennyt kiusaamaan veljeään tämän uuden valloituksen johdosta.
"Pystyttekö liikkumaan?" Felia kysyi. Jos mies tarvitsi apua, oli parasta mennä johonkin sivummalle. Tässä kaiken kansan edessä hänen keskittymisestään ei tulisi mitään, eikä hän edes tiennyt vielä mitä miehelle pitäisi tehdä. Pahimmassa tapauksessa hän joutuisi tekemään jotan sellaista, mikä ei kaikkien silmille sopisi.
Felia teki parhaansa auttaakseen miehen takaisin jaloilleen. Sitten hän katseli, mihin suuntaan kannattaisi mennä ja äkkäsi lähistöllä majatalon. Se olisi varmasti sopivin paikka.
"Jos jaksaisit vielä tuonne majataloon asti? Tähän ei kannata jäädä."

//Eipä tuo näytä paljoakaan ongelmia tuottavan  //

Garnam nostettiin tottuneella otteella seisomaan, eikä hän voinut olla huomaamatta kuinka riuskalla otteella nainen hänen nykäisi jaloilleen. Hän kun ei iästään huolimatta ollut mikään hentoinen, haltianpainoinen rääpäle.
”Tavernaan…selvä. Se käy hyvin, ” hän mumisi heikosti. Yrittäessään ottaa askelen eteenpäin Garnam taipui äkkiä kaksin kerroin parahtaen. Hänen puristettujen sormiensa välistä tipahteli verta tiheään tahtiin, ja äkkiä mies tunsi olonsa sairaaksi. Häntä puistatti ja kylmäsi samaan aikaan.
”Kyllä…tämä…tästä…, ” hän puhisi neidille vierellään, mutta itsepäinen kävely toi mukanaan vain heikotuksen aallon joka oli viedä jalat hänen altaan. Hän olisi varmaankin kaatunut uudelleen, ellei pappisneiti olisi kaapannut hänen kättään olkapäilleen ja melkeinpä kantanut häntä eteenpäin. Garnam pudisti päätään jonkun ohikulkijan avatessa heille ystävällisesti oven. Pakko se oli myöntää, hän ei ollut enää niin vetreä kuin parikymmentä vuotta sitten.

Majatalo oli hämärä puhdistamattomien ikkunalasien suodattaessa auringonvalon pölyisiksi läiskiksi lattialle. Paikalla ei ollut montakaan asiakasta, mutta paikan omistaja huomasi heti oven käyvän ja tutkaili tulijoita uteliaana. Hän taisi heti huomata että kyse oli jostakin vakavammasta, koska käski nuoren tarjoilijapojan hakemaan vettä kaivosta ja puhtaita liinoja takahuoneesta.

Jostain ilmestyi tuoli, ja Garnam istutettiin sille. Hänen vanhat polvensa kihelmöivät päästessään hetkeksi lepäämään. Garnam kiitti neitiä vaimeasti, mutta sitten hän käänsi katseensa kivusta sykkivään raajaan. Odottamatta lupaa Garnam käänsi vasenta kättään ja nykäisi hihaa ylöspäin.
Verta oli paljon enemmän kuin hän oli odottanut.
Sileäreunainen viilto kulki hänen kämmenensä tyvestä ylös, poikittain melkein koko kyynärän mitalta. Garnam tuijotti näkyä epäuskoisena. Kun hän oli vilkaissut sitä aiemmin, se oli näyttänyt pelkältä peukalonmittaiselta naarmulta. Silloinhan kaikki veri, jonka hän oli aiemmin nähnyt…oli ollut hänen omaansa.

Vihdoin Felia huomasi, mikä miestä todella vaivasi. Tuohan vuoti verta. Kyse ei ollut mistään pienestä haavasta, siihen malliin verta tipahteli. Se sai nuoreen naiseen entistä enemmän tarmoa ja päättäväisyyttä. Hän ei ehkä ollut maailman älykkäin olento, mutta kyllä hän ymmärsi milloin piti toimia. Entinen Felia, se joka hän oli ollut ennen luostariin menoa, olisi varmasti pyörtynyt kauhusta. Ei hän ainakaan olisi tiennyt mitä tehdä. Hän olisi vain hermostunut ja huutanut, jättänyt ongelman jonkun muun hoidettavaksi. Hän ei olisi osannut auttaa. Nyt hän oli kuitenkin ollut luostarissa jo joitakin vuosia. Hän oli kohdannut vuotavia haavoja, sijoiltaan menneitä luita ja muuta ikävää. Miehen auttaminen ei tuntunut niin vastenmieliseltä, pikemminkin se oli velvollisuus ja kunnia, kun sai tehdä voitavansa jonkun muun hyväksi. Tätä miestä hän auttaisi, aivan kuten ketä tahansa muuta hädässä olevaa.

Samalla kun he etenivät kohti tavernaa, Felia mietti kuumeisesti, mitä osaisi tehdä vuotavalle haavalle, tai mikä ikinä kyseessä nyt sitten olikin. Hänen magiataitonsa eivät olleet niin hyvät, että hän olisi voinut parantaa miehen yksin taikuuden voimalla. Majatalossa oli onneksi asiantuntevan oloinen omistaja, joka passitti jonkun noutamaan vettä. Felia oli kiitollinen ripeästä toiminnasta ja päätti itse toimia samoin. Pian verinen käsi olikin jo hänen silmiensä edessä. Se näytti pahemmalta kuin hän oli kuvitellut, mutta luostarissa hän oli nähnyt pahempaakin. Kunpa vain joku osaavampi papitar olisi ollut paikalla hänen sijastaan. Nyt hänen piti kuitenkin pärjätä omillaan.

"Kerro mitä on tapahtunut," Felia kehotti. Samalla vettä ja liinoja jo tuotiin hänelle. Aikailematta hän lausui kipua lievittävän loitsun ja ryhtyi puhdistamaan miehen kättä. Ennen puhtaan valkoinen liina muuttui punertavaksi. Verta oli tullut reilusti. Ei se mikään ihme ollut, kun haavakin oli mikä oli.
"Minun täytyy varmaan ommella tämä. En ole niin taitava, että saisin tämän magian avulla kuntoon," hän kertoi pahoittelevalla äänen sävyllä.

”Se on pitkä juttu…,” Garnam aloitti ennen kuin kylmällä vedellä kostutettu kangas painettiin haavaa vasten ja hänen oli pakko irvistää.
Garnam kurtisti hieman kulmiaan kun papitar loitsi käsi hänen haavansa päällä. Hän ei oikein koskaan ollut luottanut taikuuteen, sitä kun ei voinut nähdä tai koskettaa. Nojaten polveensa hän nuolaisi huuliaan ja aloitti.
”Yritän selittää tilanteeni, mutta suurin osa mitä muistan on…sumuista. En mene aivan takuuseen mitä on tapahtunut.”
”Ensiksi lienee paikallaan kertoa että asun tätä nykyään tyttäreni ja tämän aviomiehen luona. Päädyin sinne, kun kivenhakkaajien ammattikilta pisti minut melkeinpä väkipakolla eläkepäivilleni viime talvena.  Kiittämättömät roistot, eivät enää muista että minä nostin koko hemmetin puljun jaloilleen melkeinpä yksin!” Garnam murisi ja vuodatti karkean litanian kirouksia killan niskaan. Hän vaikeni kun neulan kärki pistettiin haavan reunalle. Garnam vilkaisi sivusilmin, kun nuori neiti käsitteli neulaa. Tämä ei selvästikään ollut mikään koruompelija, mutta ei haitannut kunhan käsi parsittaisiin kokoon. Arpia mieheltä löytyi muutamia jo omastakin takaa.
”Mutta nyt taidan eksyä aiheesta, ” hän sanoi ja rykäisi nolona. Eihän hänen pitäisi naisten edessä tuolla tavalla aukoa suutaan.
”Niin, tosiaan. Asun tyttäreni luona. Pidin taloa pystyssä, ja sain istuskella illat tulen ääressä menneitä muistellen. Myönnän, monesti vietin hetkiä jolloin toivoin melkoisen synkkää tulevaisuutta entiselle killalleni, mutten silloin vielä huomannut mitään vakavaa. Mutta sitten asiat alkoivat muuttua huonoon suuntaan.”
Garnam nielaisi kuivaa kurkkuaan ja käänsi katseensa lattiaan.
”Ensin se alkoi pelkästään huonona tuulena. Huomasin olevani enenevässä määrin ärtynyt, milloin mistäkin asiasta. Ei siinä kai mitään, mutta aina minusta tuntui että kilta oli jotenkin asian takana. Hiljalleen tuttavani alkoivat ihmetellä huonoa tuultani. Tästä olin kerran menettää malttini niin pahasti että olin käydä heihin käsiksi. Silloin huolestuin itsekin. Pahenevat raivokohtaukseni eivät jättäneet minulle selvää muistikuvaa, ja jopa tyttäreni sanoi usein minun olevan…kuin toinen ihminen.”
Garnamin kasvoille kohosi ahdistunut ilme, kun hänen ajatuksensa liikkuivat seuraaviin muistoihin.
”Minä aloin pelätä. Mistä tietäisin, mihin heilahteleva mielialani minut veisi, jos kävisin johonkuhun käsiksi tietämättäni. Tänään…kaikki hajosi käsiini. Muistan vain kauhean vihan, hirvittävän tunteen kuin jokin huutaisi pään sisässä, ja veitsenkahvan käsissäni. En tiedä mitä tein, ennen kuin kuulin jonkun huutavan nimeäni. Äkkiä seisoin keskellä kaatuneita huonekaluja, veitsi koholla ja tyttäreni edessäni.”
Garnam henkäisi ja hänen hartiansa lysähtivät katumuksesta.
”En tiennyt mitä muuta olisin voinut tehdä. Ääni huusi edelleen verta, ja käteni liikkui kuin sillä olisi oma tahtonsa. Mutta Ayselin nimeen, omaan tyttäreeni en koskisi vaikka Chima itse minua käskisi! Repäisin veitsen kädestäni, ja juoksin ovesta. Silloin tämä haava kai tuli. Olin matkalla luostariin, kun törmäsin teihin. Jos olisin jäänyt, en tiedä mitä olisi tapahtunut…”
Hänen äänensä särkyi tukahdutettuun nyyhkäykseen.

Feliasta tuntui pahalta, että haavan puhdistaminen sattui. Loitsu varmasti helpotti oloa jonkin verran. Ainakin sen oli tarkoitus tehdä niin. Ehkä jonain päivänä hänen taitonsa olisivat paremmat ja hän pystyisi hoitamaan haavoja kunnolla, parantamaan ne täysin magian voimin. No, ainakin haavan kiinni ompeleminen toimisi varmasti. Magian kanssa sattui helpommin vahinkoja, ainakin hänenlaisilleen toheloille. Ompelemistakin olisi voinut harjoitella. Jos hän olisi viitsinyt käyttää aikaansa käsitöihin, hän olisi ehkä saanut aikaan siistimpää jälkeä. Näytti ommel nytkin kelvolliselta ja varmasti ajoi asiansa hyvin. Haava paranisi ajallaan. Arpi siitä saattaisi kyllä jäädä muistoksi.

Samalla, kun haavaa kurottiin umpeen, Felia kuunteli miehen kertomusta. Mitä pidemmälle kertomus jatkui, sitä vakuuttuneemmaksi nuori papittaren alku tuli siitä, että mies oli ollut oikeassa pyrkiessään luostariin. Kuulosti siltä, että kyse saattoi olla jostain paljon pahemmasta kuin hetkellisestä kohtauksesta. Pahassa tapauksessa joku demoni oli tehnyt töitään miehen kohdalla ja ajanut tämän käyttäytymään mielipuolen lailla. Kaikeksi onneksi vaikutti siltä, että miehen perhe oli kunnossa. Jos nyt mies sitten puhui totta. Felia ei tämän sanoja epäillyt, mutta joku muu olisi voinut olettaa miehen saaneen haavan jotain kierompaa kautta.

"Voisitteko hakea hänelle jotain juotavaa?" Felia pyysi. Mies oli selvästi virkistyksen tarpeessa. Pelkkä haavan ompelu ei riittäisi saamaan tuota voimaan paremmin, vaikka varmasti sekin helpotti. Valuva veri tuskin piristi kenenkään kunnollisen kansalaisen päivää. Tarjoilija lähti oitis hakemaan juotavaa. Felia sai haavan pian ommeltua ja tarkisti vielä, että se kelpasi. Sitten hän repäisi paikalle tuoduista liinoista kaistaleita, jotka kietoi käsivarren ympärille tukevaksi siteeksi.
"Sinun on oltava hyvin varovainen kätesi kanssa," papitarkokelas neuvoi. "Jos rasitat sitä, haava voi aueta. Sinun on vältettävä raskasta työtä." Lopuksi Felia taitteli liinoista kantositeen, jotta käsi pysyisi paremmin paikoillaan. Miestä hän ei kuitenkaan päästänyt vielä lähtemään. Hetken aikaa hän mietti, mitä itse olisi toivonut samassa tilanteessa.
"Tahtoisitteko syödä jotakin? Tarvitsette voimianne toipumiseen."

Felia nousi seisomaan, mutta kehotti miestä pysymään vielä paikoillaan. Sitten hän yritti päättää, mitä miehen tarinan perusteella kannattaisi tehdä. Jos mies tosiaan oli vasten tahtoaan tehnyt jotakin tuollaista, se oli kovin huolestuttavaa. Se ei ollut normaalia, ei missään nimessä.
"Luulen, että sinun kannattaa tulla käymään luostarissa," Felia totesi, muttei kertonut pelkäävänsä pahinta. Hän ei halunnut pelotella miestä suotta, jos hänen arvionsa osoittautuisikin vääräksi.
"Ihan vain varmuuden vuoksi. Vanhemmat papittaret osaavat kertoa tarvitseeko jotain muuta tehdä. Tämä on vain pientä ensiapua."

Garnam nosti päänsä ja irvistäen hän punnersi itsensä seisomaan, nojaten läheiseen pöytään terveellä kädellään.
”Syötävää? Syötävää vai?” hän murisi äkäisesti.
”Voin maata sängyssäni ja vaikka juoda pelkkää maitovelliä jotta käteni paranee, mutta se ei merkitse juuri nyt pätkääkään!”
Garnam heilautti tervettä kättään ja hääti majatalon pitäjän ruokatarjottimineen kauemmas.
”Viekää se vehnälimppu vaikka sioille! Tyttäreni terveys on tärkeämpi kuin omani!”
Garnam nilkutti lähemmäs ja tarrasi papittaren olkapäähän tiukasti. Hän ei aikonut satuttaa, mutta vanhan miehen ote oli yhtä rautainen kuin hänen päättäväisyytensä.
”Minä olen vanha mies, ja olen nähnyt jo paljon. Osaan jo arvata mitä teillä on mielessä, koska sama mahdollisuus on piinannut minua jo viikkojen ajan,” hän sanoi ja katsoi papitarta suoraan silmiin.
”Pyydän. Mielenrauhani tähden kertokaa minulle totuus. Jos tämä on pelkkää vanhuuden mukanaan tuomaa hulluutta, tai sairautta, se voidaan parantaa. Mutta jos kyse on jostain muusta…”
Garnam vilkaisi rinnalleen sidottua kättään.
”Teen sen mitä minun täytyy, jotta perheeni ei joudu enää koskaan vaaraan.”

//Voit autohitata Garnamin luostariin, jos haluat. Feliahan voi esimerkiksi päätyä mukaan jos demoni pitää karkottaa...//