Ojasta allikkoon

Azariah saapui kaupunkiin. Hänellä ei ollut tietoa missä hän oli, saati kuka hä itse oli. Hän ei ollut kovin innostunut määränpäästään. Kumma ja kokemuksena se oli uusi, mutta paikka oli selvästi nähnyt parempia päiviä paljon aiemmin. Kaupungin porteilla vahteja ei kiinnostanut paljoakaan mitä portista kulki, nopan heitto oli vienyt heidän huomionsa. Ilman käsitystä minne hänen pitäisi mennä, hän päättää kuljeskella aikansa kuluksi pitkin kaupungin katuja ja kujia. Tuleepahan paikka tutuksi, hän tuumasi.

Kuljettuaan aikansa hän törmäsi erääseen neitoon, ja onnistui kaiketi pelästyttämään tämän pahanpäiväisesti. Kirkuen tämä lähti juoksemaan pakoon ja Azariah seurasi perässä. Sehän oli vain vahinko, hänellä ei ollut mitään tarkoitusta pelästyttää tätä niin pahasti. Lisäksi maininnat rosvosta saivat kummasti hänet ärtymään, sellainen hän varmastikkaan ei olisi! Tämä toiminta taisi kuitenkin ajaa naisen ojasta allikkoon, kun tämä törmäsi kolmen miehen ryhmään eräällä kapeammalla kujalla.

Nämä kävivät naiseen käsiksi aivan heti, huudellen samalla rivouksia. Azariahin kädet menivät suoraan kirveelle ja puukolle, aivan kuin hän olisi tehnyt niin useammanin kerran. Teräs rauhoitti häntä, se tuntui tutulta. Varmoin askelin hän kulki kohti kolmikkoa, joka ei huomannut häntä naisparan häiritsemiseltä.

// Sovittu peli. Sijoittuu vuoteen 673. //

Kalris Eldoughen

Kalris oli hukannut siskonsa jo aamulla Ellosen etelämuurilla. Tämä oli sanonut haluavansa kiertää torin kojut läpi, ja koska Kalrista itseään ei voinut idän silkki-ihmeet vähempää kiinnostaa, olivat sisarukset eronneet omille teilleen. Saisi se Lyelai jo ilmaantua jostain, mies tuhahti ja puhalsi yhden rastakiehkuran pois kasvoiltaan. Joka toinen kaduilla kulkija mulkaisi värikkäästi pukeutunutta ja antiloopilta haisevaa tummaihoista miestä sen verran pistävästi, että Kalris ei tuntenut oloaan lainkaan tervetulleeksi, vaan halusi päästä jatkamaan matkaansa mitä pikimmiten. Mies saattoi aistia kymmenet ja taas kymmenet pikkudemonit, jotka kurkkivat häntä uteliaana ja tappelunhimoisena talojen ovisyvennyksistä ja irtonaisten tiilien takaa. Sen kummemmin niistä välittämättä hän pysähtyi hiljaisemman kadun kulmaan ja laski käsissään pitelemänsä ratsunsa satulan likaiselle katukivetykselle.

Kadun toiselta puolelta kuuluva hässäkkä kiinnitti hänen huomionsa. Kulman takaa ilmestyi selvästi säikähtänyt nainen, ja pian tätä seurasi juoksuaskelin mies. Nainen katosi viereiselle syrjäkujalle, ja sai aikaan vielä enemmän meteliä. Kalris käänteli päätään, ja todetessaan kadun olevan tyhjä muista ihmisistä, hän jäi miettimään, oliko kyseessä vain viaton perhedraama, vai sen verran vakava tapahtuma, että Kalriksen maailmanparantaja-auttajavietin pitäisi herätä.

Ottaakseen selvää mies jätti satulansa laukkuineen maahan, hipelöi tikarinsa terää vyökotelossaan ja hiipi hitaasti kadun kulmalle seuratakseen mitä siellä tapahtui. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen ollen kokoajan valmiina ryntäämään naisen apuun, jos hänen perässään juossut mies osoittautuisikin pahikseksi.

"Annatte sen naisen olla." Azariah totesi miehille viileän verkkaisesti. Saman aikaisesti hän upotti puukkonsa lähimmän miehen kurkkuun. Vetäessään puukon irti, pulppuava veri kasteli hänen kätensä ja osan hihasta. epäuskoisesti koristen mies tipahti polvilleen yrittäen käsillään pitää veren sisällään. Azariah silmäili ympäristöä nopeasti: nainen oli hänen vieressä, koriseva mies hänen edessään ja miehen ystävät tämän takana.

Naisella ei mennyt kauankaan nousta ja pinkaista Azariahin ohi pois miehien luota, pysähtymättä katsomaan taakseen. Azariah kuunteli synkästi huvittuneena loittonevia kengän kopinoita. Ja näin sankari sai palkkansa.. hän tuumi. Miehen kavereista toinen oli alkanut raahata korisevaa ystäväänsä pois ja kolmatta ei ollut enää näkyvissä. Kaiketi raukka oli juossut pakoon.

Kun mikään ei enää pidätellyt häntä enää sillä kujalla, päätti Azariah lähteä seuraamaan juuri pelastamaansa naista. Vaikka tuskin hän löytäisi kyseistä naista, oli varmaan juossut pysähtymättä toiselle puolen kaupunkia. Toisaalta, ei hänellä ollut kiire minnekkään.

Kalris ei osannut päättää oliko hän järkyttynyt silmiensä edessä avautuvasta yhtäkkisestä murhasta vai vaikuttunut vieraan miehen halusta auttaa heikompaa. Pelastajaansa sen kummemmin huomiomatta nainen ryntäsi pois sivukujalta, mutta ei ehtinyt kovinkaan kauas, kun hän yhtäkkiä hidasti vauhtiaan, hoiperteli muutaman askeleen ja jäi päätään pidellen nojaamaan nukkavierun leipomon takaseinään.

Roiston päivät veitsellään päättänyt mies palasi hänkin sivukujalta valoisammalle alueelle. Veriroiskeet miehen vaatteissa saivat Kalriksen kohottamaan kulmakarvojaan, eikä mies tiennyt olisiko hänen pitänyt sanoa tälle jotain vai ei. "Taidokas teloitus", Kalris sanoi toiselle hymähtäen, mutta kuitenkin hieman varoen. Mies, jolla oli tuollaiset refleksit ja tuollainen henkinen voima ryhtyä heti toimeen, ei olisi mukavaa seuraa suuttuneena.

Kauempana seinästä tukea ottava mustahiuksinen nainen kiinnitti Kalriksen huomion. Hän tunsi naisessa jotain erilaista. Tummanvihreän hameen ja pallohihaisen paidan alla oli jotain muutakin kuin tavallinen ihminen. Demoni.

Kalris säikähti ja hyppäsi taaksepäin ainakin metrin, kun tajusi, mitä hänen edessään oli. Ulkoisesti naisessa ei vielä näkynyt mitään erikoista, mutta Kalris tiesi, että jokin suuri ja paha nosti päätään naisen sisällä.

"Varo!", Kalris huudahti toiselle miehelle. "Naiseen on kiinnittynyt kivun demoni, jonka sinä menit veitseniskullasi herättämään!"

Risteyksen luona Azariah huomasi miehen. Mies näyttää kuin olisi pukeutunut sirkustelttaan. Hän oli tavannut erään miehen aikaisemmin, joka oli pukeutunut lähes yhtä koreasti.

Mies oli ollut keikari, korviaan myöten veloissa ja Azariah oli toiminut velkojen kerääjänä. Keikari ei kyennyt pitelemään edes kättään kunnon nyrkissä!

Toisaalta tällä uudella miehellä on sen verran elämää nähneet kasvot ja kunnollinen kehon rakenne, mikä sai Azariahin miettimään uudestaan kantaansa miehestä. Huivit saattoivat olla myös eräänlainen merkki vahvuudesta tai arvosta. Miehen kommentti kujan tapahtumiin vahvisti hänen uskomusta, että mies ei olisi keikari.

Yllätyksekseen hän näki pelastamansa naisen läheisen leipomon kohdalla. Naisella ei ollut kaikki kunnossa, pitelihän hän päätään ja vapisi, kuin sairas, eikä pelosta. Hän oli nähnyt useammankin ihmisen lähes järjiltään pelosta, joten hän uskoi olevansa oikeassa.

Hänen mielipiteensä miehestä laski hetkellisesti tämän huutaessa jotain demoneista. Pitkään se ei kuitenkaan kestänyt, kun hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Se tuntui lähes samalta, kuin emon ja karhunpoikasen välissä oleminen, paitsi pahemmalta.

Perääntyen hitaasti hän kysyi mieheltä " Onko tuo nainen kuollut, pelastettavissa vai ... " Hän jätti lauseen kesken. Naista hän ei vahingoittaisi, hän ei kykenisi.

Kalris oli nähnyt elämänsä aikana niin paljon erilaisia demoninpirulaisia, että hän tunnistaisi kyseiset otukset missä vain. Itseasiassa hänet oli kasvatettu vain ja ainoastaan niiden tuhoamista varten, hän ei paljoa muuta edes osannut.

"En tiedä ja en tiedä", Kalris vastasi, kun toinen mies avasi suunsa. "Demonin voi tuhota tappamatta kantajaa, tai sitten ei, riippuu niin monesta asiasta." Hän perääntyi hitaasti irroittamatta katsettaan hetkeksikään naisesta, tai siitä, missä nainen oli äsken ollut. Tämän kyyristynyt olemus oli vaipunut maahan ja ilman hänen ympärillään väreili aaltoina, kun jokin pyrki ulos. Hetkessä ilmoille kajahti matala murina ja naisen raajat muuttuivat kuin eläimen raajoiksi. "Kuinka paljon sinä tiedät noista pirulaisista?" mies kysyi ottaen yhteyttä sisäiseen magian virtaansa. "Niitä ei voi tappaa tavallisella veitsellä. Olet saanut tuon demonin heräämään ja nyt se on sinun perässäsi."

Kalris puristi veistä kädessään yhä tiukemmin. Hänen miekkansa ja jousensa olivat kiinni satulassa, joka lojui maassa korttelin päässä. Demonit eivät heräile ihmisten sisältä ihan vain huvikseen, ne haluavat sieluja, ja tämä yksilö on ilmeisesti löytänyt haluamansa ruokapalan Kalriksen vieressä seisovasta miehestä tai sivukujalla kuoleman korinoissa makaavasta uhrista. Kalris ehtisi vielä pelastaa oman nahkansa ryntäämällä hemmettiin kujalta, sillä häntä ei huvittanut tapella voimakkaiden olioiden kanssa ehdon tahdon. Hänellä oli vapaapäivä! Toinen mies oli sitäpaitsi murhaaja itsekin, joten jos Kalris lähtisi nyt pois, tämä saisi ansionsa mukaan. Miksi siis auttaa? Kalris jatkoi taaksepäin hivuttautumista tavaroitansa kohti.

Azariah manaili tuuriaan. Aikaisemmin hän oli pitänyt demoneja vain pappiston pelotteluina, mutta nähdessään edessään kyseisen olennon ei ole paljon mahdollisuuksia kieltää sen olemassa oloa. Miehelle hän vastasi " Demoneista en tiedä muuta, kuin sen mitä paikallinen pappi saarnaa niistä pyhinä. En siis mitään hyödyllistä, mutta tunnen sen vaarallisuuden. Pahempi kuin äkäisellä karhulla."

Hän siirsi katseensa takaisin naiseen/demoniin. Demoni alkoi jo muistuttaa kovasti jonkin sortin eläintä. " Noin tietäväisenä olet varmasti kykenevä tuhoamaan tuon olennon tappamatta naista. Itselläni ei ole kylmää terästä kummempaa terää, mutta kykenen juoksemaan. Kunhan kerrot minne haluat tuon olennon." Hän otti samalla viittansa pois ja viskasi sen katuojaan. Siitä ei nyt ole apua ja haittaisi juoksua.

Kalriksen kiristellessä hampaitaan yhteen, hän teki päätöksensä. Tässä olisi jälleen yksi viaton kylä vaarassa, ja kuten niin monta kertaa aikaisemminki, olisi jonkun nyt ruvettava sankariksi. Koska ainoa paikallaolija hänen lisäkseen oli tämä magiassa taitamaton murhaajamieshenkilö, ei maailman pelastamiseen pyrkivällä Kalriksella olllut paljoa vaihtoehtoja.

Demonin päästessä täyteen muotoonsa Kalris tajusi, että alkoi olla jo liian myöhäistä. Demonin valtava karhuntassu iski katukivetykseen, ja olennon karjaisu kaikui koko kylän läpi. Metelin houkuttelemana talojen nurkille ilmestyi muutamia uteliaita kasvoja, joiden omistajat kuitenkin lähtivät pian kiljuen karkuun tajutessaan mikä metelin aiheutti.

"Täällä on liikaa siviilejä vaarassa, otus on saatava kylän ulkopuolelle!", Kalris huikkasi kumppanilleen. Kaiken lisäksi demoninmetsästäjä tarvitsi jousensa, sillä hänen magiastaan ei ollut moisen hirviön kaatajaksi yksinään. "Se lähtee kyllä perääsi, mene, ennenkuin on liian myöhäistä!" Kalris huikkasi. Karhudemonin kinnostuessa Azariahista ja lähtiessä tämän perään, Kalris itse pinkaisi vastakkaiseen suuntaan hakemaan joustaan.

Azariah juoksi niin nopeasti kuin kykeni. Taakseen katsomatta hän tiesi, ettei välimatkaa hänen ja sen olennon välillä ollut paljoakaan. Hänen onnekseen kuja, jota pitkin hän juoksi, kapeni kapenemistaan. Takaa kuuluvat äänet kertoivat demonin osuneen taas johonkin kujalla lojuvaan rojuun. Azariah ei kuitenkaan nähnyt missään kujaa joka olisi ollut liian pieni demonille.

Vai pitäisi ihan kylän ulkopuolelle päästä! Hän manaili itsekseen. Ja sen miehen on parasta tulla lujaa perässä, sillä tuo demoni pistää minut aukealla riekaleiksi heti kun vauhtini hidastuu. Demonin hengityksen alkaessa tuntua entistä kuumempana niskassa hän alkoi toivoa, että jaksaisi juosta tarpeeksi nopeasti edes kylästä pois.

Talojen harventuessa Azariah alkoi käydä epätoivoiseksi, koska samalla kujakin laajeni. Vaikka eihän hän tiennyt oliko rojuun törmäily hidastanut häntä jahtaavaa demonia laisinkaan, mutta edes se vähä olisi kohta poissa. Epätoivon vimmalla hän pyrki lisäämään vauhtia ja demonin hengitys tuntui heltiävän. Oliko demoni kuollut miehen käsissä? Oliko se vielä perässä, valmiina repimään hänet riekaleiksi? Azariah ei kyennyt edes ajattelemaan kunnolla. Pelko ja epätoivo olivat antaneet hänelle hieman lisävoimia, mutta nekin olivat jo ehtyneet.

Tarkkaavaisuuden ollessa olematon hän kompuroi olemattomaan esteeseen ja ainoa asia hänen päässään on Se on menoa nyt...

Kalris ei ikinä tottunut demonin läsnäolon aiheuttamaan painavaan sunteeseen päässä, ja sydäntä rasittavaan jännitykseen. Vaikka hän tiesi mitä tehdä, ei demonin reaktiota voinut koskaan tietää. Jotkut niistä olivat voimakkaita juonijoita ja puhujia, kun taas toiset murskasivat kaiken eteentulevan valtavilla voimillaan. Tämänkertainen kammotus taisi kuullua jälkimmäisiin, sillä demonin auran lisäksi Kalriksen mieltä ei painanut suloisenkatkera demonin kutsu.

Kalris pääsi satulamöykkynsä luokse ja tempaisi jousensa ja nuoliviinensä. Hölkötellesään eteenpäin hän yritti taivuttaa jänteen paikoilleen. Kun demoni oli paljastanut itsensä, sen seuraaminen ei ollut vaikeaa. Kuka tahasna, joka tiesi mitään magiasta ja pahuudesta aistisi pienen talon kokoisen mustan auran loittonevan kylän idänpuoleista reunaa kohti.

Kalris joutui juoksemaan niin kovaa kuin pystyi saadakseen demonin näköetäisyydelle. Hänen kaverinsa oli saanut olennon johdateltua kylän laidalle, mutta demonin tieltä taloihin karanneita kyläläisiä oli silti vaarallisen lähellä.

Henkäistessään syvään Kalris otti yhden norsunluukärkisen nuolen ja asetti sen tarkasti jänteelle. Hän otti yhteyden sisällään kulkevaan sähkövirtaan, ja hetkessä nuoli sinkosi ilmaan räjähtävällä nopeudella. Kalriksen käsi oli vakaa, ja pitkän ilmalennon jälkeen se löysi maalinsa karhudemonin niskassa.

Demoni hämmentyi hetkeksi. Se pysähtyi, hoippui ja muutti muotoaan. Siitä, mistä nuoli oli olennon lävistänyt, oli nyt valtaisa reikä. Osuma ei kuitenkaan näyttänyt paljoa otusta vaivaavan, sillä se päästi ilmoille ikkunoita selisyttävän karjaisun ja ryntäsi eteenpäin kohti lähinnä olevaa kohdetta.

Azariah vääntäytyi ympäri nähdäkseen mitä oli tekeillä. Hänen korvansa soivat, kuin hän olisi ollut kirkontornissa kahdennentoista tunnin kellonsoiton aikaan. Hän oli kuvitellut demonin tulevan aivan hänen jäljessään, mutta se olikin jäänyt jälkeen ja pysähtynyt jonkin syyn takia. Nopeasti tämä syy selvisi, kun valtaisa reikä demonin yläruumiissa tarkentui hänelle. Hämmennys lisääntyi, kun demoni alkoi kadota ja muuttua läpinäkyväksi.

Hetken helpotus vaihtui kuitenkin kauhuksi, kun Azariah huomasi Reiän umpeutuneen ja demonin lähteneen lähellä olevan paikallisen kimppuun. Azariah yritti päästä pystyyn, mutta ei onnistunut kuin nousemaan istumaan. Hänen korvansa soivat ja kaikki pyrki muuttumaan kahdeksi, eikä hänellä ollut energiaa edes avuttoman kanin tappamiseen, saati sitten demonin.

Hän oli kuvitellut, ettei kuolemalla olisi niin merkitystä, hänen omallaan ainakaan. Kuitenkin toisen, avuttoman sivuttoman, sotkeutuminen hänen ongelmaansa ja sen takia kuoleminen haittasi häntä. Hän ei ymmärtänyt miksi, eikä hänellä ollut aikaa sen suurempia asiaa miettiä. Hän teki sen minkä kykeni, vain sen tekemisen vuoksi. Hamuten maasta käsillään mitä tahansa mitä voisi heittää demonia kohti. Löydettyään kiven tai kourallisen tomua, hän heitti sen demonia kohti.

Hän ei nähnyt osuiko hän tai välittikö demoni hänestä. Hän vain oli niin väsynyt, niin väsynyt.

Demoni oli uskomattoman vahva. Kalriksen nuolet yleensä pysäyttivät moiset olennot niille sijoilleen, mutta tämä demoni selvästi osasi itsensä parantamisen salat. Se tekisi hommasta tavallista hankalampaa.

Kaiken lisäksi demoni ei näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut hänestä, suurimmasta uhastaan, ja paineli pistämään poskeensa paikallisia. Kalris kirosi itsekseen. Hän tarvitsi jotai, millä pääisi otuksen takaisin parantuvan puolustuksen läpi.

Toinen mies oli lopettanut juoksemisen ja hamusi nyt käteensä jotain maasta. Kalris pudisteli päätään. Pikkukivellä ei olisi mitään vaikutusta noin vahvaan olentoon.

Kalris ryntäsi miehen luo, joka näytti olevan jo aikamoisen uupunut. "Hei, älä luovuta vielä", Kalris sanoi kiskaisten toisen tikareistaan vyöltään. "Tässä. Riimu tuottaa tahaa vahinkoa demoneille. Tarvitsen sinulta apua sen harhauttamiseen. Meidän on hyökättävä kahdelta puolelta."

Azariah kiroili hiljaa itsekseen. " Kaipa tässä pitää vielä kerran kokeilla." Hän vastasi miehelle, ottaen samalla ojennetun tikarin. " Onhan se parempi idea, kuin heitellä pikkukiviä ilmaan." Hän jatkoi. " Ehkäpä tämän kanssa saisi jotain aikaiseksikin..."

Azariah nousi seisomaan ja vaikka kaikki tuppasikin heilumaan, niin selvästí vähemmän kuin aikaisemmin. Korvatkaan eivät soineet enää niin pahasti ja hengityskin oli päässyt tasaantumaan. Hän alkoi siirtymään demonin toiselle puolelle, mutta ei kyennyt irroittamaan katsettaan miehen antamasta tikarista. Aivan kuin hän olisi pidellyt asetta ensikertaa käsissään ja tuntenut sen lupaaman tuskan ja kuoleman hänen vihollisilleen.

Azariah nosti kuitenkin katseensa puukosta ja lähti kiertämään demonia, niin ettei olisi miehen ampumalinjalla. Hän ei kuitenkaan antanut tikarin nostattaman murhanhimon ja vihan kadota mielestään, vaan alkoi työstämään sitä. Hän tarvitsisi kaiken mitä hän kehostaan saisi irti, että pysyisi hengissä. Hän antoi itsensä vääristyä, kunnes hänellä ei ollut muita tavoitteita, kuin tappaa se demoni.

Azariah oli jo tarpeeksi lähellä hyökätäkseen demonin kimppuun. Hän juoksi lopun matkan, rynnistäen suoraan demonia kohti. Tikari välähti juuri ennen osumistaan demonin lihaan, viiltäen syvän haavan demonin niskan juuresta aina vasempaan kylkeen asti. Azariah jatkoi kauemmas demonista, pysyen kuitenkin tämän vasemmalla puolella. Ainakin hänellä olisi hetki aikaa reagoida ennen demonin iskua.

Kalris tunsi ehkä hetken huonoa omaatuntoa miehen lähettämisestä suoraan ryntäykseen demonia kohti. Toisaalta, kyllä tämä varmasti osaisi pitää itsestään huolen. Kalriksella ei ollut nyt aikaa huolehtia tämän mukavuudesta. Heidän oli hoidettava loppuun tämä taistelu. Kukaan muu ei nyt ollut paikalla auttamassa kyläläisiä.

Tikarin isku sai demonin auran värähtelemään. Kuten ne kaikki, se oli erityisen herkkä terään upotetulle riimulle. Kalriksen aika oli nyt. Demonin heilauttaessa valtavat kouransa kohti häntä iskenyttä kuolevaista, Kalris tähtäsi nuolen suoraan sen toiseen jalkaan. Kun aikasemmallakin kerralla, nuoli aiheutti valtavan reiän, joka suureni lopulta niin, että halkaisi raajan kahtia. Tukipisteensä menettänyt karhuotus ulvaisi ja hetkessä painovoima oli vetänyt sen maahan.

"Nyt on tilaisuus!" Kalris huusi. Hän nappasi toisen nuolen ja viritti sen jänteelle samalla kun juoksi kohti kaatunutta otusta. Hän hyppäsi olennon päälle tähdäten nuolellaan sen päähän. "Ayselin nimeen!", hän huudahti, ja samalla hetkellä kun hän vapautti jänteen, kujan täytti ukkosenjyrähdystä muistuttava paineaalto ja kirkas valo.

Azariah pudisteli pökkyräisenä päätään, yrittäen saada muistiaan toimimaan taas kunnolla. Hän muisti sokaisevan valon ja kuurouttavan jylinän. Salaman isku kenties? Hän pohti, mutta aikaisemmin oli ollut täysin tyyntä. Sitten hän muisti sen hirviömäisen otuksen, demonin . Hän oli taistellut sitä vastaan, mutta suurimman osan ajasta hän oli vain juossut pakoon, kunnes ei kyennyt juoksemaan pidemmälle.

Azaruahia nauratti, hänhän oli sitten kaiken järjen mukaan kuollut. Eihän hän kyennyt demoneja tappamaan. Omaa kuolemaansa pohtiessaan hän huomasi, ettei nähnyt mitään, koska hänen silmänsä olivat kiinni. Vaivalloisesti hän saikin ne avattua, erilaisten valopallojen täyttäessä hänen näkökenttäänsä.

Lyhyen matkan päässä hän erotti jonkun ihmismäisen hahmon. " Olenko kuollut?" Hän kysyi. Ympäristö vaikutti etäisesti tutulta, mutta valopallot estivät häntä tarkentamasta katsettaan mihinkään. " Missä olemme? " Hän lisäsi vielä. Päivä tuskin kykenisi paranemaan, ellei hän sattunut olemaan jollain helvetin tasoista...

Nuoli osui ja upposi. Ukkosejyrähdys oli räjäyttäntyt karhudemonin pään tohjoksi, ja liilaa demoniverta oli roiskunut koko puolelle katua. Kalris huohotti kädet kihelmöiden otuksen niskassa yrittäen kerätä itseään. Vaara oli ohi. Demoni oli kuollut.

Häntä auttanut mies näytti olevan hieman huonommassa kunnossa, joten Kalris meni tämän luoksen ja yritti auttaa hänet pystyyn. "Kaikki ehjänä? Hyvinhän se meni", Kalris sanoi rohkaisevasti. "Sinusta oli iso apu." Demoni ei ollut ensimmäinen Kalriksen tapaama ja tappama, mutta homma ei koskaan sujunut täysin rutiinilla. Ne Chiman pirulaiset osasivat todella olla vaikeita! Eihän demoninmetsästäjän homma olisi ammatti eikä mikään, jos jokainen otus kaatuisi kiltisti ensimmäisestä tikariniskusta.

Säikkyneet kyläläiste uskalsivat viimein tulla ulos piiloistaan huomattuaan pedon kuolleen. Demonin emäntänä ollut nainen makasi kauempana, josta hänet löydettiin pian. Kalris ei nyt voinut tehdä naisen eteen enempää, hän saattoi vain toivoa, että kylän parantajat saisivat hänet kuntoon.

Azariah nousi ylös maasta tukeutuen kumppaniinsa. " Hengissä selvittiin" hän toteaa nähdessään kyläläisiä avustamassa demonin entistä emäntää. " Olen huomannut ristiriitaisia viitteitä demonien olemassaolosta, mutta en koskaan..." hän uppoutuu hetkeksi mietteisiinsä jättäen lauseensa kesken.

Useat kysymykset pyörivät Azarahin päässä. Kuinka monta demonia pyörii tämän auringon alla? Kuinka monta sielua on tietoinen niistä ja niitä tuhoavista taidoista? Kuinka hän kykenisi aiheuttamaan vahinkoa moisille olennoille? Kuinka monta vastaavaa olentoa vastaan vierelläni seisova mies on kaatanut? Hän ravisti päätään. Kysymättömiin kysymyksiin ei saada vastauksia.

"Herra, tiedätte näistä asioista enemmän kuin minä. Osaatte puolustaa itseänne, sekä muita näiltä olennoilta." Azariah veti syvään henkeä. " Pyydän, jakakaa tietoanne, että kykenisin selviytymään seuraavasta demonista."

Kalris oli väsynyt, mutta väänsi kasvoilleen hänelle tutun virneen. "Ei näihin paholaisiin joka päivä törmää, ja sinulla oli vain huonoa tuuria, että sellainen sattui tiellesi. Demoneita on alati kaikkialla, mutta vain harvat uskaltavat näyttäytyä", Kalris puhui samalla kun katseli, että mies oli muuten kunnossa. "Minä en ehkä ole oikea ihminen puhumaan demoneista", Kalris naurahti. "En osaa kuin karkeita kokeilemalla opittuja asioita. Ayselin luostarit ovat niitä paikkoja, joista löydät todelliset dmeonituntijat. Ajimean luostarissa, josta valmistuu eniten soturipappeja ja demoninmetsästäjiä joka vuosi on valtavat kirjastot täynnä tietoa. Jos tiesi vain vie Ajimeaan, suosittelen lämpimästi käymän siellä. Vähäisemmätkin luostarit käyvät", hän jatkoi. Kalris todellisuudessa tiesi demoneista yhtä ja toista, mutta ei halunnut opettaa ketään muuta samalle tielle kuin millä hän oli. Demonit veivät niin monen ihmisen hengen, että Kalris ei voinut suositella niihin tutustumisya kenellekään.

Koko aamun kateissa ollut Kalriksen sisko ilmaantui paikalle juosten. "Kalris! Miten sinä taas demonin löysit!" hän sanoi enemmänkin ärtyneenä kuin huolestuneena ja tökkäisi tätä sormellaan. "Toivottavasti olette kunnossa, kaikenlaisia paholaisia aina ilmaantuu, kun olemme kaupungissa", Lyelai mutisi toiselle miehelle. Monet demonit tunsivat demoninmetsästäjät jo kaukaa ja kävivät heidän kimppuunsa raivoissaan.