Hopeisia suomuja ja leirinuotioita

//Lulua ja Miuta odotellaan. ^^ Peli sijoittuu aikaan paria päivää ennen Kevään Liljaa ja paikkaan kolmisensataa kilometriä Ajimeasta etelään.//

Horisontissa laskeva aurinko väritti säteillään metsäisen maiseman. Puiden latvat hohtivat oranssinkultaisina ja niiden alla kiemurteleva tiepahainen hädin tuskin erottui puuston seasta pienenä painaumana puunlatvojen muodostamassa tasaisessa matossa. Silmän seuratessa kiemurtelevaa painaumaa pohjoiseen se erotti noin kilometrin päässä kahden matalan kukkulan välisessä notkelmassa laajemman aukkopaikan puiden verhossa. Siellä auringon viime säteet tavoittivat vaatimattoman oloisten talojen kattoja, siellä täällä palasen peltoaukeaa ja useita ilmaan kohoavia savuja, jotka nousivat metsän keskelle kasvaneen kylän savupiipuista. Naiset siellä keittelivät perheilleen ruokaa pitkän työpäivän lähestyessä loppuaan. Tarkkaavainen silmä erotti tien painauman jatkuvan kylän pohjoispuolella ja risteävän toisen, leveämmän painauman kanssa, joka puolestaan ohitti kylän ja jatkoi matkaansa etelään, kunnes se osui toiseen, laajempaan aukkopaikkaan, missä puitten lomasta pilkotti välähdys tummaa vedenpintaa. Leveässä painaumassa virtaava joki se siellä laski kylän eteläpuoliseen järveen. Joki, järvi ja tie - siinä syy pienen ihmisyhteisön syntymiselle metsän suojiin. Kaiken tämän Vyald erotti yhdellä silmäyksellä lekutellessaan hiljalleen korkealla puiden yllä, katsellen allaan leviävää maisemaa. Laskeva aurinko värjäsi hopeiset suomut ja sai ne leimuamaan suorastaan kullanhohtoisina, mutta harva nosti katseensa niin ylös, että olisi nähnyt kaukana taivaan sinessä lähes paikallaan leijuvan pisteen. Vyaldin tarkat silmät haravoivat kylästä etelään johtavan tien peittäviä varjoja ja erottivat tieltä pienen järven suuntaan taivaltavan punakaapuisen hahmon. Lohikäärmeen katse viivähti hahmossa, sitten muutti siipiensä asentoa alkaen hiljalleen kaarrella alaspäin, suunnaten kohti puiden varjostamaa järveä. Neyra oli palaamassa leiripaikalle.

Alhaalla suurilehtisten lehtipuiden varjostamalla tiellä vaeltava hento ja ryhdikäs punakaapuinen Ayselin noviisi oli niitä harvoja, jotka sattuivat olemaan tietoisia seutua tarkkailevasta lohikäärmeestä. Punaisen hupun peittämät kasvot eivät kuitenkaan nousseet tähyilemään taivaita, vaan niiden katse pitäytyi muhkuraisessa vankkuriväylässä, joka kiemurteli sinne tänne kiertäen suurimmat puut, satunnaiset kivenlohkareet ja kosteat notkelmat. Kuullessaan metsästä satunnaisen rasahduksen tai tömähdyksen hahmo nosti meripihkasilmiensä tarkkaavaisen katseen ympäröivään puustoon, mutta kun mitään hälyttävää ei vaikuttanut ilmaantuvan, palasi katse kuoppaiseen tiehen ja huppu kätki jälleen vaaleasävyiset, ilmeeltään aavistuksen turhautuneet kasvot. Taas yksi demoniton kylä. Neyra nosti katseensa puiden lehvästöön ja pani merkille iltataivaan ensimmäisen heikosti hohtavan tähden. Toki hän oli iloinen, että kylä oli välttynyt demonien läsnäololta, mutta tätä vauhtia häneltä ja Vyaldilta menisi vuosia löytää ja surmata moinen otus. Sitten hän kuitenkin huokaisi ja pudisti päätään ravistaen mietteet mielestään. Tämä oli vain yksi osa koulutusta siinä missä loitsut ja taisteluopetuskin. Demonien havaitsemisen ja niitä vastaan taisteleminen tulisivat myöhemmin olemaan tärkeitä taitoja, mutta kuten mikä tahansa metsästys, nekin vaativat kärsivällisyyttä ja vaistoa, jotka saavutettiin vain kokemuksen kautta. Kevyt hymy eksyi hetkeksi Neyran huulille tämän tähyillessä tien laidasta polkua, joka johtaisi järven rannalle ja hänen ja Vyaldin sinne aiemmin kasaamaan leiriin.

//Vähän takkuaa, mutta eiköhän tämä tästä. //

Lehtimetsän puut huojuivat kevyessä tuulessa joka tuntui viileältä niskassa ja kasvoilla. Ympäriltä kuului luonnon ääniä, jatkuvia rasahduksia joita päivän levon jäljiltä heräilevät yöeläimet saivat aikaan muuten hiljaisessa metsässä. Jossain kaukana kuului linnun laulua mutta sen olinpaikka oli hankalampi selvittää. Puro lauloi jossain kauempana.
Metsä oli kaunis ja sen siimeksessä asuvia kyläläisiä olisi voinut pitää onnekaina. Tosin niin taisivat ajatella vain kaupunkilaiset jotka eivät kyenneet näkemään, millaisia vaaroja metsän kauneudessa piilikään tai osanneet arvata, kuinka moni oli onnistunut eksymään noiden puiden sekaan kadoten lopullisesti.
Miun jalat olivat tuoneet naisen tähän metsään sattumalta. Hänen askeleensa kuljettivat häntä vähä vähältä kohti Aijimeaa jota saattoi pitää hänen päämääränään mutta hän ei pitänyt asian kanssa minkäänlaista kiirettä. Hän antoi itsensä kierrellä tutuissa ja tuntemattomissa paikoista joista jälkimmäistä tämä metsä edusti. Hän pystyi kuitenkin tuntemaan sen tuntiessaan maan jalkojensa alla, pystyi aistimaan sen luonteen pelkästään kävelemällä sen läpi raivatulla tiellä.

Sokeana Miu ei tietenkään kyennyt näkemään taivaalla lentävää lohikäärmettä tai edes arvaamaan sen läsnäoloa sen lentäessä korkealla taivaalla. Jos hän olisi edes miettinyt tällaisia asioita, hän olisi epäilemättä huolestunut siitä, mitä kaikkea hänen päänsä yläpuolella saattoi kaiken aikaa lentämään hänen tietämättään.
Lohikäärmeen sijaan vaalea nainen pystyi tuntemaan, ettei ollut yksin. Lähistöllä käveli toinenkin kulkija, ei edes kovinkaan kaukana hänestä. Oletettavasti nainen tai lapsi mutta Miu päätti jättää spekuloinnit johonkin hetkeen, jossa niillä olisi väliä. Hän ei ollut täysin varma, halusiko edes tavata ketään juuri nyt - hän ei tiennyt, oliko yhtään sen sosiaalisemmalla tuulella kuin yleensäkään ja hiljaisuus, välillä kuuluvien rasahduksien olivat lähes terapeuttisen rauhoittavaa.
Totuus kuitenkin oli se, että kyseinen henkilö käveli Miuta hitaammin ja olisi oletettavasti pian leiriitymässä yöksi sillä ilmassa oli alkavan pimeyden tuoksu eikä valo kutitellut enää samaan tapaan silmäluomia kuin se teki päivisin, joten toisen seuran - tai vähintään ohittamisen - välttäminen tulisi osoittautumaan mahdottomaksi jollei Miu sitten päättäisi yöpyä näillä jalansijoillaan.

Miu otti nopeampia askelia eteenpäin päättäen kohdata välttämättömän mieluummin pian, toinen vaihtoehto oli kävellä hitaasti ja elätellä toiveita siitä, että edellä kulkija katoaisi äkkiä tieltä mikä ei ollut lainkaan todennäköistä.
Jo kymmenisen minuutin kuluttua nainen saavutti itseään huomattavasti hitaammin kävelleen ja hidasti, osittain kohteliaisuus syistä, osittain koska tie oli tässä kohtaa turhankin kapea.
"Odotatko jotakin?" nainen kysyi, tietämättä oliko häntä vielä huomattu. Hänen askeleensa olivat kenties olleet hiljaiset mutta hän ei ollut yrittänytkään yllättää tuota toista kulkijaa - jos olisi, Miu ei olisi kävellyt tietä pitkin.

Puiden alla syvenevät varjot tekivät maiseman yksityiskohtien erottamisesta hetki hetkeltä vaikeampaa ja Neyra hidasti askellustaan entisestään yrittäessään erottaa metsänreunasta kapeaa polkua. Hetken kuluttua hän olikin havaitsevinaan jotakin pienessä mutkassa, jossa tie kapeni kiertämään tavallista suurempaa kivenlohkaretta, ja nopeutti askeliaan iloisena siitä, että oli enää parin minuutin kävelyn päässä leiristä. Vyald varmaan jo ihmetteli, missä hän oikein viipyi...

Äkkiä varjoista kuuluva kysymys sai Neyran säpsähtämään ja hän vetäisi yllättyneesti henkeä katsoen kiven varjoon jäävää tienmutkaa tarkemmin. Tumma hahmo, jota hän oli auringonlaskun aikaansaamassa puolihämärässä pitänyt vain kiven varjostamana puunrunkona, näyttikin itse asiassa olevan toinen tielläliikkuja - tai jotakin vaarallisempaa. Punaisen kaavun suojaama vartalo jännittyi ja käsi eksyi tahtomattakin lonkalle, vaikkei Neyra tiesi hyvin, että oli tarkoituksella jättänyt miekkansa leiriin - aseistautunut Ayselin noviisi olisi melkoinen kummajainen lähestulkoon missä tahansa. Ohikiitävän hetken jälkeen neito kuitenkin pakotti itsensä rentoutumaan. Toinen ei vaikuttanut olemukseltaan tai käytökseltään maantierosvolta tai muultakaan kunnon kansalaisia uhkaavalta rikolliselta.
"En... itse asiassa etsiskelen polkua järven suuntaan. Sen pitäisi alkaa jostakin näiltä main", hän vastasi hieman epävarmasti, sillä naisen kysymys vaikutti kaikesta huolimatta oudolta. Tosin... mitä hän itse olisi kysynyt metsässä iltamyöhällä tapaamaltaan matkalaiselta?

Miu ei odottanut saavansa aikaan muuta kuin rauhantahtoisen reaktion mutta hän ei silti ollut yllättynyt huomatessaan kuinka naisen keho jännittyi hänen saavuttuaan paikalle - toisaalta, tiesikö hän edes itse, ettei näyttänyt yhdeltä yön hirviöistä? Ajatus sai vinon hymyn naisen huulille mutta ajatusta ei lausuttu ääneen.
"Se on tuossa vieressäsi", vaalea nainen totesi ja harppasi tytön ohi, hänen jalkansa löysivät vaivatta järven suuntaan vievän polun. Hän voisi ihan hyvin mennä tätä kautta, ainakin hän voisi auttaa tytön turvallisesti sinne, minne ikinä olikaan menossa.
Miu lähti kävelemään polkua pitkin. Hän pystyi tuntemaan tytön lähtevän kävelemään hänen peräänsä.

Miu ei vilkaissut olkansa yli esittäessään seuraavan kysymyksensä:
"Leiriydyttekö järvellä?" Jos ei leiriytyisi, Miu voisi leiriytyä itse. Jos tyttö puolestaan leiriytyi järvellä, siellä oletettavasti leiriytyisivät hänen matkakumppaninsa sillä oli harvinaista että tuon ikäinen nainen matkusti yksikään - tosin koskaan ei pitänyt aliarvioida toista, olihan blondi itsekin matkustellut yksinään suunnilleen saman ikäisenä. Hän ei vielä kyennyt tuntemaan, oliko järvenrannalla suurempi joukko ihmisiä odottamassa.

((Oletin nyt, että Neyla lähtee hänen mukaansa koska muuten pelistä tulisi meeelkoisen lyhyt))

//Olettakaamme näin. ;D//

Neyra astahti taaksepäin yllätyneenä, kun toinen äkkiä astui hänen ohitseen polulle, jota hän itse ei ollut vaivallakaan onnistunut erottamaan. Miten ihmeessä vieras nainen oli nähnyt sen niin helposti? Ja kuka tämä edes oli? Ainakaan ei ilmeisesti kukaan pahantahtoinen, koskapa kerran oli lähtenyt oppaaksi, hän totesi mielessään ja lähti seuraamaan toista tämän astellessa erehtymättömästi järven suuntaan johtavaa polkua.
"Ai... kiitos", hän vastasi hieman myöhässä ja yritti samalla erottaa hämärässä polun poikki kasvavat juuret. Hän ei ollut varma, millaisen ensivaikutelman toinen oli hänestä saanut, mutta ainakaan se ei paranisi, mikäli hän mätkähtäisi maahan pitkin pituuttaan, puhumattakaan siitä, että polun hieman kostea maa sotkisi kaavun ja eikä pyykkääminen ollut hänen suosikkitöitään.

"Kyllä, tosin en tiedä onko matkakumppanini vielä palannut leiriin. Vyaldilla on usein tapana metsästää sillä aikaa, kun olen poissa", hän vastasi miettien ohimennen, miten toinen reagoisi Vyaldin nähdessään. Kenellekään luostarilaiselle lohikäärmeen läsnäolo ei koskaan ollut ollut ongelma, mutta sen muurien ulkopuolisten ihmisten suhtautumista Neyra ei osannut arvata. No, eiköhän se pikapuoliin nähtäisi.
"Nimeni on Neyra Tonyrialainen", hän sanoi äkkiä tajutessaan, ettei vielä ollut edes esittäytynyt. "Olen Ayselin noviisi Donein luostarista." Hän oletti automaattisesti, että toinen oli nähnyt hänen punaisen kaapunsa, joka julisti jo kaukaa hänen olevan Ayselin palvelijatar. Kunnioitus jumalatarta kohtaan sai useimmat jättämään tämän papittaret rauhaan rangaistuksen pelossa, mikä teki kaavusta ihmisten parissa nahkahaarniskaa toimivamman asun. Kukaan ei ehdoin tahdoin halunnut aiheuttaa Ayselin palvelijattarille ongemia. Neyralle ei ollut edes juolahtanut mieleen, ettei toinen ehkä voisikaan nähdä häntä tai mitään muutakaan ympärillä olevaa.

Tyttö kertoi ettei ollut matkalla yksin mutta hänen seuralaisensa ei kuulostanut ihmiseltä tai haltialta - enemmänkin joltain eläimeltä. Se ei ollut mitenkään tavatonta vaikka yleisin eläin matkalaisten mukana oli hevonen, joka ei mitään ruokaa metsästänyt. Näin ollen kyseessä oli oletettavasti koira tai vastaava eläin.
"Dalina Beaumont", nainen vastasi Neyran esittäytymiseen. "Pelkkä Dalina riittää hyvin."
Hän ei ollut matkoillaan aikaisemmin kohdannut noviisia luostarista mutta eipä tuo mitenkään ihmeellinen näky silti ollut. Olihan hän itsekin suorittanut oman luostaripalveluksensa - tämä tieto auttoi häntä kuitenkin määrittelemään tytön iän. Alle 20 oletettavasti.
"En olekaan aikaisemmin tavannut noviisia täällä päin", nainen totesi toinen kulma koholla. "Mikä tuo sinut näin kauas kotoasi?"

Miu astui vielä askeleen eteenpäin ja pysähtyi kuin seinään. Hän pystyi tuntemaanjonkin valtavan järvellä. Mikä voisi olla noin iso? Hän tunsi kumeat sydämensykkeet maan läpi muttei voinut olennon massiivisen koon lisäksi päätellä paljoakaan. Nainen kohotti kätensä.
"Mikä lemmikkisi on?" Miu kysyi. Puut suojasivat heitä vielä niin suurissa määrin että jos tuo olento oli pahantahtoinen he olisivat ainakin vielä turvassa. Hänen kykynsä oli tällaisissa tilanteissa hyödyllinen sillä häntä ei huomattu vaikka hän tiesi muiden liikkeet.

"Hauska tutustua", Neyra vastasi toisen esittäytyessä. Kysymys matkan syystä ei juuri yllättänyt häntä, pysyiväthän noviisit tavallisesti luostarissa koko palvelusaikansa, mutta hän joutui silti pohtimaan hetken vastauksensa muotoilua astellessaan toisen perässä kiemuraisella polulla.
"Papittaret antoivat minulle ja Vyaldille tehtävän..." hän aloitti parin askeleen jälkeen, mutta huomasi toisen äkkiä pysähtyneen ja joutui ottamaan tukea viereisen pensaan kosteista oksista ollakseen horjahtamatta äkkipysähdyksen takia. Vilkaistessaan toista hän huomasi tämän kohottaneen kätensä kuin valmistautuen loitsuun. Maagiko? Samassa hän kuuli kauempaa edestäpäin suurten siipien kahinaa ja arvasi Vyaldin laskeutuneen heidän aiemmin löytämälleen järvenranta-aukealle. Äänestä päätelleen matkaa oli vielä ainakin parisenkymmentä metriä, ja tiheä aluskasvusto esti metsän reunan erottumisen, joten hän ei vielä nähnyt järven tasaista pintaa eikä lohikäärmeensä hopeisia suomuja. Miten toinen oli voinut huomata lohikäärmeen ennen kuin se oli aiheuttanut ääntä?
"Vyald ei ole lemmikki... hän on ystäväni ja ratsuni", Neyra vastasi epävarmana siitä, miten toinen reagoisi seuraavaan tietoon. Joskin mikäli toinen kerran oli tulossa heidän leiriinsä, ei sitä ainakaan voisi juuri piilotellakaan. "Vyald on lohikäärme ja minä olen hänen ratsastajansa. En tiedä, oletko kuullut tarinoita Donein luostarin lohikäärmeestä, mutta nelisen vuotta sitten minut valittiin hänen parikseen", hän kertoi astuen varovasti toisen ohi kapealla polulla. Edestä kuuluva rasahtelu kertoi Vyaldin lähestyvän, luultavasti kuunnellen metsästä kuuluvaa puhetta. Äkkiä lohikäärmeen rauhallinen, pehmeän karhea ääni kuului puiden takaa.
"Neyra? Onko kaikki kunnossa?"
"Kaikki hyvin, Vyald. Saimme vieraan leirinuotiolle", hän vastasi ja hymyili rohkaisevasti Dalinalle. "Tule, esittelen sinut hänelle", hän sanoi ja lähti jatkamaan polkua pitki kohti seuraavaa mutkaa, jonka takaa aukio luultavasti jo erottuisi.

Miu ei ehtinyt kuunnella Neyran selitystä matkansa syystä loppuun kun hän oli jo tuntenut tuon valtavan olennon läheisyyden. Hän pystyi kuulemaan siipien havinaa - valtavien siipien, kyseessä ei ollut mikään lintu vaan jotain huomattavasti massiivisempaa. Hänen kysymyksensä saivat kuitenkin vastauksen Neyran kertoessa, ettei kysymyksessä missään nimessä ollut lemmikki vaan ratsu ja ystävä.
Tytön kertoma paljastus sai hänet yllättymään vaikka sitä tuskin huomasi hänen selin olevasta hahmostaan. Hän oli aina pitänyt sitä pelkkänä tarinana, myyttinä siitä, mitä joskus kauan aikaa sitten oli kenties ollut, ei juttuna joka pätisi enää nykyään.
"En tiennyt, että lohikäärmeratsastajia on yhä", nainen totesi kulmat sarkastisesti koholla. "Luulin sen olevan vain aikansa elänyt legenda. Ei sitä jokapäivä kohtaa reliikkejä."

Jos Miu oli odottanut lohikäärmeen puhuvan niin ei ainakaan tällaisella pehmeällä, rauhallisella äänellä. Tietenkin sen täytyi olla vanha, huomattavasti vanhempi kuin nuori ratsastajansa tai Miu joiden parikymmentä vuotta kestänyt elämä oli enintään viidesosan määrän olennon eliniästä. Kuinka vanhoiksi lohikäärmeet edes elivät?
Neyra kehotti naista seuraamaan ja kertoi esittelevänsä heidät.
"Ah, kuulostaa lupaavalta", nainen sanoi, hymyillen vinosti. Hän lähti seuraamaan tyttöä aukiolle, joka oli jo aivan vieressä.

"Ei aikansa elänyt, ainoastaan harvinainen", Neyra vastasi olkansa yli yrittäen olla välittämättä toisen loukkauksesta. Hänen olisi tehnyt mieli vastata, että mikäli maailmassa ei kaivattu lohikäärmeratsukkoa taistelemaan Chiman kätyreitä tai alati ilmassa leijuvaa Isirionin haltioiden uhkaa vastaan, niin voisiat he toki poistuakin, mutta... mitä varten? Ei toinen sellaisten puheiden takia luultavasti mieltään muuttaisi, eikä haukku ennenkään ollut haavaa tehnyt. Pensaikon toiselta puolen kuuluva hiljaisuus oli paljonpuhuvaa, sillä Neyra tiesi Vyaldin kuulleen joka sanan. Hän arvasi lohikäärmeen ajatusten kulkevan samoja ratoja.

Polku teki vielä muutaman jyrkän kaarroksen ennen kuin sen pää äkkiarvaamatta putkahti pensaikon seasta järvenrannalla kasvavalle aukiolle. Oikeastaan leiri oli melkein liian hieno termi kuvaamaan sitä - puoliympyrän muotoinen aukea rajautui pieneen lahdelmaan, jota kehystivät järven puolella kaksi kaarevaa niemekettä, jotka ilmasta katsottuna muodostivat ravun saksia. Niemekkeiden rajaama lahdelma oli kuin pieni laguuni; suojasatama, jonka erottaminen järven suunnalta oli vaikeaa. Ainoa ihmisen läsnäolosta kielivä seikka oli pieneen notkelmaan rakennettu nuotiopaikka ja pieni kasa varusteita sen vieressä. Neyra arvasi, että lahdelma ja aukio olivat luultavasti paikallisten lainsuojattomien suosiossa, kun nämä sattuivat tarvitsemaan suojaista satamaa, mutta tänä iltana ne saisivat toimia suojapaikkana hieman toisenlaiselle seurueelle.

Vesirajassa nuotionotkelman toisella puolen, häntä vedessä edes takaisin liikahdellen, oli makuulla suurikokoinen olento. Makuuasennossakin ja siivet laskostettuna sen selkä nousi korkeammalle kuin useimpien hevosten säkä, ja vielä senkin yläpuolelle kohosi notkea käärmemäinen kaula ja pää, joka oli kääntyneenä kohti tulijoita. Kullanväriset silmät katselivat tulijoita rauhallisina ja paljastamatta salaisuuksiaan, mutta siipien asennosta ja hännän nytkähtelystä Neyra näki Vyaldin aavistuksen ärtyneen vieraan kommenteista.
"Miten kylässä kävi?" hopeasuomuinen lohikäärme kysyi ratsastajaltaan tämän ilmestyessä esiin metsän kätköistä.
"Vesiperä jälleen", Neyra vastasi olkiaan kohauttaen ja Vyald nyökkäsi näyttämättä kovinkaan yllättyneeltä. Sitten lohikäärme käänsi uteliaan oloisena katseensa toiseen tulijaan.
"Tosiaan. Vyald, tässä on Dalina Beaumont. Dalina, tämä on Vyaldoniwyr Medharezin poikueesta, tunnetaan lyhyemmin pelkkänä Vyaldina."
"Palveluksessanne", Vyald vastasi nousten jaloilleen ja taivuttaen pitkän kaulansa siroon kumarrukseen.

Mitä pidemmälle he kävelivät, sitä enemmän Miu pystyi tuntemaan maasta. Tilaa leirille ei ollut paljon, etenkään kun ajatteli Neyran isokokoisen ratsun - tai kenties henkilöä olisi kohteliaampaa vain kutsua nimellä sillä sitä lohikäärme epäilemättä oli - leiriytyvän noissa samoissa tiloissa. Paikka oli epäilemättä kaunis eikä Miu voinut kieltää, etteikö hänkin olisi nauttinut sen tuoksusta, järvi toi mukanaan raikkaan tuoksun joka sekoittui hienoisesti metsän omaan tuoksuun.

Lohikäärme oli aivan veden rajassa mikä esti Miuta tietämästä tarkalleen sen koon. Hän pystyi jo tämän pienen tiedon ansiosta kuitenkin sanomaan, että kyseessä oli suuri olento. Hän kenties kykeni kuulemaan lohikäärmeen hännän liikahtelun etäisenä loiskintana mutta ei itse kyennyt näkemään ärtymystä olennon eleistä ja vaikka olikin, blondi tuskin olisi reagoinut asiaan sen kummemmin.
Lohikäärme esiteltiin hänelle ja Vyaldin rauhallinen ääni sekä toteamus sai Miun tuntemaan tuulahduksen niistä ajoista, jolloin hän oli itsekin käyttänyt tuollaisia tyhjiä korufraaseja vain ollakseen ystävällinen. Suorastaan ahdistavan kotoisaa.
"Vaikuttaa pieneltä leiriltä noin suurikokoiselle", Miu totesi huulillaan pieni hymy. Inhottavan kotoisuuden tunteesta huolimatta Vyald miellytti häntä. "Minkä kokoinen olet, Vyald? Anteeksi tyhmä kysymys mutta yritän hahmottaa kokoasi."
Hän oli päätynyt puhumaan suoraan lohikäärmeelle koska selvästi Neyran ja hänen välillään ei vallinnut minkäänlainen omistajan ja lemmikin välinen suhde.

"Näin metsäisellä alueella se oli paras vaihtoehto. Kylään laskeutuminen olisi aiheuttanut... ongelmia", Vyald vastasi hieman huvittuneesti laskeutuen jälleen makuulle järven rannalle. Neyra katsahti vielä kaksikkoa ja lähti sitten kävelemään kohti nuotiopaikkaa, jonka vierelle oli jo aiemmin koottu kasa oksia iltaa varten. Punaisen kaavun helma kahisi hiljaa ruohikkoa vasten hänen liikkuessaan. Dalinan seuraava kysymys sai hänet kuitenkin kohottamaan kulmakarvojaan itsekseen ja sivusilmällä vilkaistessaan hän huomasi myös Vyaldin katsovan Dalinaa äkkiä äskeistä tarkkaavaisemmin. Lohikäärmeen katse oli kiinnittynyt Dalinan silmiin ja tämä näytti tekevän mielessään omia päätelmiään. Ääneen lohikäärme ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan vastasi vain rauhalliseen tapaansa naurahtaen: "Kuonosta hännänpäähän kymmenisen metriä, säkäkorkeudeltani reilut kaksi ja puoli metriä. Siipivälini on noin yksitoista metriä siivenkärjestä kärkeen. Kokoani on luultavasti makuuasennon perusteella vaikea hahmottaa."

Neyra hymyili pienesti kääntyessään takaisin nuotion puoleen. Hän tiesi Vyaldin epäilevän sokeutta, mutta... toinen oli nähnyt polun hämärässä metsässä, välttynyt kompastumasta puunjuuriin ja - huomannut lohikäärmeen ennen kuin Vyald oli edes näköpiirissä? Nuoren naisen silmät kapenivat aavistuksen hänen käsiensä alkaessa kasata oksia keoksi kivien muodostamaan hiiltyneeseen ympyrään. Voisiko olla, ettei toinen käyttänyt silmiään havainnointiin? Mutta jos ei, niin... mitä sitten? Mielensä perukoilla Neyra alkoi muovailla kipinäloitsua, jolla hän aikoi sytyttää nuotion, kunhan saisi puukeosta haluamansa muotoisen.

Miu pystyi arvioimaan lohikäärmeen koon suunnilleen hänen antamistaan mitoista. Kymmenen metriä - se oli jo valtava. Jotain niin suurta, ettei hän ollut tosiaankaan voinut arvioida kokoa oikein sillä hän oli pitänyt Vyadia huomattavasti pienempänä.
"Vaikuttavaa", nainen totesi. Hän tunsi Neyran lähteneen oletettavasti sytyttämään nuotiota.

Vaalea nainen käveli lähemmäs vielä sytyttämisvaiheessa olevaa nuotiota ja istui alas.
"Aiotko laittaa jotain?" nainen kysyi kiinnostuneena. Hän joutui pysähtymään usein kylissä ostaakseen ruokaa sillä sen laittaminen ei sokealta niin helposti hoitunutkaan. Hän ei halunnut polttaa käsiään vain muutaman palaneen juureksen tai lihanpalan vuoksi.
Ei, Miuta ei voinut missään nimessä sanoa kunnolliseksi kokiksi.
"Jos aiot, en voi sanoa, että minusta olisi mitään hyötyä."
Hän ei voinut jättää huomaamatta, että tyttö näytti käyttävän magiaa mutta olisiko sen pitänyt olla yllätys? Neyra oli matkalla lohikäärmeen kanssa joten hänestä löytyisi varmasti monia muitakin yllätyksiä.

Neyra hymyili aavistuksenomaisesti kuullessaan Dalinan toteamuksen Vyaldin koosta. Vaikuttava Vyald tosiaan oli, varsinkin lentäessään, kun auringon valo sai hopeiset suomut säihkymään ja lohikäärmeen näyttämään kuin elohopeasta muotoillulta. Vyaldkin hymähti kommentille, muttei jatkanut aiheesta sen enempää, vaan katsoi toista ääneti tämän lähtiessä liikkeelle kohti nuotiota.

Asetellessaan paikalleen viimeiset oksat Neyra kuuli takaansa liikettä ja käänsi päätään juuri parahiksi nähdäkseen Dalinan istuvan alas viereensä. Hän nyökkäsi naisen kysymykselle pienesti hymyillen.
"Halvempaa syödä täällä kuin kylässä. Vyald sattui pakastamaan jäniksen aiemmin tänään", hän vastasi viitaten paria rantaviivalla sijaitsevaa kivenlohkaretta, joiden varjossa saattoi juuri ja juuri hahmottaa epämääräisen möykyn kiven juurella. Jänis oli ollut syömässä ruohoa aukealla ja oli lähtenyt pakoon lohikäärmeen syöksyä, mutta pakkashenkäys oli jähmettänyt sen juoksuasentoon kesken loikan. Nurmelta jää oli päivän kuluessa ehtinyt jo sulaa, mutta varjoon saman tien laitettu jänis oli edelleen hennon valkean kuuran peittämä ja sisältä umpijäässä.

Punakaapu palautti huomionsa nuotioon ja äkkiä nuotiota kohti ojennetun käden sormista sinkosi pieni salama, joka katosi kipinöiden jonnekin keon ytimeen. Lähes välittömästi pieni savukiehkura alkoi kohota puiden lomasta ja kun Neyra nousi seisomaan pyyhkäisten roskia kaavunhelmasta, ensimmäiset liekit nuolivat jo tietään puiden läpi keon huippukohdasta. Toisen kommentille ruuanlaitosta hän kohautti olkiaan. "Olet tervetullut syömään kanssamme - tai oikeastaan kanssani, Vyaldilla kun on tapana metsästää ja syödä ruokansa sillä aikaa, kun minä olen kylässä. Mitä muuten sait tänään?" Viimeinen kysymys oli suunnattu lohikäärmeelle, joka kohottautui seisomaan kissamaisesti venytellen.
"Nuoren peuran. Mehukas otus. Näillä main on ollut niille hyvin ruokaa tänä vuonna", Vyald vastasi lähtien astelemaan kohti nuotiota Neyran suunnatessa lohkareiden luo hakemaan jänistä. Iloisesti rasahtelevan tulen luo päästyään lohikäärme laskeutui uudelleen makuulle kiertyen löyhäksi, järven suuntaan antavaksi puolikaareksi, joka sulki sisälleen nuotion, Dalinan ja varusteet, mutta oli kuitenkin niin kaukana nuotiosta ettei pakkasesta nauttiva olento tuntenut oloaan tukalaksi.
"Taisitkin jo kuulla, että minä ja Neyra olemme Donein luostarin papittarien antamalla tehtävällä. Osana yhteistä koulutustamme meidän on etsittävä ja tapettava yksi Chiman palvelijoista, mutta ainakin toistaiseksi demonit ovat pysytelleet hyvin piilossa", Vyald kertoi keskustelusävyyn Neyran palatessa nuotiolle jäniksen kanssa. Nuori nainen laski eläimen yhdelle nuotiota reunustavista laakeista kivistä, jotta nuotion lämpö pääsisi sulattamaan jäistä eläintä ja siirtyi sitten varusteiden luo. Kaivettuaan esiin yksinkertaisen teräväreunaisen puukon hän palasi istumaan aiemmalle paikalleen Dalinan oikealle puolelle Vyaldin hännän kiertyessä siistiksi kaareksi hänen ja rantaviivan väliin. Lohikäärme tarkkaili nuotiolla istujia liekkien yli rauhallisesti, mutta kallisti välillä päätään hieman kuullakseen metsästä kuuluvia ääniä. Pimeys oli jo kietonut seudun miltei kokonaan verhoonsa ja öiset saalistajat olivat heräilemässä. "Matkalaiset harvemmin eksyvät iltanuotiollemme" Neyra totesi katsahtaen Dalinaa uteliaasti. "Mikä tuo sinut näille maille?" Puhuessaan hän kohotti kätensä ja veti alas kasvojaan kehystäneen hupun paljastaen sirot kasvot ja nutturalle solmitut kultaiset hiukset, joita sitoi paikalleen kauniisti punottu nahkainen nyöri. Hän olisi mieluusti päästänyt hiukset jo vapaaksi, mutta jäniksen nylkemisessä ne olisivat vain tiellä.

"Ja varmasti herkullisempaa", nainen kuittasi tytön sanoihin. Kokkaustaidottomana hänellä ei tietenkään ollut paljoa varaa valittaa. Miu ei edes huomannut että Neyra viittasi ystävänsä kiinnisaaman saaliin suuntaan eikä reagoinut viittaukseen mitenkään.
Ilmeisesti Vyad oli jäälohikäärme - Miun tiedot lohikäärmeistä olivat vähäiset eikä hän ollut muistanut niitäkin olevan muita, kuin taruissa usein esille tulevia tulta sylkeviä yksilöitä. Hän oletti Neyran puolestaan olevan jonkinlainen maagi hänen nuotiensytytysyrityksestään päätellen. Tulta kenties vai ehkä sähköä? Oli kyseessä kumpi tahansa, yhdistelmä oli kiinnostava jäälohikäärmeeseen yhdistettynä.

Miu venytteli jäseniään ja tunsi nuotion lämmön leviävän kehoonsa. Hän olisi mieluusti ojentanut jalkojaan lähemmäs nuotiota mutta jalkapohjien polttaminen olisi hyvä tapa sokeuttaa itsensä päiväkausiksi.
"Ehdin jo pelätä, että oletat minun syövän omia eväitäni", nainen sanoi vinosti hymyillen. Mitä olisikaan hänen kuivat ja kovat leivänkänttynsä verrattuna Neyran rapeaan, rasvasta tirisevään jänikseen? Tytön olisi paras paistaa se oikein, muuten Miu pettyisi.
Vyad nosti valtavan kehonsa ylös maasta ja lähti astelemaan lähemmäs nuotiota. Lohikäärme asettui turvallisen välimatkan päähän siitä mutta kuitenkin niin lähelle, että Miu olisi oletettavasti kyennyt yltämään sen suomuihin kurottuessaan, jos olisi halunnut.
Ainakaan vielä se ei innostanut häntä.

Neyra oli maininnut jotain pientä erikoisesta kaksikosta ja siitä, miksi he olivat siellä ja Vyald täydensi tarinan omilla sanoillaan. Miu ei ollut mikään demonin metsästäjä mutta saattoi sanoa tietävänsä, missä päin niitä oli runsaammin.
"Täällä niitä ei ole näkynyt aikoihin", Miu totesi keskusteluun ja kohautti olkiaan. "Tai jos on, ainakaan ei niin suurissa määrin että huhuja olisi lähtenyt kiertämään. Kannattanee kokeilla muilta seuduilta."
Neyra palasi ja toi kohmeisen ruuan sulamaan. Miu ei ollut tajunnut aikaisemmin, kuinka äärimmäisen nälkäinen hän oli ja kuinka paljon ruokaa hän kaipasikaan. Maistuva ruoka oli sen arvoista, että joutuisi hieman puhumaan pitäisi käyttäytyä kiltisti jottei kaksikko kyllästyisi häneen.
"Menen sinne, minne jalat vievät. Joskus sivupoluille eksyminen tuottaa tulosta - voi törmätä arvon herra reliikkiin ja hänen seuralaiseensa kuten nyt", Miu sanoi. "Olen kierrellyt maata muutaman viime vuoden."

Liikuskellessaan siellä täällä nuotion ympärillä Neyra kuunteli puolella korvalla Dalinan ja Vyaldin jutustelua. Tämän todetessa, ettei alueella oltu aikoihin nähty lohikäärmeitä hän vilkaisi nuotion suuntaan ja tavoitti Vyaldin katseen kohauttaen olkapäitään alistuneesti. Vyald vastasi eleeseen omalla lohikäärmemäisellä tavallaan ja käänsi huomionsa taas Dalinan jutusteluun. Samaa kaksikkokin oli kuullut joka kylästä hieman eri sanoin. Ei, ei minkäänlaisia ongelmia. Kaikki hyvin, ei mitään poikkeavaa. Ei, kyläläisillä ei juuri nyt ollut tarvetta noviisin palveluksille, kiitos vaan, mutta olkaa kuitenkin ystävällinen ja hyväksykää tämä pieni lahja Ayselin palvelijattarelle. Viimeinen muisto sai Neyran huulet kääntymään pieneen hymyyn hänen istuessaan vahtimassa jänistä. Ihmiset tarjosivat mielellään apua tien päällä olevalle punakaavulle: olihan tämä liikkeellä Ayselin asialla, joten lahja tälle oli tosiasiassa lahja jumalattarelle itselleen, ja tämä varmasti palkitsisi uskollisuuden tavalla tai toisella. Lahjat olivat tavallisesti pieniä käytännön asioita, kuten esimerkiksi pieni pussillinen rouhittuja jyviä, mutta ne toivat oman lisänsä iltanuotioiden metsän antimista koostuviin aterioihin.

Dalinan kommentti reliikistä sai Vyaldin hännänpään heilahtamaan aavistuksenomaisesti, mutta ääneen lohikäärme vain tuhahti huvittuneesti.
"Et ole tainnut kierrellä kovinkaan laajalti. Lohikäärmeet eivät suinkaan ole reliikkejä: useimmat meistä ovat vain eristäytyneet muusta väestä. Minä olen poikkeus, koska minut kasvatettiin ihmisten parissa pienestä pitäen. Kuoriuduin munasta, jonka isäni Medharez oli lahjoittanut Belnera Valontuojalle merkiksi näiden kahden välisestä ystävyydestä. Belnera oli Ayselin ylipapitar suunnilleen sata vuotta sitten, ja sekä hän että isäni olivat paikalla, kun kuoriuduin", Vyald selitti lohikäärmemäisesti hymyillen tarkkaillen samalla Dalinan reaktiota nähdäkseen, miten tämä reagoisi kuullessaan lohikäärmeen iän. Oliko toinen ylipäänsä perillä lohikäärmeiden kehityskaaresta ja sen vaiheista?

"Me olemme olleet liikkeessä viimeiset pari viikkoa", Neyra kertoi hetken kuluttua kumartuen tutkimaan jänistä. Ilokseen hän huomasi sen sulaneen melko nopeasti nuotion lämmössä: sisäosissa oli vielä aavistus jäästä, mutta turkki ja nahka olivat jo valmiit irroitettavaksi. Kiepauttaen eläimen toisen kyljen kohti nuotiota Neyra käänsi sen selälleen ja teki takajalkojen ympärille viillot alkaen irroitella nahkaa alla olevista kalvoista pienin kokenein liikkein.
"Ehkä meidän pitäisi jättää kylien kiertely ja suunnata pohjoiseen, Ajimeaan. Demonien luulisi kerääntyvän sinne, missä ihmisetkin liikkuvat, ja ainakin siellä luulisi olevan mahdollista kuulla huhuja kauempaakin tulevilta kulkijoilta", hän jatkoi käsien keskittyessä työhönsä. Ruuan laittaminen ei suinkaan ollut hänelle vierasta: orpolapset ja nuoret noviisit tekivät suurimman osan yksinkertaisista töistä luostarin keittiössä, ja niihin kuului myös riistan puhdistaminen. Hänen ei tarvinnut nostaa päätään nähdäkseen Vyaldin nyökkäävän: hän tiesi lohikäärmeenkin jo pitkästyneen heidän hitaaseen kulkuunsa.

Nainen hymähti.
"Se, että lohikäärmeitä ei enää pahemmin näe tekee maailmalla liikkuvasta lohikäärmeestä melkoisen harvinaisuuden jollaista ei enää näe - mitä voisi lähes sanoa reliikiksi", Miu totesi. "Jos venyttää hieman käsitettä tietenkin. Kirjaimellisesti termi ei taida olla oikea."
Hän oli korkeakoulutettu vaikkei osannutkaan - tai pystynyt - lukemaan. Hän ymmärsi kyllä, mitä sanoja käytti.
Vyald kertoi naiselle ikänsä joka ei kuulostanut kovinkaan vanhalta, Miu muisteli oliko koskaan kuullut lohikäärmeistä sen enempää. Olihan hän palveluksessaan luostarissa kuullut niistä jutun jos toisenkin.
"Se ei taida olla kovinkaan vanha", nainen totesi ja kohautti olkiaan. "En ole lukenut kirjoja joten en tiedä muuta kuin sen, mitä olen aiheesta kuullut."

Neyra ryhtyi laittamaan ruokaa. Hän ei leikannut sormeensa ja muutenkin kuulosti toimivan erittäin nopein ja kepein liikkein, joten papittaren täytyi olla kohtalainen kokki. Ajatus sai veden herahtamaan sokean kielelle kun hän mietti jo millaista herkkua hän saisikaan maistaa.
Joskus sitä ajatteli vain vatsallaan.
Tytön aloittaessa jälleen demoneista juttelun nainen ainoastaan kohotti kulmiaan. Sanat kuulostivat ainakin loogisilta, tietenkin niitä olsii siellä, missä oli ihmisiä mutta sen enempää Miu ei asiasta tiennytkään.
Hän ei tiennyt, vastasiko lohikäärme eleellä.
"Jos olette menossa Aijimeaan, voisitteko viedä sanan minulta eräälle tuttavalleni siitä, että olen kunnossa. He eivät ole kuulleet minusta aikoihin", nainen sanoi. Hän oli jo aikuinen mutta silti hän lähetti mieluusti tasaisin väliajoin sanan vanhemmilleen ja veljelleen siitä, että oli kunnossa. Ei sillä, että heidän viestinsä olisi koskaan saavuttaneet sokeaa takaisin.
Nainen hymyili vinosti.
"Tietenkin jos siitä ei ole liikaa vaivaa sinulle ja herra reliikille."

Vyald kohautti lohikäärmemäisesti olkiaan kuunnellessaan Dalinan selitystä.
"Kyllähän sen tietysti noinkin voi ajatella. Ihmisten kannalta taitaa kuitenkin olla onnekasta, että tällaisiakin reliikkejä aina välillä historian hämäristä ilmaantuu", hän totesi rauhallisesti ja kallisti päätään kuunnellakseen puolella korvalla metsässä liikkuvan peuran rasahtelua tämän laiduntaessa varuillaan jonkin matkan päässä näkymättömissä. Seuraava toteamus sai lohikäärmeen nyökkäämään huvittuneesti.
"Olet oikeassa. Lohikäärmeiden mittapuulla olen vasta aikuistunut. Olen kuitenkin ehtinyt nähdä jo kahden ihmissukupolven tulevan ja menevän, ja tulen luultavasti näkemään vielä useita. Mutta maailmasta onneksi löytyy muutakin mietittävää."
Lohikäärme pudisti päätään puhdistaakseen apeat muistot mielestään ja kiinnitti huomionsa taas Neyraan, joka oli saanut turkin vedettyä jäniksen päältä ja veti vielä viimeisen viillon irroittaakseen nenää ympäröivän tiukemmin kiinni olevan osuuden.

Dalinan esittäessä pyyntönsä Neyra pysähtyi hetkeksi työssään ja mietti mittaillen katseellaan nyljettyä jänistä. Lopulta hän nyökkäsi ja katsahti naista.
"Sopii. Eiköhän tässä ole jo maaseutua ehdittykin kierrellä. Kenelle viesti pitäisi toimittaa?" hän kysyi roikottaen puhdistettua jänistä tulen yllä saadakseen sen sisuksetkin sulamaan poistoa varten.

Nainen ei ollut odottanutkaan, että tyttö kieltäytyisi hänen pyynnöstään. Neyra oli ystävällinen tyttö mutta mitä muutakaan voisi odottaa luostarin kasvatilta vaikkei hänen tehtävänsä kenties rauhanomainen ollutkaan.
"Herra Beaumontille", nainen totesi. Sillä ei ollut väliä, menisikö viesti hänen isälleen vai veljelleen, se kuitenkin päätyisi toisen korvaan ja kahta henkilöä olisi helpompi etsiä kuin sitä yhtä tiettyä. Miun suku ei ollut niin iso, että erehtymisen varaa olisi ollut. "Haluan vain, että välität viestin, että Miu on kunnossa."

Nainen haisteli jäniksen tuoksua.
"En tiedä mitään ruuanlaitosta - kauanko vielä kestää?" Miu ei oikeastaan tiennyt, mitä Neyra teki paraikaa jänikselle. Hän pystyi kuitenkin aistimaan, että nylkeminen oli nyt loppunut ja tyttö siirtyisi seuraavaan vaiheeseen.

Neyra kuunteli ja painoi mieleensä Dalinan kertoman viestin ja sen vastaanottajan. Kukakohan mahtoi olla herra Beaumont? Entä kuka tai mikä oli Miu? Hän arveli Miun olevan tyttö tai nainen, jollakin tavalla herra Beaumontille tärkeä henkilö. Vaimo, tytär, rakastettu? Niin tai näin, nimi Beaumont ei kuulostanut kovin tavalliselta, joten eiköhän viestin vastaanottaja olisi löydettävissä.
"Ymmärrän. Pidän huolen siitä, että viestisi pääsee perille", hän vastasi ja samassa hänen mieleensä juolahti, että kyseinen Miu saattaisi hyvinkin olla Dalina itse. Lempinimi, kenties?

Dalinan kysymys sai hänet taas keskittymään jänikseen, joka vaikuttikin jo melko sulaneelta. Hän laski eläimen laakealle nuotionvieruskivelle, jota oli aiemminkin kaikesta päätellen käytetty samaan, ja alkoi veitsellään napsautella poikki eläimen kylkiluita. "Tovi vielä. Nyt kun sisälmykset ovat sulaneet, voin ottaa ne pois ja antaa lihojen paistua. Siihen ei nuotiolla mene kovinkaan kauaa", hän vastasi kääntäessään rintakehän auki ja alkaessaan käsin irroitella sieltä jäniksen sisäelimiä, jotka hän nakkeli matalaan rantaveteen. Petokalat söisivät ne ennen aamua. Toisinaan Vyaldkin saattoi syödä sisukset, mutta lohikäärme ei tällä kertaa osoittanut erikoista kiinnostusta niitä kohtaan ja Neyra epäili lisäksi, ettei Dalina ehkä ymmärtäisi asiaa, niin järkevää kuin se olikin. Sisälmysten haju oli lievästi etova, kuten kasvinsyöjillä yleensäkin, mutta ulkoilmassa se ei ollut mitenkään ylitsepääsemätön ongelma - tosin Neyra oli silti kiitollinen saadessaan viimeisetkin sisukset ulos ja käytyään rannassa huuhtelemassa puhdistetun eläimen. Palattuaan nuotiolle hän kaivoi varusteistaan vähän suolaa ja pippuria ja hieroi eläimen niillä, minkä jälkeen hän asetti sen tulen lähellä olevalle kivenlohkareelle paistumaan. Eihän se mikään juhla-ateria olisi, mutta olosuhteisiin nähden kuitenkin aivan kelvollinen.
"No niin. Sitten odotellaan", hän totesi ja katsahti Dalinaa. "Et ilmeisesti juurikaan laita itse ruokaa, vai?" Kysymys ei ollut sävyltään epäystävällinen; Neyra esitti sen silkkaa uteliaisuuttaan. Nainen, joka ei laittanut ruokaa, oli harvinainen tapaus.

Miu uskoi, että tyttö veisi sen perille. Papittarissa oli ainakin se hyvä puoli, että he olivat luotettavia ja no, ei Miun viesti todellisuudessa ollut niin tärkeä, että sen viemättä jättäminen olisi haitannut juuri lainkaan.
Miu ei antaisi mitään tärkeää juuri tapaamansa kerrottavaksi. Hän ei ollut tarpeeksi naivii luottamaan edes lohikäärmeellä ratsastajaan jonka ratsu puhui kuin hänen lapsuutensa opettaja joka oli laittanut hänet opettelemaan asioita ulkoa, koska Miu ei pystynyt näkemään.
Oli häiritsevää, että lohikäärme itsessään oli ihan mukava inhottavasta mielikuvasta huolimatta.

Miu nyrpisti nenäänsä sisälmysten kuvottavan tuoksun päästessä hänen nenäänsä muttei valittanut aiheesta. Ei hän pieneen lemuun kuolisi, etenkin kun hän kuuli kuinka Neyra heitti nuo sisäelimet. Ilmeisesti ne eivät Vyaldillekaan kelvanneet sillä lohikäärme ei hotkaissut niitä samantien. Ehkä ne olivat liian pientä saalista niin massiiviselle olennolle etteivät olleet syömisen arvoisia.
"Polttaisin vain käteni kun en näkisi tulta", nainen totesi olkiaan kohauttaen. Hän uskoi ainakin lohikäärmeen huomanneen hänen rajoittuneisuutensa eikä Neyrakaan ollut tyhmimästä päästä. "En ole muutenkaan mikään kodinhengetär."