Kuningattaren kirjeet

//Kalmankukka kera Xianin~ Varoitan jo valmiiksi, aloitus on romaani. Se vähän venyi n__n'//

Kuningatar Tunturihaukka puristi siistillä, pienellä käsialalla kirjoitettua kirjettä nyrkissään. Kuninkaanlinnan kolkoilla käytävillä hänen askeleensa kaikuivat seiniltä kilpaa hänen kiivaiden sydämenlyöntiensä kanssa. Tämä oli jo toinen kirje, jossa uhattiin kuningasperheen henkeä. Ero kirjeissä oli kuitenkin selvä; ensimmäisessä kirjeessä perheestä puhuttiin yleisesti. Tässä toisessa kirjeessä mustanpuhuvien lauseiden kohteena oli Ellysion Iltatähti. Hänen tyttärensä.

Tunturihaukka työnsi yksityishuoneensa kaksoisovet auki ja astui huoneeseen yksinkertaisen, sinertävän pukunsa helmat hulmuten. Tumma silmäpari kävi läpi aamun valossa kylpevän huoneen sekalaisen joukon ja Tunturihaukka nyökkäsi totisena nopeasti jokaiselle. Kuninkaallinen lastenhoitaja Peltopyy, muutama palvelija, jotka kiirehtivät sulkemaan ovet, sekä neuvonantaja Pelta Hildr kumarsivat takaisin. Tilaisuus oli selkeästi yksityinen ja erittäin salainen.
"Missä Ellysion on?", kuningatar kysyi ja katsahti uudestaan huoneen jokaiseen nurkkaan kuin varmistuen, ettei tyttärensä piilotellut varjoissa.
Pelta veti huoneen keskellä olevan pöydän takaa esiin tuolin ja viittasi kuningatarta istuutumaan. Tunturihaukka istui.
"Kuningattareni, hän tulee varmasti tuota pikaa. Palvelija on lähetetty noutamaan häntä."
Tunturihaukka nyökkäsi poissa-olevana ja napsutti ohuilla sormillaan muutaman kerran pöydän pintaa. Sillä hetkellä hän ei näyttänyt Barcelin kaikkivoipaiselta kuningattarelta. Ainoastaan äidiltä, joka on huolesta sairaana tyttärensä puolesta.

Samalla hetkellä yksityishuoneen ovet avattiin ja Ellysion Iltatähti astui sisään. Hän näytti hämmentyneeltä. Hiukset sekaisin, silmät kirkkaina ja rintakehä hengästyksestä kohoillen tyttö seisahtui ovelle. Palvelija oli selvästi hoputtanut heitä juoksemaan.
"Mitä tämä on?", Ellysion penäsi heti tiukkaan sävyyn ja katseli epäillen huoneessa olevia ihmisiä haukansilmillään.
Samalla hetkellä hänen kasvonsa muuttuivat huolestuneeksi ja ryhti lysähti hieman kasaan.
"Onko Tidarille tapahtunut jotakin?"
"Ei, ei kultaseni. Asia ei koske Tidaria", kuningatar kiirehti vastaamaan ja nousi sitten seisomaan viitaten tytärtään luokseen.
"Asia koskee tätä", Tunturihaukka jatkoi ja ojensi kättään näyttäen kirjettä.
Ellysion marssi äitinsä luokse ja otti kirjeen tämän kädestä uteliaana. Tytön katse pomppi pienille sykeröille taivutettujen kirjainten mukaan samalla, kun Tunturihaukka nyppäisi tyttärensä hiuksista muutaman lehden pois.

Kun Ellysion oli lukenut kirjeen, hän katsahti hetkeksi äitiinsä kulmiensa alta.
"Roskaa", tyttö tuhahti harmistuneena ja asetti kirjeen pöydälle. "Pelkkiä sanoja, kuten aikaisemminkin."
Ellysionin ääni ei kuulostanut vakuuttuneelta. Tyttö istahti tuoliin äitinsä paikalle ja nojasi päätään tuolin selkänojaan.
"Tiedät, ettei ole", Tunturihaukka vastasi hiljaa ja kääntyi katsomaan tytärtään.
Ellysion tuijotti takaisin. Näkyikö noissa tummissa silmissä ripaus pelkoa? Kuningatar pyöritti päätään, hän ei tiennyt. Mutta sen verran hän tiesi, että häntä pelotti tyttärensä puolesta.
Tunturihaukka veti syvään henkeä ja käveli hiljaa kauempanana seisoneen Peltan luokse kuin hakien hänestä tukea seuraaville sanoilleen.
"Olemme päättäneet, että sinun täytyy lähteä linnasta, Ellysion. Edes vähäksi aikaa. Linnassa ei ole turvallista. Lähdet etelään, sukutilallemme, jonka paikkaa kukaan muu ei tiedä."
Jo ensimmäisen lauseen aikana Ellysion oli ponkaissut pystyyn ja näytti siltä kuin hänet olisi juuri pakotettu suutelemaan demonia.
"Tiedät, etten lähde! Olen sanonut sen jo moneen kertaan", Ellysion huudahti ja mutristeli suutaan kuin pieni lapsi.
Kuningatar pudisti pienesti päätään ja risti kätensä eteensä.
"Asia on päätetty."

Epätasapuolisen "keskustelun" jälkeen kuningattaren yksityishuoneessa oli hiljaista. Pelta Hildr oli selittänyt, että Ellysion lähtisi matkalle tänä iltana. Ellysionin tavarat oli jo pakattu valmiiksi ja mukaan otettaisiin vain välttämättömin, sillä he matkaisivat jalan ja kulkisivat ainoastaan vähemmän tunnettuja pikkuteitä. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, että kruunuprinsessa lähtisi linnasta muutamaksi viikoksi.
Ellysionia lähtisi saattamaan Peltopyy (mitä Ellysion itse ei arvostanut lainkaan, sillä tiesi vanhan naisen salaa vihaavan häntä) ja muutama rivisotilas. Itse matkaa johtaisi Ellysionille itselleen tuntematon sotakenttien veteraani, kenraali, jonka nimeä Ellysion ei edes tiennyt.
Pelta oli sanonut, että matkasta ei tulisi hauska kenellekään. Ei sotilaille, jotka kenties kokisivat tehtävän "lapsenpiikana" olemisesta turhauttavana, eikä Ellysionille, joka ei alunperinkään ollut halunnut lähteä.

Sotilaiden saapuessa yksityishuoneeseen, vastaanotto oli vähintäänkin eriskummallinen. Oli tyytyväinen kuningatar, joka hymyili ja nyökkäili sisään käveleville miehille, nyrpeän näköinen Peltopyy vähän sivummalla mittaillen katseellaan sotilaita, ja Pelta, jonka kohteliaasti hymyilevät kasvot olivat aina yhtä arvoitukselliset ja kätkivät vanhan miehen todelliset mietteet alleen. Sitten oli vielä Ellysion. Kruunuprinsessa seisoi äitinsä vierellä, muutaman askeleen taaempana. Kädet puuskassa ja veistokselliset kasvot kiukkuisina, tyttö katseli kyräillen sotilaita aivan kuin lähtö olisi heidän syynsä. Peltan tästä huomauttaessa, Ellysion kuitenkin muisti asemansa ja laski kätensä nopeasti puuskasta. Kasvot muuttuivat ilmeettömimmiksi, vaikka kulmat loivat edelleen hitusen varjoa silmien ylle. Tunturihaukka ei voinut muuta kuin arvostaa tyttärensä itsehillintää.

"Kuka teistä on paljon puhuttu kenraali Xian?"
Kuningattaren oli kuuluva. Hän vilkaisi kerran tytärtään hymyillen saaden Ellysionin näyttämään vihaista enemmän epävarmalta.
"En halua lähteä", Ellysion yritti mutista vaivihkaa äidilleen, mutta Tunturihaukka astahti tämän eteen aivan kuin ei olisi mitään kuullutkaan ja hymyili aurinkoisesti sotilaille.
"Kenellä on kunnia lähteä saattamaan kruunuprinsessaamme turvaan näiltä levottomilta ajoilta?"

// Kyllä Tunturihaukan pitäisi Xian tuntea, onahn se sentään Ajimean sotilaskomentajista korkea-arvoisin ja mukana ihan kaikessa mitä kaupungissa tapahtuu. Noh, oma vikanihan tämä epäselvyys on, kun hahmokuvaus on päivittämättä :'D Mitäs pienistä. Xian enters the stage~ //

Kenraali Xian

Xian tiesi tasan tarkkaan miksi tämä käsky oli tullut juuri hänelle. Kevään juhlaa seurannut kaaoksentäytteinen viikko ei ollut tuonut miehen parhaita puolia esille. Kyllä, hän oli ollut se, joka oli selvittänyt totuuden murhan takana, järjestellyt syyllisten kiinniottamista ja vielä omin käsin pitänyt huolta mellakoiden laannuttamisesta, mutta muuta hyvää hän ei sitten ollutkaan saanut aikaan. Aivan liian rajusti suoritetut pidätykset ja kännissä horjuminen keskellä päivää saivat kaupungin ylimmät tahot miettimään, oliko kenraali todella oikeassa paikassa. Ajimea ja sen asukkaat olivat Xianille yhtä tärkeä kuin työ, harrastukset ja parisuhde yhteensä, eikä hänellä ollut muuta elämää. Oliko ihme, että kaupungin rauhan järkkyessä järkkyi myös miehen mielenterveys.

Xian astui muiden perässä sisälle. Hänen sudensilmiensä ympärillä oli tummat renkaat ja korvat kertoivat luimien siitä, että hukka ei ollut riemastunut tilanteesta. Nuori prinsessa ei osallistunut politiikkaan, eikä häntä nähty neuvottelusaleissa. Mitä tuokin nättikasvoinen ihmisturhake oli tehnyt sillä aikaa kun Xian oli juossut yömyöhään itseään Ayselin valituiksi uusiksi ylipapeiksi julistavien mellastajien perässä? Mitä hän oli tehnyt, kun haltiavastaisia lakeja kehitteleviä kieroja aatelisia metsästettiin? Niinpäniin, Xian oli hännänpäätä myöten täynnä ärtymystä kruunun mitääntekemättömyyden kohtaan.

Xianin kuullessaan oman nimensä hän astui lähemmäs. "Majesteetti", hän mutisi hampaidensa välistä. Yli kaksimetrinen hukka sai katsella naisia alaspäin. Ellyison näytti kiukkunsa kanssa vaarattomalta kuin kissanpentu, mutta Xian tiesi hän olisi silti joillekkin niin suuri uhka, että hänestä haluttaisiin päästä eroon. Oikeat sotaa haluavat salamurhaajat tosin eivät lähettelisi varoituskirjeitä, joten kyseessä olisi varmasti jälleen ryhmä itseään täynnäolevia torveloita. "Pidän prinsessasta huolta, majesteetti", Xian jyrähti tavanomaisesti ja taputti miekkansa kahvaa. Sen lisäksi hän kantoi selässään valtavaa aamutähteä, jota tavallinen ihmismies ei jaksaisi edes nostaa. "Kukaan ei pääse käsiksi prinsessaan, jos se minusta riippuu."

Matkaa ei tarvitsisi tehdä kahdestaan, mikä tarkottaisi sitä, että Xianin ei tarvistsisi puhua pukahtaa matkan aikana. Muut pitäköön huolen pikku prinsessan viihtyvyydestä, Xian hoitaisi pois tieltä kaikki siihen asettuvat. Ei noista kahdesta muusta sotilaastakaan tainnut olla mihinkään, Xian kuvitteli tunnistavansa toisen heistä parakeilta, ja silloin asekoulutuksessa hän ainakin oli ollut hieman säälittävä tapaus.

"En hukkaisi mielelläni aikaa. Luvallanne, majesteetti", Xian puhutteli kuningatarta luomatta edes katsetta prinsessaan. Hän todella haluisi päästä mahdollisimman nopeasti matkaan, jotta pääsisi mahdollisimman nopeasti takaisin. Hän ei mielellään jättäisi rakasta kaupunkiaan taakseen, mutta tiesi, että valittaminen ei onnistuisi, sillä hänet lähetettiin pois syystä. Matka ei innostanut häntä, ja se kyllä näki hänen kasvoiltaan.

Kenraali Xianin astuessa esiin tavallisten rivisotilaitten joukosta, asettui Tunturihaukan sydämeen rauha. Vaikka kuningatar ei henkilökohtaisesti kenraalia tuntenut, puheiden ja tiedustelujensa ansiosta Tunturihaukka tiesi, että Ellysion olisi turvassa tämän kanssa.
Kuningatar nyökkäsi lempeästi hukan puheille. "Kiitos."

Ellysionin reaktio puolestaan oli hieman erilainen. Kenraalin astuessa heidän eteensä koko kahdenmetrin vaikuttavalla olemuksellaan, Ellysion otti vaistomaisesti askeleen taaemmas. Äsken vielä kiukkuiset kasvot kalvenneina kruunuprinsessa tuijotti kenraalia hetken aikaa yläviistoon, kunnes käänsi väkisin katseensa sivuun. Eläessään melko turvattua ja samalla suljettua elämää linnan uumenissa, ei Ellysion ollut elämänsä aikana kohdannut moista olentoa silmästä silmään.
Ellysion kääntyi äitinsä puoleen ja tuijotti tyytyväisenä hymyilevää kuningatarta epäuskoisena.
"Ja hänen mukaansa sinä minut lähetät? Oletko tosissasi?"
Sanat kuiskattiin huulien välistä ja ne oli tarkoitettu mahdollisimman kahdenkeskeisiksi, mutta yritys jäi kenties hieman puolitiehen.
Kuningatar Tunturihaukka nyökkäsi, mutta enemmän kenraali Xianin sanoille ajan hukkaamisesta kuin tyttärelleen.
"On parasta, että lähdette heti. Kaikki on järjestetty valmiiksi. Peltopyy?", kuningatar viittasi lastenhoitajaa luokseen.
Peltopyy otti muutamalla askeleella kiinni välimatkan hänen ja kuningattaren välillä ja käsissään olevan säälittävän pienen nyssäkän, jossa mitä ilmeisimmin oli Ellysionin matkatavarat, hän ojensi kruunuprinsessalle.

Ellysion heitti kassin vastahakoisesti olalleen ja mulkoili äitiään. Kuningatar katsoi alas tyttäreensä ja sipaisi huulillaan tämän otsaa.
"Pidä huolta itsestäsi. Näemme taas pian."
Ellysion huokaisi alistuneesti ja kiersi kätensä Tunturihaukan ympärille.
"Älä huolehdi."
Muuta Ellysion ei osannut sanoa. Ja niin tämä vähäsanainen joukko poistui kuninkaanlinnasta pitkin muurin reunaa kulkevaa salatietä. Tie johti varsin pian leveälle hiekkatielle, joka kiemurteli keskellä linnan takana levittäytyvää lehtimetsää. Tämä tietä käytettiin hyvin harvoin ja koska se johti aina vain syvemmälle metsään, kaupungin äänet hukkuivat pian tuulen kahinaan ja satunnaiseen lintujen lauluun.

Puoleen päivään mennessä sanoja oli vaihdettu tuskin lainkaan. Ellysion talsi kenraali Xianin jäljessä ja hänen takanaan tulivat kaksi muuta sotilasta. Peltopyy viiletti milloin ensimmäisenä, milloin laahusti metrien päässä viimeisenä. Tietyin väliajoin kruunuprinsessa nosti katsettaan ja tutkaili hukkaa, mutta ei sanonut mitään, vaan laski katseensa takaisin pölyiseen tiehen ja kohensi matkakassinsa asentoa olallaan. Ellysion oli päättänyt kantaa tavaransa itse, vaikka nyssäkkä pieni olikin, eikä siitä kovin kummoista meriittiä tytölle heruisi.
Muutaman tunnin tarpomisen jälkeen Ellysion pyyhkäisi kämmenellään otsaansa ja katsahti loputtomiin kiemurtelevaa tietä edessään. Kruunuprinsessa vilkaisi taas kenraalia sivusilmällä.
"Etkö sinä koskaan pysähdy?", tyttö puuskahti lopulta ja katsahti tällä kertaa suoraan hukkaa päin. Hän varjosti kädellään katsettaan antamatta auringin häikäistä itseään.
"Peltopyy tarvitsee tauon."
Ja niin tarvitsi Ellysion itsekin, mutta sitä hän ei koskaan myöntäisi kenraalille.

Joukon muut jäsenet eivät tietäneet huomaamattomasta likkumisesta mitään. Kun joukko oli päässyt Ajimean ulkopuolelle, katosi kahden sotilaspojan toimista kaikki jämäkkyys. Heti Xianin etääntyessä hieman kauemmas, heidän ryhtinsä lysähti ja suunsa aukenivat. Tavallinen kaduntallaaja ei olisi huomannu tällaisessa käytöksessä mitään pahaa, mutta muutenkin huonolla tuulella oleva hukka ei voinut sietää kurittomuutta. Jostain syystä hän ei kuitenkaan mennyt antamaan seuralaisilleen ympäri korvia. Unettomuuden ja huolen aiheuttama masennus olivat pahasti passivoivia mielentiloja.

Prinsessa oli sentään tajunnut pysyä hiljaa, joten matka oli käynyt ilman suurempia ikävyyksiä. Tämän kuitenkin ehdottaessa pysähtymistä Xian loi häneen hitaan, jäätävän mulkaisun. "Miksi minun tarvitsisi pysähtyä?", hän tuhahti. "Matka on tehty määränpäätä varten. Mitä nopeammin kuljemme, sitä nopeammin olemme perillä. Ei kai täällä koko loppuvuotta ole tarkoitus viettää", hän pudisti päätään. "Kuka tarvitsee taukoa ja kuinka kipeästi? Eikö kuninkaalliset jalat jaksa...", hän lisäsi itsekseen mutisten.

Ellysion kurkisti kerran taakseen kuullessaan kahden sotilaan alkavan jutustella keskenään ja heittelemään karskeja vitsejä toisilleen. Toinen sotilaista vilkaisi kruunuprinsessaa ja tyttö oikaisi katseensa nopeasti eteen. Huuliaan yhteen puristaen Ellysion mietti minkälaisen hullujenjoukon jatkoksi hänen äitinsä oli hänet lähettänyt.

Aurinko paistoi suoraan matkailijoiden yläpuolelta ja sai paidan liimautumaan selkään kiinni ja hiekkatien pölyt jämähtämään silmiin. Ellysionin ärtynyttä ja väsynyttä olotilaa ei suinkaan kohottanut kenraali Xianin kolkot huomautukset siitä, että matkaa jatkettaisiin nyt ja heti. Tyttö oli toivonut taukoa. Hukan jäätävään mulkaisuun Ellysion vastasi työntämällä leukaansa hieman ylöspäin, mutta ei, ehkä omaksi onnekseen, sanonut mitään takaisin ja jättäytyi lopulta taaemmas. Hän jatkaisi matkaa vaikka maailman ääriin, jos olisi pakko jaksaa.

Lopulta kommentti kuninkaallisten jalkojen väsymisestä mursi padon.
"Että sinä olet itsekäs! Et tietenkään ajattele mitään muuta kuin omaa jaksamistasi. Kaikki meistä eivät ole saaneet koulutusta kasarmilla eivätkä jaksa talsia tällaisia matkoja yhteen menoon", Ellysion tilitti hengästyneenä yrittäen pysyä kenraalin kintereillä, unohtaen kaikki etikettisäännöt ja hyvät tavat.
Kiukkunsa huipuksi kruunuprinsessa potkaisi voimalla kengällään hiekkatiellä makaavaa nyrkinkokoista kiveä niin, että se sinkosi epäonnisesti suoraan hukkaa päin, ei tosin kovinkaan tarkoituksellisesti. Ei taitanut koittaa onnen päivä Barcelin prinsessalle.

//Jatkossa mun hahmoja saa hittailla oman järjen mukaan o/ :3 Xian on jotenkin symppis.//

Xian oli ollut täysin oikeassa asenteensa kanssa. Marmattavalta pikkuprinsessalta ryöpsähti uusi valitus, joka sai hukan niskakarvat pystyyn. Jos neiti tarvitsi taukoa, tuollaisella itkemisellä sitä ei ainakaan saisi.... Miehen selkään iskeytynyt kivi sai tämän viimein menettämään itsehillintänsä ja kääntymään toista kiukkupussia kohti. "Kuules hienohelma", Xian murahti valtava sudenkoura osoittaen tyttöä melkein tämän naamassa kiinni. "Minä en tätä matkaa suunnitellu, enkä järjestänyt! Neiti nirppanokka saa syyttää ihan itseään että ei hankkinut itselleen palvelijoita kantamaan itseään. Mikä on kun et pienestä kävelystä selviydy! Entä jos linnaan hyökättäisiin ja joutuisit pakenemaan jalan, niin? Nuukahtaisit ensimmäisen virstanpylvään kohdalla? Ei sinulla aina ole muita ympärilläsi huolehtimassa sinusta!"

Xian sai tapella itsehillintänsä kanssa, että ei olisi samantien napannut tyttöä korvasta kiinni. Jos hänen omissa joukoissaan kuuluisi samanlaista kitinnää, hän heittäisi ruikuttajan mäkeen saman tien. Jos tarvittiin taukoja, niitä voitaisiin ehkä järjestää, jos päästäisiin johonkin suojaiseen paikkaan, mutta pikkuprinsessan ruikutus ei käynyt muutakuin hermoille. Hyvä tämän oli valittaa siitä että matka oli hieman liian pitkä, hän oli sentään nukkunut yönsä hyvin ja loikotellut rauhassa linnansa suojissa.