Viiniä, viiniä

Kalris katsoi sivusta, kuinka Aran nuoli ärsytti demonia. "On onni, että elementtisi on tuli... Tuo pirulainen ei selvästi pidä siitä", Kalris mutisi nopeasti. Hän itse oli demonia kohtaan paljon huonommassa asemassa; tuo happoa syytävä otus hallitsi sekä veden että sähkön elementtejä, joten Kalriksen sähkö ei olisi sille kovin suuri pelote. Kalris oli tottunut käyttämään sähköelementtinsä tukena vettä, joten hän uskoi, että pystyisi arvaamaan vastustajansa temput, kuten hän oli jo tehnyt ottamalla selvää, mitä kautta se oli paennut paikalta. Koska hänen ja demonin elementit olivat samat, puhui nyt vain kokemus. Kalris toivoi, että tämä haudasta noussut lintu ei olisi häntä vanhempi. Sen käyttäytyminen ei ollut vielä antanut merkkejä fiksuista eikä tyhmistä päätöksistä.

Kalris nyökkäsi Aralle tiiraillen ylös. Kujat olivat melko kapeita, ja talojen räystäät suojelivat heitä edes vähän. Avarammalle alueelle ei kannattaisi mennä, sillä lentävä otus olisi siellä heti yhä suuremmassa ylivoimassa. Ellei sitten.... "Emme vielä tiedä sen luonteesta mitään. Jos se sattuisi olemaan kärsimätön, mitä minun kokemukseni mukaan varsinkin nuoret demonit ovat, voisimme houkutella sen avoimammalle alueelle. Se voisi innostua saamastaan tilaedusta ja laskeutua meidän tasollemme, ihan vain pröystäilläkseen. Koska en tiedä sen luonteesta vielä mitään, painotan sanaa voisi", Kalris pohti.

Ara

"Piti tai ei... Sähköä vastaan minusta ei ole hyötyä, ja liian suuret vesimäärät tukahduttavat kykyni pieniksi kipinöiksi." Ara Vastasi vetäen uuden nuolen jänteelle. Tähän mennessä demoni oli vesielementistään käyttänyt vain pientä osaa sateiden ja pisaroiden muodossa, mutta jos se tulisi myöhemmin käyttämään suuria vesimääriä heitä vastaan, Ara ei voisi tehdä juuri mitään. Vaikka hän nostaisi liekkiensä kuumuutta kuinka paljon, vesi tulisi aina voittamaan tulta vastaan. Ara huiskautti häntäänsä tyytymättömästi ja antoi katseensa haravoida taivasta rauhallisesti. Nyt demonista ei näkynyt taas jälkeäkään.

Ara kuunteli Kalriksen ideaa vaiti, ja punnitsi vaihtoehtoja, ymmärtäen niiden olevan hyvin rajalliset. Hänen vatsaansa korvensi, kuin olisi juuri niellyt kourallisen punahehkuisia hiiliä.
"Hyvä on, oletetaan, että se olisi nuori, ja kärsimätön. Se laskeutuisi meidän tasollemme ilkkumaan meidän kyvyttömyytämme... Kuinka saamme sen pidettyä maassa? Se voi aina tajuta pienen jekkumme, ja nousta siivilleen ennen kuin saamme yhtäkään hyökkäystä perille. Sen jälkeen se ei mene enää samaan lankaan. Ja kuten itse totesit, se ei välttämättä tule edes pörhentelemään höyheniään." Tämä tilanne sai Aran kärsimättömäksi, ja silminnähden ärtyneeksi. Kentaurit eivät muutenkaan olleet tunnettuja kärsivällisyydestään tai rauhallisesta luonteestaan, ja sen lisäksi Ara oli vielä nuori. Hän halusi asioiden hoituvan nopeasti, ja mielummin siinä suunnassa kuin hän itse määräsi. Tällaiset tilanteet joissa piti luottaa hyvään onneen a sattumaan eivät miellyttäneet nuorta oria laisinkaan.

Ara mietti vaihtoehtoja kulmat kurtussa hieroen leukapartaansa. Kalriksnen idea tuntui tähän mennessä kaikkein parhaalta. Koska toinen vaihtoehto oli antaa demonin liihotella taivaalla siihen asti että myrkky tekisi heistä täysin toiminta kyvyttömiä. voisiko sitä edes lukea vaihtoehdoksi. Ara ei ollut vielä valmis jättämään jäähyväisiä tälle elämälle. Hänellä oli vielä niin paljon kesken.
"minulla saattaa olla loitsu jolla voin sitoa sen maahan... Mutta se vaatii aikaa. Sinun täytyisi hämätä sitä sillä aikaa." Ara sanoi lopulta huokaisten.

"Onko meillä paljon vaihtoehtoja?" Kalris vastasi. "Emme tiedä tuosta otuksesta juuri mitään, joten karsimalla vaihtoehtoja, tässä tapauksessa luonteenpiirteitä, opimme siitä enemmän. Jos sitä ei kiinnosta pröystäily, olen ollut väärässä, ja meidän on kesittävä jotain uutta". Kalris ei pitänyt tästä epävarmasta tilanteesta, mutta hänen tapoihinsa ei kuulunut turha hötkyily. Jos vain demoni olisi pysynyt kokoajan näkyvissä, olisi sen kanssa taisteleminen ollut helpompaa.

Kalris piti löysästi uutta nuolta jänteeltä pitäen aistinsa äärimmilleen terotettuina. Jos kalmanlintu päättäisi ilmestyä jälleen kirkuen näkyville, hän ja Ara olisivat valmiina. "Aikaa? Luulen, että meillä ei oikeasti taida olla paljoa sitä, hevospoju. Se iljetys voi tulla uudelleen näkyviin koska vain ja vain Aysel tietää mitä temppuja se on keksinyt."

Ara

"Ymmärrän kyllä ajan niukkuuden, ja epäonnistumisien jälkiseuraukset, mutta nimenomaan meiltä loppuu aika." Ara tunsi kylmän kouraisun sisuksissaan voimakkaampana kuin aikaisemmin ja tähyili taivaalle valppaana.
"Meillä ei ole aikaa jäädä katselemaan mitä se chiman riivaama olento aikoo, millainen se on luonteeltaan, saati sitten laskea tätä tilannetta sattuman varaan. Se pelleilee kanssamme, kunnes Meidän aikamme loppuu." Ara huiskautti häntäänsä kärsimättömästi.

"En halua astua varpaillesi, tai kyseenalaistaa suurempaa kokemustasi, mutta kaikella kunnioituksella: Me tarvitsemme sen maahan, nyt. " Ara antoi sormiensa lipua hitaasti nuolen punaisten sulkien ylitse, katseen haravoidessa taivasta.
"Tarvtsen hetken rauhan siltä demonilta tehdäkseni loitsun, mutta se voi sitoa sen meidän ulottuvillemme."

Kalris tiesi itsekin vallan hyvin, että aika ei ollut paljon, mutta jotain oli koetettava. Hänen oma tapansa oli edetä rauhassa ja katsella mitä tuleman piti, mutta kaipa kuumapäinen kiihkoilu oli enemmän nuorille kentaureille sopiva vaihtoehto.

Kalris kuitenkin päätti antaa Aralle mahdollisuuden. "Selvä on, hevospoika. Tee temppusi. Voin antaa sinulle hetken aikaa", hän sanoi samalla, kun nappasi nuolen jänteelle. Heti, kun hän lähtisi rännin turvan alta pois, demoni voisi aloittaa uuden hyökkäyksen. Happosade oli selvästi sen lempiloitsu; se sai paistatella rauhassa yläilmoissa saaliin syöpyessä olemattomiin sen alla.

"Tännepäin, rumilus", Kalris sihahti hampaidensa välistä singahtaen pis räystään alta toisen talon seinustalle. Aivan kuten arvata saattoi, demoni huomasi uhrinsa suojattomuuden ja sen arua ilmestyikin heti Kalriksen yläpuolelle. "Tänne näin, hyvä lintu", Kalris hymähti.

Ara

Kentauri jopa hämmentyi hieman siitä että Kalris antoi periksi hänen idealleen. Hän olisi voinut vannoa että mies olisi läimäyttänyt häntä henkisesti sormille ja käskenyt istumaan rahassa paikallaan, mutta... noh, Kalris päätti antaa hänelle mahdollisuuden.

Ara kaivoi satulalaukustaan metallisen vaarnan johon oli kaiverrettu tuliriimu vain tätä loitsua varten. Se oli oikeastaan aika yleinen loitsu armeijan piireissä, kun piti saada lentävät viholliset pidettyä maan tuntumassa. Ara tunsi demonin auran painavan hartioitaan, mutta kulmiaan kurtistaen kentauri siirtyi hieman avonaisemmalle paikalle toivoen että demoni piti huomionsa Kalriksessa, ja että Kalris selviäisi hetken avonaisessa maastossa demonia vastaan.

Kentauri asetti vaarnan kivisten laattojen väliin, ja polkaisi sen maahan suurella kaviollaan. Ara keräsi magiaa käsiinsä, saaden punaiset kipinät tanssahtelemaan sormiensa ympärillä, mutta hänen oli vielä odotettava. Demoni oli näkyvissä, mutta sen piti tulla vielä hiukan alemmas. Ara keskittyi linnun liikkeisiin, ja kun demoni syöksähti alas päin, ara heilautti käsiään vaarnan yläpuolella lintua kohden. Kentauri mumisi loitsunsa, ja vaarnasta singahti tulinen köysi linnun jalkaa kohden, kietoutuen kapean raajan ympärille kovan sihinän saattelemana.

Kalris ei kaiken kokemansa perusteella luottanut ihan täysin kentaurin taitoihin, mutta tällaisessa tilanteessa ei ollut varaa olla huono tiimipelaaja. Hänenkään ideansa eivät olleet juuri nyt niin hyviä, että Kalris laittaisi kaikkia korttejaan niidenkään varaan.

Demonin happosade tirskahti yläilmoista, ja Kalris joutui painautumaan uudelleen seinää vasten suojautuakseen siltä. Ara pisti myös omalta osaltaan töpinäksi, ja Kalris ehti sivusilmällä huomata tämän puuhailevan jotain. Kalris suojasi itseään sihisevältä happosateelta linnun tullessa lähemmäs, mutta pian tämän lento pysähtyi rätisevään tuliloitsuun. Demonimaisen rääkäisyn halkoessa ilman, Kalris näki mahdollisuutensa ja suoristi itsensä syövyttävään tihkuun jousi valmiina. Hän kuiskasi nopean loitsun ja singautti norsunluukärkisen nuolensa magian vahvistamalla tarkuudella yläilmoihin kohti hetkeksi paikalleen jäänyttä demonia. Ilman täytti salaman välähdys ja ukkosen jylinä nuolen osuesa kohteeseensa. Demonin kiljunta voimistui ja kaikui yli koko kylän.

Ara

Kentauri tunsi yksinäisen hikipisaran valahtavan otsaltaan kun ukkosen ääni halkoi ilmaa demonen rääkynan kulkeutuessa varmasti jokaisen korviin. Paksua mustaa verta läiskähti kiviselle kujalle, ja lintu rojahti maahan. Ara piti joustaan valmiina astellessaan varovasti lähemmäs, samalla johdattaen magiaansa lintua maassa pitävään loitsuun. Painostava tunne mielessä ja poltteleva kipu vatsassa kielivät siitä että tämä rumilus oli vielä kiinni elämänlangassaan.

Hänen epäilyksiensä vahvistukseksi lintu nostikin pian päätään heikosti ja katsoi vuorotellen Kalrista ja kentauria. Kenties se koetti päättää mitä se nyt voisi tehdä, ja pian Ara kuulikin sen rääkyvän äänen korviensa välissä.
"Älä anna tuon ihmisen tappaa minua. Minusta voisi olla hyötyä sinulle. Voin täyttää kaikki toiveesi.... Vaikutat niin vihaiselta ja nuorelta että sinulla on varmasti omat ongelmasi ja unelmasi. Minä voin auttaa sinua..."
Ara nosti joustaan ja tähtäsi demonin päätä. Kiero pirulainen yritti käännyttää hänen päätään puhumalla kauniisti ja lupailemalla tyhjiä.
"Älä unta näe." Ara tokaisi kylmästi, ja tunnelma heidän ympärillään muuttui jälleen. Tämä demoni oli loppujen lopuksi sisällään vain villieläin, joten huomatessaan loppunsa koittaneen, se päästi ilmaan korvia särkyvän rääkäisyn ja syöksyi kalrista kohden aikomuksenaan viedä edes toinen mukanaan.

Demonin mätkähtäessä maahan Kalris oli helpottunut. Viimeinkin tuo jokaista iskua piilotteleva lentävä otus oli saatu pois korkeuksista. Kalris oli vetänyt uuden nuolen esille, mutta ei jännittäny sitä huomatessaan Aran lähestyvän demonia. Hän antoi hevospojan viimeistellä demonin. Oli hyvä, että tälle tappelulle saatiin loppu ja juhlijat pääsisivät eroon vaivastaan.

Aran jännittäessä joustaan demoni kuitenkin päästi yhtäkkiä rääkäisyn ja singahti silmänräpäyksessä Kalrista kohti. Mies ei ehtinyt kuin astua askeleen taaksepäin ja nostaa kätensä suojakseen, ennenkuin mätänevä lintu sinkoutui hänen päälleen heittäen kaksikon metrikaupalla taaksepäin. Linnun terävät kynnet painautuivat Kalriksen lihaan ja jo ennen iskeytymistään kovaan katukivetykseen hän sattoi tuntea saman kylmän kouran mielensä ympärillä kuin kerran aikaisemminkin. Tämä demoni oli saanut fyysisen kosketuksen häneen ja aikoi vallata hänen ruumiinsa. Kalris tunsi mahassaan vellovan pienen palan dmeonia, ja tiesi, että se vain auttaisi demonia tämän suunnitelmissaan. Ihmettelyyn ei kuitenkaan ollut nyt aikaa, joten Kalris tunki demonia pois mielestään samalla kun iski kädessään olevalla riimuin vahvistetulla nuolella sulkaista hirvitystä päähän.

Ara

Kentaurin oli annettava oma osansa kunnioituksesta Kalrikselle. Tämä iski demonia viel sen ollessa kosketuksissa häneen. Ara ei osannut sanoa olisiko pystynyt moiseen. Todennäköisesti ei. Hän ei ollut vielä kertaakaan joutunut fyysiseen kosketukseen demonin kanssa, mutta muutama todella vahva yksilö oli melkein taivuttanut hänen mieltään etäältäkin. Siksi nuorukainen tiesikin ettei voisi vielä pitkään aikaan sanoa yltävänsä Kalriksen tasolle. Nuoli hänen jousellaan syttyi liekkeihin vain yhdellä ajatuksella, ja kentauri vapautti jänteen. Nuoli singahti matkaan, ja osui linnun solisluiden väliin. Se rääkäisi ja ääni kaikui kujilla ponnahdellen kivisistä seinistä takaisin hänen korviinsa aiheuttaen huumaavan äänien sekamelskan.
"Caeruleus ignis mare" Ara lausui jokaista sanaa huolellisesti painottaen ja antoi magiansa virrata liekehtivään nuoleen niin nopeasti kuin pystyi. Punainen liekki voimistui, ja muuttui lopulta siniseksi. Lintu irrotti otteensa Kalriksesta ja liekkien syödessä mätää lihaa, se painautui maata vasten, rääkyi ja heittelehti yrittäen saada kuumat liekit sammumaan, mutta nämä liekit eivät sammuisi muuta kuin isäntänsä käskystä.

Äänet vaimenivät, ruumis vaipui liikkumattomaksi ja ilman täytti kuoleman haju. Ara puhalsi rauhallisesti ilmaa kapeiden huuliensa välistä ja liekit hiipuivat. Ruumista ei jäänyt näiden liekkien jälkeen mitään jäljelle, vain höyryävä kasa haisevaa tuhkaa. Ara tunsi jalkojensa vapisevan ja hien valuvan kasvoiltaan. Tuo loitsu imi edelleen häneltä kaiken voiman mitä hänellä vain oli antaa.
"Oletko kunnossa?" Ara kysyi lopulta ottaen muutaman haparoivan askeleen Kalrista kohden yrittäen pitää selkänsä ryhdin suorassa, kasvonsa koppavina ja askeleensa tukevina.

Hetken ajan demonin syödessä häntä sisältäpäin Kalris oli jälleen kerran ollut varma, että hän oli kohdannut loppunsa. Demonin jäisen kosketuksen tarkoitus oli saada kuolevainen luovuttamaan ja antamana periksi, joko luovuttamaan suosiolla itsensä demonin käyttöön tai murtumaan sen aiheuttaman paineen alla. Demonit olivat liian hyviä tässä - se oli osa niiden luontoa. Demonit olivat kuolevaisten vihollisia, ja pääsivät itse eteenpäin vain kuolevaisten tuhoamisen kautta.

Aran saadessa demonilinnun roihahtamaan liekkeihin, Kalris tunsi syvää helpotusta. Hänen sisällään oleillut viinin mukana alas nielty pala tuntui sulavan pois ja katoavan linnun mukana tuhkaksi. Kalris oli noussut huterasti istumaan ja tuijotti käryävän ihosuikaleiden, lihan ja luiden sisälle aistit avoinna varmistaakseen, että demoni ei karannut mihinkään. Huolta ei kuitenkaan ollut - Aran liekit olivat puhdasta magiaa, eikä yksikänä henkiolento voinut karata niiden polttavaa voimaa.

Kalris yskäisi rasvaisen savun pois keuhkoistaan ja nyökkäsi. "Aikamoinen paskiainen", hän tuhisi. "Niitä on tulltu kohdattua jo satoja, mutta silti ne eivät vain lakkaa yllättämästä", Kalris sanoi jaksamatta vielä nousta jaloilleen. Hänen kehonsa tärisi demonin kosketuksen jäljiltä ja hänen korvissaan kaikui tämän kuolohuuto, jonka hän tiesi jälleen kasvattaneen hänen omaa demoniaan. Katu heidän ympäriltään oli huutojen jäljiltä täysin hiljainen, ja juhlan äänet tuntuivat hyvin kaukaisilta.

Ara

Kentauri nieleskeli vaikeasti ja ilma tuntui paksulta hengittää. Ara kuitenkin nyökkäsi Kalrikselle pienesti. Polttava tunne vatsassa oli sulanut pois, mutta jostain syystä Ara tunsi olonsa levottomaksi. Jokin häritsi häntä, mutta nuorukainen ei saanut päähänsä että mikä... Ara kuitenkin hätisti ajatuksen mielessään tajutessaan että hänen ilmeensä todennäköisesti oli kuin eksyneellä lapsella, joten hän rykäisi hieman, kurtisti kulmiaan ja asetti jousensa roikkumaan kupeelleen.
"Kun ne keksivät uusia temppuja, niin teemme mekin." Ara tarjosi kättään Kalrikselle auttaakseen tämän pystyyn. Se oli häneltä paljon. Se oli keltä tahansa kentaurilta paljon. Heidän rotunsa ei pahemmin heikompien auttamisesta välittänyt. Taistelussa kaatunut soturi, ei vain ollut tarpeeksi hyvä. Ei tarpeeksi vahva, mutta olipahan kokenut miehen kuoleman. Kun Ara näin ojensi kätensä auttaakseen, se oli hänen tapansa ilmoittaa antaneensa kunnioituksensa ja hyväksyntänsä jollekkin. Ja tämä oli nuorelle kentaurille ensimmäinen kerta. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään taistelevan samalla tavoin kuin Kalriksen, ja vaikka heidän näkemyuksesnä asioista eivät olletkaan aivan samoilla taajuuksilla, Ara saattoi hiljaa mielessään myöntää että Kalris saattoi olla häntä vahvempi... Henkisesti, käsirysyssä hän pieksisi tuon pienen miehen mennen tullen.

Aran ojentaessa kätensä Kalris tarttui siihen ja hilasi itsensä jaloilleen. Hän oli hieman yllättynyt tästä kädenpuristukseksi luokiteltavasta eleestä, ottaen huomioon kuinka kiukkuinen ja vastahakoinen nuori kentauri oli vielä hetki sitten ollut. Mutta pahat tilanteet ja niistä selviäminen tekevät kenestä tahansa hieman myötämielisemmän; tai sitten eivät - ei Kalris tiennyt kovinkaan paljoa eri olentojen mielenliikkeistä, mutta parempaakaan selitystä hän ei nyt äkkiseltään keksinyt.

Ensimmäisten ihmisten kurkkiessa kujalle uteliaina ja uuden iloisen kappaleen pärähtäessä soimaan kauempaa Kalris oikaisi selkänsä täyteen pituuteen ja läimäisi kentauria hartioille leveän virneen kera. "Sankariteot hoidettu, hevospoju. Nyt on aika nauttia kaikesta siitä ilmaisesta viinistä, jota tällaisille sankareille jaellaan, eikös!" hän sanoi hyväntuulisesti naurahtaen niin, että kaikki äskeinen väsymys oli poiss hänen äänestään.

Ara

Sankariteot? Ara nosti hieman toista kulmaansa ja pohti mielessään missä kohtaa mikään tähän mennessä tehdyistä asioista oli luokiteltavissa sankarillisiksi. Hän ei keksinyt. Aralle demoni oli aina demoni, ja tässä tapauksessa nyt oli vain nopesti toimittava jottei oma henki olisi lähtenyt. Muut nyt tulivat siinä siivellä, eikös? Kalriksen ehdotukselle kentauri vain kohotti olkiaan ja asteli uupuneesti tämän perässä takaisin majataloon.

Isäntä otti Aran aseet vastaan hymyillen ja nauraen, vieden ne taas takahuoneeseen säilöön. Taputuksia olalle tuli vaikka millä mitalla, Aralle myös tämän kupeille ja lautasille, mutta yksi vihainen mulkaisu riitti jälleen antamaan tilaa suurelle hevosenruumiille, jonka koskettamisesta Ara ei pitänyt niin laisinkaan. Hän ei ollut mikään maatilan poni jota saattoi silitellä tai taputella kupeille miten halusi. Ei sitä muidenkään kylkiä tai pakaroita menty muuten vain läiskimään, miksi hän olisi tässä asiassa yhtään sen erilaisempi.

Isäntä täytti hänelle tuopillisen olutta ja ara nojaili tiskiin vaitonaisena. Jotakin hän oli tuntenut kehossaan aikaisemmin, vaan mitä? Nuorukainen ei saanut sitä päähänsä. Demonin tapppamisen jälkeen hänellä oli yleensä ollut vain helpottunut ja kevyt olo. Nyt tähän oli sekoittunut jotain muutakin. Kenties Kalris osaisi kertoa tästä hänelle? Ehkä, mutta eihä ollut mitenkään hyväksyttävää mennä kyselemään. Hän selvittäisi sen itsekseen sitten kun oli aikaa.

Ilmainen eteen laskettu tuoppi oli paras palkka ja Kalrikselle itse asiassa se ainoa. Hän ei sukunsa tavoin ottanut mistään mitään ylimääräistä, eikä kukaan muu maksanut hänelle kuin kiitolliset kyläläiset. Jostain löytyi aina hyväntahtoisia auttajia, joka jakoi ateriansa käyhän matkalaisen kanssa, ja tällaiset juhlapäivät olivat todellisia juhlapäiviä myös Kalrikselle. Joskus hänkin tosin sai kokea ahdasmielistä ja kiittämätöntä kansaa ja joutunut lähtemään kylästä takaisin aavikolle tyhjin käsin.

Ara ei näyttänyt nauttivan olostaan laisinkaan ja oli palannut tavalliseen happamaan tilaansa. Kalris sen sijaan nojasi baaritiskiin varsin hilpeällä tuulella, hieroi happosateen aiheuttamia palovammoja ja otti iloiten vastaan hänelle tarjotun aterian. Demonin rääkynä ei ollut jäänyt keneltäkään kuulematta ja kaikki myrkytettyä viiniä juoneet hurrasivat nyt innoissaan. "Älä näytä noi happamalta, hevospoju. Iloa huulille, tuolla asenteella ja vakavuudella muutut liian pian paholaiseksi itsekin", hän naurahti.

Ara

Ara nosti hieman katsettaan Kalriksen hymyileviin kasvoihin ja tuhahti pääteen pudistellen.
"En ole hapan, kunhan mietin... Enkä ole hevospoika, minulla on nimikin. En minäkään kutsu sinua apinamieheksi." Ara siemaisi oluttaan, mutta laski tuopin sitten hitaasti alas huuliltaan Kalriksen sanojen palautuessa hänen mieleensä.

"Ja miten niin muutun paholaiseksi liian aikaisin? Se että olen kentauri ei tarkoita, että joku päivä päässäni vain napsahtaa ja muutun verenhimoiseksi kirveen heiluttajaksi. Jotkut meistä syntyvät sellaisiksi..." Ara kohautti olkiaan mietiskellen kuinka paljon kentaureista liikkuikaan ennakkoluuloja ja harhatietoa. Kenties tämä nyt oli sitten yksi niistä, ei hän muutakaan syytö moiselle letkautukselle keksinyt.

Kalris vilkaisi Araa alta kulmiensa. Kentaurin sanojen mukaan vaikutti siltä, että hänellä ei ollut aavistustakaan mihin Kalris oli viitannut. Eikö Ara todellakaan tiennyt omasta demonistaan, vai eikö hän vain tajunnut Kalriksen sanoja? Ara oli esitellessään sanout olevansa demonimetsästäjä ja käyttäytynytkin tositilanteessa sanojensa mukaan, mutta kuinka sinisilmäisesti tämä oli ryhtynyt hommaan tietämättä demonien tuhoamisen suurinta riskiä?

Kalris kiristi tikarituppiensa solkia vyöllään ja rykäisi, mutta ei sanonut mitään. Kenties hänen velvollisuutensa olisi kertoa kentaurille dmeonista, joka tulisi syömään hänet elävältä, jotta tämä voisi lopettaa hommansa ja paeta luostarin muurien suojaan loppuiäkseen. Heidän ympärillään oli kuitenkin tiivis ihmisjoukko ja jopa muutama ujo pikkupoika kurkki heidän asevöitään ja suojuksiaan niin uteliaina, että paras olisi jättää moiset kauheudet sanomatta. Pahimmassa tapauksessa demoninmetsästäjät leimattaisiin itsekin demoneiksi - mitä heistä suurimmasta osasta loppunjen lopuksi tuleekin.

"Kunhan vain muistat sen, että sinä itse olet oma pahin vihollisesi", Kalris sanoi ympäripyöreästi niin, että ympärillä tuoppeja parveilevat ihmiset saattoivat vain nyökkäillä hyväksyvästi aivan kuin olisivat tajunneet asiasta kaiken.

Ara

Kentauri tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"kiitos isällisistä sanoistasi." Ara totesi olkiaan kohauttaen, kenties pientä sarkasmia äänessään, tyhjensi tuoppinsa ja venytteli käsivarsiaan. Hän oli väsynyt, lihaksia särki ja hänen päässään tuntui jyskyttävää kipua. Hän oli unen tarpeessa.

"Olen iloinen tämän päivän yhteistyöstä, ja kiitän Alaria tästä mahdollisuudesta tavata sukusi jäseniä. Olet todella sukusi maineen veroinen, ja kunnioitan sinua vertaisenani." Ara kumarsi pienesti Kalrikselle, ja suuntasi sitten askeleensa huoneeseen jonka hän oli tänään aikaisemmin päivällä itselleen varannut. Hän oli väsynyt, ja jalat vapisivat edelleen uupumuksesta. Hän ei myöskään ollut seurallinen henkilö, joten tämä ihmishäly, olalle taputtelut ja hurraahuudot todennäköisesti olivat hänen päänsärkynsä syy.

Kentari ei tajunnut mitä Kalris tarkoitti. Kalris hymähti itsekseen, vaikka hänen elämänsä tarkoitus oli auttaa muita kaikin mahdollisin keinoin, vaikutti nyt siltä, että häneltä jäisi tärkeä asia sanomatta tälle nuorelle miehelle. Varmasti asia tulisi hänelle ilmi ennemmin tai myöhemmin, mutta nyt vielä kentaurilla olisi mahdollisuus kääntyä pois valitsemaltaan tieltä ja elää elämänsä täysimittaisena loppuun saakka.... Toisaalta Kalris ei voinut huolehtia kaikista ja pelastaa kaikkia, hänen oli vain hyväksyttävä se seikka jo oman mielenterveytensäkin vuoksi.

Kalris nyökkäsi takaisin Aran kohteliasuudelle. "Kuin myös, Ara Egiccar. Toivottavasti tapaamme vielä. Taistelet hyvin ja kunniakkaasti. Ayselin siunausta", hän sanoi hymyilleen. Kentaurin jättäessä majatalon sali, Kalris kulautti tuoppinsa kerralla tyhjäksi. Nyt oli juhlan aika, pahuuden sikiämät otukset ja ikävyydet saivat jäädä taakse. "Uusi kierros kaikille!" kuului huuto ja koko sali yhtyi hurrauksiin.


// Kiitos pelistä ^w^ //