Harmaa askel hiekalla

Pitkät, lihaksikkaat siivet iskivät tuulta alleen. Pilvien keskellä liitävä otus olisi ollut täysin näkymätön, elleivät siipien tummempi sine olisi sitä sieltä paljastanut. Röhisten turhautuneena oli tämä siipihirviö piiskannut itseään raivokkaasti eteenpäin. Voimme selventää toki, mistä tämä ärtymys oli johtunut, Abrodemus oli lähetetty metsästämään mustaa demoninpahaista, mutta se oli kadonnut kuin luunsiru saveen. Vatsapanssari pullistellen veti lohikäärme henkeä, ja päästi ilmat kovan karjaisun saattelemana ulos.
Pilvet olivat pakkaantuneet paksuksi harmaansiniseksi massaksi vasten taivasta, ja tasangot lohikäärmeen alapuolella loistivat kuivuuttaan kylmyyden tuoman vihmon mukana. Häntä ei kylläkään paleltanut, olihan pedon sisuskalut kuin itse pätsi, magialla vahvistettu tulenhönkäilijä oli kuin sisältäpäin lämmennyt kuumavesipullo, lämpö saisi mennä reilusti alle nollan, ennenkuin tämä otus edes örähtäisi sen suhteen.

Siipien nahkainen lävähtely ei kaikunut, tuuli piiskasi kepeästi uroksen piikikästä naamaa vasten, eikä Abrodemuksella ollut enää pienintäkään hajua missä hän mahtoi ollakaan. Sillä ei olisi nyt väliä, leukapiikkejään värisyttävä peto oli tietoinen siitä, ettei kukaan olisi huolissaan hänen matkoistaan, ja jos olisikin, heidät ajettaisiin raivokkaasti kauemmas.

Alapuolella melko pitkän matkan päässä näkyi laumallinen jotakin pitkäsarvisia hirvieläimiä. Ties mitä olivat, ne näyttivät herkullisilta. Entä jos joku olisi omistanut ne? Kysymys saisi Abrodemuksen naurahtamaan, entä sitten? Eihän hän mitään ollut vienyt. Siivet iskeytyivät vasten kylkiä, kun pommimaisesti alaspäin kiihdyttävä lohikäärme syöksyi alakanttiin. Kyydissä olevilla oksennut ollut tässä kohtaa kielen päällä, mutta tämän suomupeitteisen lohikäärmeen elimistö oli jo lentoihin tottunut. Ja kuin valtava tykinkuula kiihtyi vauhti vain sekuntti sekuntilta massan lähestyessä kohti maata, kun maata kohti oli noin viisi metriä, aukesivat siivet ja piiskaten muutamalla iskulla eteenpäin, oli hän jo niin lähellä tätä sarvipäiden laumaa, ettei kukaan pääsisi enää karkuun. Etukäpälät tarrasivat raivokkaasti kiinni lähimpään sarvipäähän, ja pitkät ja terävät hampaat ottivat kiinni toisesta hiukan suuremmasta sarvipäästä. Ja yhtä nopeasti kuin oli Abrodemus ilmestynytkin, oli se jo ehtinyt viipottaa monen sadan metrin päähän. Mielissään hänen sisällään kuului voimakasta kurlutusta, joka oli kuin valtavan rupikonnan tuskanhuutoja. Matkan päässä sarvipää laski viimein saaliinsa tömähtäen maahan, kumpikin oli jo hengetön, veren tahrimat etujalat ja vatsanalunen eivät häirinneet lohikäärmeurosta tippaakaan, sen iskiessä hampaansa kiinni ensimmäisen kylkeen, vain kääntääkseen sen selälleen ja aukaistakseen mahalaukun yhdellä sulavalla hampaiden yhteenvedolla. Vielä lämmin veri tahri maan saaliin ympärillä, ja tyytyväisenä maiskutellen lohikäärme päästi taas tuon kammottavan kurnutuksensa.

//Sovittu peli.//

Nill

Demoni istuskeli aidan pylväällä leuka kämmentä vasten leväten ja tuijotteli kulmat koholla hänen eteensä ilmestynyttä lohikäärmettä. Hän oli tosiaan vain muutamaa sekuntia aikaisemmin manannut mielessään tylsyyttään ja toivonut että jotakin jännittävää tapahtuisi. Vaikka taivaankappale putoaisi hänen eteensä... Ja taivaankappaleeksihan tuota järkälettä voisi jopa sanoakkin. Nill ei ollut vielä kovin kauaa ollut tässä maailmassa, eikä aikaisemmin ollut nähnyt lohikäärmettä. Olennon suuri ulkomuoto todella kiehtoi häntä, vaikka näin äkkiseltään tämä lohikäärme ei vastannut laisinkaan niitä tarinoita joita hän oli kuullut matkoillaan. Niistä sanottiin että ne olivat todella viisaita ja jaloja olentoja, mutta Nill olisi sijoittanut tämän yksilön sikalaan muiden porsaiden joukkoon. Jos tuo oli viisauden ruumiillistuma, hän olisi tietoudeltaan melkein jumala.

Demoni hymähti hiljaa ja loikkasi alas aidan pylväältä siivet kerran voimakkaasti ilmaa piiskaten. Hän laskeutui vähän matkan päähän jatkaen matkaansa kohti verentahrimaa nurmikkoa pieni hymy huulilla kareillen. Hän halusi kohdata tuon olennon. Miksi? Koska änen lapsenmielinen uteliaisuutensa oli paljon voimakkaampaa kuin mikään itsesuojeluvaiston kaltainen.
"Noh noh, sinähän sait sotkun aikaiseksi..." Nill sanoi lähemmäs astellessaan ja kyykistyi maahan ketaiset silmät suurta lohikäärmettä katsellen. Sen suomut olivat todella kauniit. Ei ihmekkään että näistä puhuttiin ääni mystiikkaa tihkuen. Oikeastaan lohikäärmeen kurnutus ja verinen nurmikko saivat olennon muistuttamaan Nillin mielessä demoneja joiden ulkomuoto ei ollut niin sivistynyt kuin hänen.

Abrodemus oli alkanut sisälmyksillä mässäilyn, verta turskahteli hänen mutustellessaan mitä nautinnollisimmin kaikkea sitä, mutä tuo otus oli sisältänyt. Päätään nostaen hän kulautti mahalaukun ja osan suolistoa ilman pureskelua alas kurkustaan, näiden matka pitkin hänen kurkkuaan näkyi selvänä pullistumana kaulassa. Örähtäen toimituksen suorittaneena, se nuolaisi hiukan sinisellä paksulla kielellään pitkin poskeaan, saaden siihen selvän harmaan kaistaleen aikaiseksi.

Maa tuntui limaiselta uroksen kämmeniä vasten, hän oli niin keskittynyt mässyttelyynsä, ettei ollut kiinnittänyt mitään huomiota tapahtumiin ympärillään. Lohikäärme oli syönyt melkein viikko sitten viimeksi, ja silloinkin vahvasti marinoitu porsas ei ollut mikään riittävä ateria suurelle lohikäärmeelle.
"Noh noh, sinähän sait sotkun aikaiseksi..."
Sinisissä silmissä pilkahti täysi vihan ja raivon saattelema kuohahdus, kun ääni kaikui aivan hänen läheltään. Ja karjaisun saattelemana Abrodemus käännähti niin, että hän oli vastakkain demonin kanssa. Punainen iho, siivet ja vaaleat hiukset, kielivät hyvinkin tälle tulenhönkijälle mikä tämä otus oli. Se tulisi tuhota, tappaa ja tallata.
"Oletko jonkinsorttinen typerys?"
Ääni oli matala, ja tahmainen kaiken tuon mässytyksen johdosta. Värisyttäessään leukapiikkejään kuului kalskahtelevaa ääntä, joka saatteli eteenpäin kaikkea sitä kiukkua joka aiheutui häiritystä ruokailusta.
Vaikkei Abrodemus nyt niin ylevältä näyttäisikään, oli se silti huomattavan julman näköinen, puhistessaan demonin kanssa silmätysten, siivet hiukan raollaan, leuat auki, ja suuret siniset silmät kapeina. Mutta lohikäärme ei jäisi kahta kertaa miettimään, vaan vetäisi kaikin voimin ilmaa sisäänsä, keuhkot laajoina, ja sieraimet auki se päästi sisästään raivokakan karjaisun, liekkien saattelemana.
Se tuntui polttavalta sisältäpäin, muttei siitä olisi hänelle mitään haittaa. Magialla kyllästetty tuli syöksyi kovalla paineella kohti demonia, ja tämä liekki tulisi vääntäytymään melkein kuusi metriä eteenpäin, mutta kapealla säteellä. Kuumuus sai ilman värisemään, suuret silmät vetivät vilkkuluomen eteensä suojatakseen niitä tuolta polttavalta kuumuudelta.

Nill

Demoni kuuli lohikäärmeen vastaavan ja naurahti ääneen pienesti. Hän ei kyllä ehtinyt vastaamaan mitään nokkelaa, ennenkuin liekkimeri syöksyi häntä kohti. Demoni ponnisti jaloillaan ja voimakkaalla siipien iskulla nousi korkeuksiin, laskeutuen hieman sivummalle turvan liekeiltä.
"Typerys?" Nill kysyi ja väänsi kasvonsa liioitellun mietiskelevään ilmeeseen. "Ehkä, mutta onhan minulla ulkonäköni." Nill totesi kohauttaen olkiaan ja purskahti nauruun. Liekö lohikäärmeellä huumorintajua laisinkaan?
"Olet kyllä aika äreä lisko, myönnettäköön... Mutta jos haluat leikkiä, niin leikitään. Ei minulla ole muutakaan tekemistä."

Nill vahtoi painoa jalalta toiselle, hieroi kämmeniään nopeasti yhteen keskittäen magiaansa kämmeniinsä, ja nopealla liikkeellä heitti lohikäärmettäkohden suuren tulipallon. Eihän se ollut niin mahtipontinen kuin tultasyöksevä ylisuuri sisilisko, mutta ei hän toiseksi jäisi. Oikeastaan hän oli kiinnostunut lohikäärmeiden kesyttämisestä. Hänelle oli kerrottu niin paljon tarinoita näistä olennoista että miksi ei vaikka kokeilisi? Eihän tässä nyt kovin huonosti voisi käydä. Eihän?

Vetäessään ilmaa takaisin sisäänsä, näki Abrodemus selvästi kuinka oli demoni loikannut ilmaan, ja iskenyt punaisilla siivillään itsensä liekkien ulottumattomiin. Siltikin, ei se haitannut. Olisihan yhden iskun taistelu suorastaan tylsistyttävä, ja olisi ollut sama kuin hän olisi vain jatkanut syömistään.  Kalisuttaen taas leukapiikkejään hän paljasti hampaansa. Lämmin tunne alkoi taas kohota lohikäärmeen sisällä, mutta se tuli peittää. Seuraavan liekin tulisi olla sininen liekki, se saisi polttaa toisen hengiltä. Vihreänrusehtava heinikko oli muuttunut harmaaksi, ja vain polkiessaan sen päälle, sai Abrodemus sen muuttumaan tuhkaksi.
Demonin itserakas käytös sai harmaan lohikäärmeen naurahtamaan, voisiko joku ollakin noin typerä? Ulkonäkö ja voima eivät tulleet samaan pakettiin, vaikka kaikki sitä toivoisivatkin. Eihän Abrodemus koskaan ollut näyttänyt mitenkään miellyttävälle, mutta valtavat juovamaiset arvet, sekä kolhuuntunut vatsapanssari todistivat sen, että nuoresta iästään huolimatta tämä peto oli vahva, vaikkei lohikäärmeeksi viisas. Ihmiseksi hän olisi järkevä, lohikäärmeeksi ei. Heidän tulisi olla niin hienoja, niin syrjään vetäytyneitä. Vain tämä itsessään ärsytti Abrodemusta tarpeeksi ja paljastetuissa toraisissa alahampaissa roikkuvat nahkasäikeet sinkoilivat sen ärähtäessä kovalla äänellä. Ja samalla hetkellä hieroi tuo punainen paholainen kämmeniään vastakkain, ja lähetti vain hetken varoituksella tulipallon petoa kohden.

Hörähtävä nauru oli melkeinpä loukkaava demonia kohtaan. Mitä se luulikaan tekevänsä? Kuka lähtee tulella tulityypin lohikäärmettä vastaan? Pari raivokasta siiveniskua saivat liekin haalenemaan, ja venymään, vielä muutama niin kovalla paineella tulleesta tulipallosta ei ollut kuin enää leijailevat kipinät jäljellä. Sulkien silmänsä, antoi torahampainen siipiniekka näiden tipahdella jännittyneelle ruumiilleen, ne tuntuivat hiukkasen polttavilta, mutta Arphoteus oli kouluttanut lohikäärmeensä hyvin. Tällaiset showkikat, ja bluffit olivat enemmänkin peliä, ja pelotteita kuin tarvittavia. Mutta kuinka hammasriveillä varustettu peto olisi voinut kieltäytyä tästä pienestä huvista. Ja kun se aukaisi siniset pitkät silmänsä, sen katse keskittyi tarkalleen demonin suuntaan, tämä ilmaus oli kuin selvä haaste. Mitä tämä kuvitteli tekevänsä? Ruohikko oli muuttunut palamaisesti mustaksi, ja ottaessaan muutaman askeleen eteenpäin, saivat painavat jalat aikaan tuhkan tömpsähdykset, jotka leijailivat tuulen mukana poispäin. Puhaltaessaan kuumaa ilmaa sieraimistaan, huitaisi peto muutamaan kertaa piikkipäisellä hännällään. Tämä demoninsikiämä tulisi kuolemaan niille sijoilleen, joihin se oli astunut.

Nill

Nill kiherteli itsekseen tulipallon muuttuessa vain joukoksi lentäviä kipinöitä. Tämähän oli aivan mahtavaa. Miksei kukaan ollut aikaisemmin tajunnut tätä? Tuollainen peto olisi kelle tahansa tappava kumppani. Nill Koukusti poltiaan ja taputti käsiään yhteen lohikäärmeen polkiessa tuhakista maata suurilla raajoillaan.
"Hyvä poika, tule tänne." Nill hymyili aidosti innoissaan tilanteesta. Hänellä ei ole ollut näin hauskaa pitkään aikaan. Peto oli arpinen ja kaikin puolin kammottavan näköinen, ja sen kuuma hengitys haisi kuolemalle. Nill ei koskaan voisi edes unelmoida tuollaisesta pelottavasta ulkomuodosta.

Nill vei toisen kätensä taakse, ja kuljetti toisen käden etu ja keskisormia kättä pitkin saaden siniset kipinät poukkoilemaan sormiensa ympärillä. Nopealla liikkeellä Nill tähtäsi kohti lohikäärmetä, ja suuren jyrähdyksen saattelemana ampui salaman lohikäärmettä kohti, ponkaisten sitten ilmaan muutaman kerran ilmaa siivillään paiskaten. Korkealta Nill Keskitti magiansa jälleen käsiinsä, heittäen vielä kaksi tulipalloa korkeuksista lohikäärmettä kohden.
"Näytä mihin pystyt, älä patsastele siinä!" Nill huusi ivallisesti perään valkoisten hiusten valahtaessa hänen virnuileville kasvoilleen. Hän kunnioitti tuota suurta olentoa, mutta hänen kunnioituksensa ei vastannut pelka. Hän ei pelännyt tuota olentoa laisinkaan. Hän oli kiinnostunut siitä, ja halusi samalla testata omia voimiaan. Ei hän välttämättä voisi tätä voittaa, mutta eihän siitäkään voinut olla varma ennenkuin oli tosissaan yrittänyt. Hän oikeastaan toivoi mielessään keksivänsä keinon lyödä tuon olennon, ja saavan siitä itselleen kumppanin. Sellaista valtaa ja voimaa ei olisi yksikään demoni vielä aistanut tässä maailmassa.

Abrodemus seisahtui niille sijoilleen. Se paljasti taas hampaansa, ja raivokas karjahdus pääsi sen kidasta, luuliko tuo reppana todella hänen olevan jokin koira? Toisen innokas ilme oli melkein loukkaava koiraan silmissä, ja hönkäistessään suun kautta höyryävää ilmaa Abrodemus tunsi pienenpientä kiukkua sisässään.
Katsoessaan siniset silmät kirkkaina, näki lohikäärme, kuinka toinen alkoi keskittää sihisevää salamaa häntä kohden. Tämä oli ainoa asia, mitä Abrodemus melkein pelkäsi, salama. Se saattoi iskeä taivaalta yhtä yllättäen kuin tuulenpuuska taivaalta. Ja nähdessään kuinka pitkät sormet syöksähtivät kohti häntä, melkein refleksinomaisesti Abrodemus aukaisi siipensä ja loikkasi pystysuoraan ilmaan. Tämä voimanponnistus oli valtava. Montasataa kiloa painava lohikäärme tarvitsi kaiken työntövoimansa, minkä siivistään sai, mutta rumilus oli vahva kuin härkä. Demonikin oli noussut siivilleen, ja kun se lähetti kaksi tulipalloa kohti kovaa vauhtia lähestyvää lohikäärmettä, väisti harmaaselkä ensimmäisen suorastaan näppärästi, mutta seuraava iskeytyi kohti liian lujaa. Ummistaessaan silmänsä ja suunsa, lintaten siipensä pitkin vartaloa, syöksyi tulensyöksijä tulipallon läpi. Viimehetken sierainten sulkeminen esti kuumuuden sisäänhengityksen. Kuului kova humahdus, ja näytti kuin liekkipallo olisi jakaantunut, päästäen harmaansinertävän hirviön läpi. Kohdat, joissa oli aiemmin sorkkaeläinten verta, oli nyt vain hiiltynyttä kuivaa tomua. Abrodemuksen vartalo oli suomujen peittämä, ja ne suojasivat häntä kuin panssari, kuumuusaalto pyyhkäisi hänen ympäriltään, ja ainoa kohta missä se tavoitti ihon, olivat silmänympärykset.

Raivokas karjaus saatteli siipien aukeamisen myötä hänet taas eteenpäin, ja räjähdysmäisesti auenneet silmät muljottivat suuttumuksesta pyöreinä kohti demonia. Abrodemus oli antanut taas ylivallan ärsytykselle, joka kalvoi häntä kuin kynttilä kämmentä, kuin mikäkin tarujen hirviö se sovitti jalkansa tiivisti ruumista pitkin, ja hakkasi entistä raivokkaammin siivillään. Silmäkulmien kärventynyt nahka oli muuttunut hiukan kuplamaiseksi, ja siellä täällä siipitaipeissa näkyi mustia jälkiä loitsun iskeytymiskohdissa.
Lohikäärme tunsi kuplivan lämmön, joka tahtoi purkaantua, mutta vielä pinnistellen sitä sisällään, syöksyi se vain suoraan vasten demonia, ja yrittäessään upottaa etukäpälien kyntensä vasten toisen hartioita, päästi se korviahuumaavan kurnahduksen.

Nill

Nill tunsi voiton riemua hetkisen sisimmässään ja katseli raivostunutta lohikäärmettä. Se oli todella, todella vihainen. Tavallaan kummallista kun jokainen jonka kanssa Nill yleensä leikki oli enemmän tai vähemmän hänelle suuttunut... Nill ehti pohtia tätä ajatusta mielessään pienen hetkisen kun lohikäärme syksähti häntä kohden. Nill kohautti kulmiaan hämmentyneenä, ja painoi siipensä tiukasti selkäänsä vasten antaen jäntevän vartalonsa alkaa pudota kohti maata. Noin suurta olentoa ei ylöspäin olisi päässyt karkuun, siellä olisi ollut odottamassa vain terävähampainen kuono. Nill ehti tempullaan vain juuri ja juuri väistää neulanterävät kynnet, mutta lohikäärmeen pyyhkäistessä niin läheltä häntä, Nill hengitti vihaa ja raivoa sisäänsä jokaisesta hetkestä nauttien.

Hän oli ennen kaikkea vihan, kaunan ja murhanhimon demoni, joten tällainen määrä pakkautunutta vihaa sai demonin muistamaan ne hetket kun hän oli ensimmäisen kerran vetänyt ilmaa keuhkoihinsa. Kuin olisi syntynyt uudelleen, avannut silmänsä ensikertaa tälle maailmalle ja tuntenut jotain. Suuremmoinen olento. Juuri ennen maahan paiskautumistaan Nill levitti jälleen siipensä ja laskeutui kevyesti hiiltyneelle nurmikolle. Hänen keltaiset silmänsä tutkivat lohikäärmettä nyt aivan uudella tavalla tuota siniharmaata taivaan kuningasta.
"Sinä olet aika vihainen kaveri!" Nill huusi lohikäärmeelle. "Pidän siitä. Todella pidän. Et ole laisinkaan sellainen kuin kuvittelin sinun olevan!"

Melkoinen kiukku tosiaankin kuplahteli Abrodemuksen sisällä, ei hän osannut kertoa, oliko se Arphoteuksen menetyksestä johtuvaa, vai pelkästään otetettua inhoa ja kaunaa kaikkia noita paholaisen sikiämiä kohtaan. Kun kynnet eivät tavoittaneetkaan demonia, alkoi hän todenteolla hermostua.
Toisen sulavat liikkeet vain pahensivat suomujen peittämän liskon vihaa. Siipiään iskien jäntevä uros nousi vielä muutaman metrin, siniset silmät katsoivat jo melkein hermostuneena maahan laskeutuvaa demonia. Ja toisen sanat saivat hänet entistäkin hermostuneemmaksi. Arpohoteus oli varoittanut häntä asiasta. Hän ei saanut antaa vihalleen valtaa. Mutta lohikäärmeen mieli oli täysin järkkymätön, samalla kun hän ruoski itseään eteenpäin vain vihan voimalla, sai ehkä toinenkin siitä energiaa. Se viha oli kuitenkin jalostettavissa myös hänessä itsessään.
Raskas ruumis otti lisää vauhtia ilmassa, ja kuin haukka kuunaan, antoi Abrodemus siipiensä iskeytyi kiinni kylkiin, ja hurja ilmasyöksy alkoi taas. Valtava tykinkuula. Ja tämä valtava tykinkuula oli suunnannut lentonsa suoraan kohti demonia.

Abrodemuksen vetäessä vielä viimeisen kerran henkeä sisäänsä, oli hän varma sinisen liekin onnistumisesta. Suuret palkeenmaiset keuhkot ottivat ilman sisäänsä, kuin sukellukseen valmistautuvan ja maanpinnan lähestyessä viistossa kulmassa, aukaisi lohikäärme siipensä, suuntasi kulkunsa tarkalleen demonin kohdille, ja antoi kaiken tuon polttavan liikkeen sisältään purkautua. Matkaa lohikäärmeen ja maan välillä oli lähemmäs kolme metriä, eikä tämä liekki antaisi armoa. Ainoa huono puoli oli se, ettei se onnistunut kuin muutaman kerran päivässä. Kun liekki purkautui Abrodemuksen sisältä, kuumuus hänen kasvoillaan käynyt hirvittäväksi, kieli, jota päällysti tulelta suojaava kalvo oli vetäytynyt litteäksi suuta myöten. Ja samalla hetkellä, leimahti jäljelle jäävä ruohikko ilmiliekkeihin.  Liekkien kuumuus hipoi 1200 astetta, ja raottaessaan toista ummistettua silmäänsä, näki lohikäärme alapuolellaan vellovan sinisen liekkimeren. Kuin olisi tuijottanut suoraan hiillokseen, näytti kuin hiekka olisi lähtenyt sulamaan. Abrodemus muisti ensimmäisen sinisen liekkinsä. Kokonainen metsikkö oli palanut, jäljelle oli jäänyt vain valkoisia eläintenluita, ja yksi ainoa hiiltynyt puu. Kuumuus hiillosti liskon mahaa ja näkemättä ollenkaan, miten demoninsikiämälle oli käynyt. Yhtä nopeasti kuin liskopeto oli maankamaraa lähestynyt, oli se sen sytyttänyt ja kohonnut taas ilmaan. Maankamaralla odotti hirvittävä näky. Hän ei ainakaan söisi jäljelle jääneitä sorkkaeläimiään, koska niitä ei enää ollut. Abrodemusen keuhkot hakkasivat kuin palkeet, ja hän tunsi kuinka happi oli melkein käymässä vähiin.

Nill
KUn demoni näki että lohikäärme syöksyi häntä kohti kuin järkälemäinen tykinkuula, hän kurtisti kulmiaan. Mitä tuo suuri lihakimpale oikein aikoi? Hän oli paljon ketterämpi, joten jos se aikoi vain syöksyä päin, hän pääsisi kyllä nopeasti karkuun. Kun lohikäärme sitten avasi kitansa ja Nill näki sen kidassa väläyksen liekeistä, hänen keltaisten silmiensä pupillit muuttuivat vain kapeiksi mustiksi viiruiksi. Hän oli mokannut, eikä mitenkään vähän. Tuo lihakasa aikoi polttaa hänet tuhkaksi tämän pellon mukana.

Nillille ei jäänyt paljon aikaa. Hän pakotti magiaa ympärilleen niin nopeasti kuin saattoi, ja kietoi itsensä keltaisten liekkien sisään. Vain sekunnin murto-osan kaikki vaikutti olevan ihan hyvin, kunnes polttava kuumuus läpäisi hänen omien liekkiensä turvan. Nill huusi häänen punaisen ihon höyrytessä kuumuudessa ja hartioiden ja jalkojen ihon palaessa rakoille. Nill pamautti siipensä auki ja syöksyi ilmaan liekkien läpi niin nopeasti kuin vain saattoi. Hän lysähti tuhkaiseen maahan ja raotti varovasti silmiään. Ne olivat täynnä pölyä ja tukahkaa, joten hän ei nähnyt juuri mitään, mutta erotti kuitenkin että pelto kyti sieltä täältä edelleen.

Hänen jalkojaan ja hartioitaan korvensi. Nill laski kätensä palaneelle jalalleen ja irvisti kivusta. Voisiko hän kävellä? Hän ei ollut siitä lainkaan varma. Demoni katsoi silmät vain puoliksi auki palanutta ihoa ja kosketti sitä nyt varovaisemmin sormillaan. Kyllähän jäljet paranisivat eivätkä todennäköisesti jättäisi jälkeäkään sileään ppunaiseen ihoon, mutta se veisi taas aikaa. Nill hieroi silmiään voimakkaasti saadakseen tuhkan ja pölyn pois silmistään. Avatessaan silmänsä uudestaan, hän näki lohikäärmeen kytevän tuhkameren toisella puolella. Demoni kurtisti kulmiaan ja punnersi itsensä seisomaan vapiseville jaloilleen. Tuulenpuuska nostatti tuhkaa ilmaan heidän välilleen ja Nill tuijotti lohikäärmettä tuhkapilven läpi vakava ilme kasvoillaan. Tämä ei ollut enää huvittavaa edes hänen mielestään.

Abrodemus haukkoi raivokkain viheltävin henkäyksin ilmaa keuhkoihinsa. Tämä temppu oli vaatinut kaiken häneen jääneen energian, ja raskaat siiveniskut vähenivät kerta kerralta, ja kun satojen kilojen painoinen siivekäs peto vajosi uhkaavasti kohti maata, oli Abrodemuksenkin päästettävä kiljahtava kurnaus, joka paikkaa särki, mutta niin kyllä särkisi demonillakin! Ja maahan mätkähtäessään, ei hänen takajalkansa ottaneet painoa vastaan, vaan istualtaan tämä lihaksikas, raskas olento laskeutui omien liekkiensä ruskistamaan ja tuhkaamaan maahan. Joka puolella pölisi, ja kipinöiden noustessa hiljaa leijailen ilmaan tunsi Abrodemus pistävää kipua koko henkitorvensa matkalla. Tämä magia oli kuin kaksiteräinen miekka. Se vaatisi lohikäärmeeltä kaiken, tulityypin lohikäärmeen pitäisi kyetä tällaiseen leikiten, mutta voimien summa oli liikaa.

Vapisevin lihaksin Abrodemus nousi taas ylös, siivet iskivät epätietoisesti vaikkeivat ne saavuttaneetkaan toimillaan mitään. Kääntyessään katsomaan kohti tulipunaista demonia, pääsi hänen kurkustaan hinkuva ja kurnuttava naurunpyrskähdys. Palanut iho oli kuplilla, ja jos punertava voisi punertaa, se tekisi sen. Siniset, pistävät silmät katsoivat järkähtämättä keltaisia päin, ja kuin palkeet käyvät keuhkot antoivat sen verran varaa, että hän kykeni huutamaan käheällä äänellään
"Piditkö siitä!?"
Nauru seurasi heti perässä. Omahyväinen hymy oli suorastaan vetovoimainen, ja fyysisen puolensa nyt jo täysin hallitseva lohikäärme oli noussut neljälle jalalle. Enää ei hänen suupielissään tai kaulallaan olevista veritahroista ollut jäljellä muistoakaan, ne olivat pyyhkiytyneet pois kuin hiekanjyväset lasista, ja katsellessaan täystuhoa, joka kattoi melkein viisikymmentä metriä pituus suunnassa, oli hänelläkin hetki aikaa patsastella, ja miettiä... Oliko tämä kaikki todella hänestä peräisin...? Ja kun todellisuus taas palasi hallintaan, seurasi nauru taas perässä, ja se oli suorastaan kajahteleva eikä todellakaan kolkko. Tällaista tuhoa ei oltu saatu aikoihin aikaan.
"Sitä on tulossa lisää senkin pirulainen!"
Vaikkei Abrodemuksessa ollut puhtia tällaiseen vielä pitkään aikaan, mahanympäryksessä pyöri jo uutta magiaa, mutta varastot olivat tyhjemmät kuin pitkään aikaan.
"Sinusta jää jäljelle vain valkoiset luut, jotka koristavat pesäni seiniä vielä vuosisatojen päästä!"
Ja raivokkaasti huutaen hän huusi taas, ja nousi takajaloilleen, näyttäen suurelta ja uhkaavalta. Nyt tuli tyytyä ja luottaa vain uhkailuun, magiaa ei voinut käyttää enää muutamaan toviin, ja voimankäyttöäkin tuli vielä hetki odotella. Sinisissä silmissä pilkahteli kuitenkin raivon lisäksi innostus. Tätä oli kunnon taistelu!

Nill

Demoni suoristauti ja levitteli siipiään ihan vaan kokeeksi olisivatko nekin palaneet eikä hän pystyisi enää lentämään. Eivät olleet, ei tuntunut edes kipua. Kummallista kyllä ne olivat säästyneet pahimmilta paloilta ja olivat oikeastaan kunnossa.
"Itseasiassa... Pidin." Nill vastasi sinisten rätisevien kipinöiden pompahdellessa hänen sormillaan. Luouttaakko ja lähtäkö karkuun? Kenties ei vielä. Olihan tässä oikeastaan mahdollisuutta vielä vaikka mihin.

Lohikäärme näytti Nillin silmissä hieman uupuneelta ja rintapanssari kohoili kiivaan hengityksen tahdissa. Nill kurtstis hieman kulmiaan. Tulossa lisää? Jostain syystä demoni epäili tätä.
"Näytät kovin uupuneelta. Tuo taisi viedä aika pitkälti kaikki voimasi. Ettet vain yrittäisi huijata?" Lhikäärmeen nouseminen takajaloilleen vahvisti Nillin teoriaa. Se oli kaikesta huolimatta vain eläin. Se oli uupunut ja raivoissaan, kenties hieman peloissaankin, ja yritti siksi näyttää nyt mahdollisimman suurelta ja pelottavalta jotta demoni lähtisi peloissaan karkuun.
"Jos todistaisit sen minulle? Kai nyt noin suuri ja vahva lohikäärme pystyy tuollaisen sinisen liekin tekemään uudestaan?" Nill Kysyi leukaansa hieroen.
"Tai enpä tiedä.... Ehkä se on vain oikeasti mahtavien lohikäärmeiden kyky...." Nill kohautti olkiaan epäuskoisesti.

Abrodemus kuunteli pää kallellaan. Koska sen korvat olivat vain pienet aukot päässä, viidentoista sentin päässä hänen silmistään, teki tämä tiukkaa. Mutta toisen kuvitteellisen suureelliset puheet saivat lohikäärmeen vain tuhahtamaan. Olihan hän uupunut. Hiukan. Ja vaikkei sininen liekki ollutkaan vielä käytössä, olihan suurikokoisella lohikäärmeellä vielä jotain... Vähemmän vaikuttavaa, mutta taatusti yhtä satuttavaa. Eli hampaansa, kyntensä ja satojen kilojen painoinen ruumiinsa.
"Hyvä hyvä, sitähän tässä oltiinkin tavoiteltu..."
Abrodemuksen ääni oli möreä ja hörähtävällä naurunremakalla se peitti uupumuksensa, jonka hän kyllä valitettavasti oli paljastanut demonille.
"Voi tuskinpa, tiedätkö kuinka paljon tuo vaati keuhkoilta... Ei tuollainen räkäpallo kykenisi samaan."
Vaikka demoni pitikin lohikäärmettä vain eläimenä, ei se ollut sitä. Se olisi ihmisenä viisas, lohikäärmeeksi tyhmä, mutta piti itsestään ja sotaisasta luonteestaan juuri tuollaisena. Mutta kun tuo ruma punanahka alkoi solvata hänen lohikäärmemäisyyttään, ei kukaan voisi olla siinä vaiheessa rento. Hetken hän oli vain uhonnut, nyt hän oli jo tulistunut.
"No niinhän sinä luulet! Mutta luuletko että samaa temppua käytetään useamminkin! Sehän on ennalta arvattavaa."
Ja kahdella jalallaan siinä seisten, ja siipiään huojutellen, lohikäärmeen vankat alahampaat paljastuivat raivokkaaseen irvistykseen, joka ylti poskelta poskelle, ja siniset, pitkät silmät napittivat vieläkin tarkkaavaisena vastustajaa.
Tässä vaiheessa, oli Abrodemuksen ääni laskenut entisestään, ja näki kuinka hän yritti kyteä ärtymystään suurempaan liekkiin, siinä onnistuen
"Ja sinulla ei ole oikeutta puhua lohikäärmeiden kyvyistä, senkin rupikonnansiipi! Vaikka selässäsi onkin kaksi lärpytintä, ja sarvet samoin, olet vain alhainen demoninsikiämä, jollainen ei kelpaisi edes hampaiden puhdistukseen."
Ja tämän sanottuaan, raaputti lohikäärme leikkiväisesti hajamielisen oloisena pitkällä kynnenkärjellään hampaanvälikköään, ja vilkuili sivuillepäin.
"Tuollainen pikkupiru, olisit odottanut muutaman vuosisadan, ennenkuin edes lähestyisit itseäsi isompia. "
Nyt äänessä oli jo hiukan pistävyyttä, ja suuret siivet avautuivat päästäen purjemaisen äänen, kun ilma otti niistä kiinni. Harmaat suomut kiilsivät, vaikkei auringosta näkynyt merkkiäkään.

Nill

"Eli et pysty siihen.... Niin arvelinkin." Nil kohautti olkiaan tyynesti ja läpäytti siipiään pienesti. Tuo olentohan ruokki omaa vihaansa. Kuinkahan vihaiseksi sen saisi?
"En ehkä pystyisi samaan, myönnän, mutta minä pystyn useasti niihin loitsuihin, joihin minun kuuluu pystyä. Ja istä sinä tiedät kuinka alhainen olen? Kenties olen syntynyt tähän maailmaan vahingossa, enkä ole tänne syntymäni jälkeen tehnyt mitään väärää? Siinä sinä vain uhoat ja koitat pelotella näyttämättä minulle mitään uutta. Olen paljon pienempi kuin sinä, pystyn tavalliset liekkisi väistämään tavalla tai toisella mutta toisesta tuollaisesta..." Nill näytti edelleen kyteää maata heidän vierellään. "Ei mitään mahdollisuuksia."

Nill vaihtoi rennosti painoaan jalalta toiselle.
"Minä en pelkää sinua. Jos minä kuolen, tulen takaisin. Ennemmin tai myöhemmin. Mutta sinun tulisi pelätä minua. Olen edelleen hengissä, ja jos minä saan sinut hengiltä... Sinä et tule takaisin, koskaan." Nill nosti toisen kätensä vyötärönsö korkeudelle keskittäen siihen magiaansa, saaden kämmenelle rätisevän sähköpallon pomppimaan.
"Joten tee pahimpasi. ja suosittelisin että pian"

Abrodemuksen silmät katsoivat omista kaukaisista kuopistaan kuinka demoni alkoi luetella kuinka se selviäisi hänestä miten vain, muttei sinisestä liekistä. Olkoot sitten niin, eivät Abrodemuksen temput vielä siihen loppuneet. Ja katsellessaan demoninkuvatusta arvostelevin katsein, heikoimmaksi kohdaksi hän valikoi siivet. Ne olivat keskelle selkää kiinnittyneet, ja matalalta lähtevät, eivät ylipäätään soveltuneet samaan tapaan lentämiseen kuin hänellä. Jos ne revittäisiin yksi kerrallaan irti, olisi tämänhetkinen tilanne yhtä kääntymätön kuin nytkin. Tottakai, lohikäärmeet olivat tunnettuja magiastaan, muttei Abrodemus niistä piitannut pätkän vertaa. Raaka voima, ja päällekäyvyys olivat valttia näitä tällaisia vastaan, ja viimeistely tehtiin tuhopolttojen tapaan.

Ja kun tuo punanahkainen pirulainen alkoi solvata hitaasti hänen kuolemattomuuttaan, oli Abrodemuksen pakko nauraa
"Ja sinäkö minut tappaisit?"
Ja kuin vahvistaakseen sanansa, raskas ruho tömähti vasten maata, niin että lohikäärmeen kaikki neljä jalkaa koskettivat maata. Ja kevyesti paksulla kielellään uros kosketti torahampaitaan, jotka helmeilivät maidonvalkoisina alaleuoissa.
"Huvittavaa."
Ja nämä sanat lausuessaan, otti väsymyksestään jo toipunut lohikäärme muutaman juoksuaskeleen, ja kiihdytti vauhtinsa huimaksi, noustessaan ilmaan. Sähkön nähdessään, mustat pupillit kapenivat katseen tarkentuessa täsmällisesti kohti demonia. Vaikka sähkön liike olikin nopea, ei demonin tulisi olemaan. Ja reväyttäessään siipensä auki, tuntiessaan tuulenpuuskan vetävän itseään ylöspäin, päästi lohikäärmeuros mitä mahtavimman leukapiikkien kalinan. Sen saattelemana seurasi maata pitkin kiitävä hyytävä karjunta, joka saisi kenen tahansa ihon kananlihallle. Näyttäkööt nyt mihin pystyi, ja Abrodemus tekisi sen paremmin. Ja kuin heittäytyen taas tykinkuulaksi, veti lohikäärme siivet nippuun, ja keikahti kuin tynnyri lennosta syöksyen kohti maata... Ja maassa odottavaa demonia.

Nill

Lohikäärme nousi ilmaan ja Nill seurasi sitä katsellaan. Suuri lihakimpale nousi ilmaan ja syöksyi häntä kohden huomalla vauhdilla. Nill vapautti salaman syöksyvää lohikäärmettä kohden ja muutamalla voimakkaalla siiveniskulla otti etäisyyttä hänen arvioimaansa lohikäärmeen osumakohtaan. Hän ei ehtinyt katsomaan osuiko hänen salamansa vai ei, sillä etäisyyttä oli otettava mahdollisimman pian ettei lohikäärmeen suuri ruho liiskaisi häntä kuin ei toivottua torakkaa. Ilmaan oli turha nousta sillä tuo järkäle kaikesta huolimatta lentäisi häntä nopeammin, ja olihan tuonikäisellä olennolla varmasti siitä enemmän kokemustakin. Hänen oli nyt pelattava tämä fiksusti, tai saattaisi oikeasti käydä todella huonosti.

Muutama kymmenen metriä aivan maan tuntumassa etäisyyttä otettuaan, Nill painoi jalkansa tuhkaiseen maahan pyhästyäkseen, ja älähti kivusta. Hänen jalkansa olivat tulessa. Kuin joku olisi kiskonut niistä lihakimpaleita lusikalla ilman että hän itse voisi tehdä asialle yhtään mitään. Jalat vapisivat kivusta ja Nill vilkaisi vain nopeasti taakseen kumartuen sitten hieromaan kipeytyneitä jalkojaan. Hänestä ei olisi nyt juoksemaan. Seisominenkin tuntui ajoittain niin kivuliaalta ettei sekään kuullostanut kovin houkuttelevalta.

Abrodemus väisti salaman aivan tipallaan. Tai niin hän luuli, siihen asti kuin pitkä säde syöksyi häntä vasten tuosta räiskyvästä, säikeitään etemmäs heittelevästä massasta. Lohikäärme huusi, sen vasen siipi oli ottanut osumaa, ja se tuntui vain lopettavan toimimisensa. Oikea siipi hakkasi vielä vimmatusti, vaikka siitä ei ollut mitään hyötyä. Siipi kouristeli, se aukeni ja sulkeutui omia aikojaan, ja pistävä kipu viilsi Abrodemuksen läpi, kun sähköpurkaus ulottui muihin ruumiin osiin. Pitkät kapeat silmät näkivät hetken aikaa vain vilkkuvia tähtiä, kun koko ruumis vääntyi yhdeksi kangistuneeksi lihamöhkäleeksi. Vain kaamea, selkäpiitä karmiva huuto kaikui pitkin taivasta.
Yksinäinen, viheltävä huuto. Ja sitä seuraava rysähdys. Oli kuin Abrodemuksen koko massa olisi paiskautunut maahan ja tehnyt graaterin, vaikka hän olikin yrittänyt ottaa painoa vielä hiukan toimiville jaloilleen. Tämä oli hetkellisesti pysäyttänyt hänen liikkeensä, mutta sydän pamppaili vielä. Ja hänen verensä kiehui raivosta..
”Nyt minä tapan sinut…”
Ääni oli vaimea, mutta selvästi kuuluva, se oli niin matala, että sen ennemminkin tunsi kuin kuuli. Villisti pyörivien silmien katse haahuili siellä täällä, ennen kuin ne paikansivat vähän matkan päässä olevan demonin. Ottaessaan ensimmäisen horjuvan askeleen, se yskäisi ja maistoi metallin suussaan, mutta silti, päättäväisesti, melkein hullun lailla katsoen, Abrodemus astahti vielä hiukan eteenpäin. Siipiä oli turha käyttää, toinen oli kuin yksi sykkivän kivun peittämä kudosmössö, ja toinen retkotti vain siinä vieressä. Abrodemus oli ollut onnekas, jos salama olisi kokonaisvoimassaan osunut lohikäärmeeseen, ei hänestä olisi jäänyt jäljelle kuin hengetön läjä. Nyt jalkojaan hitaasti mukanaan raahaten, oli Abrodemuksen kostonhimo vallannut hänet viimeisiä ajatuksiakin myöten. Helposti ärsytettynä, ja raivon pirstomana hän näki, kuinka demoni oli kyykistynyt pitelemään kipeitä jalkojaan. Ja tämä tuotti hänelle mielihyvää. Lohikäärmeet olivat tunnettuja kestokyvystään, ja vaikka hän olikin kivun tuntiessaan turran oloinen se sumensi silti hänen silmiään, ja vielä enemmän arvostelukykyään. Lähtiessään kömpelösti juoksemaan demonia kohti, veti Abrodemus hampaansa paljaaksi ja mylvähti. Tämä ei ollut vielä lähellekään ohi. Ja muutama askel ennen kuin hän olisi saavuttanut toisen, ojensi hän jäykästi kaulansa, ja yritti tarrata hampaillaan kiinni.

Nill

Nill havahtui ajatuksistaan raskaisiin juoksuaskeleisiin ja ponnahti vapiseville jaloilleen. Tuo kita tosiaan murskaisi hänen luunsa, ja jauhaisi ne vain valkoiseksi jauhoksi joka voisi rauhassa leijailla tähän tuhkaantuneeseen maahan. Nill leväytti siipiänn ja otti kevyttä etäisyyttä kohti rynnivään lohikäärmeeseen jonka kita oli aivan liian lähellä demonin mukavuus aluetta. Hän ei todellakaan halunnut ottaa lähempää kontaktia noihin torahampaisiin. Vihlaiseva jalka ei kuitenkaan pitänyt hänen allaan, eikä Nill saanut niin suurta etäisyyttä lohikäärmeeseen kuin olii halunnut, joten vaihtoehdot jäivät todella vähiin.

Vain metrin päässä hänesä oleva lohikäärme oli todella kammottava näky, ja Nill teki pätoivoisen päätöksen säästää nahkakultansa. Nill tarttui lohikäärmeen nuonoon ja painoi jalkansa sen alahuulta vasten, välttyen näin hänet katkaisevilta hampailta. Nill irvisti ja kurtisti kulmiaan. Lohikäärmeeen hengitys haisi pelkästään kuolemalta, ja se voisi polttaa hänet tästä koska tahansa.
"Seis!" Nill huusi niin lujaa kuin hhänen hengästyneistä keuhkoistaan lähti. Hän oi väsynyt, ja omalta osaltaan valmistautunut kuolemaankin jo. Mutta yhdestä hän pitäisi kiinni: Jos hän lähtisi, hän ei lähtisi yksin.
"Sinä voit polttaa minut koska tahansa... Mutta minä voin paistaa sinut salamallani myös. Minä olen nyt kosketuksissa sinuun, et voi väistää. En voi minäkään. Neuvotellaan..."

Abrodemus tunsi voitonriemua, suorastaan raastavaa sellaista. Vaikka kipu huuhtoikin häneen kokoajan lisää adrenaliinia, joka kiihdytti sydämensykkeen, vauhditti ajatusta ja helpotti kipua, tuntui kuin kaikki olisi samean sakan seassa. Ja samalla hetkellä punainen demoni olikin vasten hänen kasvojaan, ja tuntiessaan kuinka hänen kasvoihinsa tartuttiin, Abrodemus kalisutti raivokkaasti leukapiikkejään. Ravistaessaan päätään, hän näki kyllä mihin toinen oli pyrkimässä. Sekava ja hiukan pelokaskin ilme viesti, että Tuolla otuksella ei ollut enää minkäänlaista etulyöntiasemaa, jonka se oli kuvitellut kehittävänsä. Ja Abrodemus joka oli menettänyt liekkinsä, tunsi hyvinkin sen, kuinka hänen magiasappensa ei pelittänyt, vaan tuli jäisi keskitiehen sitä koetettaessa. Kuuma höyry kuitenkin kohosi hänen sieraimistaan, kun Abrodemus ärsytti toista. Se varmasti tuntuisi ikävältä palohaavoilla. Silmäkulmien pehmeässä ihossa oli hänelläkin nestettä kerääviä rakkuloita, mutta palaneet housut kielivät, ettei demonilla ollut asiat sen suhteen yhtä hyvin.
”Seis…”
Abrodemus maisteli toisen hengästynyttä ja väsähtänyttä ääntä. Samalla lailla, antoi hänenkin ruumiinsa jo viimeisiään, ja taistelusta olisi seurannut vain vääjäämätön loppu. Sovinto kuulosti melko mieluisalta siis. Ja kun hän laski kulmiaan, puhaltaakseen lisää höyryä vasten demonin punaista nahkaa, kalisivat leukapiikit kuin rapujen sakset.
”Epäilen ettet halua testata refleksejäsi..”
Muriseva ääni oli suorastaan loukkaava, mutta villinä hakkaava sydän teki tilanteesta hänen puolestaan väsähtäneen. Hengityskin oli raskasta.
”Mitä olet valmis antamaan hengestäsi nöyhtä. ”
Siniset, pitkänmalliset silmät katsoivat rävähtämättä vasten toisen silmiä. Pieni virnistyksentapainen pääsi lohikäärmeen huulille, ja punaiseksi värjääntyneet takahampaat kertoivat, että lohikäärmeen sisällä oli jokin rikki. Toivotaan että kyseessä oli vain kovan iskun tuoma lihasrevähdys jossakin kaulan tienoilla.

Nill

Demoni huohotti raskaasti ja irvisteli kuuman höyryn polttaessa hänen ihoaan. Punainen nahka kiilteli hiestä ja hän tunsi olonsa nyt jo kovin heikoksi. Hän ei todellakaan halunnut testata refleksejään, mutta halusiko lohikäärme? He taisivat kaikesta huolimatta olla samalla viivalla. Hänen koko kehonsa vapisi kivusta kuin lehti kovassa tuulessa. Tästä saisi taas parannella itseään jossakin suojaisan luolan pohjalla jonkin aikaa ennenkuin keho olisi jälleen toimintakuntoinen.
"Ei millään pahalla... Mutta tämä asento ei ole kovin mukava." Nill puhui väsyneesti valkoiset hiukset kasvoilla roikkuen, liimaantuneena kiinni hikiseen ihoon.
"Kävisikö näin... Minä lasken irti, ja pääsen maahan istumaan. Minä en ammu sinua salamalla, etkä sinä pure päätäni irti. Sitten keskustellaan?"

Abrodemuksen ilme oli röyhkeä ja julma, kun demoni alkoi valittaa asentoa. Koulutettuna metsästäjänä Abrodemus oli tottunut fyysiseen kipuun, joka parhaimmillaan kesti päiviä. Henkisestä kivusta hän ei niinkään piitannut, mutta olihan tuo pakko myöntää että jalkoja alkoi painaa. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta lohikäärme otti muutaman askeleen taaksepäin, kiroten samalla demononeja omalla kielellään. Se meni jotenkin näin `kuinka annammekaan houkkien itseämme ohjailla` mutta tokkopa demoni sitä ymmärsi, puhe kun koostui enimmäkseen matalista murahduksista ja möreistä äänteistä.
Ja iskiessään muutaman askeleen päähän takamuksensa maahan, kääntäessään sinisien silmiensä katseen kohti demonia, puhaltaen vielä kertaalleen höyryä ilmoille, lohikäärme totesi
"Anna minulle jotain arvokasta..."
Hän oli täysin varma, että hän oli tilanteessa niskanpäällä. Ja melkein totta tämä olikin. Toisen siiven tunnottomuus oli pikkuhiljaa katoamassa, vaikka toista vielä tahkosikin lihanuijamainen kipu. Kohta hän voisi taas levittää siipensä ja katsoa mihin kykeni. Siihen asti olkoot demoninpahainen turvassa. Ja raskaana hakkaava hengitys ja vielä kiivaammin käyvä sydän saivat levähtää hetkisen kun Abrodemus laskeutui maahan. Silminnähden demonikaan ei ollut hyvässä kunnossa... Eli tuskin hänellä oli mitään pelon aihetta
"Mikä nimesi on demoninkuvatus?"
Itseasiassa hänellä oli kyllä ollut melko hauskaa viimeisen kaksituntisen ajan.

Nill

Demoni rojahti istumaan tuhkaisan maahan väsyneenä ja iho hiestä kimmellellen. Hän katseli rakoille palaneita käsiään melkeinpä surullisena. Tämä hauskanpito ei ollut päättynyt ollenkan niinkuin hän oli sen aluksi suunnitellut. Vaikka hän nyt ei mietteitään muutenkaan kovin pitkälle suunnitellut koskaan, ja yleensähän ne tuppasivatkin lyömään häntä polveen jssain kohtaa. Kenties hän oli liian utelias omalle terveydelleen. Kenties, siitähän ei ollut oikeastaan muuta näyttöä kuin erilaiset vammat. Saattoihan se johtu huonosta tuuristakin.

Nill katsoi lohikäärmettä edessään kulmat hieman koholla. Jotain arvokasta? Niin, lohikäärmethän olivat kaikkien tarinoiden mukaan kovin mieltyneitä kultaan ja jalokiviin.
"Arvokasta? En kanna mitään arvokasta mukanani, ja näin rehellisesti, se mitä tämän maailman rodut pitävät arvokkaana, ei ole koskaan liikuttanut minua. Kulta, jalokivet... Se on vain maankuoresta kaivettua multaa ja kiviä jotka sattuvat olemaan hieman eri värisiä kuin suurinosa tästä hiekasta." Nill kaapaisi käteensä hiekkaa vierestään ja antoi sen valua hitaasti maahan. Nill ei vaan ymmärtänyt tätä "vaurautta" johon oikeastaan kaikki muut olivat niin kovin mieltyneitä. Hän ei ymmärtänyt sen arvokkuutta tai sitä miksi se oli jollain tavalla toivottavaa tai himoittavaa. Tässä maailmassa oli paljon mielenkiintoisempiakin asioita.

"Nimeni on Nill... Enkä ole demonin kuvatus, aiheutan oikeastaan aika vähän harmia kellekkään." Se saattoi olla vale. Omasta mielestään hän ei aiheuttanut läheskään niin paljon harmia kuin sellaiset demonit jotka sotkivat tämän maailman poliittisia puolia tai viettelivät veljekset tappamaan toisensa. Hän oli vain utelias muista elämän muodoista ja tutki niitä mielellään. Jostain syystä hänen leikkinsä vain lopulta päätyivät siihen että jonkin kylän asukkaat eivät enää uskalla tulla ulos kodeistaan.

Abrodemus kurtisti turhautuneena kulmiaan, hän ei voinut uskoa päätyvänsä keskustelemaan demonin kanssa, ja vielä saavansa hirveän törkeän väitteen että jalokivet eivät liikuttaneet toista. Tästä johtuen hän ei pitänyt näistä! Ja tuhahtaessaan nenäpanssarinsa alta, se suoristi hiukan siipiään ja käänsi päätään merkiksi siitä, että kuunteli. Lohikäärmeille tämä maallinen omaisuus oli kuin henkiriepu, ne tuli kasata läjään, niillä nukuttiin ja ne olivat aivan mahtavia.. Siis nyt palataan taas aiheeseen.
”Arvokas voisi olla myös pääsi?”
Kysymys oli hiukan pilkallinen ja kun pitkä kynsi alkoi rapsuttaa silmäkulmaan kertynyttä nestepattia, hän ei voinut olla huomaamatta kuinka pahalta koko vartaloon kohdistuva jomotus tuntui. Hengitys alkoi käydä vähän helpommaksi.
”Olen Abro.  Ja takaan että valehtelet.”
Abrodemus oli ehkä liiankin ylpeä, että kertoisi koko nimensä, mutta sen verran kohtelias, että mainitsi edes jotakin sen suuntaista. Ja niputtaessaan taas siipensä kylkiin, hänen  suipistuneet huulensa aukesivat taas, ja lohikäärme puhui taas
”Mikä on sinun ehdotuksesi..?”
Tuima ilme oli hänelle melkeinpä tunnuksenomainen. Harmaa suomupeite oli lian tahrima ja siellä täällä näkyi jonkinlaisia palamia, jotka olivat tulleet Nillin pommituksen jäljiltä. Joskus aikoinaan Abrodemus oli myös miettinyt, miksi nämä saastat olivat saaneet nimensä? Mutta nyt. Katsoessaan enemmänkin kiinnostuneisiin kuin pahansuopiin silmiin, hän näki itsensä melkein samassa valossa, kuin joku toinen voisi nähdä demonin.

Nill

"Pääni?" Nill toisti huvittuneena ja hymyili vähän. "Tiedän että olen kaunis mutta tuskin päästäni nyt kuitenkaan niin kovasti sinulle iloa olisi." Nill totesi olkiaan kohauttaen. Hänestä nyt ei mitään palkkiota saisi kuitenkaan. Demoneita harvemmin etsintäkuulutettiin, mutta toisaalta hänestä olisi aika hauska nähdä kun lohikäärme tulisi vaatimaan hänen päästään palkkiota.
"hauska tutustua." Nill sanoi lohikäärmeen esiteltyä itsensä, mutta vaikea uskoa että se kertoisi hänelle oikean nimensä. Todella vaikea. Se kuitenkin piti häntä niin alhaisena olentona, ettei varmasti vaivautuisi kertomaan oikeaa nimeään tälläiselle "demoninkuvatukselle". Ja kenties Nill valehtelikin. Vähän. Hän ei omasta mielestään ollut ollenkaan niin kamala kuin monet muut demonit, saati niin paha, kuin olisi todellisuudessa voinut olla. Hän oli vain lapsenmielisen utelias ja aina valmiina uusiin haasteisiin. Sellaisena hän oli tämän lohikäärmeenkin nähnyt, mutta se idea nyt ei ollut mennyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut toivoa.

"Jos sinä noin kovasti halajat kultaa ja jalokiviä, minä pystyn niitä sinulle hankkimaan. Ei se siitä ole kiinni laisinkaan. Ongelma on tämä: Sinä et aijo luottaa minuun ja päästää minua menemään, mutta en voi loihtia sinulle haluamaasi rojua nyt tähän. Olemme pattitilanteessa."

Epäileväinen katse viipyili Nillin silmissä, ja kääntäessään päätä, hän melko lailla tarkoituksenomaisesti supisti pupillinsa vain heikosti näkyväksi viivaksi, se tuskin erottui hänen silmistään. Demoni yritti selvästikin viisastella hänelle. Väsymys kuitenkin painoi lohikäärmeparkaamme, joten hänkään ei ryhtynyt haastamaan enempää riitaa, ja selvästi näki, että toinen epäili jokaista sanaa mitä Abrodemus sanoi. Ja virne lohikäärmeen kasvoilla tuli, oli ja pysyi.
”Ja totta kai halajan kultaa. Ja koska vaadin aina sinunlaisiltasi selityksen, aivan kaikkeen siis, niin ala kertoa kuka on kuolemassa minun herkkujeni takia?”

Abrodemus oli halpamaisen itsekäs, ja tästä kulmasta kuunneltuna demonimaisuus voisi todellakin olla osa tätä teräväkynttä. Tyytyväisesti hän värisytti hiukan leukapiikkejä, jotka päästivät kalskahtelevaa ääntä, joka saisi kenen vain selkäpiin karmimaan. Maa tuntui kuivalta, ja vähän matkan päässä oli vielä tulessa pieni ala maata. Abrodemus katsoi sitä hajamielisenä, hän oli laskenut suojauksensa täysin. Tämä oli jotenkin uutta.. Ja ehkä vaarallisenkin outoa.. Voisivatko nämä riiviöt, nämä ällötykset, muka kyetä muuhunkin kuin tappamiseen ja maan tuhoamiseen? Abrodemus tunsi kuitenkin pienimuotoisen veren kuohahduksen sisällään, hänestä olisi aivan mahtavaa vain repiä demonin sisälmykset ulos, ja jättää tuo rumilus vain lojumaan tuhkakasaksi maahan. Mutta hän ei kykenisi siihen nyt, ja aarteet houkuttelivat aivan liikaa.