Kylmenevät jäljet

//HUOM! Pelkkä yksinpeli, jossa pohjustan hahmoni tilannetta tulevaa varten muutamalla viestillä. Tämä on jatkoa pelille Tien päällä, ja sen liikkeelle sysäämille tapahtumille.//

Hänen astuessaan sisään koko taverna hiljeni silmänräpäyksen ajaksi. Valkoinen maagikon kaapu ja kauluksissa kiemurtelevat kalliit kuvioinnit kertoivat yksisilmäisellekin tulijan arvovallasta, mutta ainoastaan harvat kääpiö- tai ihmisasiakkaat mulkoilivat häntä kulmiensa alta epäluuloisesti. Haltiat sen sijaan pitivät kasvonsa viisaasti ilmeettöminä. Valkoiseen pukeutunut maagi odotti rauhallisesti, kuten hänen arvonsa vaati. Samalla hän kuunteli puolella korvalla ympärillään vaimeasti jatkuvaa puheensorinaa.  Hän oli tehnyt sitä koko matkan hevosen selästä Evegwarin läpi, mutta ei ollut kuullut viittaustakaan siitä mitä etsi. Kummallista.
Luulisi että huhu karkuteillä olevasta lohikäärmeestä leviäisi kuin metsäpalo, ja toisi joukoittain onnenonkijoita paikalle.  
Lopulta paikan omistaja tulikin kiireesti toivottamaan hänet tervetulleeksi, mutta heti nähdessään hänen kauluksessaan hopealaattaan painetu Lukijan merkin, avonaisen silmän, hänet ohjattiin sivummalle.
”Toivotan teidät tervetulleeksi, herra Marquille, mutta en voi olla kysymättä, oletteko täällä virallisissa tehtävissä? Sille ei ole tarvetta, kaksi Lukijaa on jo käynyt täällä, kuten virallinen tutkintatapa vaatii, ja he ovat antaneet lausuntonsa. En usko että teidän tarvitsee vaivata itseänne näin vähäpätöisen tapauksen takia…”
”Saan käskyni suoraan Thayn Tornila ja jos suvaitsette kunnioittaa mestari Uthmirlin tahtoa, ohjaatte minut välittömästi tämän ”vähäpätöisen” tapauksen luokse, ” Friedlich sanoi terävästi. Omistaja tunsi kyllä hänen kasvonsa, mutta todellisuudessa Thayn arvovalta pisti asioihin liikettä. Omistaja ohjasi hänet tavernan perällä olevaan tyhjään kabinettiin.

Friedlich puri huultaan turhautuneena. Hän tiesi, että Thayn johtaja Uthmirl oli lähettänyt hänen lisäkseen ainakin kolme maagikkoa varkaan perään, kaikki Tornin kärkijoukkoa, ja omistajan sanoista päätellen hän näytti olevan viimeinen paikalla. Uthmirl oli ilmoittanut melko lipevin sanakääntein, kuinka hän palkitsisi sen joka toisi lohikäärmeen takaisin. Samalla oli jäänyt sanomatta rangaistus, joka epäonnistujaa odotti. Friedlich tunsi tahtomattaan pienen pelon vihlaisun, mutta hän ei antanut sille jalansijaa mielessään. Hän oli varma että saisi kurottua muiden etumatkan kiinni.

Heti astuessaan kabinettiin Friedlichin huomio kiinnittyi tyhjään laatikkoon, jossa tämä kallisarvoinen matkatavara oli ollut. Nähdessään salpojen puutteen ja laatikon kevyen rakenteen Friedlichin teki mieli nauraa ääneen. Kautta Eluvarin, lohikäärmehän olisi voinut kiivetä laatikosta ulos vaikka ilman varkaan apua. Uskomattoman huolimatonta käytöstä!
"Mihinkään ei ole koskettu," omistaja vakuutteli antaen Friedlichille tietä.
”Näkikö kukaan mitään?” Friedlich kysyi.
Omistaja hieroi käsiään hermostuneena, inhoten selvästi huomiota jonka varkaus oli hänen liiketilalleen tuonut.
”Muutamat kertoivat nähneensä jonkun, ilmeisesti ihmisen, kulkemassa tavernan takaa ennen kuin varkaus huomattiin. Mutta ihmiset nyt ravaavat missä heitä ikinä sattuu huvittamaan, sivistymättömiä kun ovat…”
”Näkikö kukaan mitään konkreettisia tuntomerkkejä?” Friedlich tiukkasi kurkaten laatikon sisään. Sen sisällä näkyi vain muutamia, hentojen kynsien tai sarven raapimia jälkiä.
”Hänellä saattoi kuulemma olla vaaleat hiukset, mutta siitä ei ole täyttä varmuutta…”
Friedlich keskeytti omistajan kädenheilautuksella ja viittasi häntä poistumaan. Tämä kumarsi ja jätti hänet työrauhaan.

Friedlich harppoi epäröimättä huoneen poikki. Sileään kiviseinään oli auennut reikä, tarpeeksi suuri jotta haltia tai ihminen kykeni ryömimään ulos, jopa lohikäärmeenpoikanen mukanaan. Friedlich polvistui ja siveli reiän sileitä reunoja. Aivan liian sileitä työkaluilla valmistetuiksi.
Sulkien silmänsä, ja virittämällä aistinsa äärimmilleen Friedlich havaitsi yhä magian jäljen, kuin hennon jännitteen ilmassa joka ei ollut vielä purkautunut. Taika oli ollut melko yksinkertainen, eikä maagi ollut juurikaan ponnistellut sitä tehdessään. Jälki oli myös heikentynyt, aikaa oli kulunut ainakin vuorokausi, kenties enemmänkin. Tyhjentäen mielensä Friedlich hengitti muutaman kerran rauhallisesti, ja veti äkkiä syvään henkeä, kuin olisi ollut vaarassa tukehtua.
Hänen koulitut aistinsa alkoivat toimia usealla tasolla, välittäen tietoa monen tuntemuksen kautta. Hän tunsi tumman, raskaan ja jäykän olemuksen johon sekoittui vahva aromi kielen päällä, tuoden mieleen voimakkaan maltaan ja mullan. Ilmiselvää maamagiaa, mutta sen Friedlich oli jo arvannutkin. Sen sijaan hän keskittyi taikuuden hienovaraisempiin nyansseihin ja vivahteisiin, jotka paljastivat jotakin itse maagista ja hänen mielentilastaan loitsua tehdessään.
Pehmeä, osin jopa lämmin tunne. Maagi oli ollut…onnellinen? Helpottunut? Vai tyytyväinen? Kummallisia tunteita, varsinkin koska Friedlich ei aistinut pelon pistävää ja hapanta makua. Eikö varas ollut ymmärtänyt minkälaiseen riskiin hän itsensä heitti, vai oliko hänellä yksinkertaisesti niin suuri varmuus ettei hän pelännyt? Hän oli varmaan hyvin itsenäinen luonne, voimakas maagi tai ehkä molempia.
Friedlich seuloi huolellisesti esiin pienet, tunnistettavat yksityiskohdat niin varkaan kuin lohikäärmeenkin alkeellisesta magiajäljestä ja painoi ne mieleensä kuin metsälle lähtevä verikoira.
Hitaasti hänen katseensa vaelsi reiästä ulos, yli tavernan takana aukeavan leveän niityn ja lopulta sankan metsän siimekseen. Mielessään hän melkein näki varkaan hahmon hänen harppoessa metsään, korvaamaton ryöstösaalis kiemurtelemassa säkin sisällä.
Friedlich nousi seisomaan, ja hieraisi käsiään yhteen. Hän yllättyi jopa itse huomatessaan kuinka jännitys sykki hänen suonissaan. Pitkään aikaan hän ei ollut tuntenut itseään näin innostuneeksi. Hän harppoi takaisin hevosensa luokse, vastaamatta omistajan kysyessä jotakin. Friedlich paloi halusta päästä matkaan.

Jahti oli alkanut.