Sinirintaisen linnun laulu~

//Kalmankukkaa odottelen~ //

Aamu oli valjennut sumuisena ja sateisena. Kolmesta kauppiaiden vankkurista ja muutamasta henkivartijasta koostuva seurue oli lähtenyt matkaan jo varhain kiertäen ensin Berenneiden vuoristoa myötäillen, mutta sitten siirtyen kohti Riovenin kaupunkiin johtavaa pidempää kiertotietä. Tavoitteena oli kulkea muutaman pikkukylän kautta ja saavuttaa sitten viimeinkin Riovenin kaupunki, joka oli ollut seurueen matkantavoite jo pitkän aikaa. Seurue oli jossakin vaiheessa ollut isompi, mutta kauppiaita oli jäänyt matkan varrelle perheidensä luo tai myymään tavaroitaan pienempiin kyliin.

Jezel kulki yhä seurueen mukana. Parantaja istui nyt lattialla yhden vankkurin takaosassa, antaen matkasta kipeiden jalkojensa levätä paljaina. Hän nautti vankkureiden pienestä keinunnasta ja rupatteli niitä näitä kauppiaan nuoren tyttären kanssa. Lilian oli ilahduttavan kiinnostunut parantamisesta ja nähdessä tässä palavan innostuksen tuli myös Jezel hyvälle tuulelle. Tyttö ei ollut kuten ikäisensä kikattelevat tytönhupakot vaan tästä vakavamielisestä tytöstä voisi olla jopa ainesta parantajaksi. Toinen oli vielä ehkä hieman liian herkkä, mutta kyllä neitonen siitä karaistuisi kunhan pääsisi tositoimiin. Ehkä Tuulihaukka voisi jutella tytön isän kanssa jos Lilian oikeasti haluaisi aloittaa parantajanopinnot. Jezel oli jonkin aikaa kypsytellyt mielessään ajatusta oppilaan ottamisesta, mutta vielä sopivanoloista henkilöä ei ollut ilmaantunut hänen elämäntielle. Ehkä Lilianista todella olisi siihen. Tosin sen näytti vain aika ja yleensä oppilaat kävivät läpi pienen koeajan ennen kuin nämä pääsivät lopullisesti oppilaaksi. Kaikista ei ollut tähän hommaan.

”Aiotko jatkaa matkaasi yksin, kun saavumme Rioveniin?” Lilian kysyi varovasti parantajalta siirtäen samalla vaaleita, lyhyitä hiuksiaan korvansa taakse. Jezel mietti hetken ennen kuin vastasi; ” En ole vielä päättänyt. Ainakin yritän täydentää yrttivarastot ennen sitä. Jos sattuu joku sopiva seurue niin ehkä lyöttäydyn heidän matkaansa. Riovenin yrttitarjonta ei ainakaan viime kerralla ollut mitenkään laaja. Luulen, että minun on kuitenkin jatkettava kohti pohjoista jos aion saada varastoni kunnolla täytettyä.”
”Isä sanoi että mekin pyrimme pohjoiseen! Voit jatkaa meidän mukanamme!” tyttö henkäisi tummat silmät innostuksesta hehkuen. Jezel hymyili ja oli aikeissa vastata, kun vankkurit pysähtyivät äkisti nytkähtäen. Molemmat naiset hiljenivät heidän katseidensa kohdatessa. Mitä ihmettä? Ulkoa kuului kiihtynyttä puhetta. Jezel kumartui vetämään kenkiään jalkoihinsa ja sitoi niiden nauhat nopeasti. Hän kurotti ottamaan sauvansa, kohdaten samalla Lilianin pelästyneen katseen.
”Pysy täällä, käyn kysymässä isältäsi mitä siellä on sattunut. Ehkä pyörä meni rikki”

Kalris Eldoughen

Kalris oli seissyt hengästyneenä tuijottaen eteensä jo parin minuutin ajan, ennenkuin hän huomasi erämäähän raivattua tietä pitkin saapuvan kauppiaskaravaanin. Vaikkakaan enää tätä kohtaa ei voinut tieksi kutsua: pensaat ja ruohot olivat repeytyneet juuriltaan, kivet muodostaneet sekaisia röykkiöitä ja koko alue oli täynnä miehen korkuisia mutaisia kuoppia. Maa oli myllätty niin perusteellisesti, että oli mahdotonta tietää missä tie oli juuri hetki sitten kulkenut.

Kalris havahtui hävityksen keskeltä vasta hevosten kavioiden kopinaan, jolloin hän suoristi ryhtinsä, pyyhki kudosnesteitä tihkuvat kämmenensä housihinsa ja irrotti jänteen jousestaan. Kukoistavaan Surynin kaupunkiin oli parin päivän matka, mutta tämä kiukustunut maaelementin demoni oli seurannut häntä ihan vain kostaakseen Surynin mahtavimman demonin kuoleman. Kaupunki ja sen demonit olivat eläneet lihavaa elämää ennenkuin Kalris ja hänen metsästäjäkaverinsa olivat ilmaantuneet paikalle.

"Ei vaaraa", Kalris selitti kuoppaisen tien pysäyttämälle karavaanille. "Vain yksi Chiman maaelementin demoni. Sai aikamoisen sotkun aikaan. Pahoittelen kovasti, että tie on nyt mennyttä." Vankkureilta maahan loikannut mies raapi päätään mietteliäänä tietämättä miten suhtautua tähän värikkäästi pukeutuneeseen matkalaiseen. "Se pirulainen tuli perääni ihmismuodossa. Saattaa muuten hyvin olla, että demoni oli kiinnittynyt ihmiseen, joka on vielä elossa, täällä jossain", Kalris tuumi puoliääneen.

Jezel työnsi vankkurien ovena toimivan paksun kankaan syrjään ja vilkaisi vielä kalpeaan tyttöön ennen kuin hypähti ulos vankkureista. Hän oli jo aikeissa aukaista suunsa sanoakseen jotakin ennen kuin tajusi ympärillä levittyvän hävityksen ja sulki suunsa. Naisen ilmi oli hetken yllättynyt ja jokseenkin järkyttynyt ennen kuin se palautui takaisen hivenen ärtyneeseen perusilmeeseen. Tummatukkainen kuuli kauhistuneen henkäisyn viereltään ja tajusi vaalean nuoren tytön seuranneen häntä ulos vankkureista.
”Pysy siinä tai tule perässä”, Jezel sihahti ennen kuin astui vankkureiden etupuolelle kuuntelemaan juuri parahiksi oudon näköisen tumman miehen ja Lilianin isän keskustelua. Vaalea tyttö tuntui kalvenneen hänen vierellään yhä enemmän tuon kuullessa muukalaisen puhuvan demoneista. Lilian syöksähti hänen ohitseen ja kaivautui isänsä kainaloon kuin suojaa hakien. Jezel vilkaisi jokseenkin pettyneenä äsken niin järkevältä ja rauhalliselta vaikuttaneeseen vaaleaan tyttöön ennen kuin ärtynyt katse siirtyi värikkäästi pukeutuneeseen muukalaiseen. Lilian ei ehkä olisikaan sopiva hänen oppilaakseen vaikka olikin kiinnostunut parantamisesta.

Katse tutki muukalaismiestä häpeilemättä kuin lasipurkkiin suljettua hyönteistä.
”Oletko loukkaantunut? Mitään kipuja?”
Mies hänen vieressään vilkaisi Tuulihaukkaan ja puristi hermoheikoksi paljastunutta tytärtään lujemmin kainaloonsa
”Jezel on parantaja” mies kuului selittävän muukalaiselle jokseenkin pahoittelevaan sävyyn naisen tunkeilevaa käytöstä.

Kalris loi naisiin pahoittelevan hymyn, aivan kuin demonin aiheuttama maanmylläys olisi ollut hänen vikansa. "Ei enää huolta. Se piruilainen ei vaivaa meitä enää", hän sanoi rohkaisevasti huomaten kuinka vaalea tyttö ei selvästi pitänyt vaaran mahdollisuudesta.

Kuten aina, Kalris virnisti vastaukseksi karavaaninpitäjän pahoitteluille. "Olen vain suuresti imarreltu, että kaunis nainen huolehtii hyvinvoinnistani", hänen hymynsä levisi korviin. Mutta olen jokseenkin kunnossa. Vielä ei kuitenkaan ole aika levätä, te varmasti arvostaisitte lisäkäsiparia, joka auttaisi siirtämään nämä juurakot ja tasoittamaan tien edes jokseenkin tasaiseen kuntoon, jotta pääsette jatkamaan matkaa." Kuten aina, myös tällä kertaa sähkövoimalla kyllästetyn nuolen vapauttaminen sai aikaan polttavia palovammoja hänen kämmeniinsä. Kipuun ei koskaan tottunut, mutta Kalris oli oppinut elämään sen kanssa. Tai ei ihan, hänellä olisi varmasti vielä hukanjuurta jäljellä, joka saisi tuudittaa hänet aivan pian raukeuden tilaan. Mutta ensin tulisi hoitaa tärkeämmät asiat pois alta. "Olen todella pahoillani että tämä viivästys sattui juuri teidän kohdallenne. Demonit eivät aina kiinnitä huomiota paikkaan, kun päättävät murhata jonkun, hehe", Kalriksen musta letkautus varmasti kuulosti vankkureidensa suojissa viihtyvien matkalaisten korviin kauhelta, mutta hänelle se oli arkipäivää. "Ja minun pitäisi etsiä sen demonin jälkeensä jättämä poika.... Hän tuskin on enää hengissä - toivon sitä Ayselin tähden", hän jatkoi mumisten puoliääneen itsekseen. "Saasta kuinka inhoankaan apajille raatokärpästen lailla pian saapuvia spektraaleja."

Mitä? Kaunis nainen? Tuulihaukka ei voinut estää toista kulmakarvaansa nousemasta hetkeksi, sarkastisen virneen käydessä parantajan huulilla. Tämä värikäs veikko taisikin olla aikamoinen sanaseppo.
”Niinno.. Helpottaisihan se matkantekoa..” Lilianin isä sanoi tietä arvioivasti silmäillen ja partaansa raapien. Miesparka tuntui olevan pyörällä päästää, kuten tuon tytärkin. Tosin tytär taisi olla enemmänkin peloissaan, vaikka olikin hymyillyt ja nyökännyt varsin urhoollisesti tumman muukalaisen rauhoittelulle.
”Olen Asah Raman ja tämä on tyttäreni Lilian. Jezel Tuulihaukka matkustaa kanssamme. Takana on tulossa myös vähän väkeä, joista voisi olla apua. Pyörä kai jumittui. Siellä on vielä kaksi vankkuria tulossa ja muutama henkivartija. Olisi tietenkin parempi että tie saataisiin kuntoon ennen kuin he tulevat niin päästään jatkamaan matkaa”, mies puhui, kääntäen katseensa tiestä värikkääseen mieheenennen kuin jatkoi puhettaan:
”Apu olisi tosiaankin tarpeen, kiitos”
Värikkäästi pukeutuneen tumman miehen vitsiksi tarkoitetut sanat saivat niin isän kuin tyttärenkin kauhistumaan silmin nähden, noiden silmien laajetessa hivenen. Jezel sen sijaan silmäili miestä vaivihkaa vaikka näyttikin ulkoisesti olevan enemmän kiinnostunut vyönsä nauhasta kuin muukalaisesta. Tämä kuitenkin vaikutti kiinnostavalta persoonalta kauppiaan ja tämän tyttären jälkeen, jotka olivat molemmat niin kovin tylsän tasaisia luonteiltaan. Isä irotti kätensä tyttärensä hartialta ja selvästi mietti miten tien korjaus kannattaisi aloittaa. Ehkä olisi parempi siirtää juurakkoja ensin sivuun. Naiset voisivat potkia kuoppiin maa-ainesta tai jotakin..

”Lilian. Muistatko sen vihreän savipurkin, jota tutkit aiemmin vankkureissa?”
”Jo-joo..”
”Kipaiseppas vankkureihin ja tuo se minulle”, Jezel tuumasi ja taputti tytönhupakkoa olkapäälle. Vaalea tyttö käänsi katseensa tummaan naiseen ennen kuin tuo pienen tuijottelun jälkeen tuntui tajuavan mitä parantaja oli tuolta pyytänyt, punastui ja mumisi anteeksipyynnön ennen kuin hipsi takaisin vankkureihin. Ainakin tyttö oli nyt saatu pois tärisemästä. Olisi varmasti myös tytölle parempi että tuo saisi pienen hetken aikaa koota itsensä. Purkkia etsiessä menisi hetki jos toinenkin, sillä jos Jezel oikein muisti, oli hän laittanut sen reppuunsa. Kauankohan Lilianilta menisi tajutessa moinen seikka?
Lilianin isä seurasi tyttärensä kulkua huolestuneena, mutta ei ainakaan toistaiseksi tehnyt elettä lähteäkseen tuon perään. Jezel sen sijaan oli tällä välin tutkinut muukalaisen ulkoisen olemuksen niin kunnolla kuin vain koskettamatta pystyi. Tarkat silmät laittoivat merkille sellaista, joita muukalaismiehen sanat vähättelivät.
Kädet hakeutuivat ristiin rintojen alle samalla kun sinivihreisiin silmiin nousi päättäväinen katse, kulmien hakeutuessa pienesti ryppyyn.
”Herra on hyvä ja kohottaa kädet niin että nään ne. Jos vain sallitte. Kämmenpuolet minuun päin. Laitoin merkille jotain sellaista, mikä saattaisi olla luokiteltavissa palovammoiksi”, puhuessaan nainen astui heidän välillään olevaa välimatkaa hivenen umpeen, kunnioittaen kuitenkin toisen omaa tilaa. Sanat saattoivat tuntua nuhtelulta ja sitä ne ehkä osaksi olivatkin.
”Kas siinä niin! Nämä hoidetaan kuntoon sitten kun tietä on saatu tasoitettua. Jos yhtään näyttää siltä, että tekee kipeää liiaksi niin hihkaise. Minulla on voidetta joka lievittää kipua siksi ajaksi että saat autettua. Ja ei, ei vastaväitteitä!”
Olisi turhaa pyytää tai edes määrätä, että vammat pitäisi hoitaa nyt heti. Miehet olivat kuin itsepäisiä lapseja. Tai aaseja. Eivät ne kuunnelleet järkipuhetta kuin vasta silloin kun haavat märkivät pahasti. Silloin tosin saattoi jo olla liian myöhäistä auttaa.
”Joten ensin tie, sitten haavat sitten se...poika ja ne muut, onko selvä?” Jezelin äänensävy pysyi napakkana ja topakkana.

Kalris huiskautti kättään tehdessään teatraalisen kumarruksen. "Kalris Eldoughen, demoninmetsästäjä ja eränkävijä", hän esitteli. "Työnkuvaan kuuluu myös paikalleen jumittuneiden matkalaisten auttelu." Jos Asah Raman oli kulkenut näitä kivikkoisia reittejä useammin kuin kerran, hän varmasti tunnistaisi Kalriksen sukunimen, sillä demoninmetsästäjäsuvun jäseniä liikkui useinkin näillä seuduilla. Kalriksella ei ollut syytä huoleen, sillä hän tiesi, että kaikki pitivät Eldougheneista, sillä he tekivät vilpittömästi hyvää ja auttoivat kaikkia eteensä tulevia parhaan kykynsä mukaan. Elleivät he sitten olisi törmänneet hänen pikkuveljeensä.

Jezelin sanat saivat Kalriksessa aikaan huvittuneen naurahduksen. Tiestysti yksin liikkuvalla naisella tuli olla vahva tahtoja tieto siitä, mitä hän oli tekemässä, mutta moinen tiukka asenne ei olisi ollut tarpeen. Jos Kalris kieltäytyisi vastavuoroisesti aina hänelle tarjotusta avusta, hän kävisi nukkumaan liian usein vatsa tyhjänä.

"Toki toki", hän vastasi naiselle. "Mitä nopeammin saamme siivottua tämän tien, sitä nopeammin pääsette jatkamaan matkaa, joten toivon, että ette käytä liikaa aikaa triviaaleihin toimiin", Kalris loi pitkiä, tutkivia silmäyksiä ympärilleen. Hänelle demonien läsnäolon tunteminen oli kuudes aisti, ja haluamattaankin hän tunsi, kuinka kaikkialta heidän ympäriltään alkoi hitaasti leijailla spektraalidemoneita kohti paikkaa. Kalriksen kasvoilla käväisi lyhyt huolen häivähdys. Henkiolentojen suunta oli aivan selvästi yksi isompi kuoppa sadan metrin päässä heistä - yhtäkkiä Kalris oli aivan varma, että oli kuullut huudahduksen juuri siitä suunnasta.