Pakomatkalainen

// Odottelen Tinalaatikkoa paikalle :3 Jatkoa tästä. Ja kyllä, Yatai on yhä satamassa. //


Poci

Pocin ja äidin pakomatka oli suunannut koko yön eteenpäin pois päätieltä suurten lehmälaitumien yli. Kaksikko oli jo melkein ehtinyt pitää itseään turvassa, ennenkuin takaa-ajajien äänet yllättivät heidät täysin. Äiti oli lähettänyt Pocin pyörien pehmeän maavyöryn mukana alas pitkää rinnettä, ja sen jälkeen, ei mitään.

Poci oli juossut taakseen katsomatta eteenpäin niin kauan kun jaksoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä äidille oli käynyt, ja seuraisiko tämä häntä aivan hänen kannoillaan, mutta nuorella lohikäärmeellä ei ollut rohkeutta jäädä katsomaan. Hän ei tiennyt tästä maailmasta vielä mitään muuta kuin se, että kaikki olivat hänen perässään ja halusivat hänelle pahaa. Paitsi äiti. Ja laiva ja sen kapteeni! Poci ei tiennyt minne muuallekaan olisi mennyt, joten hän otti suunnakseen sen, missä oletti Sonsephin ja sen sataman sijaitsevan.

Poci pinnisti muistiaan ja kuvitteli joskus kuuleensa, että laivat pysyivät satamassa päiviä, elleivät jopa viikkoja, jonka aikana niiden ruuma pakattaisiin jälleen täyteen tavaraa. Tämä oli nyt nuoren lohikäärmeen ainoa toivo, johon hän kiinnittyi toivoen laivan odottaen yhä häntä. Kun hän oli jälleen turvassa laivalla, mitä sitten, sitä hän ei tiennyt. Jos äiti olisi kunnossa, hän kyllä tajuaisi seurata Pocia laivalle.

Iltapäivän aururinko oli jo putoamassa uhkaavasti kohti horisonttia, kun Poci viimein pysähtyi. Hän oli raivannut tiensä miehenmittaisesten pensaiden läpi ja näki nyt edessään metelöivän väenpaljouden. Hän oli saapunut vilkkaalle tielle, jonka laidoille asetellut rakennukset tihenivät eteenpäin. Haltiat kulkivat toistensa taloihin, toivottivat hyvää iltaa ja levittivän lämpimän ruuan tuoksua kaikkialle ympärilleen.

Poci toivoi että suunta oli ollut oikea ja yritti kuikuilla nähdäkseen jotain merkkejä sataman läheisyydestä. Näin kaukaa oli kuitenkaan mahdotonta tietää oliko laiva lähellä, eikä haltioiden ylhäisesä mutinastakaan saanut selvää kuin puolet. Poci livahti erään talon nurkalle kuin kissa toivoen että kukaan ei kiinnittäisi huomiota pienen koiran kokoiseen ruskeaan otukseen.

Friedlich harppoi ulos majatalosta nykäisten pienen pussin suun kiinni ja sujauttaen sen sitten reidellänsä roikkuvaan laukkuun. Hän ei tiennyt tulisiko tarvitsemaan tuon pussin sisältämää jauhetta tänään, mutta jos muuta keinoa ei olisi, hän käyttäisi sitä epäröimättä.
Majatalon edessä odotti Friedlichin hevonen ja sen ohjaksia pitelevä haltiasotilas. Tämä oli verhoutunut asepuvun ja vyöllä roikkuvan miekan peittävään viittaan, kuten Friedlich oli määrännyt. Sotilaan ojentaessa hänelle ohjakset Friedlich kysyi vaimeasti:
”Entä muut?”
”He ovat valmiina herra,” sotilas vakuutti.
Nyökäten tyytyväisenä Friedlich heilautti itsensä satulaan ja hoputti kantapäillään hevosen askeltamaan eteenpäin. Sotilas seurasi hänen perässään näennäisen rentona mutta valmiina puolustamaan herraansa jos tarve vaati. Friedlich ei kiinnittänyt pahemmin huomiota ympäristöönsä vaan antoi ajatustensa kääntyä sisäänpäin. Hän kävi järjestelmällisesti läpi niitä pieniä tiedonmuruja jotka hän oli saanut kerättyä kokoon niin rahan kuin lievän kiristyksenkin kautta. Mutta mitä enemmän hän nyt yritti rakentaa ehjää kuvaa tilanteesta, sitä päättömämmältä kaikki tuntui. Harvat edes ymmärsivät kuinka paljon vaikutusvaltaa yhteen lohikäärmeeseen sisältyi. Ne olivat eläviä ja hengittäviä magian ruumiillistumia, ylväitä ja väkeviä petoja joista yhdenkin liittolaisuus riittäisi nostamaan kenet tahansa melkein kuninkaaksi asti. Niin arvokkaan neuvotteluvälineen suojeleminen vaati paljon tietoa ja vaikutusvaltaa. Kuinka siis yksi ainoa ihminen kykeni piilottamaan lohikäärmeen näin perusteellisesti? Ja jos hän toimi yksin, miksi hän ryhtyi yritykseen jonka uskalias luonne lähenteli jo hulluutta?

Friedlich hengitti syvään, karistaen epätietoisuuden tunteen mielestään. Hänelle tieto oli aina ollut valtaa, ja tiedon puute heikkoutta. Hän pyrki paikkaamaan tuon heikkouden, ja siksi hän olikin matkalla satamaan, jossa lohikäärmettä kuljettanut laiva yhä oli. Hänellä oli omat epäilynsä laivasta ja sen kapteenista, ja pian nähtäisiin mahtoiko laivan kapteenilla oma kalansa tässä korissa, kuten sanonta kuului.


_________________________________________________

Takkuturkkinen katurakki liikautti repaleisia korviaan ja nosti päänsä tassujensa päältä. Se oli ikänsä takia jo puolisokea, mutta sen yhä tarkka hajuaisti varoitti jonkun saapuneen sen reviirille. Kissa se ei ollut, ne koira oli ajanut tiehensä niin monesti etteivät ne uskaltaneet edes tulla tänne. Mutta nyt sen nenä tavoitti jonkin aivan uuden hajun pihan nurkilta. Koira lähti tassuttelemaan hitaasti eteenpäin, kuulostellen edestä kuuluvaa rapinaa. Kellertävät hampaat välkkyivät koiran alkaessa murista matalasti. Se ei aikonut suvaita häiritsijöitä, ja tämä kummalliselta tuoksuva tunkeilija sai luvan kalppia tiehensä hyvällä tai pahalla.

Poci

Ei kestänyt kuin hetki, ennenkuin Poci huomasi jonkun lähestyvän. Matala, uhkaava murina hänen itsensä kokoisensa otuksen hahmpaiden välistä jai Pocin säikähtämään ja päästämään pelästyneen huokauksen. Pocilla ei ollut edes sanaa kuvailemaan tätä uutta otusta, mutta oli täysin selvää, että se ei halunnut häntä tänne.

Poci ponkaisi pakoon nopesti arvoituna parasta reittiä eli nousi talon kuistille. Hänen kynsiensä rapina pitkillä lankuilla toivat hänelle mieleen laivan ja sen turvallisuuden ja Poci sai keskittää kaiken rohkeutensa että sai jalkansa liikkumaan eteenpäin. "Minä löydän takaisin! Älä pelkää", hän yritti toistella itselleen, mutta kurkkasi kuitenkin nopeasti taakseen. Muriseva ja muutaman kerran haukkuva otus oli hänen takanaan pitäen huolen siitä, että takaisin ei ollut palaamista.

Yhtäkkiä ovi hänen vierellään avautui. Ulos pöllähti kevyt savu, ruuan tuoksu ja puheensorina. Pocin sydän jätti lyönnin väliin ja pieni lohikäärme jähmettyi niille sijoilleen toivoen, että häntä ei huomattaisi.

--

Yatai

Yatai istui katukivetyksellä pienellä surjäkujalla ja hieroi otsaansa. Ei, hän ei itkenyt. Hän ei koskaan itkenyt, joten hän ei sortuisi siihen nytkään. Vielä pari pisaraa sinistä verta valui vielä ulos vasemman puolen kiduksissa olevasta viiltohaavasta ja nainen pyyhkäisi ne pois käteensä. Ei nenäliinaan, sillä sitä ei ollut. Niinkuin ei ollut rahapussia, arvomerkkejä tai hyttien avaimiakaan. Salakuljetusringin jäsenet olivat viimeinkin löytäneet hänet ja vieneet aivan kaiken. Yatai tiesi, että he kiskoivat tällä hetkellä Merisiilistä mukaansa kaikkea vähänkin arvokasta.

Yatai pakotti itsensä nousemaan seisomaan ja yritti siistiä itsestään edes jotenkin julkiselle silmälle kelpaavaa. Hänen jalkojaan väsytti, mutta nainen tiesi vallan hyvin, että hänen oli käveltävä takaisin satamalaiturille ennenkuin saisi antaa taian valua pois ja pyrstön tulla takaisin jalkojen tilalle.

Hänen oloaan olisi varmasti helpottanut, jos hän olisi voinut syyttää jotakuta muuta asemastaan. Ei, hän oli aivan itse aiheuttanut sen tapahtumaketjun, joka oli johtanut lohikäärmeen ottamiseen laivaan. Hän aivan itse oli jättänyt lastin todellisen sisällön tarkistamatta ja oli nyt tässä pinteessä. Kaikki oli hänen täysin omaa syytään. Hitaasti kapteeni käänsi kulkunsa satamaa ja laivaansa kohti.

Friedlich

Satamassa kävi yhä eloisa kuhina merimiesten joko tyhjentäessä tai täyttäessä laivojen ruumia reippaalla kiireellä. Heitä ajoi mitä ilmeisimmin ajatus mahdollisesta vapaa-ajasta heti kun työt oli hoidettu, ja Friedlichin oli pakko myöntää ettei ollut aiemmin uskonut suolaveden ja halvan viinan pöhöttämien työläisten liikkuvan niinkin ripeästi. Friedlich naurahti itsekseen. Niin, sopiva porkkana saa jääräpäisimmänkin muulinkin liikkeelle.

Friedlich nykäisi ohjaksista ja pysäytti hevosensa, hänen takana olevan sotilaan mainitessa heidän olevan perillä. Friedlich laskeutui ratsailta ja jäi tarkastelemaan aallokossa vienosti keinuvaa laivaa tarkasti. Purjeet oli kääritty kokoon ja touvit tiukasti kiinni, joten laiva tuskin oli lähdössä. Sitten Friedlich kiinnitti huomionsa kannella puuhailevan miehistön. Heidän ruokkoamaton olemuksensa ei ollut merimiehille tavaton ja aseistuskin oli yleistä, tosin puunuijat ja kapeakärkiset tikarit eivät olleet lähelläkään niitä monikäyttöisiä puukkoja joita normaalisti laivoilla näki. Lastia kyllä purettiin pois laivasta kolmeen avonaiseen kärryyn, mutta kapteenia tai yliperämiestä ei näkynyt. Ilman selvää auktoriteettia miehet näyttivät päätyivät riitelemään toistensa kanssa useammin kuin kerran jostakin käsillään olevasta asiasta. Tietysti laivalla saattoi vain olla pöyristyttävän huono kuri, mutta Friedlich ei oikein uskonut sitä.
Hän ojensi ohjakset sotilaalle, ja sanoi vaimeasti:
"Kaksi vihellystä. Älkää unohtako sitä."
Sotilas nyökkäsi ja lähti taluttamaan hevosta sitoakseen sen kiinni. Friedlich nykäisi hupun kasvoilleen ja lähti yksin kävelemään laivaa kohti. Äskeinen mukaanlaskettuna hänellä oli seitsemän sotilasta komennettavanaan, kaikki uskollisia hänelle. Kuusi heistä hän oli määrännyt laivan lähettyville jo aiemmin siltä varalta että hänen keskustelunsa kapteenin kanssa saisi huonon käänteen. Nyt heille saattoi tulla tarvetta paljon aiotumpaa aikaisemmin.
Yhdellä ajurinpukilla istuva lyhyt kääpiö huomasi Friedlichin ensimmäisenä. Hän näytti melkein vääntävän kaulan irti pullosta josta oli aiemmin siemaillut huomatessaan tulijan korkeasta arvosta kertovat vaatteet. Kääpiö rykäisi ja vilkaisi lähellä olevia miehiä hätäisesti.
"Ehtoota, öh, arvon herra. Onkos jokin vialla?" kääpiö sanoi korostetun kovalla äänellä joka kiinnitti koko kannen huomion. Miehet vilkaisivat toisiaan ja jatkoivat lastin kantamista, tosin paljon äskeistä hiljempaa ja vilkuillen koko ajan Friedlichiä. Friedlich nosti kasvojaan jotta hänen silmänsä näkyivät hupun alta ja piti kasvonsa arvokkaan ilmeettöminä.
"Hyvää iltaa. Haluaisin puhua kapteeninne kanssa."
Kääpiö puhisi ja vaihteli pulloa kädestä toiseen.
"Ai kapteenia. Niin, tuota, kapteenimme on, siis..."
"Eikö hän ole täällä? Sitten puhun yliperämiehellenne. Hän lienee yhä paikalla?"
"Juu, totta kai, heh, missäpä muuallakaan," kääpiö sanoi ja hymyillen väkinäisesti hän viittasi kannelle.
"Menkää vain, eiköhän hän jostakin löydy."
Friedlich käveli verkkaisesti laivaan johtavaa lankkua kohti. Hän oli tietoinen selkänsä takana mulkoilevista katseista, ja käsistä jotka hiipivät hitaasti aseiden kahvoja kohti. Kaikki huomio oli nyt kiinnittynyt häneen.

_____________________________

Monet kohteliaisuudet saattelivat haltianuorukaista ruokasalin ovelle, ja hän pyrki vastaamaan niihin ylitsevuotavilla kiitoksilla pää kunnioittavassa kumarassa. Tässä asennossa hän peruutti kömpelösti ovesta ulos, eikä huomannut polviensa taakse jähmettynyttä lohikäärmettä. Nuorukaisen suusta pääsi yllättynyt kiljaisu ja kädet ehtivät pyörähtää kerran ympäri ennen kuin hän rojahti selälleen kuistille, kaunis viitta pyörähtäen niin hänen kuin pelosta kiljaisseen lohikäärmeen ylle. Talon nurkalla haukkuva koira syöksyi sen näkökenttään ilmestynyttä suurta punaista läiskää kohti, menettäen lopullisesti malttinsa yllättäen alkanutta melua kohtaan. Koira näykkäsi viitan reunaa ja alkoi nykiä sitä jatkaen murinaansa. Viitan alla haltia sätki kuin koukkuun jäänyt kala, yrittäen ajaa koiran pois tai saada jonkun auttamaan hänet pois nöyryyttävästä tilanteesta.

Eric, Merisiilin perämies nojasi laivan laitaan ja näpräsi hermostuneesti hihojansa. Hän oli laivan miehistöstä ainoa, joka oli yhä paikalla muiden kadottua sataman hälinään heti kun kannelle saapuneet vieraat mieheet aseiden kanssa olivat vilauttaneet Yatain kapteeninnatsoja kertoen että kaikki Merisiilillä yhä oleva omaisuus kuuluisi nyt heille, niin oli kapteeni määrännyt. Tavallista miehistöä ei asia vaivannut, sillä he olivat palkkansa saaneet, ja vaikka Ericin mieltä painoi suuri huoli siitä mitä hänen rakkalle kapteenilleen oli käynyt, ei hän uskaltanut liikahtaakaan. Kuka luotsaisi Merisiilin takaisin Ajimeaan jos Yatai... jos kapteeni... Eric nielaisi ja pudisti päätään yrittäen ajaa pahat ajatukset mielestään.

Hänen huomionsa herätti tulokas, joka ei selvästi kuulunut salakuljetusringin riveihin. Tämän vaatteiden kalliit kankaat kertoivat hänet haltiaylimykseksi, korkea-arvoisemmaksi kuin tavalliset satamavirkailijat.

"Kyllä, minä. Yliperämies. Eric Mustolainen", hän nyökkäsi hämillään tulokkaalle edes tarjoamatta kättään. Hienohelmaiset haltiat eivät ikinä kättelisi alhaisia merimiehiä, ja Eric oli yllättynyt siitä, että tämä haltia edes suostui puhumaan laivalla liikkujille barciaa. "Ei sir, kapteeni ei ole nyt tavattavissa. Minä olen nyt vastuussa. Kuinka voin auttaa?" hän sanoi pakotetun muodollisesti vilkuilleen samalla kokoajan hermostuneesti ympärilleen. Lastia purkavat ryövärit olivat näemmä juuri löytäneet kapteenin hytin ja näyttivät poistuvan paikalta laivan omistuspaperit ja lokikirjat käsissään. Eikö mikään riittänyt!

--

Seuranneen hässäkän aika Poci ei ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Koiran haukunta, haltioiden huudot ja päälle rojahtanut viitta hämärsivät hänen toimintakykyään niin, että hän ei ehtinyt edes sännätä karkuun, ennenkuin jo häntä tuijotti ylhäältäpäin kaksi hämmästynyttä silmäparia. "Lohikäärme! Voiko se olla", oli ainoa, jota Poci ymmärsi haltiakielisestä ihmettelystä. Pian jo toinen haltianuorukainen oli kietaissut lohikäärmeenpoikasen viittaan ja nostanut tämän syliinsä. Muutaman hätäisen juoksuaskeleen jälkeen Poci huomasi olevansa ulkoilman sijasta sisällä lämpimässä keittiössä savun ja ruuan tuoksun tunkeutuessa yhä vahvempina hänen sieraimiinsa.



// Vaikka hahmosi kuvauksessa ei lue, oletin nyt että hahmosi kuitenkin puhuu barciaa. Muuten kommunikointi rahvaiden merimiesten kanssa olisi hieman hankanaa ^^" //

Vain Friedlichin silmät liikkuivat hänen vilkaistessa perämieheksi esittäytynyttä miestä. Tämä näytti melko hermostuneelta, ja Friedlich epäili ettei se johtunut vain hänen läsnäolostaan. Laiva oli useille merimiehille kotiin verrattava paikka, ja monet uskalsivat kannella seistessään antaa kyllä sanan sanasta, oli vastassa sitten kuinka tärkeä tullimies tahansa.
Friedlich käveli perämiehen luokse kannen poikki, pitäen huomionsa selkänsä taakse jäävissä miehissä. Ilmassa oli selvää kireyttä, ja jokaisen kuluvan hetken myötä se tuntui pahenevan.
Friedlichin pysähtyessä perämiehen eteen hän pohti tilannettaan silmänräpäyksen verran. Itsevarman haltian suupielet kääntyivät pieneen hymynpoikaseen.
"Jos kerran kapteeninne on poissa, pidän teitä vastuullisena tästä eteenpäin. Sonsephin tulliviranomaisten viimeisimmän päätöksen mukaan lastinne on tarkastettava uudelleen muiden salakuljetettujen esineiden varalta. Kunnes se on tehty niin lastin purkaminen kuin miehistön poistuminen on ehdottomasti kielletty, kuten tullisäännöstössä lukee. Ja koska näen selkeästi, ettei käskyä ole noudatettu," Friedlich sanoi ja käänsi katseensa muihin miehiin. "...Saa miehistönne lopettaa lastaamisen ja odottamaan kunnes kaupungin kaarti on saapunut paikalle."
Osoittaen sormellaan hytistä harppovia miehiä Friedlich lisäsi:
"Laivan virallisten dokumenttien poistaminen on viranomaisten tutkinnan estämistä. Jollette halua vastata kysymyksiin tyrmässä, jäätte odottamaan."
Ilmapiiri muuttui heti, huonompaan suuntaan. Muutamat miehet pysähtyivät säkki olallaan kesken askeleen ja vilkuilivat hätääntyneesti toisiaan ja satamalaituria, odottaen ilmeisesti vartijoiden harppovan paikalle hetkenä minä hyvänsä. Nyt Friedlich vakuuttui täysin siitä, etteivät nämä olleet merimiehiä ollenkaan. Hän venytteli sormiaan leveiden hihojensa suojissa.  
Yllättäen miehet laskivat kuin laskivatkin kantamuksensa käsistään, mikä tarkoitti että Friedlichin bluffi oli toiminut. Mutta heidän jännittyneistä hartioistaan näki mitä he suunnittelivat seuraavaksi. Pian kannelle puhkeaisi lyhyt mutta verinen teurastus, jonka loppuessa Friedlich heitettäisiin hengettömänä yli ja rosvot kaappaisivat mukaansa mitä ehtisivät paetessaan paikalta.
Nähdessään lähimpien miesten lähestyvän Friedlich kääntyi ja katsoi takanaan seisovaa perämiestä tuimasti. Hänen toimistaan Friedlich ei ollut vielä varma.
"Jos jäät heidän puolelleen lupaan ettet elä aamuun asti," hän varoitti.

_____________________________________

Kuullessaan koiran räksytyksen talon isäntä juoksi auttaakseen mahdollista vävyehdokastaan. Nuorukainen kykeni vain suojelemaan päätään koiran repiessä viittaa, mikä ei pahemmin parantanut hänen kuvaansa vanhemman haltian silmissä. Koira peruutti pois selkeällä ja vastaansanomattomalla äänensävyllä annetun käskyn voimin, ja tilanne näytti rauhoittuneen. Mutta kun haltia nosti reunoilta revityn (ja kuolasta märän) viitan, hän kykeni vain ähkäisemään yllättyneenä. Vaikkei hän ollut koskaan nähnyt lohikäärmettä, hän ei epäillyt hetkeäkään että yksi makasi paraikaa hänen kuistillaan. Haltianuorukainenkin huomasi mihin oli kompastunut, ja kenties yrittäen epätoivoisesti pelastaa kasvonsa hän nappasi viitan ja kauhaisi lohikäärmeen näppärästi sen sisään. Välittämättä muiden illallisvieraiden kysymyksistä heidän parveillessa ovella nuorukainen kiirehti ruokasalin nurkalla olevalle ruokakomerolle, ja laskettuaan kiemurtelevan nyssykän lattialle varovaisesti hän sulki oven ja naksautti sen lukkoon. Vanhempi haltia hoputti samaan aikaan ovella yhtä palvelijaa juoksemaan vartijoiden luokse mahdollisimman nopeasti. Reilun sata-vuotisen elämänsä aikana hän ei ollut koskaan joutunut päättämään mitä elävälle lohikäärmeelle pitäisi tehdä. Siksi oli parempi että joku korkea-arvoisempi ottaisi asian hoitaakseen.

//Juu, huomasin tuon seikan vasta kun mainitsit. Itse vieläpä näistä kielijutuista kyselin... //

Lasti tarkastettava uudelleen? Eric oli itse ollut paikalla, kun satamaviranomaiset olivat tehneet sen perusteellisesti heti laivan saavuttua satamaan. Tämä haltia ei ollut tavallinen satamaviranomainen, siitä Eic oli nyt varma. Joten mitä ihmettä hän halusi? Lisää hankaluuksia hänelle, Yataille ja laivalle, se oli selvää. Tilanne näytti vakavasti eheytyvän käsirysyksi.

Eric peruutti muutaman askeleen vastaukseksi haltian varoittaville sanoille. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että tämä niputtaisi hänet samaan sakkiin laivaryöväreiden kanssa! Hän ei voinut kertoa totuutta peläten ryöstäjien reaktiota ja vielä vähemmän hän halusi lisää ongelmia viranomaisten kanssa.

"Sir", Eric ehti aloittaa puhumisen varoittamalla tätä provosoimasta roskasakkia käymään kimppuunsa, ennenkuin hänen huomionsa kiinnitti sataman puolelta kuulunut kevyt molskahdus. Hän siirsi katseensa laiturille ja näki heti sen mitä oli odottanut näkevänsä; laatikoiden välissä laiturilla oli nopeasti viikatut housut ja hattu. Yatai oli palannut.

Perämieheltä ei irronnut kunnollista vastausta, mutta sillä hetkellä kun Friedlich puhutteli häntä, muut rosvot eivät jääneet enää odottamaan. Tikarit välähtivät kolmen lähimmän valmistautuessa iskemään kiinni. Friedlich käänsi asentoaan niin, että perämies jäi hänen taakseen. Hän luotti ettei mies tekisi mitään, ainakaan aivan heti.
Friedlich heitti kätensä korkealle sivuilleen. Kalpea sininen hohde tanssi hänen mustien käsineidensä verhoamien kämmeniensä ympärillä, ja luottaen siihen että ilma oli tarpeeksi kostea Friedlich iski ne yhteen. Ilmassa kiiri magian väristys ja hyinen aalto pyyhkäisi kannen yli, peittäen lankut valkeaan kuuraan ja muuttaen ilman pienet pisarat lumihiutaleiksi. Joka ainut hikipisara jäätyi aallon kosketuksesta ja jokainen sen eteen joutunut tunsi hyisen viiman koko kehossaan. Friedlich ei itse edes tuntenut loitsuaan, mutta samalla hänen taakseen jäi alue jonne kylmä ei yltänyt. Lähimmäs ehtineet miehet kärsivät eniten, ja he kaatuivat maahan käsien ja kasvojen iho hyisen valkean kuorrutteen peitossa.
Hiljaisuus laskeutui kannelle roistojen ymmärtäessä yhdellä rysäyksellä kuka heidän vastassaan oli. Tuhlaamatta aikaa Friedlich vei sormensa huulilleen ja päästi kaksi nopeaa vihellystä. Tämä havahdutti jonkun roistoista joka huusi:
"Chima! Hän on sotamaagi!"
Silloin osa menetti hermonsa lopullisesti ja he pinkaisivat pois laivalta, kompastellen laiturille ja kuka mihinkin suuntaan.
Friedlich kuitenkin piti katseensa kannella, luottaen että hänen sotilaansa huolehtisivat maalle juosseista pelkureista. Kannella oli yhä viisi aseistettua vastustajaa, ja kolme maassa vaikeroivaa saattoivat toipua iskusta tarpeeksi käydäkseen häneen käsiksi. Friedlich alkoi liikutella sormiaan monimutkaisissa kuvioissa edessään, valmistellen seuraavaa loitsuaan. Hän ei kyennyt perääntymään kesken vaikean liikesarja, joten Friedlich ei liikkunut yhden roistoista nostaessa nuijansa päänsä yläpuolelle ja loikatessa häntä kohti, valmiina murskaamaan hänen kallonsa yhdellä tarkalla iskulla.

Hyökkäävän roiston nuija pysähtyi kesken iskun sillä mies jäi hämmentyneenä paikalleen yrittäen säilyttää tasapainonsa. Hänen päälleen oli rojahtanut painava kerä tiheästi punottua köyttä, jonka lentoa seurasi heti terävä nykäisy, jonka seurauksena hyökkääjä rojahti pitkin pituuttaan kannelle.

"Kannen sotkeminen ei kuulunut sopimukseen", Yatain ääni kuului. Hän oli kivunnut istumaan laivan laidalle hiukset ja napiton ja arvomerkitön takki valuttaen vettä kannelle. "Luulen että voitte palata hakemaan lastin myöhemminkin, niinhän? Vaikuttaa siltä että tällä herra haltialla on jotain erittäin tärkeää. Ja koska en halua hinkata verta kannelta niin ehdotan että jätätte ne siihen hetkeksi", Yatai osoitti puheensa roistoille. Nämä vilkuilivat toisiaan miettien mitä tehdä, mutta koska parampaakaan ehdotusta ei tullut, he perääntyivät kantamansa lastin luota hieman kauemmas. "Vain minuutti", kuului muriseva vastaus.

Yatai tuijotti pyrstönsä suomuja kuin hakien voimaa pokerinaamansa pitämiseen. Hän ei niinkään halunnut juuri nyt suojella laivaansa, vaan tätä roskasakkia - Yatai ei halunnut kuvitellakaan mitä siitä seuraisi, jos tämä haltiatulokas menisi pistämään koko joukon kylmäksi hänen laivallaan. Ei, Yatai ei tarvinnut juuri nyt enää yhtään enempää hankaluuksia. Tämä haltia oli saatava mahdollisimman nopeasti tyytyväiseksi ja pois, jotta salakuljettajanilviäiset voisivat saada haluamansa lastin.

"Pahoittelen aiheutunutta vaivaa", Yatai vaihtoi sujuvasti haltiakielelle ja loihti suupielilleen kohteliaimman hymyn mitä tässä tilanteessa vain suinkin pystyi. Hänen sydämensä hakkasi vimmatusti kuin kuohuva koski. "Tavarantoimittajani herra Queim haluaa säästää kaikessa, myös kuljetusmiestensä palkoissa. Kaikenlaista epäluuloista, helposti päällekkäyvää sakkia hän löytääkin! Nyt voimme kuitenkin käydä itse asiaan. Olen Yatai Myrskynsilmä, Merisiilin kapteeni. Ehditkin varmaan jo tavata perämieheni Ericin?"

Hyökkääjän tehdessä tuttavuutta jäisen kannen kanssa Friedlich pysäytti sormensa ja antoi käsiin keräämänsä magian haihtua tyhjiin.
"Seis!" hän huusi. Laiturilla hänen sotilaansa tottelivat ja laskivat aseensa, työntämättä niitä kuitenkaan huotriin. Heidän piirittämänsä rosvot mulkoilivat vuoroin Friedlichiä ja kannelle kiivennyttä merihaltiaa, yrittäen päästä selville mitä oikein tapahtui.
Merihaltianaisen puhuessa Friedlich antoi katseensa vaeltaa märistä hiuksista suomuiseen pyrstöön. Hän sopi kuvaukseen laivan kapteenista. Ja toisin kuin joku toinen olisi luullut, Friedlichiä ei kiinnostanut merihaltian ulkonäkö. Kenties ihminen voisi innostua naisen muodoista, mutta Friedlichin maku naisten suhteen oli melko erilainen. Sen sijaan hän tutki josko tällä olisi tatuoituja suojariimuja kehossaan tai vaatteissaan, yleinen varotoimenpide jonka uhriksi Friedlich ei halunnut joutua. Kun yhtäkään ei löytynyt Friedlich rentoutui.

"Päästäkää heidät, " Friedlich käski myötäillen kapteenin sanoja. Sotilaat väistyivät, ja rosvot maleksivat ärtyneen näköisenä kannelta, auttaen kolme toveriaan seisomaan.
Kanne tyhjettyä Friedlich käveli merihaltian eteen jäiset lankut ratisten hänen saappaidensa alla. Friedlich ei katsonut vielä tarpeelliseksi sulattaa jäätä takaisin vedeksi. Hän otti hupun pois kasvojensa tieltä. Turha enää oli nojata maagin koskemattomuuteen, josta hänen vaatteensa kielivät.

"Arvon kapteeni, " hän tervehti ja nyökäytti päätään. Perämiehelle hänellä ei juuri nyt ollut asiaa, joten mies sai odottaa sivussa.
"Voimme toki puhua äidinkielelläni, tai jos luotatte perämieheenne..."
Friedlich vilkaisi miestä vierellään.
"...Voimme toki keskustella barcialla. Kumpi ikinä sopii teille paremmin."

Vilkaisten laiturilla irvisteleviä rosvoja Friedlich sanoi:
"Voitte kertoa tälle tavarantoimittajallenne, että hänen kannattaa vähintäänkin opettaa hännysmiehensä tunnistamaan arvomerkkejä. Jos he olisivat jatkaneet, olisi asemani velvoittanut minua vangitsemaan heidät kaikki." Friedlich käänsi kaapunsa lievettä, antaen molempien nähdä hänen hopeisen Lukijan merkkinsä.
"Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, " Friedlich totesi ja hänen hymynsä suli pois.
"Viimeisen lastinne mukana kuljetitte lohikäärmeenmunaa Barciasta asti. Tulliviranomaisille kerroitte että suostuitte kuljettamaan lastin vaikkette tienneet mitään toimeksiantajasta. Kelle muna oli tarkoitus luovuttaa? Ja kuinka lohikäärme kuoriutui merellä ollessanne? Kuulin että yhdellä matkustajistanne oli asiaan jotain osaa."
Friedlich nosti sormeaan varoittavasti.
"Teidän on parempi olla salailematta mitään. Tilanne on aivan tarpeeksi arka jo nyt."

//Friedlich jatkaa sillä kielellä minkä Yatai päättää. En kikkaile kielen kanssa nyt selvyyden vuoksi.//

Haltian vilauttaessa arvomerkkiään, Yatai värähti. Muodollisuudet tulliviranomaisten kanssa oli hoidettu ja sakot maksettu, joten hänellä ei ollut aavistustakaan mitä arvostettu maagi teki täällä nuuskimassa. Työskentelikö hän kunikaalle tai muille nirppanokkaisille haltiaylimyksille? Saattoi olla että hänen asiansa ei ollut täysin virallinen, kun kerran Yatai ei saanut kuulla mitään nimeä tai syytä asioinnille.

"Aivan, lohikäärmehän teitä kiinnostaa", Yatai hymähti. Hän oli vain kiitollinen siitä, että tämä hienohelma suostui puhumaan barciaa, sillä hänestä oli mukavaa, että Eric saattoi kuunnella lähistöllä turvaten Yatain selustan. Vaikutti siltä, että kunhan Yatai kertoisi kaikki yksityiskohdat Pociin liittyen, jättäisi haltia hänet ja hänen laivansa rauhaan.

"Näitä asioita hoitaessa ei paljoa nimiä anneta, tiedäthän. Ennen satamaa vastaan piti tulla pieni vene, joka olisi kysellyt 'sinistä timanttia'. Keitä he olivat sitä en tiedä - Ajimean luostarin lähettejä vai tavallisia ryöväreitä. Parempi olla kyselemättä. On vähemmän kerrottavaa jos joku tunkeutuu laivalle jäätaikojen kanssa ja alkaa kysellä tiukkoja kysymyksiä", Yatai hymähti omalle nokkeluudelleen ja nojautui taaksepäin heilutellen pyrstöään huolettomasti. "Valitettavasti minusta ei taida olla kovinkaan paljon apua. Jos haluat päästä niiden jäljille, jotka luovuttivat munan minulle, niin suosittelen visiittiä Ajimean luostariin. Mitä ilmeisimmin muna on peräisin sieltä, ja koska sitä ei ole ilmoitettu kadonneeksi, kyseessä saattaa hyvinkin olla luostarin luotsaama salassa tehty siirto-operaatio -mene ja tiedä. Ja ei, herra maagiherra, munan kuoriutumisessa ei ollut mitään salamyhkäistä tai jännittävää. Eräs matkustaja - Miu Beaumontiksiko hän itsensä esitteli - sai lohikäärmeen kuoriutumaan. Hän poistui omille teilleen niinkuin muutkin matkustajat. Jos satamatoimisto tai tallit eivät ole nähneet häntä sen jälkeen, en osaa auttaa. Minun toimivaltani ulottuu vain omalle laivalleni", Yatai hymyili. "Joten, sir, jos tässä oli kaikki, palaisin mielelläni takaisin miettimään Merisiilin seuraavaa reittiä."

Beaumont? Friedlich muisti etäisesti kuulleensa nimen joskus, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Ihmisten nimet harvemmin koskettivat haltioiden asioita. Mutta tämä nainen oli ollut yhteydessä lohikäärmeeseen, eikä häntä voinut rajata mahdollisuuksien ulkopuolelle. Friedlichin oli parasta etsiä hänet käsiinsä. Se tuskin olisi liian vaikeaa.

Friedlichin ilme synkkeni aavistuksen verran hänen kuunnellessa kapteenin kärkästä vastausta. Hän astui askeleen lähemmäs, niin että hänen oli tuskin kädenmitan päässä Yataista. Friedlich madalsi ääntään ja ärähti:
"Ymmärrätkö lainkaan, mistä tässä on oikein kyse? Olet salakuljettanut lohikäärmettä, elävää lohikäärmettä ja todennäköisesti laittomien tahojen toimesta. Ja nyt tuo samainen lohikäärme on varastettu saattueelta, joka oli kuljettamassa sitä Neuvoston luokse Ewegwariin. Yksikin lohikäärme on vääriin käsiin joutuessaan vakava uhka koko Isirionille, ja siksi sen on löydettävä pikimmiten. Kahdeksankymmentä vuotta sitten lohikäärmeenmunan kuljettaminen rajojen yli riitti sytyttämään sodan Barcelin ja Isirionin välille. Miksi oikein kuvittelet tämän olevan hivenenkään vähäisempi asia?"
Friedlich veti henkeä ja pyrki rauhoittumaan. Hän oli saattanut kertoa enemmän kuin oli tarkoittanut, mutta hänestä alkoi hiljalleen tuntua että häneltä loppui aika. Hänen turhautumisensa takana olivat niin pelko Thayn rangaistuksista ja hänen omat suunnitelmansa lohikäärmeen varalle.

Friedlich jatkoi tasaisemmalla äänellä:
"Jos luulette olevanne ulkopuolinen valtioiden välisissä asioissa, miettikää uudelleen. Jos ihmiset kuulisivat teidän kuljettaneen voimakkaan sota-aseen Isirioniin, kuinka luulette heidän suhtautuvan siihen? Mahtaisitteko olla enää tervetullut Barcelin satamiin?"

Antaessaan sanojensa vaikuttaa Friedlich vilkaisi satamalaiturille. Pienessä ryhmässä seisoskelevat rosvot olivat alkaneet mutista keskenään, eivätkä he näyttäneet turhan kärsivällisiltä. Friedlich olisi helposti voinut määrätä koko joukon vangittavaksi tai piestäväksi, hänen arvovaltansa Thayn maagina kyllä kuittaisi moisen. Mutta hän ei voinut tuhlata aikaansa turhuuksiin. Jokainen kuluva päivä vähensi hänen mahdollisuuksia löytää tuota liukasta varasta.

Kääntyen jälleen Yatain puoleen Friedlich jatkoi:
"Oman etusi nimissä toivon että ymmärrät asemasi ja liikkeelle laittamasi asioiden painon. Neuvosto ei voi katsoa tällaista toimettomana sivusta, ja siksi me aiommekin epäröimättä korjata tilanteen."
Friedlich jätti tietoisesti mainitsematta, keihin hän viittasi sanalla "me".

"Joten, kysyn vielä kerran. Tiedätkö kenelle lohikäärme oli määrä toimittaa tai kuka sen voisi haluta sen itselleen?"

Yatai hymähti. "En pidä asiaa mitenkään vähäisenä, se nyt ei vaan satu olemaan minun huolenaiheeni. Jos kantaisin huolta koko Aysian turvallisuudesta harteillani, en muuta ehtisi tekemäänkään kui murehtimaan", Yatai nojautui eteenpäin ja hänen ilmeensä vakavoitui. "En oleta että sinunlaisesi lämpimän tulisijan ääressä kasvanut hienohelma ymmärtäisi tavallisen työläisen elämää. Isirion pyrkii sabotoimaan kauppaa Barcelin kanssa minkä kerkiää. Se tarkoittaa että kauppalaivoilta menee elinkeino. Minä elätän kymmeniä miehiä, jotka ovat viikkokausia merillä vain tuodakseen sen jälkeen palkan elättäkseen kotona odottavan perheensä. Sadat pienet käsityömestarit ovat täysin riippuvaisia siitä, että tuon heille piikiveä ja valaanrasvaa. Elämä on oikukasta ja koska vain jumalat yksin voivat tietää yhden lohikäärmeenmunan todellisen vaikutuksen historian kulkuun, minulla ei ole varaa ruveta leikkimään pyhimystä ja suojelemaan ketään kuvitellulta uhalta. Minä tarvitsin rahaa, eikä mikään muu mene Merisiilin ja sen miehistön edelle. Joten ei", Yatai veti henkeä puhetulvansa jälkeen. "Herra nimetön, minä en tiedä missä lohikäärme on. Sen tiedän että minun laivani on jo saanut aivan tarpeeksi hankaluuksia, ja olen ongelmani täysin ansainnut. Lupaan ottaa yhteyttä teihin seuraavan kerran kun lohikäärme ilmestyy kannelleni, mutta sitä odotellessa tiedän että käyttäisitte aikanne paljon hyödyllisemmin seuraten lohikäärmeen jälkiä kuin spekuloiden ja syytellen minua. " Yatai nosti katseensa kannella odottavaan roskasakkiin ja heilautti kättään. "Asia on käsitelty", hän huikkasi. "Voitte jatkaa puuhianne."

Friedlich nojautui taaksepäin ja kuunteli, ei niinkään ärtyneenä kuin kiinnostuneena. Kapteeni ei todellakaan käyttäytynyt kuten moni muu olisi samassa tilanteessa, ja Friedlich kykeni arvostamaan moista peräänantamatonta asennetta. Uskoihan hän itsekin päättäväisyyden ja vahvan luonteen olevan se mikä erotti isännän ja palvelijan. Mutta ikävä kyllä Uthmirl ja suurin osa Thayn jäsenistä ei antanut moiselle mitään arvoa.

Friedlich hymyili vinosti. Niin, aatelinenhan hän oli. Verenperintönsä ja tittelinsä ansiosta häneltä puuttui harvoin mitään ja jos puuttui se oli yleensä hankittavissa.
"Ja silti saan toimia juoksupoikana ylemmän käskystä, kyntäen milloin mitäkin sontaa samanlaisena nöyränä lampaana kuin nuo resupartaiset viinapäät, hän tuumi happamasti. Näitä ajatuksia hän ei kuitenkaan päästänyt kasvoilleen.

"Vaikuttaa siis siltä että keskustelumme on lopussa, " Friedlich myöntyi ja nyökäytti jälleen päätään, jolloin hänen hiustensa harmaat helmet napsahtelivat yhteen. Koska kapteeni ei tiennyt asiasta mitään tärkeää, ja Friedlich oli vakuuttunut ettei tiennyt, hänellä ei ollut enää mitään syytä jäädä jaarittelemaan.
"Mikäli te tai laivanne eivät nouse uudelleen esiin, voimme molemmat toivoa että tämä on viimeinen juttutuokiomme, ainakin tämän asian tiimoilta. Hyvää illanjatkoa, kapteeni Myrskynsilmä."
Friedlichin ohittaessa laiturilla seisovan rosvojoukon hän vilkaisi heitä, silmissään peittelemättömän huvittunut katse. Miten helppoa noita yksinkertaisia rikollisia oli ollut liikuttaa juuri minne Friedlich oli halunnut. Hänen ilmeensä näytti ärsyttävän miehiä enemmän, ja varsinkin kolme heistä, he joiden kasvot punoittivat läikikkäinä, näyttivät saavan vain vaivoin pidettyä itsensä kurissa. He kuitenkin löntystelivät takaisin laivaan, jatkamaan sitä minkä Friedlich oli keskeyttänyt.

Friedlich käveli katua ylöspäin ajatuksissaan, kuuden sotilaan marssiessa siistissä parijonossa hänen perässään. Hän ei ollut kostunut paljoakaan, yksi henkilö joka oli sattunut olemaan paikalla munan kuoriutuessa ei ollut paljon mitään. Kenties hänen oli turvauduttava niihin muutamiin yhteyksiin, jotka hänellä oli alamaailmaan ja Evegwarin mustaan pörssiin....
Yllättäen häntä saattanut haltiasotilas hölkkäsi hänen luokseen ohjaten hevosta perässään. Hän ei tuhlannut aikaa virallisiin tervehdyksiin, vaan sanoi suoraan:
"Herra, kaupungin kaarti on juuri saanut kuulla jonkun nähneen lohikäärmeen kaupungissa."
Friedlichistä tuntui hetkeksi että joku olisi lyönyt häntä suoraan palleaan. Sata eri vaihtoehtoa ja kysymystä risteili hänen mielessään, mutta hän karisti ne nopeasti pois. Pakottaen hengityksensä kulkemaan hän tivasi:
"Missä?"
"Ylemmillä huviloilla, kauppias Bachia Erynbundin kotona. Paikalle on juuri ehtinyt Lukija Megedia Arefabra."
Tuon nimen kuullessaan Friedlich havahtui kuin neulan pistämänä. Kaikista Thayn maageista juuri hän!
Hän loikkasi hevosensa selkään eikä vaivautunut odottamaan sotilaitaan. Friedlich kannusti ratsunsa kiihkeään laukkaan, kiitäen katua ylöspäin kohti varakkaamman väen asuinalueita.

Poci ei ymmärätänyt oven takaa kuuluvuvasta kiihkeästä puheensorinasta mitä oli tekeillä. Ruokakomeron ovi raottui, ja sisään kurkkasi hämmentynyt silmäpari. Sitä seurasi jälleen lukon kiinni napsahdus ja nopeasti kiiruhtavia askelia.

Poci istahti hämärään ja jäi tuijottamaan eteensä pää kallellaan. Pitäisikö hänen yrittää päästä karkuun kainolla millä hyvänsä, vai vain jäädä tänne? Äiti oli auttanut hänet pois, joten ilmeisesti hänen oli välteltävä haltioita parhaansa mukaan. Mitä äiti tekisi tässä tilanteessa?

Ei kestänyt kauaakaan, kun ovi jälleen avautui ja Pocin puoleen kumartui jälleen uusi tuttavuus. Tämä oli kuitenkin erilainen kuin muut. Ihmettelyn sijasta hän oli ensimmäinen, joka katsoi Pocia varman voitonriemuisesti. Hänen haltiakielinen muminansa ei auennut Pocille, joten lohikäärme nousi jaloilleen ja rohkaistui avaamaan suunsa. "Olenko minä lähellä satamaa?" Poci kysyi ujolla äänellä ja sai haltian hätkähtämään. Tämän silmät olivat auenneet hämmästyksestä aivan kuin tämä ei olisi edes tajunnut että lohikäärmeetkin voivat puhua. Ei kai hän varmaan tiennytkään - kenties lohikäärmeet olivat todella kook maailman harvinaisin asia. Poci ei ollut ainakaan nähnyt toista kaltaistaan joten saattoi olla mahdollista että hän olisi maailman viimeinen lohikäärme...

Hienosti pukeutunut haltia jätti Pocin jälleen yksin hämärään. Poci jäi ilman vastausta, eikä hän nyt tiennyt oliko hän saapunut oikeaan paikkaan. Pelko ja jännitys tappelivat hänen sisällään siitä, oliko järkevämpää jäädä tänne vai yrittää pois. Äiti oli auttanut hänet pois, joten nyt Poci rohkaisi mielensä ajatellen, että sen täytyi olla äidin tahto.

Äiti oli auttanut hänet pakoon tekemällä reiän seinään. Poci nousi tunnustelemaan komeron takaseinää, joka oli tiheää puuta. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tehdä. Äiti oli käyttänyt sitä, joka heillä oli yhteistä. Sitä turvallista auraa, joka aina ympäröi hänet. Se sama tunne kyti myös Pocin sisällä, nyt hänen oli vain keksittävä, kuinka sitä käytetään.

Poci nosti käpälänsä seinää vasten ja tunnusteli sitä. Mielessään hän kuvitteli, kuinka se rapisisi maahan ja päästäisi hänet ulos. Keskittäen kaikki ajatuksensa äitiä ympäröineeseen lämpimään voiman tunteeseen hän alkoi hitaasti rummuttaa seinää käpälällään. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta mitä enemmän Poci ajatteli voimaa ympärillään, sitä suurempia rasahduksia seinälaudoista alkoi kuulua. Hymy lohikäärmeen kasvoilla vaihtui leveäksi virneeksi, kun hän sai huomata seinän taipuvan hänen edessään. Vielä pari iskua ja sitten kovat laudat murenivat hänen tieltään päästäen lohikäärmeen sujahtamaan aukosta takaisin pihamaalle.

Koko ajan kasvava uteliaiden töllistelijöiden joukko ohjasi Friedlichin pääoven ohi talon sisäpihalle. Hän puski nopeasti tiensä väkijoukon läpi hevosensa avulla, ja jälleen hänen arvomerkkinsä laittoivat asioihin eniten liikettä. Muutamilla soihduilla valaistulla sisäpihalla seisoi sotilaita, tosin he eivät peitelleet asepukujaan lainkaan. Kaksi heistä rauhoitteli paraikaa seuruetta, talon asukkaat mitä ilmeisimmin. Friedlich laskeutui satulasta ja vilkaisi siistissä rivissä seisoivia sotilaita merkitsevästi. Kuten Friedlichkin, monet muut Thayn korkea-arvoisemmista maageista pitivät huolen että ainakin viisi haltiaa oli juuri heille uskollisia. Friedlich muotoili jo sopivaa käskyä jolla määräisi heidät tieltään, mutta hänet keskeytti puiselta terassilta kuuluva pehmeä ääni, jossa oli selvän pisteliäs sävy:
"Johan sinulla kestikin päästä tänne."
Friedlich puhalsi keuhkonsa tyhjiksi ja kääntyi, tosin melko haluttomasti. Terassilla seisoi haltianainen yllään samettinen kaapu, jonka syvänpunainen väri oli samaa sävyä hänen pitkien hiuksiensa kanssa ja näytti hukkuvan pimenevään iltaan. Naisen vaaleat, sirot kädet olivat pehmeälinjaiset ja ryhti arvokas. Hänen tummat, suuret silmänsä näyttivät pehmeiltä ja kahoisilta. Megedia Arefabra risti kätensä sirosti eteensä ja katsoi Friedlichiä silmät puoliummessa, punaiset huulet kaartuneena tuohon omahyväiseen hymyyn joka enteili aina pahaa. Hän toi mieleen jonkin öisen kissapedon, joka nuoli juuri tyytyväisenä tassuaan saatuaan saaliinsa.
"Megedia, " Friedlich tervehti muodollisesti ja pakotti hymyn myös omille kasvoilleen. Hän nousi muutaman portaan päästäkseen naisen kanssa kasvokkain. Megedia ei vastannut, vaan katsoi häntä yhä. Hän näytti niin häpeilemättömän voitokkaalta että Friedlich joutui taistelemaan ettei sanonut mitään harkitsematonta. Vielä kaikki ei ollut menetetty, tai niin Friedlich hoki itselleen kerta toisensa jälkeen.
"Onko se täällä?" hän kysyi suorasukaisesti. Megedian silmät välähtivät ahnaasti hänen vilkaistessa sisään taloon.
"Tuntuu kuin itse Aysel ja Alar olisivat siunanneet meitä. Varas oli jo vähällä kadota jäljettömiin. Mutta nyt, ensimmäinen lohikäärme sukupolviin tipahtaa syliini kuin tarjottimella."
"Onko se varmasti tallessa? Friedlich tiukkasi. Hän ei aikonut kuunnella toisen itserakasta hekumointia koko iltaa.
"Se puhui minulle, " Megedia sanoi äkkiä, kuulostaen vilpittömän haltioituneelta. Friedlichkin kohotti kulmiaan yllättyneenä. Jos hän oli ymmärtänyt oikein, poikanen oli ehkä kahden tai kolmen viikon ikäinen, mutta että se puhui jo nyt...
"Se puhui sitä sivistymätöntä ihmisten kieltä, johtunee siitä että laivalla ei muuta kuullutkaan. Kysyi jotakin satamasta."
"Minkä värinen se oli?" Friedlich kysyi vilkaisten ovea. Megedia kohautti olkiaan vähättelevästi.
"En nähnyt valon takia. Musta tai punainen, mitä eroa se tekee?"
"Jos se osaa puhua, on mahdollista että se myös osaa hyödyntää taikuuttaan. Ja jos se syöksee tulta, meillä on melkoinen kekäle käsissämme."
Megedia käänsi katseensa, mutta hän selvästi ymmärsi mitä Friedlich ajoi takaa. Lohikäärmetuli oli voimallista ja poltti kiveäkin, eikä sitä voitu sammuttaa muulla kuin taikuudella. Puutalo oli siis melko riskialtis häkki.
Friedlich otti askeleen ovea kohti mutta Megedia pysäytti hänet.
"Luuletko että annan sinun marssia nenäni edestä keräämään kunnian itsellesi?" hän sähähti vaarallisesti. Friedlich tunsi hänen kynsiensä pureutuvan hänen olkaansa.
"Tulellako ajattelit pitää sen aisoissa? Minä sentään voin viivyttää jos tuli tarttuu lattiaan," Friedlich murahti takaisin. He tuijottivat toisiaan hetken, katseet leiskuen.
"Varo vain, Marquillen poika. Pian voin..."
Molemmat maagit havahtuivat heidän havaitessaan heikon sykähdyksen ilmassa. Ja Friedlich tunnisti sen hienovaraiset sävelkorkeudet, jotka hän oli painanut mieleensä aiemmin.
"Chima!" Megedia kirosi kuulostaen pelästyneeltä ja säntäsi keittiöön Friedlich kannoillaan.
"Aperio! Megedia huusi ja heilautti kättään. Lukko naksahti ja ovi paiskautui voimalla auki.

//Mahtaako lohikäärmeen värillä tai elementillä olla merkitystä siihen, mitä ne suustaan puheltavat? Muistelisin että jossain pelissä ollut valkea kykeni syöksemään jäätä.//

// Kyllä olen näköjään kirjottanut tuonne että lohikäärmeet voivat syöstä kidastaan mitä tahansa elementistä riippuen, eli joo, elementti vaikuttaa :3 //


Pocin takaa kuuluvat äänet kertoivat hänelle, että hänen katoamisensa oli huomattu. Poci kiihdytti askellustaan ja porhalsi eteenpäin miettien mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei ollut ihan varma mistä suunnasta oli tullut, eikä ainakaan siitä, missä suunnassa satama sijaitsi.

Poci tunsi kuitenkin kihelmäivää mielihyvää siitä, että oli hajottanut seinän aivan itse. Hänen sisällään kyti yhä kirkkaampana tämä äidistä lähtöisin oleva voima, ja Poci tiesi, että sen avulla hänen ei tarvitsi vain alistua näiden haltioiden riepoteltavaksi, vaan hän voisi itse päättää siitä, minne menisi. Kyllä, niin varmasti myös äiti olisi halunnut hänen tekevän.

Aivan ensiksi Pocin olisi kuitenkin päästävä näitä haltioita karkuun, joten hänen olisi löydettävä satama mahdollisimman nopeasti. Juostessaan talojen kuistien alta hän katseli etsien ympärilleen, ennenkuin hänen silmänsä huomasivat kaikkia muita paljon korkeammat rakennuksen. Mahtava kellotorni seisoi yksin aukiolla, ja katsoessaan sitä Poci oli varma, että jos satama olisi lähellä, hän näkisi sen kyllä yläilmoista.

Poci vilkaisi taakseen varmistaen että kukaan ei ollut hänen kintereillään ja pinkaisi nopeaan juoksuun tornin juurelle. Korkea loikka nosti hänet ensimmäiselle portaalle, jota pitkin hän alkoi kavuta varmoin askelin ylöspäin.

Friedlich ja Megedia jähmettyivät sydämenlyönnin ajaksi nähdessään ruokakomeron seinässä olevan reiän. Se toi heidän mieleensä elävästi reiän majatalon seinässä, ja ilmassa leijuva magian aura vahvisti vaikutelmaa entisestään.
”Ei voi olla totta…” Friedlich sai ähkäistyä harmista. Enempää aikaa he eivät kuitenkaan tuhlanneet. Megedian jäädessä kuistille antamaan ohjeita sotilailleen Friedlich jatkoi matkaansa, loikkien lyhyet portaat alas ja vaivautumatta ottamaan hevostaan. Hän säntäsi juoksuun väkijoukon revetessä hänen edestään kuin kangastilkku päästäen hänet kadulle.
Friedlich sulki silmänsä, ja helpotuksekseen havaitsi yhä lohikäärmeen magian. Tuntui kuin ilmassa olisi roikkunut kirkas, kellertävä säie joka humisi kirkkaalla sävelellä. Hän jatkoi juoksua keskittäen kaiken huomionsa ollakseen kadottamatta tuota hentoa jälkeä. Onneksi kadut olivat lähes tyhjillään eikä kukaan päässyt kauhistelemaan yläluokkaista maagia, joka juoksi kaavunhelmat lepattaen kuin pahainen pojankoltiainen.
Paikoittain lohikäärme oli ryöminyt paikkoihin, jonne Friedlich ei kyennyt seuraamaan, mutta kadottaessaan jäljen hän syöksyi eteenpäin kuumeisella kiireellä kunnes löysi sen uudelleen. Takaansa hän kuuli muutamia epäselviä huutoja, mikä siivitti häntä kiirehtimään. Friedlich tiesi että Megedia oli vähintäänkin yhtä taitava lukija kuin hän ja aivan yhtä määrätietoinen.
Kaupungin kellotornin aukiolla Friedlich vain vilkaisi ylämalkaisesti ympärilleen eikä hidastanut tahtia. Hän loikki kahdet rappuset kerrallaan tornin kupeella, astui sisään ja sulki oven takanaan.


Friedlich nojautui huohottaen viileää kiviseinää vasten antaen hengityksensä tasaantua. Puuskuttaen hän vilkaisi ylöspäin kaartavia portaita. Ne johtivat huipulle, kellokoneiston alapuolelle.
”Tällä kertaa on parempi estää ylimääräiset yllätykset,” hän ajatteli kääntyen ovea kohti. Friedlich piirsi oikealla kädellään ilmaan ympyrän ja koukisti vasemman kätensä etu-ja keskisormea parhaansa mukaan. Oven reuna ja seinän väliin ilmestyi ritisten valkoinen jääkerros, joka seurasi Friedlichin kättä alas lattianrajaan asti. Saatuaan työn valmiiksi Friedlich kääntyi ja harppoi portaita ylös. Joka nyt yrittäisi sisään, joutuisi ensin hajottamaan oven saranoiltaan.

Kiviset portaat nousivat avoimelle oviaukolle, jolle Friedlich pysähtyi. Alempi kerros oli vähällä käytöllä ja nurkkiin kasatuista laatikoista päätellen siellä säilytettiin kellokoneiston osia. Ja samalla ne tarjosivat hyviä piilopaikkoja. Yhdellä seinällä olevat pienet ikkunat päästivät sisään auringonlaskun hehkeänpunaista valoa, joka loi huoneeseen rauhoittavan hämärän.
Friedlich nuolaisi huuliaan. Nyt oli parempi edetä varovaisesti.
Muistaen mitä Megedia oli sanonut Friedlich käytti Barciaa ja sanoi:
"Missä sinä olet? Pyydän, tule esiin. Vannon etten aio sinulle pahaa."
Friedlich piti äänensä rauhallisena, toivoen ettei nyt pelästyttäisi lohikäärmettä. Pelissä oli aivan liian paljon jotta hänellä olisi varaa epäonnistua.

Poci oli varma että lännenpuoleisista ikkunoista näkyvät tolpat olivat satamassa seisovien laivojen mastoja. Hän ei kuitenkaan pystynyt tarkistamaan havaintonsa paikkansapitävyyttä, sillä hämähäkinseitit ja huoneeseen tupsahtanut takaa-ajaja olivat pysäyttäneet hänen tarkastelupuuhansa. Poci kiipesi ylös katon tukiparrujen päälle piiloon ja asetteli siipiään ahtaassa tilassa.

"Et aio hyvääkään", Poci vastasi hiljaa. Hän arvioi mahdollisuuksiaa päästä kiipeämään yhä vain ylemmäs ja sujahtaa parrujen välistä kokeiston sisään. "Äiti sanoi että te olette kaikki yhtä pahoja ja minun on pysyttävä piilossa. Miksi kuuntelisin sinua ennemmin kuin äitiä?"

Friedlich räpäytti silmiään hämmästyneenä. Lohikäärmeen ääni oli täysin selkeä ja virheetön, aivan toisenlainen kuin hän oli luullut sen olevan. Hän vilkaisi ylöspäin, mutta ei kyennyt paikantamaan mistä ääni oli kuulunut.
"Äitisi?" Friedlich toisti. Tarkoittiko se munan muninutta naaraslohikäärmettä, vai oliko lohikäärme leimautunut johonkuhun ihmiseen?
"Tarkoittiko äitisi kaikkia haltioita, vai onko joku tietty vahingoittanut häntä ja sinua? Meitä haltioita on monenlaisia, niin hyviä ja pahoja. Minä en halua pahaa, haluan vain auttaa."
Friedlich käänsi päätään, kuunnellen. Hänellä oli vielä aikaa ennen kuin Megedia ja hänen sotilaansa ehtisivät tänne.
"Ymmärrän että koko maailma näyttää olevan sekaisin, mutta se johtuu vain sinusta. Kauan sitten lohikäärmeet olivat haltioiden ystäviä, ja siksi kunnioitamme teitä yhä. Jotkut haluavat käyttää teitä itsekkäisiin tarkoituksiinsa, jotkut pahat. Minä haluan vain, ettet joudu kenenkään sellaisen luokse joka haluaa sinulle pahaa. Tai äidillesi," Friedlich lisäsi. Hänen uteliaisuutensa pakotti hänet kysymään:
"Missä äitisi sitten on?"

Poci ei voinut uskoa haltian vakuutteluja tämän hyvyydestä. Äidin varoituksen sanat kaikuivat hänen päässään; varo kaikkia, älä luota kehenkään, älä näyttäydy! Jos hänen oli kuitenkin luotettava johonkuhun tämä haltia oli paras vaihtoehto, sillä se oli ensimmäinen, joka oli edes puhunut hänelle. Poci kurkisti varovasti alas nähdäkseen puhujan, mutta ulkoisesti tämä hän ei erottanut toisessa mitään, joka olisi tehdynt eron hyvän ja pahan takaa-ajajan väille.

"Minä luulin että sinä olisit osannut vasta siihen. Kadotin äidin. Pahat haltiat ovat viivyttäneet häntä, kun hän ei ole vielä löytänyt minua", Poci piti surkean tauon, mutta ravisti sitten ikävät ajatukset mielestään. "Jos haluat auttaa, niin näytä missä päin satama on ja jätä minut rauhaan. Äiti käski olla luottamatta haltioihin ja niin aion tehdä!" Poci nousi kynnet rapisten jaloilleen ja tasapainotteli kohti yläspäin johtavaa aukkoa. Äiti ei tykkäisi jos saisi tietää että hän oli jutustellut näinkin kauan pahan haltian kanssa.

Lohikäärmeen pään ilmestyessä esiin Friedlich pääsi näkemään sen ensi kertaa, ja jälleen hän yllättyi melkoisesti. Huolimatta suurista, viattomista silmistä ja alaspäin roikkuvista korvista oli lohikäärmeen piirteissä jotakin synnynnäistä arvokkuutta, sisäistä voimaa jonka vain ne omasivat.
"Miksi satamaan?" Friedlich kysyi, vaikka arvasikin syyn. "Sanoiko äitisi sitten nimenomaan, että löydät hänet sieltä? Mitä jos hän ei olekaan siellä, vaan etsii sinua muualta?"
Friedlich jatkoi sinnikkäästi, yrittäen samalla keksiä kuinka hän voisi saada lohikäärmeen luottamuksen puolelleen.
"Samoin, ne pahat haltiat jotka viivyttivät äitiäsi, he voivat olla yhä tuolla. Mitä jos he löytävät sinut ensin?"

Kun lohikäärme alkoi kiivetä ylöspäin, Friedlich otti hätääntyneesti askeleen eteenpäin. Hän ei kykenisi seuraamaan, eikä ollut mitään takeita että hän enää löytäisi lohikäärmeen uudelleen. Tähänastinen oli todistanut ettei sitä kannattanut aliarvioida.

"Minä voin auttaa löytämään äitisi," Friedlich sanoi äkkiä ja toivoi että hänen sanansa pysäyttäisivät lohikäärmeen.

Haltian sanat saivat Pocin pysähtymään niille sijoilleen. Niin, mitä jos äiti todella ei tulisi satamaan. Mitä hän tekisi sitten? Pocilla ei ollut varasuunnitelmaa, eikä ensimmäistäkään suunnitelmaan sen puoleen, että hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tekisi löydettyään takaisin laivalle. Tämä yksi ajatus oli kaikki, mihin Poci oli takerunut, eikä hän ollut osannut ajatella sen pidemmälle. Yksikin virhe ja pahat haltiat todellakin voisivat löytää hänet ensin. Tai hyvät haltiat. Tai tämä haltia tässä - Pocilla ei ollut enää pienintäkään aavistusta kuka oli hyvä, kuka paha ja tarjoaisiko laivakana enää hänelle suojaa. Hän vain haluisi äidin, joka voisi selvittää kaiken!

Poci kääntyi ympäri ja palasi takaisin kurkkimaan alaspäin turvallisesti yläilmoista. Hänen pieni kuonosa värisi kiihtymyksestä ja kynnet tarrautuivat puuhun turvaa hakien. "Juurihan sanoit että et tiedä missä äiti on", hän melkein nyyhkytti. "Jos pahat haltiat ovat saaneet hänet, en löydä häntä enää koskaan! En tiedä yhtään mitä minun pitäisi tehdä tai kehen luottaa! Siitä asti kun laiva saapui satamaan olen vain juossut ja pelännyt... Mitä minun pitää tehdä?" hän suri. Sammuttaakseen valtavan turvattomuuden tunteen, joka häntä alkoi ravistella, hän tarrautui ainoaan asiaan, mitä hänellä oli äidistä jäljelle eli voimaan sisällään. Tajuamatta laisinkaan mitä oli tekemässä Poci lähetti ympärilleen pieniä kirkkaita magian säikeitä, jotka säntäilivät ja risteilivät tukipuiden ja kiven sisällä tärisyttäen koko tornia.

Lohikäärmeen magian leimahtaessa Friedlich oli vähällä horjahtaa seinää vasten. Huoneen seinillä ja katossa luikertelevat säikeet olivat yllättäneet hänet, mutta samalla hän kykeni tuntemaan lohikäärmetaikuuden väkevyyden. Tuntui kuin häntä päin olisi iskeytynyt kirkas aalto, joka kumisi hänen korvissaan ravistellen häntä päästä varpaisiin.
Friedlich henkäisi ja katsoi poikasta, tällä kertaa aivan uudella tavalla. Hän oli lukenut lohikäärmeiden taikuudesta, ja kuullut vanhempien haltioiden tarinoita heidän kohtaamisistaan niiden kanssa. Mutta nyt, vasta nyt hän kykeni todella ymmärtämään kuinka vähättelevä hänen mielikuvansa olikaan ollut.

"Kuten sanoin, en tiedä missä äitisi on. Mutta voin auttaa sinua löytämään hänet," Friedlich sanoi sovittelevasti. Hänestä tuntui että hän halusi aidosti rauhoitella poikasta jotenkin.
"On haltioita, ja ihmisiäkin, jotka voin lähettää etsimään äitiäsi. Olen varma että he myös löytävät hänet ja silloin he voivat kertoa että olet turvassa. Kun äitisi kuulee missä olet, hän tulee varmasti luoksesi."
Friedlich piti pienen tauon järjestelläkseen ajatuksiaan.
"Äitisi on varmaan vahva, tarpeeksi vahva suojellakseen sinua, eikö niin? Minä voin pitää pahat haltiat poissa luotasi kunnes äitisi löytyy. Sen jälkeen olet turvassa, äitisi kanssa, eikö niin?"
Friedlich katsoi lohikäärmettä silmiin.
"En halua sinulle pahaa," hän toisti. "Kuten en äidillesikään."

Pocin oma magia tuntui aivan siltä, kuin äiti olisi ollut hänen kanssaan. Haltian sanat kuulostivat houkuttelevalta, mutta äidin sanat palautuiuvat jälleen hänen mieleensä yhä vahvempina. Kehenkään ei saanut luottaa, ei yhteenkään haltiaan. Pocin olisi nyt vain rohkaistava mielensä ja selvittävä omillaan. Äidin voima kyllä ohjaisi häntä eteenpäin.

"Ei", Poci sanoi nousten jälleen jaloilleen. Hänen äänessään oli aivan uudenlaista varmuutta. "Jos löydät äidin, tule toki kertomaan minulle. Mutta nyt jo olen puhunut aivan liian kauan. Äidin neuvot ovat parhaat. Minä menen ja etsin hänet aivan itse!" Hän kääntyi jälleen kohti ylöspäin vievää aukkoa. Jos tuo haltia yrittäisi tulla hänen peräänsä hän tekisi tällä voimalla jotain niin, että koko torni kaatuisi.


// Lopetellaanko? //