Kuumia tunteita

// Kalmiiiis ~ ♥ //

Nill

Se oli vain jokin kylä pahanen. Nill antoi hahmonsa häilyä aineettomassa tilassa kujilla. Nämä tavalliset ihmiset eivät tunteneet hänen läsnäoloaan, kuinka hauskaa. Hän saattoi leijailla jonkun päänpäällä ja katsoa kuinka tämä teki ostoksiaan torilla ilman mitään pelkoa kiinnijäämisestä. Vaikka nämä ihmiset olivatkin hieman levottomia olleet sen jälkeen kun Nill oli hieman leikkinyt muutaman kanssa. Jälki oli demonin mielestä niin kovin kaunista, ihmisistä vain ei ollut pitkäaikaisiksi leikkitovereiksi. He menivät helposti rikki, eikä verikään ollut lämmintä kauaa. Mutta nyt demoni oli kiinnostunut aivan muista asioista, kuten näiden ihmisten päivittäisistä rutiineista. kuinka he jaksoivat, kuinka he viitsivät. Nill seuraili nuorta naista kujalla, tehden sitten päätöksensä. Miksei hänkin kokeilisi...

Nill sukelsi naisen kehoon, puki tämän ylleen kuin vaatteen. Työnsi kätensä tämän käsiin kuin hihoihin, jalkansa tämän jalkoihin kuin puntteihin. Se ei tuntunut miltään, yksi vaate muiden joukossa. Naisen mieli tuntui taistelevan vastaan, mutta Nill työnsi sen itsepintaisesti sivuun, vaijensi äänen ja avasi tämän silmät ominaan. Niin heikko mieli, nytkin se pakeni jonnekkin tajunnan perukoihin itkemään hiljaa, piloon odottamaan jotain pahempaa, mutta nill pyörähteli jo uudessa ruumissaan hymy kasvoillaan. Ihmiset tunsivat asiat niin kovin erilailla kun Nill, paljon vaimeammin. Mutta aistejaan palvovalle Nillille tämä oli vain pientä lomaa. kevyt tauko, jotta seuraava kosketus aisteihin olisi entistä humalluttavampi.

Nill vilkaisi kädessään olevaa koria, ja pienesti naurahtaen lähti astelemaan toria kohden. Uudet mustat hiukset lainehtivat hänen kävellessään, vyötärönauha kiristi ja hameenhelmat kutittelivat nilkkoja. Niin uutta, niin jännittävää. Vaikka tori tuottikin lopulta Nillille pettymyksen. Vain pahantuulisia ihmisiä hieromassa epärehellistä kauppaa. Vielä niinkin mielikuvituksettomasti kuin käpälöidyillä vaaoilla ja vääränpainoisilla punnuksilla. voi tyhmiä ihmisiä...
"Aikooko neiti ostaa sen vai ei?" Korsto kysyi happamasti Nilliltä joka kapeissa sormissaan piteli kiiltävää omenaa ja katseli sitä hymyillen. hänen uusi ulkomuotonsa heijastui sen pinnasta ja Nill oli hetkeksi unohtunut tuijottamaan uusiin sinisiin silmiinsä. Niin erilaista. Mutta tietenkin tuollaiset korstot tulivat aina mulkoilemaan ja hätistelemään.
" Mitäs se sinulle kuuluu lihakasa?" Nill heilautti tummia hiuksiaan ja vei kätensä lanteilleen. naisen vartalolla tällaiset eleetkin toivat paljon enemmän vaikutusta kuin miehellä. Toisaalta, naiset tällaisissa kyläpahasissa taisivat olla aika heikossa asemassa yleisesti, joten tämäkin uhmakas ele sai korston vain naurahtamaan ja kääntymään toisaalle.

Kalris Eldoughen

"Ei löydy", vastasi teräväkatseinen hopeahaltiakauppias Lyelai Eldoughenin kyselyille satualaukkujen soljista, vaikka nainen näki hyvin torikojun takaosassa kiiltelevät tuotteet. Siskonsa takana seisoskeleva Kalris risti tuhahtaen kätensä puuskaan ja tuijotti kauppiasta silmiin. Haltian paheksuva ilme viestitti hyvin, että tummaihoiset ihmismuukalaiset eivät olleet tervetulleita tähän kaupunkiin. Missä sisarukset liikkuivatkaan, yksikään kauppias ei ollut halukas palvelemaan eikä yksikään ohikulkija opastamaan heitä. Näin syvällä Isirionin sydämessä ei liikkunut muita kuin haltioita ja kääpiöitä, eivätkä värikkäästi pukeutuneet kummajaiset olleet tervetulleita.

Lyelaita raivostutti, mutta koska hän ei voinut pakottaa kauppiasta yhteistyöhön, hän kääntyi kannoillaan mustat letit heilahtaen. "Aina sama juttu. Minusta tuntuu, että aavikkorotatkin ovat ystävällisempiä! Kokeillaan kääpiöitä", Lyelai puhahti. Hän käänsi arabitammansa Lumen ympäri ja tiiraili hieman ihmisystävällisempien kääpiöiden pajoja. Kalris löntysti hänen peräänsä antilooppinsa kanssa. "En yhtään ihmettelisi vaikka nämä haltiat antaisivat meidän kuolla ennenmmin nälkään kuin ottaisivat vastaan meidän likaisia rahojamme. Pienissä paikoissa suvaitsemattomuus on niin arkipäivää."

Lyelai huokaisi jälleen. Ympärillä kuuluva haltiakielinen vilinä ei kuulunut hänen suosikkeihinsa ja hänen päätänsä särki. Demoneille erityisen herkän Lyelain olo oli aina hirveä kaikissa vähänkin suuremmissa kylissä, sillä isoon joukkoon mahtui aina muutama demoni. Sisarusten oli täysin mahdotonta hankkiutua niistä kaikista eroon, joten Lyelai ei voinut kuin kestää päätään piinaavan surinan ja henkeä salpaavan paineen tunteen. Suurin osa demoneista oli täysin harmittomia spektraaleja, mutta iso määrä niitäkin kerralla saattoi rasittaa vahvintakin mieltä.

Kalris ei reagoinut demoniseen läsnäoloon yhtä vahvasti kuin siskonsa, mutta tiesi hyvin, että Lyelai ei koskaan viihtynyt suurissa asutuskeskittymissä. Kalris vapautti sormiensä päästä pienen kevyen sähkövirran ilmaan säikytelläkseen pois demoninmetsästäjiä riivaavia spektraaleja. Pikkudemonit olivat harvinaisen päällekäyviä tänään, mikä saattoi kieliä isomman demonin läsnäolosta.

"Ehkä vain meidän pitäisi jatkaa matkaa", Lyelai mutisi rapsuttaen Lumea korvan takaa. "Täällä meitä ei selvästi kaivata. Mitä lähemmäs pääsemme Barcelin rajaa, sitä ystävälliseksi paikallisetkin käyvät", hän perusteli. Kalris nyökkäsi ja herätteli Tiaria pois talojen reunstoilla kasvavien ruohotuppojen luota. "Tämä kaupunki ei tarjoa meille mitään, joten heidän auttamisensakaan ei kuulosta houkuttevalta. Onhan haltioilla omat maaginsa", luonteeltaan hieman kyynisempi Lyelai tuhahti. Kalris oli aina valmis puhdistamaan minkä tahansa paikan demoneista ja auttamaan ketä vain kiitoksen puutteesta huolimatta, vaikka hänen siskoaan ei oltukaan siunattu samanlaisella hyväntahtoisuudella. Ehkä haltioiden ja kääpiöiden kansoittama tori pärjäisi ilman kahta muukalaistakin.

Nill

Voiko olla tottakaan? Tällaisessa paikassa... Kuinka hauskaa. Nill hymyili vilkuillessaan kahta tummaihoista jotka erosivat torin massasta paremmin kuin kipeä peukalo. Nill kuuli takaraivossaan naisen äänen kiljuvan, huutavan ja repivän itseään vapaaksi, työntävän Nilliä pois tajunnastaan, mutta... Noh, se oli vain heikko tahto jossakin mielen syövereissä, joten demoni jätti sen huomiotta. Tämän huomio oli nyt kiinnittynyt näihin kahteen. Pienet kipinät sinkosivat toisen sormista tämän hätyytellessä ympärillään pyöriviä pikkudemoneja pois. Demoninmetsästäjä, aivan varmasti. Kovin kummallisen näköinen sellainen, mutta kumminkin. Nill oli luonteeltaan niin kovin utelias. Hän etsi aina uusia tapoja viihdyttää itseään. Ja näissä kahdessa oli jotain... Erilaista. Pukeutumisen lisäksi.

Nill vei tumman suortuvan korvansa taakse ja asteli varovasti lähemmäs. Pikkuisen vain, seuraavan kojun luokse mukamas katsellen tämän tarjontaa. Millaista olisi ottaa demoninmetsästäjä hallintaansa.. Olisiko se mahdollista? Vai olisiko heidän mielensä paljon vahvempaa sorttia kuin näiden pikkuisten. Vähän ainakin. Kuinka lähelle heitä voisi edes mennä ennenkuin jompi kumpi tajuaisi hänet? Hyökkäisivätkö molemmat heti, vai olisiko heillä jonkinnäköistä halua pelastaa tätä naisrukkaa. Kyllä, oli nainen pelastettavissa. Pointti oli vain siinä että Nillin piti itse päästää tämä otteestaan hellästi, ettei mitään menisi rikki, muuten saattaisi käydä huonosti. Eikä se ollut mikään ihan nopea homma. Ei sillä että demoni olisi siitä erityisemmin välittänyt. Muutama pieni askel lähemmäs...

Nill ei osannut enää päättää oliko hän tyhmä, uhkarohkea vai täysi idiootti, mutta hän tunsi suurta halua yrittää, voisiko hän todella saada jommankumman itselleen. edes toisen. Onnistuessaan, se olisi pakko olla jotain aivan erilaista kuin tavallisten kyläläisten kanssa leikkiminen.
"Mikä tuo otus oikein on..." Nill kysyi ja hymyili niin suloisesti kuin osasi. sitä oli tullut harjoiteltua, joten hän oli jo aika hyvä siinä. Naisen ruumiissa hän tiesi auransa sekoittuvan ympärillä pyöriviin spektraalidemoneihin, joten hän ei välttämättä paljastuisi heti. ja vaikka paljastuisikin... Noh, se oli sen ajan murhe, Nill ei meinannut pysyä aloillaan jännityksestä. Vaikka koko suunnitelma menisi pieleen, eikä kumpaakaan saisi hallintaan, maailma pärjäisi ilman kahta demoninmetsästäjää. Aivan hyvin...

Kalris kääntyi katsomaan häntä puhutellutta nuorta mustahaltianaista. Hänen kasvoilleen syttyi jälleen tuttu ystävällinen hymy. "Tiar ei olekaan täällä...." Kalriksen sanat keskeytti Lyelain käsi, joka lensi hänen naamansa eteen. Sekunnin ihmettelyn jälkeen Kalris kääntyi siskonsa puoleen, joka tuijotti vierasta naista tuimasti alta kulmiensa. Kalris ehti jo avata suunsa sättieäkseen siskoaan siitä, miksi tämä esti häntä puhumasta ensimmäiselle ystävällisesti käyttäytyvälle haltialle tässä kylässä, mutta Lyelai vaimensi hänet uudelleen. "Kiitos ei. Me lähdemmekin tästä", Lyelai sanoi haltianaiselle tuimasti ja tarttui veljensä käteen raahatakseen tämän kauemmas. "Minä en ole liian häiriintynyt huomatakseni tuon naisen vääränlaista auraa. Herää viimeinkin todellisuuteen! Jokainen luokse tuleva neitokainen ei vaadi pelastamista", Lyelai sihisi.

Kalris loi naiseen uuden silmäyksen, mutta ei siltikään tuntenut siskonsa mainitsemaa demonisuutta. "Anteeksi siskoni", hän pahoitteli hymyillen.

Nill

"Harvinaisen äkäinen." Nill myönsi hymyillen ja pyöritteli tummia suortuvia sormissaan. Nainen voisi olla haasteellinen tapaus joten ehkä miestä kannatti yrittää mielummin.
"Eivät kaikki neitokaiset vaadi pelastamista, eivätkä kaikki tämän kylän asukkaat ole ennakkoluuloisia." Nill vei kätensä selkänsä taakse ja kallisti päätään aavistuksen. Ah, naisen ruumis antoi niin paljon vaihtoehtoja toisten kanssa keskusteluun. Miehen tekemänä tämäkin ele olisi ollut vain... noh, outo.
"Tehän olette demonin metsästäjiä? Näin sinun tekevän kipinöitä aikaisemmin." Nill jatkoi hymyillen ja pyöritteli tummia suortuvia sormissaan. Mieheen näytti vetoavan enemmän pieni ja avuton, joten miksikäs ei... Ehkä näille kahdelle tulisi pieniä erimielisyyksiä ja he lähtisivät eri suuntiin. edes hetkeksi? Nyt ainakaan heidän mielensä eivät olleet samoilla raiteilla.
"Tulitteko ehkä ajamaan sen demonin pois joka riivaa meitä? Kujat ovat edelleen punaiset edellisestä hyökkäyksestä..." Nill sanoi nyt vähän hiljempaa ja käänsi katsettaan aavistuksen verran kohti varpaitaan. Kyllä hän tiesi kuinka ihmisillä oli tapana käyttäytyä erilaisten tunteiden vallassa, hän oli viettänyt niin paljon aikaa mokomien tarkkailuun että tiesi miten heidän kehonsa käyttäytyi. ainakin yleensä, ihmisillä oli niin kummallinen tapa yllättää aina jossakin kohtaa.

Kalriksen jättäessä siskonsa varoittelun huomiotta, Lyelai astui askeleen taaksepäin ja risti kätensä puuskaan. Nainen oli ollut koko päivän huonolla tuulella johtuen asukkaiden ennakkoluuloista, eikä hän jaksanut tapella veljensä kanssa juuri nyt. Jos tämä oli niin tyhmä, ettei pitänyt varaansa, ei Lyelai jaksanut juosta hänen perässään ikuisesti.

"Kyllä, demoninmetsästäjä hyvinkin", Kalris sanoi. "Miten voin auttaa?" Kalriksella ei ollut mitään syytä epäillä siskonsa sanoja, mutta koska hän itse ei tuntenut haltiassa mitään poikkeavaa, ei hän saanut itseään huolestumaan. Jos nainen olisi demoni tai häneen olisi kiinnittynyt demoni, jotka olivat kaksi tavallisinta demonien ilmentymismuotoa, olisi Kalris aistinut vaaran. Lyelain aistimus oli siis selitettävä jollain muulla tavalla, kuten demonin kanssa oleskelulla, mutta tämä ei olisi demoninmetsästäjälle mikään välitön uhka.

"Demonin?" Kalris ihmetteli. "En ole kuullut mitään puhuttavan siitä." Huomatessaan naisen epävarmuuden Kalris astui lähemmäs. "Painaako sinua jokin? Voinko auttaa?" Monilla demoninmetsästäjän luokse pyrkivillä asukkailla oli jonkinlaisia ongelmia demonien kanssa. Koska nuo Chiman olennot olivat niin taitavia ja kieroja, ei metsästäjän työ käynyt koskaan tylsäksi. Vaikka Kalris oli harjoittanut ammattiaan koko elämänsä, tuli hänen eteensä yhä kekseliäämpiä demonitemppuja. Miksi Kalris ja Lyelai eivät olleet kuulleet kylässä majailevasta demonista mitään? Tiesikö tämä nainen jotain, mitä muut eivät, vai olivatko haltiat vain niin ylimielisiä, että eivät paljastaisi hätäänsä ihmisille edes silloin kun nämä voisivat auttaa? Ylpeyden takia vaikemisen Kalris kyllä haltioista uskoisi.

Nill

Suoraan koukkuun. Nill tunsi itsevarmuutensa uhkuvan pian korvistakin kun mies lähestyi häntä aivan itse ja tuntui olevan niin kovin huolissaan naisparasta.
"Ei kukaan täällä halua puhua siitä, mutta minä näin sen..." Nill aloitti Hiljaa ja katsoi varovasti miestä. Hän oli nähnyt epävarman naisen tekevän niin joskus, katsovan ensin arvioiden silmiin ja sitten toista päästä varpaisiin, kuin arvioiden viimeisen kerran voisiko toiseen luottaa niin paljon, että asiasta voisi puhua.
" Se oli suuri ja ruma... Olin menossa kotiin muutama yö sitten, oli pimeää, ja oikaisin kujan kautta kun näin sen. Se repi miehen kappaleiksi, verta oli joka paikassa.." Nill pudisteli päätään ja sulki silmänsä. Hänestä voisi tulla hyvä näytteliä, jos ei olisi suuri, siivekäs ja sarvekas punaihoinen demoni. Mutta tapahtuma itsessään ei ollut vale, Nill oli leikkinyt miehen elämällä muutama yö sitten, ja verta tosiaan oli joka puolella, kadulla ja seinillä. Kukaan vain ei ollut nähnyt sitä tapahtumaa, jäänteet löydettiin seuraavana aamuna.

"Se kääntyi minua kohti, ja aikoi hyökätä, mutta... En tiedä, aurinko tuli esiin ja se perääntyi. Mutta sen jälkeen minua on vaivannut tämä tunne... Aivan kuin en koskaan olisi yksin, ja joku, jokin seuraisi jokaista liikettäni. En uskalla liikkua enää hämärän aikaan, ja pidän taloni lukittuna koko ajan. Voitko auttaa minua?"

Lyelai kuunteli naisen sanoja puristaen tiukasti Lumen ohjaksia käsisään. Hän ei pystynyt mitenkään määrittelemään, mikä oli naisesta huokuvan demonisuuden lähde. Jokin oli vinossa, mutta hän ei saanut päähänsä mikä... Voisiko olla niin, että demonin kohtaaminen oli vain jättänyt naiseen mystisen tunnun? Oli miten oli, Lyelai ei ollut tottunut luottamaan yhtään kehenkään. Demonit tunnistivat hänet aivan yhtä lailla suuren demoninmetsästäjäsuvun jäseneksi ja halusivat hänen vertaan, hänellä vain oli heikommat valmiudet niiden tuhoamiseen magiakykyjen puutteen vuoksi. Kalris luotti itseensä hieman liikaakin, se että hän oli selviytynyt hengissä satojen demonien hyökkäyksiltä oli lujittanut hänen itsetuntonsa. Ylimieliseksi Lyelai ei kuitenkaan voinut vanhinta pikkuveljeään sanoa, Ayselin kiitos, Eldoughenien klaanin säännöt ja nöyrä elämäntapa olivat juurtuneena Kalriksessa syvemmällä kuin kenessäkään muussa.

"Voit pitää itseäsi onnekkaana kun selvisit", Kalris sanoi lohduttavalla äänellä. "Demonit osaavat olla todella vaarallisia. Olen todella pahoillani, että jouduit todistamaan tuollaisia kauheuksia. Autan sinua tietenkin niin paljon kuin voin" Kalris sanoi ritarillisesti ja kumarsi lyhyesti. "Minun on vain saatava paikannettua demoni. Siskoni Lyelai on demonien aistimisess minua herkempi, mutta nämä saastaiset spektraalidemonit ovat häirinneet hänen aistejaan koko päivän. En ole itsekään aistinut suuren Chiman olion läsnäoloa. Osaatko kertoa mitään, mikä voisi auttaa meidät alkuun etsinnöissä?"

Nill

Voi sitä hyväuskoisuuden määrää. Mutta kukapa häntä syyttämään, Nill tunsi itsensä onnistuneeksi. Enää pikkuisen... Pikkuisen vain, hyvä fyysinen kontakti niin Nill voisi kokeilla taitojaan toisen hallitsemisessa. Kumman tahto olisi voimakkaampi, demonin, vai metsästäjänsä? Nill tunsi jo voittaneensa taistelun jollain tasolla, muttei antanut ylimielisyytensä puskea lävitse ihan vielä. Ei tässä ollut muuta kuin härnätty saalista syötillä. Syötti oli nielty, mutta ansa ei vielä lauennut. Nill veti kasvoilleen miettiväisen ilmeen, mutristi huultaan kevyesti ja katsoi silmät puoliummessa alaviistoon, kohottaen sitten pienesti kulmiaan.
"Minähän voisin viedä teidät sinne missä minä näin sen. Se ei ole kaukana... Muuta en oikein keksi. Muut eivät kulje siellä enää, koko kuja saa kaikki voimaan pahoin. Sieltä huokuu jonkinlainen inhottava tunne." Nill hieroi käsivarttaan ja kallisti päätään kevyesti. Nainen tuijotti häntä edelleen epäuskoisesti, ehkä hieman arvioidenkin, mutta koska Nill ei ollut kiinnostunut tästä, hän antoi naisen olla omassa arvossaan. Jos mulkoilu teki tämän olon hetkellisesti paremmaksi niin mulkoilkoon. Olihan tällä tavallaan syytäkin siihen.

"Nimeni on muuten Nill, olen maanviljelijän tytär." Nill esitteli itsensä hymyillen ja katseli miestä silmiin. Tämä nainen todella oli viljelijän tytär, Nill oli kaivanut sen jostakin tämä mielen perukoilta esille. Omaa nimeään kyllä kannatti käyttää, ettei menisi sekaisin heti. Nill tiesi nimensä olevan oiva tällaisiin käyttötarkoituksiin, koska se sopi niin naiselle kuin miehelle, ja aina sen saattoi sanoa olevan kutsumanimi, lyhenne jostain toisesta nimestä.

Lyelai puhahti itsekseen. Hänen ei tarvinnut katsoa tietääkseen, että Kalris suostuisi naisen pyyntöön suoralta kädeltä, eikä edes vaivautuisi varmistamaan selustaansa. Niin kauan kuin Kalris ei aistinut vaaraa, sitä ei ollut olemassa. Tällainen ajattelu saattaisi saattaa miehen joskus pulaan, eikä Lyelai halunnut olla todisamassa kun näin kävisi. Kalriksen lähtiessä kävelemään naisen perässä Lyelai jättäytyi tahallaan jälkeen. Tiar ja lumi tuijottelivat toisiaan ja ihmettelivät minne se toinen nelijalkainen kavri oikein katosi.

"Käydään katsomassa", Kalris rohkaisi seuraten naista. "Kalris Eldoughen, hän esitteli itsensä. "Demoninmetsästäjä ja eränkävijä. Hieman uusi haltioiden seuduilla", hän naurahti. Nainen oli selvästi huolissaan tapahtuneesta, ja aina hyväntuulinen Kalris halusi piristää tätä. Eihän tässä nyt mitään hätää olisi, ison demonin aistimusta ei tuntunut lähimaillakaan, joten vaaraa ei ollut.

Nill

Nill hymyili Kalrikselle ja johdatteli tätä peremmälle pienen kylän syvyyksiin. Kauempana torista kujat kapenivat nopeasti, ja äänet vaipuivat hiljaisuuteen. Täällä ei pahemmin liikkunut enää ketään. Kovin epäluuloisia nämä kyläläiset, ei Nill ollut hyökännyt kuin muutaman kerran, ja silloinkin vain uteliaisuuttaan.
"Tämä on pieni kylä, useimmat ovat syntyneet ja kasvaneet täällä näkemättä koskaan mitään muuta, joten kaikki uusi on heille kovin pelottavaa. Minä tulin tänne vasta myöhemmin, joten en osaa kohdella vieraita niin kylmästi kuin he. Eivätkä hekään kohtele minua kovin lämpimästi, koska olen alkujani muualta, mutta he alkavat jo tottua minuun." Nill puheli hiljaa, pienesti koko ajan hymyillen. Mies seurasi häntä ympärilleen katsellen, ei mitään epäilyksiä itsessään. Nill kuitenkin joutu nyt kovemmin keskittymään hahmonsa ja auransa piilossa pitämiseen, kun pienemmät spektraalidemonit alkovat jäädä taaemmas. Torilla oli enemmän väkeä joten ne viihtyivät siellä, eivätkä tulleet tänne syrjäkujille.

"Tuolla se oli." Nill sanoi ja osoitti umpikujaa edessään. Kiviset seinät olivat edelleen punaiset verestä, koska kukaan kyläläisistä ei ollut halukas jälkiä siivoamaan. Nill veti varovasti henkeä ja jättäytyi hieman taaemmas. Tuskaisailme oli niin helppo vetää naisen kasvoille, tämä oli oikein hyvä paikka...

"Haltioiden asenne ihmisiä kohtaan on muutenkin usein hieman paheksuva, samoin kuin ihmisten. Me olemme niin erilaisia", Kalris jutteli. Talojen seinät alkoivat askel askeleelta muuttumaan tummemmiksi ja uhkaavammiksi, ja Kalriksen antilooppi Tiar olikin ensimmäinen, joka huomasi jonkin olevan vinossa. Se heitteli päätään ja hidasti askeltaan. Kalris huokaisi pahoitellen, kun kujan näky avautui hänellekin. Naisen sanat olivat olleet totta, jostain syystä haltiat olivat täysin pitäneet salassa näinkin laajan verilöyöyn. Kuivuneen veren muodostamat viirut seinissä olivat syntyneet raivoisan teurastuksen seurauksena.

Kalris astui hieman lähemmäs ja keskittyi. Hän tunsi ilmassa käytetyn magian jäljen ja hennon demonin auran. Ei todellakaan ollut kauaa, kun suuri, voimakas demoni oli inkarnoitunut tähän paikkaan ja pistänyt pystyyn nämä verikekkerit. Demonin vanhaan auraan sekoittui kuitenkin jotain uudempaa. Spektraalidemonien loistaessa poissaolollaa, Kalris saattoi viimein tuntea sen, jonka hänen siskonsa oli huomannut jo aikaisemmin.

Kalris kääntyi hitaasto naiseen päin. Haltiasta lähtevä aura oli vieras ja heikko, mutta Kalris pystyi kuitenkin yhdistämään sen kujalta loistavaan auraan... Hetkeäkään viivyttelemättä Kalris oli ottanyt yhteyttä sisäiseen magian virtaansa ja vetänyt tikarin vyöltään.

Nill

No nyt se huomasi. Joten mitä sitä enää piilottelemaan. Nill veti kasvoilleen pienen hymyn, kallisti päätään ja sulkisilmänsä. Ruumiista irtautuminen oli hieman hitaampaa kuin siihen sukeltaminen, mutta kyse oli toisaalta harjoittelusta. Nill piti toisten kanssa leikkimisestä ja siitä kun sai leikkiä olevansa osa jotakin perhettä tai yhtesöä, joten tätä oli tullut harjoteltua. Nill päästi irti naisen ruumiista, ja tavallaan liukui omaan olomuotoonsa kaikkien nähtäväksi. Nainen lyyhistyi hänen takanaan demonin oikoessa jo siipiään ja sukiessa vaaleita hiuksiaan hymyillen.

Mutta sen suurempaan hengähdys taukoon ei ollu varaa, vielä kun toinen oli hänen koostaan ja ulkonäöstään hieman hämillään, Nill otti loikan tätä kohden. Hän tarvitsi kosketuksen paljaalle iholle päästäkseen toisen kehoon, ja se oli seuraava etappi. Nill ojensi kätensä Kalrista kohden edelleen hymyillen. Hän nautti suuresti näistä hetkistä kun sai olla oma itsensä ihmisten läheisyydessä, ja kokeilla uusia temppuja. Demoni demoninmetsästäjän ruumiissa. Se olisi niin uskomattoman hilpeää, ettei Nill vain voinut vastustaa kiusausta.

Demonin liukuessa ulos kuolevaisen ruumiistaa, sen olemassaolo räjähti Lyelain tajuntaa. Muutenkin pikkudemoneiden surinalla kiusattu nainen lysähti päätään pidellen katukivetykselle. Tiesinhän minä... hän kirosi veljeään.

Vaikka Kalris oli osannut odottaa jonkinlaisen demonin ilmestymistä, sai suurikokoinen otus hänet kuitenkin hetkeksi hämilleen. Komea nuorukainen... niinpä tietysti, tämä kuului niihin turhamaisiin demoneihin, jotka haluavat otta kaiken irti kuolevaisten elämästä.

Demonin hyökätessä kohti Kalris loikkasi vikkelästi taaksepäin. Hän ei tiennyt mitä hänen vastustajansa suunnitteli, mutta hänellä ei ollut aikaa ottaa asiasta selvää. Kalris kohtaa vastustajansa mielummin kaukaa jousen kanssa, mutta tilanne oli jo päällä, aikaa jänteen virittelyyn ei olisi. Vierellä pyörivän Tiarin satulassa oli kiinni hänen miekkansa, joka Kalriksen olisi nyt otettava käyttöön.

Kalris oli ollut monet kerrat tässä tilanteessa, joten hän osasi pitää päänsä kylmänä. Demonien hyökkäyksiin ei voinut ikinä varautua, joten parasta oli vain rauhoittua ja toimia ripeästi. Kalris latasi kädessään pitelemäänsä tikariin suuren sähkövoiman ja viskasi sen kohti vastustajaansa toivoen saaden tarpeeksi aikaa miekan käsille saamiseen.

Nill

Ei ollut reflekseistä puutetta tällä ihmisellä. Nill oli jo melkein voinut koskettaa tämän ihoa, mutta ei. Kalris oli loikannut kauemmas. Nill tunsi pettymyksen kirpaisevan itseään, mutta uusia yrityksiä tulisi vielä. Hän oli siitä varma. Kohti lentävä tikari vei Nillin huomion hetkeksi, hän joutui pysähtymään ja väistämään. Muutama valkoinen suortuva leijaili maahan tikarin käydessä vähän turhankin lähellä. Nill hymähti pienesti ja kääntyi katsomaan Kalrista joka hamusi miekkaa otuksensa satulasta. Nyt oli tilaisuus, metsästäjän huomio oli muualla kuin saaliissaan.

Nill levitti siipiään ja antoi ilmavirran liikuttaa itsensä lähemmäs uutta leikkikaveriaan. Yksi kosketus, se oli ainoa mitä hän kaipasi. Kalriksen käsi lähestyi jo miekan kahvaa, mutta antoiko Nill sen häiritä keskittymistään? Ei tietenkään, hän ojensi kätensä kohteenaan Kalriksen paljas niska. Yksi napakka ote ja tämä taistelu siirtyisi olevaisen tasolta henkiselle. Voittaja päättäisi kehon kohtalosta.

Kumpi on nopeampi: pariton: Nill, Parillinen: Kalris;

Käyttäjä 'Kalmankukka' on tehnyt toimenpiteen: Nopanheitto

'Perusnoppa' : 3

Kalrikselle ei jäänyt aikaa katsoa osuiko hänen ensimmäinen hyökkäyksensä, mutta koska demonisen kiukkuista murahdusta ei kuulunut, tikari ei ilmeisesti ollut löytänyt kohteeseensa. Taistelutilanteessa aina yhtä pelokkaana pomppiva Tiar häiritsi jälleen kerran miehen miekanetsintää, mutta viimein hän löysi nahkavahvisteisen kahvan käteensä.

Samassa hänen niskaansa, tumman rastapehkon alle iski jääkylmä kosketus. Demoninmetsästäjän jokainen solu alkoi kirkumaan vastauksena hänen ylitseen hyökyvälle pahuuden auralle. Kalris ei ollut tuntenut vastaavanlaista tunnetta milloinkaan ennen. Aivan kuin jokin olisi pesiytynyt sekunnissa hänen sisälleen ja painoi häntä nyt fyysisesti ja henkisesti kasaan. Demonin aistiminen ei ollut mitään verrattuna oikeaan kosketukseen.

Kalris vaipui hitaasti toiselle polvelleen puristaen miekan kahvaa rystyset valkoisina. Ei pelkästään riittänyt että demonin tuntemus oli hyökännyt hänen ruumiiseensa, mutta myös hänen mieltään uhkasi suuri ja tuntematon voima.

Nill

Hymy nousi demonin huulille heti kun hän sai otteen Kalriksen niskasta. Näin sen olisi pitänyt mennä alunperinkin. lämmin iho tuntui pehmeältä Nillin otteessa tämän tarratessa kiinni. Toisen iho tuntui nousevan kananlihalle kosketuksen myötä, tuntuiko se todellakin niin vastenmieliseltä?

"Rauhoitu, kohta hepottaa..." Nill sanoi rauhallisesti ja antoi toisen kätensä laskeutua Kalriksen poskelle, sulkien sitten silmänsä. Hän antoi olemuksensä häilyä, liukuen sitten kosketuksensa myötä toisen mieleen. Se todella pisti vastaan enemmän kuin nainen aikaisemmin. Tämä ei onnistusikaan niin nopeasti ja vaivattomasti kuin Nill oli ajatellut, mutta kyllä se siitä. Ihmiset olivat pohjimmiltaan kuitenkin heikkoja, joten ensimmäisenpinnan kosketuksessa Nill pääsi penkomaan toisen muistoja.
" Voi raukkaa, jatkuvasti liikkeellä... Olet varmasti väsynyt, lepäähän hetki." Nill kuiski muistikuvien virratessa hänen silmiensä edessä. jos vain löytyisi jotain käyttökelpoista millä pakottaa toinen piiloon alitajunnan syvimpään perukkaan...
"Mieti nyt... Ei minkäänlaista kiitosta koskaan, ei pysyvää kotia, vain tie ja muiden ongelmat. Kaikki voisi olla niin paljon helpompaa. oletko koskaan edes pohtinut sitä?"

Kalriksen kaikki aistit hämärtyivät demonin ryhtyessä tunkeutumaan hänen mieleensä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun demoninmetsästäjä sai vastaansa psykologisia keinoja käyttävän ilkimyksen, mutta tämä demoni pureutui suoraan ajatuksiin. Kalris tiesi olevansa vahva, ja nyt se oli kaikki mitä hän tarvitsi. Demonin selatessa hänen muistojaan, miehen mielesäs kävi häivähdys pelosta. Tulokas oli uskomattoman vahva. Kalriksen oli nyt vain luotettava siihen, että hän on vahvempi.

Täyttäen kehonsa varmuudella siitä, että tiesi mitä teki, hän hätyytti demonia kauemmas. "Minun tehtäväni on pitää tämä maa suojassa sinunlaisiltasi kirotuilta", Kalris sanoi. "Teen mitä sydämeni sanoo ja siksi olen puhdas ja Ayselin suojelema!" hän julisti yrittäen saada demonin hätkähtämään vielä kauemmas. Kalris oli kuullut nämä samat sanat ennenkin, mutta silti jossain mielen nurkassa häilyi epäilyis siitä, riittäisikö hänen kovuutensa tällä kertaa. Tämän demonin läsnäolo oli niin kirkas, se ei myöntänyt olevansa paha. Kalriksella ei ollut varaa antautua demonin valheille.

Nill

Nill hätkähti vain hetkeksi Kalriksen varmuutta asiastaan. Vaan samalla se toi tiedon siitä, että täällä oli pakko olla jotakin mikä ajoi miestä eteenpäin. Ihmiset tarvitsivat suuren syyn ollakseen noin varmoja itsestään ja tehtävästään, joten Nill tunkeutui syvemmälle Kalriksen muistoihin etsien. Sen oli oltava täällä jossakin, Nill oli siitä varma.


" Missä jumalattaresi sitten nyt on, mm? Täällä on vain sinä ja minä." Nill sanoi hymyillen ja jatkoi muistojen selaamista, nyt mentiin jo kauas menneisyyteen. Todella kauas...

" Sinulla ei ole ketään... Olet maailmassa ihan yksin, veljesikin hylkäsi sinut. Kuinka edelleen jaksat? Siskosikin on nyt muualla. Sen ei tarvitse olla näin, minä voin auttaa sinua." Nill näytti Kalrikselle nyt juuri luomiaan kuvia. Aivan uudenlaisia muistoja jotka än voisi toiselle antaa. kirkkaita vesiä, kauniita maisemia. Rauha ja hiljaisuus, talo, paikka jossa olla ja elää elämäänsä. Ehkä perhe? kaunis vaimo, suloiset lapset tummine silmineen ja hiekanvärisine ihoineen. Se lämpö ja rauha minkä tämä kaikki toi. Se oli ihmisille niin kovin tärkeää..

Demoni oli uskomattoman vahva. Se tuli päälle uudelleen ja jatkoi muistojen selaamista. Kalriksen sisällä kyti hento viha, muten kuten ei koskaan muulloinkaan, nytkään Kalris ei antanut sen vallata itseään. Viha on negatiivinen tunne, joka johtaisi vain demonin vahvistumiseen. Kalris ei milloinkaan vihannut. Se ei tehnyt maailmasta yhtään parempaa paikkaa paikkaa elää.

"Minä en ole yksin", Kalris väitti demonille. Tämän luomat kuvat kuitenkin alkoivat hitaasti lipua hänen silmiensä editse. Asiat todella voisivat olla toisin. Niin paljon kun Kalris elämäänsä rakastikin, kuinka pitkään hän voisi tätä jatkaa? Hän tiesi, että ei ollut koskaan elämässä epäillyt itseään, ja nytkin koko tunne oli demonin hänelle syöttämä. Oli tunne kuinka valheellinen tahansa, se oli täyttänyt miehen koko meilen ja nakersi hänen voimiaan pala palata.

Muistojen kelautuessa Kalris viimein tajusi, mitä demoni etsi. Se ei saanut päästä käsiksi lapsuuteen, sillä silloin peli olisi menetetty. Jos demoni pystyisi löytämään sen yhden suurten negatiivisten tunteiden varaston, tämä söisi Kalriksen hetkessä... "Minä olen onnellinen, kokonainen näin. En tarvitse mitään muuta. Tämä on tehtäväni ja tarkoitukseni!"

Nill

Se sysäsi demonia hieman taaemmas, kuin kevyt lyönti kasvoihin. Nill oli hämmentynyt ja kurtisti kulmiaan.
"Ethän ole! Sinulla ei ole mitään, ei edes arvostusta, kunnioitusta saatikka olemassaoloa. Näille kylän ihmisillekkin olet vain kummallinen muukalainen joka tunkeutui heidän kyläänsä täysin kutsumatta ja minä olin ainoa joka osoitti sinulle minkäänlaista ystävällisyyttä. Mitä se kertoo teistä elävistä olennoista, jos demoni on ensimmäinen ystävällinen?" Nill sulki silmänsä hetkeksi ja rauhoitti itseään. malttinsa menettäminen ei nyt käynyt päinsä, hän tunsi olevansa jo niin lähellä. Miksi hän antoi mokoman ihmisen järkyttää rauhaansa?

"Etkö huomaa, avaa silmäsi. Tälläkin kujalla, sinä olet yksin. Ratsusi on jättänyt sinut, siskosi on jättänyt sinut. Olet täällä yksin, polvillasi, minun kanssani." Nill tynsi ajatuksia sivuun, niihin oli äkkiä tullut eloa enemmän kuin aikaisemmin, hänen oli pidettävä kiirettä. Täällä oli pakko olla jotain, oli ihan pakko. Kukaan ihminen ei ollut täysin puhdas, ei edes tämä, joten sen oli oltava täällä jossain.
"Jos näytät minulle suurimmat pelkosi, minä saan ne katoamaan, lyön pahimman vihollisesi ja ajan sinua väärin kohdelleet pois. Sinä tarvitset minua."

Demoni menetti hieman otettaan. Kalris tiesi sen tarkoittavan sitä, että joko miehellä oli mahdollisuus karkoittaa se mielestään, tai sitten se kävisi päälle kahta tehokkaamin. Jos Kalris vain saisi työnnettyä olion pois, hän olisi heti vahvoilla. Uudelleen hän ei demonin pauloihin jäisi, nyt kun osasi varoa.

"Minä en tarvitse sinua", Kalris painotti jälleen yrittäen saada itseensä uutta puhtia. "Olet saastainen, valehteleva demoni. Olen kelannut muistojani, ja silti sinua ei pelota? Olen teurastanut satoja kaltaisiasi ilman armoa. Olen selvinnyt pahemmistakin hyökkäyksistä. Minua eivät sinut pikku temppusi pelota." Kalriksen oli myönnettävä itselleen, että hänen voimansa olivat käymässä vähiin. Demoni ei ollut vieläkään irrottanut otettaan. Hän oli selvinnyt monista aikaisemmista hyökkäyksistä mieltä kohtaan, mutta jäisikö tämä hänen viimeisekseen?

Nill

Nill tunsi kuinka häntä työnnettiin poispäin, sysättiin, tönnittiin. Ne tuntuivat iskuina kehossa, ja lyönteinä kasvoissa. Miksi, Kalris oli jo melkein luovuttanut, miksi nyt? Nill piti kiinni miehen ajatuksista ja muistoista hampaitaan kiristellen, kunnes se viimeinen... Minä en pelkää sinua. Niin se oli sanonut, ja lause jäi kaikumaan Nillin päähän uudelleen ja uudellee, voimistuen. Nill hämmentyi ja samaisella sekunna tajusi oman virheensä ja menettäneensä pelin. Hän menetti otteensa ja tunsi olemuksensa syöksyvän ulos miehen kehosta, joka todellisuuteen palatessaan löi demonin ruumista kuin piiska, lennättäen tämän kauemmas polvillaan olevasta miehestä. Niin lähellä... Nill oli raivoissaan itselleen. Hän oli hämmentynyt heikon miehen viimeisestä pyristelystä ja siksi päästänyt otteensa lipsumaan.

Nill piteli päätään kulmat kurtussa. Vaikka isku oli ollut vain henkistä tasoa, se tuntui hänen kehossaan voimakkaasti. Joku olisi ihan yhtä hyvin voinut lyödä hänen kauniita kasvojaan vasaralla.
"Kirottu, saastainen olento..." Nill manasi puristaen kättään nyrkkiin.
"Sinä olisit voinut saada kaiken! Minä olin valmis antamaan sinulle kaiken!"