Epämääräistä seuraa

// Kalmiiis! ~ ♥//

Rielin Arbosan

Rielin nojasi ratsunsa kaulaan laiskasti Hiilen tallustaessa eteenpäin aivan yhtä laiskan oloisesti kuin ratsastajansakin.
"Sinä matelet..." Rielin puhahti voikukan keltaiselle ratsulleen. Hiili pärskähti ja heilautti häntäänsä protestiksi ja Rielin naurahti pienesti.
"Tiedän, tiedän... Mene omaa tahtiasi, en jaksa kävellä itsekkään." Rielin vastasi taputtaen heosen kaulaa pienesti. He olivat matkanneet jo pitkän matkaa Rielinin jäljittäessä erästä demonia. Kummallista kyllä, tytön päästessä paikan päälle, jäljet vain katosivat. Aivan kuin joku olisi tuhonnut demonin hänen nenänsä edestä eivätkä kyläläiset halunneet puhua asiasta enempää. Rielin oli siis jatkanut matkaansa hiukan hukassa suunnasta. Tyttö piteli Hiilen ohjaksia sormissaan löysästi ja keskittyi enemmänkin tutkiskelemaan tikarinsa terässä olevia kolhuja. Sekin pitäisi saada vietyä sepälle korjattavaksi. Nyt se ei ollut niin tehokas kuin olisi voinut toivoa. Hiili pärskähti uudelleen ja Rielin kohotti katseensa tikaristaan. Hieman edessä päin oli kaupungin portit.
"Pysähdytään siellä, minun on päästävä sepän puheille." Rielin vastasi tarttuen ohjaksiin tiukemmin ja ohjasi Hiilen porteille.

"Mitä asiaa sinulla on tänne?" Vartia kysyi silmäilen Rieliniä ja etenkin satulaan sidottua suurta kirvestä.
"Ajattelin pistäytyä pariksi päiväksi kunnostamaan varusteita." Rielin vastasi hymyillen ja kallisti päätää kevyesti. Vartiat vilkaisivat toisiaan nopeasti, päästäen Rielinin sitten ohitseen. Rielin pyöräytti silmiään päästessään kaupungin porttien sisäpuolelle. Miehet. Rielin katseli ympärilleen likaisessa kaupungissa ja pudisteli sitten päätään kevyesti. minne hänkin oli taas joutunut. Täällä liikuskelevat ihmiset näyttivät likaisilta ja siltä kuin he piilottelisivat jatkuvasti. Rielin puristi Hiilen ohjaksia ja ohjasi hevosensa suuremmalle kadulle. Ympärillä oli paljon kapakoita, mutta käsityöläisiä ei näkynyt kadun varsilla. Edessä päin oli kuitenkin aukio jonne oli pystytetty telttoja. Rielin otti sen suunnakseen ja helpotuksekseen huomasi ne käsityöläisten kojuiksi. Nyt enää tarvitsi löytää joku joka osaisi teroittaa hänen tikarinsa...

Kalris Eldoughen

Ellosen torille pysähtyneen kulkukauppiaskaravaanin teltat olivat houkutelleet Kalriksen luokseen. Iloluontoiset reissaajat löysivät toisistaan aina hyvää seuraa, joten heidän asiointinsa keskenään ei ollut jäänyt pelkästään aloe verasta valmistettuun ihovoiteeseen. Kalris istui pystytettyjen kojujen takana ympärillään joukko kuulumisista kiinnostuneita kauppiaita ja heidän perheenjäseniään.

"Jotkut demonit ovat todellisia kinkkisiä vastustajia. Tälläkin oltuksella oli kaksi elementiiä käytössään!" Kalris selitteli valtavankokoisten palovammojensa tarinaa. Viimeisen taistelunsa jälkeen hän oli jäänyt kaupunkiin hoitamaan vammojaan ja palannut sitten suorinta tietä takaisin Barcelin alueelle. Hetken sekä hän, että Lyelai olivat luulleet että se siivekäs punaihoinen demoni olisi koitunut hänen kohtalokseen, mutta kuin ihmeen kaupalla demoninmetsästäjä oli saanut pitää henkensä. Niin kiivaan taistelun jälkeen vastustajan pakoon pääseminen oli kuitenkin pettymys, mutta Lyelai oli luonut veljeensä merkitsevän katseen. "Sinä melkein palat elävältä, mutta jaksat silti itkeä yhden pakoon päässeen paholaisen perään? Kasvatappa todellisuudentaju, mieshyvä!"

Kalris sopi sateenkäärenvärisine vaatteineen jopa melko hyvin kiertelevien kauppiaitten tyyliin. Hän oli heti heidät nähdessään jäänyt juttusille. Erään kauppiaan vanhin poika, Czered, oli hänen kanssaan jopa niin hyvää pataa, että oli saanut taivuteltua Kalriksen nostamaaan huulilleen pitkän norsunluisen piipun. Mies ei yleensä polttanut, mutta hyvässä seurassa jutustelun parissa leijaileva savu rentoutti mukavasti.

"Ei, se demoni ei ollut pahin kohtaamani, mutta silti elämääni eniten mullistavin. Tulen kantamaan näitä palovammoja ikuisesti. Kai tähän ikään ehtineen demoninmetsästäjän kuuluukin jo kantaa kehossaan arpia, jotka kertovat kokemuksesta." Joukko hänen ympräillään naurahti hänen kanssaan.

Rielin Arbosan

Rielin naputteli sormellaan tiskiä huulet mutrullaan. Seppä käänteli ja kieputti tikaria silmiensä edessä tarkastellen terää uudelleen ja uudelleen.
"Nohhh.... Saako sitä korjattua vai vienkö sen muualle?" Rielin kysyi toinen kulma koholla kun mies ei tuntunut pääsevän arviossaan puustapitkään. Seppä kääntyikin katsomaan naista ja sitten taas terää.
"Kyllä sen voi korjata... Muutama tunti tässä menee, tee sen aikaa jotain muuta." Rielin huokaisi raskaasti ja lähti sitten astelemaan kojujen välissä ympärilleen katsellen. Hiili oli sidottuna vähänmatkan päässä, koska ei sitä olisi tällaiseen vilinään voinut ottaa mitenkään. Se ei oikein... pitänyt ihmisistä.

Rielin puikkelehti kojujen joukossa kun hänen korviinsa kantautui tarina suuresta siivekkäästä demonista. Rielin kääntyi katsomaan kirkasvärisiin vaatteisiin pukeutunutta puhujaa ja asteli lähemmäs uteliaana. Hänen jäljittämästään demonista oli sanottu aivan samaa. Mutta kun mies kertoi demonin näyttävän komealta nuorukaiselta, Rielin huokaisi raskaasti. Ei, ei ollut sekään Hänen etsimänsä oli ruma kuin mikä. Mutta kaipa joku oli todella vain listinyt sen, sillä jäljet olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen.

"Etsiikö neiti jotain tiettyä?" Häneltä kysyttiin äkkiä ja Rielin säpsähti. Hän ei ollut huomannut vanhuksen lähestymistä kun oli ollut niin keskittynyt miehen tarinaan. Rielin kääntyi pikaisesti katsomaan häntä puhutellutta kauppiasta, menettäen tasapainonsa ja pyllähtäen sitten kiviselle kadulle hämmentyneenä.

Vanhan kauppiaan puhutellessa paikalle saapunutta nuorta naista, Kalris päätti puheensa. Naisen yllättävä säikähtäminen sai aikaan huvittunutta hihitystä tarinoitsijoiden joukossa. Kalris veti lyhyen henkosen piipustaan ja nousi samalla kiireesti ylös nähdäkseen kaipasiko nainen apua. "Oi, suokaa anteeksi. Me taidamme olla tässä vähän kauppatavaran tiellä. Neiti on toki hyvä ja katselee mitä haluaa meistä välittämättä. En toki halua olla bisneksen tiellä", hän lisäsi virnistäen vanhalle kauppialle ja tarjosi kättään auttaakseen naisen ylös.

"Noh, noh, mitä sitten lopulta kävi", kuului pienen poikalapsen ääni kuuntelijoiden joukosta. "Tapoitko sinä sen?" Kalris kääntyi takaisin seuralaistensa puoleen ja pudisti päätään. "En valitettavasti. Viimeinen tikarini, tämä näin -", hän sanoi taputtaen asevyötään, "sai sen aika huonoon kuntoon. En ole ikinä nähnyt minkään olennon vuotavan niin paljon verta. Kaikesta huolimatta se kuitenkin kokosi voimansa ja nousi siivilleen. En nähnyt sitä sen koommin. Itse olin siinä vaiheessa sen verran huonossa kunnossa, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia lähteä sen perään. Kuka tietää, kenties itse Chima antoi sille lisää voimaa." Pikkupojan silmät kiilsivät innostuksesta, hänen kuunnellessaan Kalriksen sanoja. "Minäkin haluan olla demoninmetsästäjä!" hän huikkasi nostaen kätensä ilmaan ja sai aikaan lyhyen naurunremakan. "Jos nyt kuitenkin odottaisit muutaman vuoden", sanoi pojan äiti hymyillen.

Rielin Arbosan

Rielin tarttui ojennettuun käteen ja mies veti hänet ylös maasta. Tyttö tunsi korviaan punoittavan kun oli noin menettänyt tasapainonsa ja pyllähtänyt maahan.
"Ei en minä... Tai siis... Kuuntelin vain tarinaasi..." Rielin sanoi vieden mustan suortuvan korvansa taakse ja puisteli vaatteitaan. "Kun hukkasin yhden demonin jäljet jota olin jäljittänyt jo pidemmän aikaa, joten hetken luulin että puhuit samasta olennosta mutta... Ei se sitten ollutkaan." Rielin selitti ja hymyili varovasti. Mies vaikutti paljon vanhemmalta kuin hän, ja ehkä paljon kokeneemmaltakin.

"Äh, anteeksi, olen Rielin Arbosan." Rielin vastasi hymyillen varovasti. Miten hän tunsi itsensä taas niin typeräksi ja lapselliseksi.
"Olen demoninmetsästäjä, joten minulle olisi kunnia jos voisin keskustella kanssasi rauhassa." Rielin sanoi ja vei kätensä selkänsä taakse edelleen hymyillen.

Vanha kauppias hymähti itsekseen tajutessaan että nainen oli paljon kiinnostuneempi muukalaisen tarinasta kuin hänen kojunsa antimista. Noh, niin asiat yleensäkin olivat. Tosielämän sankareita ei tavannut jokapäivä, ja se, joka ei heidän jutuistaan ollut kiinnostunut oli joko sairas tai outo.

Kalris hymyili itsekseen ja puhalteli savua kuunnellessaan nuoren naisen sopertamista. "Vai että demonin jäljillä? Noin nuori nainen ja ihan yksin? Mikä ihme sinut on siihen ajanut", Kalriksen tarkoitus ei ollut olal epäkohtelias. Hän oli aidosti hieman ihmeissään naisen tavoitteista. Kyllähän maailmaan kaikenlaisia ihmisiä mahtui, yksikseen pärjääviä naisiakin. Demoneiden metsästys ei vain ollut mitään lastenleikkiä, kuten Kalris oli saanut nahoissaan tuntea. Toivottavasti nainen todella tiesi mitä teki.

"Kalris Eldoughen. Demoninmetsästäjä ja eränkävijä jo viidennessä polvessa", hän hymyili kohteliaasti. Jos nainen todella oli demoninmetsästäjä, hän olisi varmasti kuullut Eldoughenin suvusta, joka oli kuitenkin tunnetuin suku Barcelin keski- ja eteläalueilla. "Eihän minulla tässä mitään sen kummempaa, siirrytään vain sivummalle", hän totesi. Sama pikkupoika hänen takanaan älähti heti. "Kalris-setä, elä mene. Ota minut mukaan. Haluan demoninmetsästäjäksi!" hän hihkui. Kalris naurahti ja kyykistyi pojan tasolle. "Kuules pikkuveitikka. Sinä olet ihan superrohkea ja mahtava pieni pakkaus, mutta kuten äitisi sanoi, sinun pitää odottaa vielä muutama vuosi." Pojan huuli kääntyi mutruun ja Kalris silitti tämän tummia hiuksia hymyillen. Poika muistutti häntä jostain, minkä hän oli kovasti yrittänyt unohtaa. Jo kaksi demonia oli yrittänyt käydä hänen mieleensä ajatuksilla perheestä ja rauhasta. Demonien hänelle syöttämissä näyissä oli juoksennellut juuri tämän pojan kaltainen lapsi, eikä Kalris ollut voinut unohtaa sitä tämän jälkeen. Hän tiesi että demonien näyt olivat vain tapoja yrittää murtaa hänet henkisesti ja saada häntä luovuttamaan ruumiinsa ja sielunsa demonin käyttöön, mutta niissä oli silti jotain... Jotain jota Kalris tajusi kaipaavansa. Voisiko hän jatkaa tätä elämää loputtomiin?

"Hei, minulla on sinulle jotain", Kalris sanoi, ja pojan ilme kirkastui jölleen. "En ehkä voi ottaa sinua mukaani, mutta katsos, mitä sain kerran kiitollisilta kyläläisiltä." Hän kaivoi esille pienen amuletin, johon oli kohokuvion painettu liljan kuva. "Se on Ayselin siunaama amuletti. Se suojelee sinuakin demoneilta matkoillasi." Pikkupoika otti lahjan vastaan hihkuen innoissaan ja riensi heti näyttämään sitä äidilleen. "Noh, muistitko sanoa kiitos sedälle", pojan äiti muistutti naurahtaen.

Kalris suoristi itsensä hymyillen. Hän kopautti piippunsa tyhjäksi kojun viereen ja tarjosi sitä takaisin Czeredille saaden kuitenkin vastaukseksi päänpudistuksen. "Nuo ovat halpoja, pidä se toki. Vaikka merkkinä ystävyydestä", nuori mies virnisti. Kalris nyökkäsi kiitokseksi ja tutkaili piippua hetken mietteliäänä. Ehkä hän olisi mielummin antanut sen pois, piippu sai hänet tuntemaan olonsa niin vanhaksi. Eihän hän mikään poika enää ollutkaan, mutta hän ei silti uskonut että hänellä tulisi vielä pitkiin aikoihin olemaan aikaa istua takkatulen ääressä piippua polttelemassa.

Kalris kääntyi takaisin nuoren naisen puoleen. "Siirrymmekö hieman sivummalle?" hän kysyi.

Rielin Arbosan

"Minulla on syyni, pärjään kyllä. Enkä ole yksin, on minulla hevoseni." Rielin vastasi hymyillen ja tutkaili Kalrista päästä varpaisiin. Hän oli tuosta suvusta kuullut tarinan jos toisenkin, ja jos tämä nyt todella oli sen suvun edustaja, hän oli valinnut seurakseen aivan oikean miehen. Kalris vaikutti oikein mukavalta ja ystävälliseltä, joten Rielin tunsi olonsa paljon rentoutuneemmaksi kuin aikaisemmin. Ei hänen pyllähdyksensäkään tainnut jäädä muiden mieleen ihan kamalan selvästi.

"Siirrytään vain sivummalle. Haluatko mennä johonkin juomaan jotain?" Rielin ehdotti hymyillen. Rielin oli jättänyt kaikki aseensa joko hevosensa satulaan tai sepälle korjattavaksi, joten nyt epäilyttävät hiipparitkaan tuskin näkisivät häntä helppona saaliina pitkän miehen seurassa.
"Tai ihan miten haluat. Minä haluan vain keskustella kanssasi." Rielin suki hiuksiaan hymyillen ja katsoi nyt suoraan Kalrista tämän ruskeisiin silmiin.

"Taitaa olla uljas ratsu, kun kerran pelastaa sinut monelta pahalta paikalta", Kalris hymähti. Kyllä hän itsekin tiesi, kuinka tärkeä toveri hevonen - tai antilooppi voisi olla. Hän itse ei tietäisi mitä tekisi ilman Tiaria. Antilooppi oli mitä parhain kumppani ja se oli pelastanut Kalriksen monesta vaikeasta tilanteesta. Tiar oli tosin monesti myös aiheuttanut isännälle hankaluuksia, mitä varmasti Rielin hevonen ei varmasti ollut koskaan tehnyt.

"Juoma sopii ihan hyvin. Mistä sinä sitten haluat puhua?", Kalris kyseli. Hän ei edelleenkään tuntenut mitään varovaisuutta vieraita ihmisiä kohtaan, vaikka viime kerta kun hän luotti vieraaseen melkein vei hänen henkensä. Lyelai ei ollut osannut päättää pitäisikö hänen pelätä veljensä hengen puoleta vai sättiä tätä "mitäs minä sanoin" -asenteella. Mutta Kalris oli kuin olikin pysynyt hengissä, ja hänellä olisi ollut mahdollisuus tappaa taas yksi vahva demoni pois tästä maailmasta. Eikö mahdollisuus ollut riskin oton arvoinen?

Rielin Arbosan

"Onhan se. Vähän kiukkuinen ja omapäinen mutta en vaihtaisi toiseen." Rielin vastasi hymyillen ja lähti astelemaan läheisen kapakan suuntaan. hmiset heidän ympärillään katsoivat parivaljakkoa kummeksuen. Ehkä he näyttivät hiukan kummillilta keskenään.
" Olen hieman vihreä tässä Demoninmetsästys hommassa, joten minusta oli mukava keskustella siitä kanssasi. Sinulla on kuitenkin paljon enemmän kokemusta näiden olentojen kanssa taistelemisesta." Rielin selitti syytään miksi halusi keskustella Kalriksen kanssa.

Kapakka oli meluisa ja tupakan hajuinen, mutta Rielin ei vähästä hätkähtänyt. Hämäräperäiset tyypit vilkaisivat naista, mutta kääntyivät katsomaan muualle Kalriksen tullessa aivan perässä.
" Lähdin kotoa todistaakseni pystyväni tähän, ja vaikka edelleen olen varma että todella pystyn tähän, on epäilys välillä mielessäni. Olen kuitenkin todella nuori ja kuljen yleensä yksin, satunnaisia matkakumppaneita lukuunottamatta." Rielin sanoi ja asteli baaritiskille tilaamaan itselleen oluen.

Kalris oli tottunut huvittuneisiin katseisiin, jotka seurasivat häntä missä ikinä hän kulkikin. Tavallisen rahvaan suosimat kapakat eivät olleet ikinä siisteimpiä, mutta Kalris oli hyvinkin tottunut matalaan tasoon ja oli siihen tyytyväinen. Tien päällä aikansa viettävälle matkalaiselle mikä tahansa katto päällä oli aina puhdasta ylellisyyttä.

"Olen imarreltu mielenkiinnostasi", Kalris hymähti. "Vaikka meidän sukumme jäsenet ovat tottuneet tien päällä olemiseen pienestä pitäen, eivät hekään kuljeksi yksin tuossa iässä. Vaikka olen jo aikani elänyt, en minäkään viihdy liiemmin yksin. Tämä on vaarallinen ammatti. On aina hyvä, että joku on turvaamassa selustasi. Tämäkin kerta", Kalris sanoi viitaten sormillan kaulaansa ylettyviin palovammoihin. "jos siskoni ei olisi ollut minua pelastamassa, en tiedä olisiko kukaan muu auttanut minua. Olin toki kaupungissa, mutta Isirion puolella meitä ihmisiä ei aina katsota niin hyvällä. En voi missään nimessä suositella yksin matkaamista."

Kalris nojautui tiskille ja tilasi myös itselleen oluen. Hän viittasi kädellään sivummalle, jossa oli tyhjiä tuoleja aivan baaritiskin tuntumassa. "Sinun on myös hyvä selvittää itsellesi, miksi teet tätä. Mistä kerään voimasi, motivaatiosi. Riittääkö pelkkä itselleen todistelu syyksi, enpä tiedä, tyttöseni. Demonit murtavat heikon sielun hetkessä."

Rielin Arbosan

"Minun syyni ovat todellahenkilökohtaiset." Rielin vastasi istahtaen penkille sirosti ja nosti oluttuopin huulilleen. Olut oli hyvinkin keskinkertaisen makuista, perus tavaraa tällaiselle kapakalle.
"Isäni mielestä naisen paikka oli kotona. Piti hoitaa taloa ja synnyttää lapsia, mutta minä en oikein taipunut siihen." Rielin selitti päätään pudistellen ja pyöritti sormeaan tuopin reunalla.
"Tapoin demonin kotikylässäni, ja isäni käski minut vain takaisin sisälle. En jaksanut enää sitä kunnioituksen puutetta, joten lähdin. Aijon todistaa että pärjään omillani ja saan sen kunnioituksen mitä ansaitsen."

Rielin kääntyi katsomaan keskustrelukumppaniaan ja hymyili tälle ystävällisesti.
" Ei ole ollut ketään kenen kanssa kulkea, joten olen tottunut selviämään yksin." Rielin sanoi olkiaan kohauttaen. Hän ymmärsi kyllä Kalriksen pointin tämän sanoissa, muttei halunnut myöntää itselleen olevansa vielä typerä ja naiivi. Vaikka sitähän hän oli.
"Eikö yksin voi pärjätä ihan yhtä hyvin kuin pareittain? Minulla ei todella ole ketään, enkä usko sellaista ihan äkkiä löytäväni."

Kalris pudisteli päätään hitaasti. "Sinä olet vielä niin nuori...." hän mutisi. "Haluat todistella omia kykyjäsi, omaa kelpaavuuttasi. Tiedän, että elämä ei ole helppoa, kun kukaan ei arvosta, mutta oletko todella valmis uhraamaan oman elämäsi sen puolesta?" Kalris otti kulauksen tuopistaan ja kääntyi sitten naisen puoleen.

"Oletko todella varma siitä? Demoninmetsästäjän elämä on vaarassa joka päivä. Kun saat tapetuksi muutaman paholaisen, muut alkavat tunnistamaan sinua. Kimppuusi hyökätään aina ja kaikkialla. Et ole koskaan turvassa. Vaatii suunnatonta mielenlujuutta ja päättäväisyyttä pytyä pitämään mieleesi tunkeutuvat spektraalidemonit poissa. Jos itsetuntosi on niin alhaalla, että haluat parantaa sen todistamalla koko maailmaille että sinä kelpaat, olet tarpeeksi hyvä, oletko vielä tarpeeksi vahva?"

Kalris vaihtoi asentoa nojaten hieman lähemmäs naista. "Kuulit minun puhuvan siitä, että palovammani on demonin aiheuttama. Aistitko arvestani huokuvan demonisen auran? Se on yhä selvästi näkyvillä ja tulee piinaamaan minua vielä viikkokausia. Jos aistit sen, miten voit luottaa minuun? Mistä tiedät etten ole demonin riivaama? Osaatko aistia arvestani sen aiheuttaman demonin käyttämät elementit? Henkilökohtaisen jäljen? Tunnetilan, jonka vallassa se oli?" Kalris huokaisi. "Entä tämä huone? Tiedätkö minkä tunteen perässä on tuo baaritiskin takana leijaileva spektraalidemoni on? Nämä kaikki ovat itsensä hengissäpitämisen kulmakiviä."

Rielin Arbosan

"Minä olen valmis siihen, minulla ei ole muutakaan. Jos en ole tarpeeksi vahva jään tälle tielle." Rielin kohautti olkiaan jääden sitten kuuntelemaan Kalriksen sanoja. Hän tuijotti tätä hämmentyneenä kaikista kysymyksistä. Hän avasi suunsa vastatakseen, päätyen kuitenkin pudistelemaan päätään ja nojaamaan otsansa kämmeneensä. Kuinka hän voisi vastata tuohon...
"Minä... Minä aistin sen kyllä. Minä vain.. Tai siis..." Rielin huokaisi raskaasti ja pudisteli päätään jälleen.

"Tiedän kyllä mitä yrität todistaa minulle. Etten muka olisi valmis tähän. Minä aistin Demonisen auran, aisrin myös tuon joka tuolla pörrää, mutta... En vielä erota sen haluamia tunteita, enkä erota sinun vammasi aurasta muuta kuin että sen on jättänyt voimakas demoni." Rielin pudisteli päätään ja tuijotti baaritiskin toiselle puolelle.
" Mutta minä haluan tehdä tämän. Minä todella, Todella haluan tehdä tämän, kaikista riskeistä huolimatta." Rielin tunsi olonsa äkkiä todella epätoivoiseksi ja räpytteli silmiään kiivaaseen tahtiin. Kuinka tämä nyt tähän kääntyi. Hän ajatteli saavansa vain muutaman neuvon ja sitten onnen toivotuksen, mutta tämä olikin aivan muuta...

"Minä en aio lähettää sinua varmaan kuolemaan", Kalris sanoi. "Siksi en aio antaa sinulle pikkusieviä yleispäteviä neuvoja. Jos et ole varma siitä mitä teet, jos et ole varma että selviät, älä lähde. Olen nähnyt liian monta tyhmönrohkeaa, jotka ovat jääneet demonin saaliiksi. Tiedän että se tulee vielä jonain päivänä olemaan minun kohtaloni. Tappamieni demonien tuska kerääntyy lopulta yhteen ja muodostaa demonin, joka tulee voittamaan minut. Sillä tavalla lähti isäni ja isoisäni - se on asialleen omistautuneen demoninmetsästäjän kohtalo. Niin paljon kun vihaatkaan omaa isääsi ja hänen asennttaan sinua kohtaan, perhe-elämä ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto. Isäsi vain haluaa suojella sinua, kai tiedät sen?" Kalris huokaisi. "En halua löytää sinun ruumistasi seuraavan tappamani paholaisen yltä. Sinä olet niin nuori ja kaunis, älä heitä elämääsi hukkaan. Minä olen syntynyt tähän kohtaloon, ja se on sukuni lahja ja kirous. Voin elää ja kuolla ylpeänä tietäen, että olen tehnyt oikein."

Kalris otti jällen kulauksen ja suli sitten hihittelevään hymyyn. "Anteeksi. Tarkoitukseni ei ole pelotella. Tietenkin kannustan sinua menemään sinne minne sydämesi sanoo. Pidä vain mielessäni minun sanani; taisteluun ei tule lähteä varomattomasti. Oliko sinulla jotain erityistä, mitä halusit kysyä?"

Rielin Arbosan

"Se ihminen ei halua minulle mitään hyvää, siitä olen varma. Hän on vanhanaikainen ja peräänantamaton. Hän on katkera minun magianlahjastani ja siitä että en antanut periksi hänen tahdolleen." Rielin pudisteli päätään katkerana ja huokaisi sitten.
"Kunnioitan mielipidettäsi kuten oppilas opettajansa sanoja, olethan kuitenkin paljon kokeneempi näissä asioissa." Rielin hymyili Kalrikselle ystävällisesti ja otti hörpyn tupistaan. Hänen olonsa ei edelleenkään ollut erityisen hyvä. Kalris oli saanut hänet epäilemään itseään, mutta Rielin oli edelleen varma siitä, että oppisi tarvittavat taidot matkallaan.

"Minun ei ole välttämätöntä pärjätä yksin, ottaisin mielelläni jonkun luotettavan rinnalle. Mutta jos siihen ei ole mahdollisuutta, aijon pärjätä yksin. Suurin huoleni on kuitenkin tunteeni. Voiko pitää vihansa ja katkeruutensa aisoissa, vaikka ei muuttuisikaan täysin kivikasvoksi. En haluaisi sulkea pois mahdollisuutta olla iloinen ja tyytyväinen, tai rakastaa jotakuta joskus. Pelkään tunteiden häviävän sisältäni niitä pidätellessäni." Rielin mutristi huultaan pohtien itse omia sanojaan. Hän oli jatkuvasti pelännyt tunteidensa heikkenevän ja lopulta katoavan kokonaan.
" Kuten sinunkin sanoistasi. En ole pelästynyt, vaan enemmänkin ymmärrän omat heikkouteni, ja se saa minut niin vihaiseksi kuin surulliseksikin. Se ei ole sinun vikasi, älä sitä luule, se vain kertoo enemmän minusta ja tietämättömyydestäni."

"En ole törmännyt isään, joka ei rakastaisi lapsiaan, joten en vain voi uskoa sanojasi. Jotkut ovat ehkä niin muiden tunteiden sokaisemia, että eivät tajua sitä ennenkuin on liian myöhäistä."

"On hyvä, että olet tajunnut että negatiiviset tunteet eivät kuulu demoninmetsästäjälle. On hyvä tiedostaa, mihin pahoihin tunteisiin on itse taipuvainen ja pitää ne loitolla." Kalris hymähti. "Joiltakin iloisuus vain onnistuu helpommin. Itse en ole koskaan ottanut asioita kovin vakavasti ja näinollen olen pystynyt pitämään itseni kasassa. Ei hyväntuulisuus vaadi kuin hyvän itsetunnon ja tuopillisen olutta silloin tällöin", hän vinkkasi silmää. "Kyllä sinäkin varmasti löydän jonkun, kenen kanssa taittaa matkaa. Oletko ajatellut ottavasi rauhallisesti ja opettelevasi tuntemaan demonieta kaikessa rauhassa? Minä itse olen saanut siitä hyväät eväät tähän ammattiin, että osasin aistia demonien aurat ennenkuin opin kävelemään. Tämä on kokoajan ollut se ainoa asia, mitä haluan elämälläni tehdä. Hidas opettelu ei ole ollenkaan huonompi vaihtoehto. Elämää riittää kyllä."

Rielin Arbosan

"Minussa on hippunen tätä nuoruuden intoa ja kärsimättömyyttä." Rielin naurahti vieden paukalonsa ja etusormensa hyvin lähelle toisiaan.
" Haluaisin oppia kaiken heti, ja voinkin viettää useita päiviä vain opetellen sitä tiettyä juttua minkä välttämättä haluan oppia." Rielin laski tuoppinsa pöydälle ja nojaili puiseen pintaan Kalrikselle hymyillen. Tämän kanssa keskustelu osoittautui mielenkiintoisemmaksi ja mukavammaksi kuin ensin olisi voinut uskoa. Kalris oli todella ystävällinen ja hauska juttukaveri.

" Vaikka minullakin tätä elämää riittää, elämä tuntuu niin kovin kovin pitkältä. Aivan kuin en koskaan saavuttaisi sitä ikää jossa olisin täysin valmis kohtaamaan esteet ja osaisin kaiken mitä tartvitsen." Rielin hihitteli itsekseen ja kohautti olkiaan.
" 18 vuotta elämässäni meni pienessä kylässä muiden arvosteltavana, ja nyt 5 vuotta olen matkustellut, enkä kertaakaan kaivannut kotiin. Tämä on jännittävää, niin mielenkiintoista. Jokainen päivä tuo tullessaan uuden haasteen ja haasteet antavat mahdollisuuden oppia jotain uutta." Rielin heilutteli kapeita jalkojaan tuolilla ja kallisti päätään vihreät silmät puoliavoimiksi jättäen.
"Ehkä sinä voit opettaa minulle tänään jotain uutta?" Rielin ehdotti vieden sormensa vain millien päähän Kalriksen nenänpäästä.

"Ainakin sinulla on oikea asenne", Kalris hymähti. "Jos tässä maailmassa haluaa pärjätä, on oltava alati valmis oppimaan uutta ja kehittämään itseään. Sitä ei koskaan tiedä, milloin tieto eri elementeistä pelastaa henkesi."

Kalris naurahti ja nojautui taaksepäin. "Vai että opettaa. En ole aikaisemmin siihen homman perehtynyt kovinkaan paljon, mutta eiköhän sekin onnistu. Onko neidillä mielessä jotain erikoista?" hän sanoi.

Rielin Arbosan

Rielin mutristi hieman huultaan ja vei mustan suortuvan korvansa taakse. Hänen hiuksensa tuppasivat aconaisina tulemaan kasvoille ja karkailemaan korvan takaa. Rielin pohti pienen hetken mitä hän todella haluaisi oppia tuolta mieheltä, niitä asioita kun oli varmasti niin monia...
" Haluan oppia niin paljon niin lyhyessä ajassa... " Rielin mumisi hiljaa lähinnä itselleen hörpäten tuoppinsa tyhjäksi.
" Mmm... Pystytkö opettamaan minua lukemaan tietoa Demonien auroista? " Rielin kysyi sitten hymyillen ja kääntyi kokonaan Kalrikseen päin.
" Tai elementeistä? Joillakin elementeillä pärjää toisia vastaan paremmin, mutta entäpä sitten ne jotka ovat pareina huonoimpia? Vesi tekee maasta mutaista ja vaikeaa hallita. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan." Rielin selitti hymyillen.

"Minun on todella vaikea päättää vain yhtä asiaa, sillä olen liian innokas oppimaan." Rielin nauroi itselleen ja tunsi punan kohoavan kasvoilleen. Ehkä hän vaikutti liian innostuneelta ja sitä kautta täydeltä lapselta... Toivottavasti ei.

"Harvaa asiaa pystyy opettamaan noin vain kerralla", Kalris tuumi. "Ikä tuo mukanaan viisautta ja kokemusta, mitä sitten voi soveltaa kaikkeen. Voin ehkä opettaa sinulle kaiken mitä tiedän magian käsittelystä tai erilaisista demoneista, mutta en osaa opettaa sinulle, kuinka käyttää sitä luovasti työkaluna oman päämäärän saavuttamiseksi." Rielin vaikutti niin herttaisen tyttömäiseltä innostuksensa kanssa. Hänelle oli varmasti suuri kunnia tavata vanhempi demoninmetsästäjä ja hän halusi ottaa lyhyestä ajasta kaiken irti.

"Muista elementeistä kuin omastani en osaa sanoa kovinkaan paljoa. Mikä sinulla on? Näytä toki", Kalris kehotti.

Rielin

"En taritse ohjeita luovuuteen, uskon löytäväni sen sisältäni kunhan saan työkalut siihen mitä olen tekemässä." Rielin hymyili hiuksiaan sukien. Hän oli tähänkin asti selvinnyt keksimällä omia keinojaan eri tilanteisiin. hän oli aina valmis haasteisiin, välillä jopa pakon alla kun vaara uhkasi.

Rielin katseli hetken aikaa ympärilleen, vetäen sitten tiskin päässä olevan vanhan ruukkukasvin lähelleen. sen kukat olivat kuihtuneet ja kasvi näytti kaikin puolin laiminlyödyltä. Rielin keskittyi hetken koskettaen sitten yksitellen kukan terälehtiä. Magia virtasi hänen sormenpäistään kukkaseen, saaden sen heräämään uudelleen henkiin ja keräämään väriä lehtiinsä. Rielin hymyili kukoistavalle kasville, työntäen sen sitten taas kauemmas.
"Olen kovin tavallinen maagi, kuten näkyy. Maaelementti... Voin tietysti tehdä muutakin kuin herätellä kasveja, mutta ymmärrät varmasti pointin." Rielin naurahti pienesti ja huokaisi sitten.
" Jokin hyökkäävämpi elementti voisi tietysti olla hyödyllisempi taistelussa mutta kyllä tälläkin toimeen tulee."

Rielinin vaupauttaessa magiaansa Kalris aisti heti sen elementin ja voimakkuuden. "Kasveja. Ei ollenkaan hullumpi", Kalris pohti. "Maa on usein aliarvostettu elementti, mutta sitä pitävät huonona vain ne, jotka eivät ole nähdneet sen todellista voimaa. Maa on uskomattoman voimakas. En tunne montaakaan olentoa, joka pääsisi niiden loitsujen yli. Mihin sinä erikoistut, nopeasti kasvaviin, vihollisen sitoviin kasveihin vai? Onko sinulla jo vakiintunut taktiikka päästä vastustajan niskan päälle?

Rielin

Rielin hämmentyi hetkeksi Kalriksen mielenkiinnosta. Tässä kohtaa hänen aikaisemmat keskustelukumppaninsa olivat tuhahtaneet ettei kasveilla paljon demoneja nitistellä, elleivät ne kuole nauruun kun niille ojentaa kukkapuskan. Rielin suli pehmeään hymyyn Kalriksen todella ollessa kiinnostunut hänen elementistään.
"Minä manipuloi kasveja ja muokkaan maata. Enemmän kasveja kuitenkin." Rielin aloitti pienesti naurahtaen.

" Kasvi kuin kasvi, kasvoi se sitten nopeasti tai ei, minä pystyn hyödyntämään sitä. Jos se kasvaa hitaasti, saan sen kasvamaan nopeasti. Minun kasvini tarttuvat vihollisiin sitoen paikalleen ja otettaan kiristäen, kuin käärme." Rielin puristi käsiään yhteen hymyillen. Hänestä oli hauska puhua hänen omista loitsuistaan, sillä hän oli nähnyt niiden eteen paljon vaivaa.
"Voin esimerkiksi nostaa puiden juuret syvältä maasta ja kietoa ne viholliseni ympärille, rajoittaen tämän liikkumista. Sitten ne alkavat kiristämään otettaan. Puristavat koko ajan lujempaa, eikä sille voimalle ole vertaistaan. Ne voivat puristaa villikarjunkin täysin tuntemattomannäköiseksi jos niin haluan."

Rielin kohotti kättään ruukkukasvia kohden ja keskittyi hetkisen. Magia virtasi hänen sormenpäihinsä, ja tytön nostaessa kättään, kapeat juuret nousivat ruukusta kuin pienenpienet lonkerot. Rielin keinutti kättään ja juuret heijasivat mukana tytön pitäessä niitä otteesaan kuin lumooja käärmettä. Sitten Rielin laski kättään antaen juurien palata takaisin multaan.
"Maan muokkauksessa olen vielä kovin kokematon. Voin puristaa maaaineksen kiveksi, ja hajottaa kiven edelleen hiekaksi. Mutta se on hidasta. Hyvä maagi voi maata muokkaamalla sitoa vastustajansa tai haudata tämän elävältä silmänräpäyksessä. Mutta minä olen siitä todella todella kaukana."

"Eihän sinulla pitäisi magian suhteen olla sitten suurempia ongelmia", Kalris hymäähti. "Tuo kuulostaa ihan hyvältä. Kunhan pidät mielessäsi, että osaat myös puolustaa itseäsi tarpeeksi nopeasti. Demonin loitsut tulevat ilmoille usein nopeammin kuin ihmisten, sinulle ei jää paljoa aikaa kasvatella kasveja ja miettiä mitä seuraavaksi tekisit. Hyökkäyksen tullessa puolustuksen on oltava valmiina heti. Muuten voi käydä näin", Kalris hymähti osoittaen arpeaan.

"Magiaa en osaa sinulle sen enempää opettaa. Jos elementtisi olisi sähkö, voisin opettaa sinulle tempun tai pari... Maan kanssa en kuitenkaan ole koskaan ollut tekemisissä. Voin vain toivottaa onnea sen opetteluun."

Kalris ryysti hänkin tuoppinsa tyhjäksi. "Minua kiinnostaisi nähdä hieman, mihin sinä pystyt. Haluatko siirtyä hetkeksi pihamalle?" hän ehdotti.

Rielin

"Minun elementtini ei ole sitä nopeainta sorttia, myönnetään." Rielin naurahti vetäen hiukset olkansa ylitse. Vaikka hän kuinka harjoitteleisi magiansa käyttöä, hän ei koskaan pääsisi samoihin nopeuksiin kuin muiden elementtien osaajat, mutta hän oli hyväksynyt tämän seikan ja yrittikin muokata loitsunsa sellaisiksi, että pärjäisi niiden kanssa nopeampaakin vastustajaa vastaan.

"Voimmehan me siirtyä. Mitä sinulla oikein on mielessä?" Rielin kysyi hymyillen nousten tuoliltaan. Hän venytteli pitkään ja hartaasti hoikkaa vartaloaan saaden lihakset aukeamaan. Eivät he kovin kauaa olleet siinä paikoillaan istuneet, mutta kun ei tehnyt mitään, vartalo alkoi tuntumaan kankealta. Nuoliviini heilahti hänen lanteillaan ja hetken Rielin pohti omaa hölmöyttään kun oli jättänyt sen kupeelleen roikkumaan jousen ollessa Hiilen satulassa kiinni kirveen kanssa. Noh, pieni unohdus vain. Ei se siinä tiellä ollut, näytti vain hiukan orvolta ilman jousta.