Viimeinen määränpää

//Kalmiiis ~ ♥//

Sylos Lachryma

Haltia pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja tuijotti tietä joka jatkui hänen jalkojensa alla kohti pohjoista. Kuinka kauan hän oli kävellyt tätä tietä, hän ei tiennyt, eikä enää välittänyt. Sylos oli väsynyt kävelemiseen ja siihen kuinka nopeasti hänen kehonsa antoi nykyään periksi. Demonit olivat alkaneet piinaamaan häntä entistä useammin, eikä haltia ollut voinut muuta kuin turvautua magiaansa päästäkseen niiden kynsistä, mikä auttamatta johti hänen sairautensa leviämiseen. Kipu ei tuntunut enää vain kädessä, se oli levinnyt hänen selkäänsä ja nousi pikkuhiljaa kohti kaulaa. Sylos kiskoi viittaansa korkeammalle ja manasi sitä päivää jolloin hän ei voisi enää pitää jälkeä piilossa. Mitä pidemmälle sairaus leviäisi, sitä enemmän demonit piinaisivat häntä. Kuinka kauan tätä oikein jatkuisi...

Edessäpäin näkyi kaupunki. Aivan tavallinen, enimmäkseen ihmisiä. Yhden haltian Sylos taisi nähdä astuessaan kaupungin porteista sisään, mutta tuokin vaaleahiuksinen olento katosi hänen silmistään ihmisten joukkoon.
"Mitä haltia etsii täältä?" Vartia kysyi Syloksen jäädessä paikoilleen katsomaan ihmisiä jotka kävelivät kukin minnekkin kiinnittämättä matkalaiseen mitään huomiota.
"Onko teillä kenties luostaria täällä?" Sylos kysyi kulmiaan kohottaen, sillä tämän kokoiseksi kaupungiksi tämä vaikutti siistiltä ja ihmiset hyväntuulisilta. Se yleensä paljasti että kaupungissa oli edes jonkinlainen luostari tai edes ayselille pyhitetty temppeli.
" Donei on luostarikaupunki, kävele tästä suoraan pääkatua pitkin, ja päädyt torille. Löydät kyllä luostarille." Sylos nyökkäsi vartialle kiitokseksi ja ohjasi askeleensa ihmisvilinään vartian neuvoja seuraten.

Luostaria ei ollut vaikea erottaa, se oli muita rakennuksia korkeampi, ja sen edessä papittaret keskustelivat ihmisten kanssa ja jakoivat siunauksiaan matkalaisille. Sylos huokaisi raskaasti, hänen olisi pian taas selitettävä sairauttaan jollekkin tuiki tuntemattomalle, mutta oliko vaihtoehtoja. Aika loppui kesken.
"Anteeksi, olen tullut etsimään parannuskeinoa sairauteeni." Sylos sanoi kohteliaasti papittarelle joka hymyili hänelle.
"Seuraa minua." Papitar sanoi ja johdatti haltian sisälle luostariin.
"Millaisesta sairaudesta on kyse?" Tämä nyt oli odotettavissa, mutta sylos tunsi silti inhotuksen kumpuavan jostakin sisältään. Jäljen esittely ei ollut hänelle koin miellyttävää puuhaa... Mutta tyhjää nielaisten sylos venytti hieman tunikansa kaulaaukkoa näyttäen kaulaan kurottelevan mustan jäljen.
"Demonin aiheuttamasta..."

Alerie Yölehdokki

Kuultuaan, että luostariin oli saapunut mystisen taudin piinaama haltia, nousi Alerie kirjaston hyllyjen takaa ja napsautti lukemansa teoksen kiinni. Donein luostarin valan vannoineihiin pappeihin kuuluva Alerie oli kotoisin etelästä, ja luostarissa vietetyistä vuosikymmenistä huolimatta hänen ihonsa oli kevyesti päivettynyt. "Luullakseni kyseessä on jotain vakavampaa, kun kysytte minua tarkistamaan", papitar kurtisti kulmiaan häntä hakemaan tulleille yksinkertaisempiin kaapuihin pukeutuneille sisarilleen. "Demonin aiheuttama", kuului epävarma vastaus. "Pelkäämme että..."
Alerien silmiin syttyi innostunut tuike, ja hän pyörähti hänelle puhumaan tulleiden punakaapujen ohi. "Loistavaa, loistavaa", hän hihitteli itsekseen samalla kun hänen silmänsä hamusivat demonisairauksista kertovaa opusta kirjapinojen joukosta. Nainen päästi innostuneen hihkaisun sen löytäessään ja painui mustat hiukset hulmuten ulos käytävään.

Alerie sai osakseen huvittuneita katseita rynnätessään puolijuoksua kohti vieraiden vastaanottohuonetta. Hän puristi paksua demonikirjaa sylissään kuin rakasta lasta ja naurahteli itsekseen. Hänen tutkimuksensa demonitaudeista saisi jälleen uutta materiaalia ja hän pääsisi todistelemana taitojaan! Oi mikä onnen päivä!

Alerie pysähtyi hetkeksi aulan eteen ja veti syvään henkeä. Eihän papittaren kuulunut tällä tavalla intoilla. Hänen oli astuttava potilaan eteen rauhallisesti kuin ammattilainen ja peitettävä ylipursuava intonsa. Kyseessä saattoi kuitenki olla jotain aivan uutta ja mielenkiintoista, joten rauhoittuminen kesti naiselta hetken. Ajatella mitä salaisuuksia tämä haltia voisikaan kantaa mukanaan.

Koottuaan itsensä Alerie suoristi ryhtinsä ja astui sisään vieraiden vastaanottohuoneeseen, joka oli hieman käytävää rauhallisempi. Seinille ryijyjen sisään oli asetettu kymmeniä kirkkaita lamppuja, joiden maaginen hohde olisi valaissut paikan, vaikka suuren ikkunan takana hehkuva aurinko olisikin mennyt pilveen. Täällä päin haltiat olivat sen verran harvinaisia, että Alerie löysi heti potilaansa ja asteli tämän viereen. Hänen kanssaan ollut sisar Cherie hymyili huoleestuneesti, mutta Alerieta tämän ilme ei hämännyt. Ei ollut demonisairairautta, jota hän ei pystynyt hoitamaan!

"Mites täällä voidaan", Alerie kysyi kohteliaasti yrittäen peitellä innostustaan. Hänen silmänsä söivät haltian kehoa etsien vammaa, ja huomasikin tämän kaula-aukosta pilkottavan tumman auran. Haltian komeus jäi naiselta täysin huomaamatta uteliaisuuden takia. "Voitko kertoa jotain vammasta, mistä se on syntynyt?" hän jatkoi.

Sylos

Haltia oli laitettu istumaan tuolille ja hänen viittansa oli viikattu pienelle tasolle hänen viereensä. Paikalle saapunut papitar puristi kirjaa sylissään ja Sylos katsoi tätä empien. Nainen vaikutti kovin... innnostuneelta, vaikka silminnähden yritti sitä peitellä.
" Sain sen demonilta useampi vuosi sitten. Olen yrittänyt löytää jotakuta joka voisi auttaa minua mutta... Onni ei ole ollut puolellani." Sylos puhuita ja riisui hanskansa näyttäen kolmea syvempää kohtaa mustaksi värjäytyneeltä iholtaan.

" Se iski kyntensä tähän... Ja pian haava alkoi muuttua mustaksi ja levisi kättäni pitkin. Se syö magiaani ja varastoi sen itseensä. Demonit aistivat sen ja ovat perässäni jatkuvasti." Sylos pudisteli päätään. Häntä inhotti katsoa tautinsa jälkeä. Se kuvotti ja nosti palan kurkkuun. Hän tiesi ettei aika enää riittänyt kuten hän oli sitä ennustanut. Virus söi häntä elävältä.

Hänet huoneeseen saattanut papitar näytti huolestuneelta. Tai sitten tummunut iho sai hänet voiman pahoin, eikä sylos syyttänyt tätä siitä laisinkaan. olihan se hänellekkin inhon ja häpeän aihe. Kun sylos muisteli itseään lähtiessään kotoaan, oli hänen asenteensa ollut koin erilainen. ihmiset olivat pelkkiä alhaisia työläisiä, ja hän oli uskonut löytävänsä hoidon itselleen alle kahdessa vuodessa. nyt aikaa oli kulum´nut melkein vuosikymmen, ja tauti vaivasi häntä yhä. Ei siis mikään ihme että haltia alkoi menettää uskoaan.

Alerie kumartui haltioissaan lähemmäs, kun hänen potilaansa riisui hanskaansa. "Ooh, todellakin", hän mumisi. "Demonin jäljen tuntee yhä. Mutta tässä jäljessä on jotain... Siinä on oma tuntunsa, persoonansa. Jos en aivan väärässä ole, niin koko mustunut alue on oma demoninsa. Persoonaton otus.... Saanko?" Alerie lisäsi viitaten haltian käteen. Sen kumempaa vastausta odottamatta hän asetti kätensä arvelle, mutta veti sen sitten pois kuin sähköiskun saaneena. Sisar Cherie hänen vierellään näytti vaivaantuneelta. "Anteeksi hänen puolestaan. Alerie Yölehdokki on Donein parhaimpia demonituntijoita, mutta joskus hän saattaa olla hieman epäkohtelias", papitar pahoitteli. "Teidän nimenne oli?" hän lisäsi hymyillen.

Alerie tuumi hetken itsekseen naama leveään hymyyn kääntyneenä. "Uskomatonta.... Heti kun koskin sitä, tunsin sen alkavan vetävän magiaani itseensä. Se on uskomattoman taitava magian havaitsemisessa ja sen erottamisessa. Tuo.... tuo on..." Alerie mutisi itsekseen ja kaivoi sulkakynän esille kaapunsa laskoksista alkaen selata demonikirjansa sivuja. "Demoni joka kerää puhdasta magiaa ja varastoi sen itseensä... Olen kuullut niistä. Vuosikymmen sitten Ajimean luostarissa eräs maagi esitteli löytöään; se oli pieni demoni, joka ei kasvanut tunteita syömällä, vaan keräämällä puhdasta magiaa itseensä. Tämä demoni tosin käytti näitä voimia siirtyäkseen spektraalimuodosta fyysiseen muotoon.... Miksi tämä demoni ei ole tehnyt niin? Se on persoonaton, mutta selvästi oma itsenäinen toimijansa..." Alerien jatkaessa sivujen pläräämistä Cherie loi haltiaan anteeksipyytävän katseen. "Haluaisitko jotain juotava?" hän kysyi peitelläkseen nolosti omaan kirjaansa uppotununeen kollegansa käytöstä.

Sylos

Haltia hymähti itsekseen ja hymyili pienesti pahoittelevalle papittarelle.
" Eipä tuo mitään, ainakin hän tuntuu ottavan asian tosissaan. Nimeni on Sylos Lachryma." Haltia ehkä hymyili, mutta hänen ihonsa tuntui jälleen polttelevalta papittaren koskettua siihen. Virus oli hetkeksi päässyt kosketukseen magian kanssa, joten se kiemurteli innoissaan hänen ihonsa alla. Hän oli oikeastaan yllättynyt siitä että papitar tiesi samanlaisen tapauksen olleen aikaisemmin. Tai, ainakin samankaltaisen. Siitä hän ei ollut koskaan aikasemmin kuullut sanallakaan ja uskoi näin olleensa ainoa jolle tällainen kirous oli sattunut.

"Voisin ottaa lasin vettä..." Sylos sanoi hymyillen ja suki vaaleita hiuksiaan väsyneesti. Hänen kehonsa ei vain jaksanut enää samalla tavalla. Haltiat olivat ketteriä kuin kissat, mutta nykyään Sylos jaksoi hädin tuskin edes juosta kunnolla. Haltiaksi hän ei edes ollu vanha, joten hänen ei kuuluisi olla vielä väsyä näin. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa hänen edessään oli papitar joka tuntui tietävän hänen sairaudestaan enemmän kuin kukaan aikaisemmista, joten tämä oli kenties paras mahdollisuus löytää parannuskeino pitkiin aikoihin.

Cherie nyökkäsi Syloksen pyynnölle ja kiiruhti hakemaan tälle juotavaa. Alerie oli tällä välin lopettanut mutinansa ja katseli nyt vuorotellen Sylosta ja tämän vammaa.

"Kuten me kaikki, tiedän kyllä mikä on suurin ongelma demonin poistamisessa. Ne pitää tappaa magialla, mutta sen käyttö vain pahentaa sairauttasi. Homma tulisis siis hoitaa nopeasti kerralla kuntoon", hänen ilmeensä vakavoitui hieman ja hän astui lähemmän. "Tällaisen nopean katsauksen jälkeen ehdotukseni on tämä: meidän on suoritettava nopea ja tehokas leikkaus, jossa yritämme tappaa magiansyöjädemonin ja vetää sen ulos. Tässä on tietenkin riskinsä.... Niin kokenut kuin minä olenkin noiden paholaisten käsittelyssä, juuri tämänlaista en ole koskaan tavannut. Operaatiossa on suuri epäonnistumisen riski. Voit menettää kätesi, ja pahimmassa tapauksesssa koko ruumiisi, jos tämä arpi, virus päättääkin vahvistua juuri sillä hetkellä", Alerie puhui loppumattomana virtana. Hän nyökkäili puhuessaan ja pohti vaihtoehtoja.

"Tarvitsen joka tapauksessa ylempien papittarien neuvoja ja suostumuken, mutta minulla on toinenkin idea... Tämä demoni joka istutti tämän sairauden sinuun, onko se hengissä? Joskus demonisairauksien parantamisen avain löytyy niiden kantajasta. Kun sen saa tapettua, poistuu sairauskin... Voitko kertoa minulle mitään tästä demonista?"

Sylos

"Se on hengissä, uskoakseni." Sylos aloitti mietteliäänä ja kurtisti kulmiaan muistellessaan tuota otusta. Hänen muistikuansa eivät enää olleet tarkkoja, olihan tästä nyt monta vuotta kun hän oli sen viheliäisen demonin nähnyt.
"Silloin se oli koirankokoinen, ei mitenkään suuri. Eikä se koskaan puhunut minulle. Tämä vahvistaa ennakkoluuloja kansastani, mutta minä en todella uskonut sen haluavan mitään pahaa. Haltioille demonit ovat hyvin... harmaata aluetta. Ne eivät ole hyviä, eivätkä ne ole pahoja ennenkuin me, haltiat tai ihmiset, tee niistä jompia kumpia."

Sylos huokaisi raskaasti ja pudisteli päätään.
" Muistan että sillä oli punaiset silmät, ja nastahampaat. Se oikeastaan muistutti koiraa jolla oli turkin sijasta piikkejä nahassaan. Mutta kuten sanoin, en ole nähnyt sitä koommin. Se on voinut muuttua minkänäköiseksi tahansa, kasvaa tai heiketä, en tiedä." Haltia kohautti harteitaan ja suki sitten vaaleita hiuksiaan mietteliäänä. Mitä tässä nyt sitten kannattaisi tehdä. Demonin etsiminen voisi viedä liikaa aikaa, mutta viruksen poistamisen riskit ovat myös suuret. Mitä tässä nyt muka pitäisi tehdä.
" Olen kovin neuvoton tässä asiassa, joten toivon että voisit opastaa minua sen suhteen mitä nyt kannattaisi tehdä. Tiedän aikani olevan lopussa muutenkin, joten kuolema ei niinkään järkytä mieltäni enää."

Alerie nyökkäili Syloksen kertomukselle demonista ja kirjoitti ylös yhtä arkinen ilme kasvoilla kuin kauppalistaa tehdessä. "Fyysisistä tuntomerkeistä ei taida olla paljoa apua, sillä vuosien saatossa demoni on voinut muuttua paljonkin. Tärkein johtolankamme on nyt kynsien jälkien kohdassa yhä näkyvä heikko emonin aura", papitar tuumi ja loi lyhyitä katseita ympärilleen. "Nyt tarvitsen..." hän mutisi ja huikkasi hänen ohitseen kävelevälle punakaavulle. "Aurakristalli, kiitos", hän pyysi ja kääntyi sitten takaisin Syloksen puoleen.

"Kaiken varalta meidän on pidettävä huolta, että jos tämä demoni päättää tulla perääsi, hän ei tule tänne juuri nyt. Luostarissa on muutama demonitietäjä minun lisäkseni. Aion nyt ottaa talteen demonin auran ja näyttää sitä heille, jotta hekin voivat minun lisäkseni ilmoittaa vaarasta heti, jos tämä demoni lähestyisi luostaria. Sehän on tietysti melko epätodennäköistä, että vanha tuttusi päättäisi tulla etsimään sinua juuri täältä kaikista maailman paikoista, mutta demoneilla tuppaa olemaan joku ihme kiihko meitä papittaria ja luostareita kohtaan...." Toisen papittaren tuodessa pienen läpikuultavan, pyöreeksihiotun kristallin, Alerie keskeytti puheensa. "Noniin", hän tuumi ottaen yhteyttä omaan magian virtaansa. "Yritän koskettaa sinua mahdollisimman vähän. Paljastaisitko käden ja vetäisit syvään henkeä, tämä ei kestä kauaa", hän selitti.

Sylos

Sylos kuunteli hiljaa papittaren sanoja ja hymähti. Niin... Miksi demoni ilmestyisi juuri nyt, tänne, kaikista maailman paikoista? Todennäköisyys ei ollut kovinkaan suuri, olihan hän matkustanut ympäri aysiaa näkemättä olentoa kertaakaan. Haltia vilkaisi kristallia nopeasti, ja hänen mieleensä välähti muistoja siitä kivusta mitä magia aiheutti. Kosketti papitar häneen kuinka vähän tahansa, se että tämä oli yhteydessä magiaansa näin tehdessään, veisi taudin taas uudelle tasolle. Mutta... mitä vaihtoehtoja tässä nyt oli?

Sylos kiskoi alas valahtaneen hihan yös, ja vilkaisi koko käsivartta kirjailevaa mustaa jälkeä. Jos tämä nyt auttaisi... Viimeinkin. haltia veti rauhallisesti ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sen hitaasti kapeiden huuliensa välistä. Samaisella hetkellä papitar laski kätensä hänen kädelleen ja kipu vihlaisi kuin salama hänen kehossaan. Sylos puri hampaansa yhteen ja kurtisti kulmiaan ettei olisi älähtänyt kivusta. Virus herkutteli uudella magialla ja sitä varastoidessaan levisi haltian kehossa pidemmälle. Kipu tuntui leviävän kylkeen ja sylos tiesi että musta jälki kiipeäisi hänen keskivartaloaan pitkin joka hetki kun papitar koski häneen.

Ei kestänyt kauaa, ennenkuin kristalli oli imenyt demonin auran itseensä, mutta haltian ilmeestä päätellen se pieni hetki tuntui kovin pitkältä. Alerie kurtisti kulmiaan ja pyöritteli tummaksi muuttunutta kristallia kädessään. "Minun ei tarvitse katsoa huomatakseni viruksen levinneen.... Erittäin mielenkiitnoista, se todella aikoo syödä koko ruumiisi pala palta. Mitäkönä sitten tapahtuu kun se on nielaissut sinut kokonaan..." papitar pohti hymyssä suin tajuamatta ollenkaan kuin karuilta hänen sanansa kuulostivat.

"Minulla ei kuitenkaan juuri nyt ole enempää toimitettavaa täällä. Minun on kysyttävä muiden vanhempien papittarien mielipidettä ja mietittävä vaihtoehtoja. Sisar Cherie, pitäisikö huolta hänestä? Minä lähden tiedoittamaan muita", Alerie sanoi ja katosi pian pois huoneesta demonikirjaansa puristaen. Muut saisivat nyt pitää huolta Syloksesta ja etsiä hänelle majapaikan. Alerien olisi nyt mentävä valmistautumaan demonin poisto-operaatioon...

Sylos

Sylos huokaisi raskaasti ja pyyhkäisi yksittäisen hikipisaran otsaltaan. Hän kerkesi vain vilkaista tummunutta kristallia ja tunsi samalla kuvotuksen nousevan sisältään. Niin... Mitä kävisi sitten kun virus olisi syönyt hänen ruumiinsa kokonaan? Demoni tuntisi sen ja saapuisi paikalle keräämään magian itselleen, jonka jälkeen hänen ruumiinsa vain katoaisi. Toinen papittarista ojensi hänelle vesilasin hymyillen, ja Sylos otti sen vastaan kiittäen. Suu tuntui kuivalta kuin hiekkapaperi, eikä kuumotus iholla ollut vielä hellittänyt, joten jälki levisi edelleen vaikka papitar ei enää koskenut häneen. Virus oli oikein ilahtunut uudesta magiasta.

"Voinko käydä haukkaamassa happea... Täällä on aika kuuma." Sylos kysyi siirtäen vaaleat suortuvat korvansa taakse ja laski tyhjän lasin valkealle tasolle viittansa viereen, kiskoen samalla hansikkaan takaisin käteensä. Niin kauan kuin jälki oli peitossa, haltia ei tuntenut asiasta niin suurta ahdistusta. hän pystyi edelleen peittämään sen. vaan kuinka kauan...

Tavallisista haavoista ja ruhjeista poikkeava nopeastileviävä demonisairaus sai koko luostarin kuhisemaan. Tieto mystisestä komeasta haltianuorukaisesta levisi kulovalkean tavoin noviisien keskuudessa, joten Alerien päästessä ylipapittaren luo, oli tämä jo kuullut asiasta.

"Sisar Alerie, kai tiedät että minulla ei ole mitään syytä antaa sinulle lupaa operaatioon", tuumi Naleya Sinijoutsen, Donein ylipapitar. Hänen ympärillään asiaa pohtivat ylemmät papittaret ja kaksi luostarin demonituntijaa olivat vakavia. Alerie pyöri kaavussaan ja yritti vakuuttaa muita puolelleen. "Haltia on kiertänyt niin Isirionin kuin Barcelinkin aluetta jo vuosikymmeniä saamatta minkäänlaista apua vaivaansa. Hän ei pysty elämään tätä elämää enää. Ayselin ylimpinä palvelijoina me olemme niitä, kenellä on suurin valta Chiman olentoja vastaan. Jos me emme voi auttaa, kukaan ei voi. Pelkään pahoin että herra Lachrymalla ei ole kovin pitkään elämää jäljellä."

Ylipapitar taitteli lukulasit pois nenältään ja huokaisi raskaasti. "Olet tuon kannalta oikeassa. Me voisimme auttaa... mutta operaatiossa on niin suuri epäonnistumisen mahdollisuus. Tämä on vaikein sairaus mihin olen ikinä törmännyt. Sairaus, jonka ainut parannuskeino vain vahvistaa sitä. Ayselin palvelijoina velvollisuutemme on kuitenkin auttaa ja yrittää parhaamme. Tarvitsemme kuitenkin herra Lachyman selvän suostumuksen ja pitkän valmistumisajan. Sisaret Alerie, Tinyar ja Pegha, te olette demonitietäjistä parhaat. Kerätkää kaikki saatavissa oleva tieto ja valmistelkaa operaatio niin pitkälle kuin voitte. Annan teille kaksi viikkoa aikaa. Sen jälkeen arvioimme uudelleen, voiko operaation suorittaa ja millä onnistumistodennäköisyydellä."

Papittaret nyökkäsivät luostarin johtajalle hyväksyvästi ja valuivat yhdessä käytävään. Alerie oli innoissaan, sillä vaikka haltian henki olikin vaarassa, oli ylipapitar hyväksynyt hänen ehdotuksensa ja mitä todennäköisimmin operaatio voitaisiin suorittaa. Tämä oli jotain ennenkuulumatonta, tapauksesta kerätty tieto tulisi olemaan korvaamattoman arvokasta!

Vielä keskiyön jälkeenkin Alerie oli koluamassa luostarin kirjastoa tiedon toivossa. Hän oli juuri tutkimassa kirjoja toisen aikakauden lopusta, kun kirjastoon ilmestyi toisen maagisen lampun hohde. "Sisar Alerie, Tinyar on aistinut herra Lachrymaa piinaavan demonin auran kaupungin itäpuolellla", kuului ilmoitus. Alerie pysähtyi hetkeksi niille sijoilleen ja hänen huulensa muodostivat äänettömän rukouksen. Nyt olisi parasta pitää kiirettä!

Käytävällä matkalla vierailijoiden makuutiloihin Alerie kohtasi demonietäjä Tinyarin, seurassaan Donein ainoa haltiasoturipapitar. Tämä oli päätynyt Doneihin monien elämän sattumusten kautta ja päättänyt alkaa kulkemaan Ayselin tietä. Hän oli voimakastahtoinen kultahiuksinen hopeahaltianainen ja näin keskellä yötäkin hänen päällään oli moitteettomassa kunnossa kiiltävä adamantiumhaarniska.

"Tunnistin sen heti", Tinyar huohotti joukon rientäessä käytävää eteenpäin. "Mutta verrattuna minulle näyttämääsi auraan tämä aura oli kylmempi ja kovempi, se oli kuin illalla kiristyvä pakkanen. Tämä demoni on vahvempi, moninkertaisesti vahvempi kuin se, joka taudin on istuttanut." Alerie oli tavastaan poiketen vakavoitunut kuunnellessaan kolleegansa sanoja. "Nyt on siis tärkeintä huolehtia luostarin ja potilaamme turvallisuudesta", papitar huolehti. "Jättäkää se minun huolekseni", sanoi Azmarine, soturipapitar, ja ryntäsi edeltä vieraiden tiloihin.

Sylos

Se oli kai aamuyötä kun Sylos tunsi jonkin kiskovan hänet ylös unestaan. Ja kun hän avasi silmänsä, ketään ei ollut missään. Silti hänen kehonsa tuntu raskaalta ja kovin epämiellyttävältä. Päätä särki ja hänen kätensä vapisivat. Haltia nousi istumaan ja antoi vaalean peiton valua verhoamasta paljasta ylävartaloa. Mikä tämä tunne oli, kaikkialla oli hiljaista... Sylos nosti käden ohimolleen ja tunsi kylmän hien otsallaan. Jokin painoi häntä. Ei vain hänen raajojaan, vaan myös mieltään, eikä se painostava tunne ottanut hävitäkseen.

Sylos suki vaaleita hiuksiaan ja huokaisi raskaasti. Ehkä virus aiheutti tämän. Jospa hänen kehonsa vain... päätti viimein antaa periksi, ja siksi hänen olonsa oli tällainen nyt. Päänsärky esti nukkumasta, joten Sylos laski jalkansa lattialle ja asteli peilin eteen katsomaan tautinsa aiheuttajaa. Se oli värjännyt puolet hänen selästään, ja hiipi nyt kyljen kautta hänen vatsalleen. Kaulassa jälki oli jo niin korkealla että se hipoi korvannipukkaa. Haltia koskeatti varoen kaulaansa. Iho oli edelleen samettisen pehmeää, mutta silti niin kovin ruman näköinen. Palausikohan hänen ihonsa ennalleen kun Virus olisi poissa...

Ovesta sisään ryntäävä nainen herätti haltian ajatuksistaan, ja hämmennys oli melkoinen kun sylos tajusi naisen olevan hänen rotuaan, mutta sen lisäksi pukeutuneena kiiltävään haarniskaan keskellä yötä. Noh, tapansa kullakin tai jotain... Sylos avasi suunsa tervehtiäkseen tulijaa, mutta tämä ehti ensin.
" Sinua piinaava demoni on ilmestynyt tänne." Kuului selitys naisen yllättävälle sisään tulolle ja Sylos tunsi pohjan häviävän jalkojensa alta. Juuri nyt... Miksi juuri nyt, kun hän viimein oli löytämässä keino poistaa koko kirous. Järkytys kai paistoi hänen kasvoiltaan hyvin selvästi, sillä nainen hymyili hänelle hyvin pienesti.
"Ei huolta, me suojelemme sinua."

Sylos suki hiuksiaan käsi aavistuksen täristen ja nyökkäsi pienesti. Niin, kaipa näillä papittarilla oli jokin keino häätää se... Sylos noukki tunikanssa tuolilta ja puki päälleen. Jos hän kohtaisi Demoninsa tänään, hän ei aikonut tehdä sitä puolialastomana. Kaikesta huolimatta, hän oli kauhuissaan. Ei vain antanut sen paistaa kasvoiltaan, mutta kuvotus velloi ympäri hänen kehoaan kiljuen että juokse, juokse kauas pois äläkä katso koskaan taaksesi.

Azmarie oli hieman yllättynyt nähdessään haltian, sillä hän oli tottunut olemaan ainoa suippokorva luostarissa. Tämän komeus ei kuitenkaan saanut häiritä hänen työntekoaan, koko luostari saattoi olla vaarassa, joten aikaa epäammattimaisuuten ei ollut. Huomaamattaan hän kuitenkin sipaisi letiltä karanneen hiuskiehkuran pois ja hymyili.

"Meillä ei pitäisi olla suurempaa hätää. Demoni ei välttämättä edes tule Donein alueelle. Yksikään demoni ei jätä tätä paikkaa elävänä", soturipappi sanoi.

Yhtäkkiä huoneessa olijat värähtivät. Sekä Alerie, Tienyar että Azmarie käänsivät katseensa ylöspäin, josta kuului hiipivän raapivaa ääntä. Kenenkään ei tarvinnut sanoa sanaakaan, sillä vahva demonin aura oli täyttänyt huoneen.

Sylos

Sylos tunsi itsekkin painavan auran ympärillään ja katseli ympärilleen hämmentyneenä. Muita huoneessa olijoita katsellessa tajusi kyllä että tämä ei ollut millään tavalla normaalia. Sylos nielaisi hiljaa ja sitoi hiuksensa nahlalenkillä kiinni, pysähtyen sitten kuin seinään. Siitä on aikaa... Vieläkö muistat minut? Sylos laski tärisevät kätensä alas ja vilkuili ympärilleen. Pelko, pakokauhu, epäilys.... Kaikki nämä tunteet velloivat hänen päässään, kun hän ei kyennyt paikantamaan äänen lähdettä, eikä ollut varma oliko hän ainoa joka sen kuuli.

Olet vahvistunut... Hyvä... Magiasikin on siis vahvempaa, vaikka huomaan sinun välttelevän sen käyttöä. Sylos tunsi painostusta mielessään. Ajatukset juoksivat hänen päässään, ja vaikka ne tuntuivat hänen omiltaan, ne tulivat hänen mieleensä sellaiserlla varmuudella, että ne eivät voineet olla hänen. Ajatukset käskivät häntä juoksemaan. Juoksemaan niin lujaa kauas papittarista, ettei kukaan saisi häntä kiinni. Ne käskivät hänen luovuttaa, ja antautua kohtalolleen. Painostus hänen mielessään tuntui niin voimakkaana, että hänen kehonsa värähti.
" Se puhuu minulle..." Sylos sanoi sitten hiljaa ja nielaisi uudemman kerran. Hänen suunsa oli äkkiä muuttunut kuivaksi ja karheaksi, ja häenen teki mieli yskiä. Aivan kuin ilma olisi täynnä hienon hienoa hiekkaa joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa.
Sinä kuulut minulle. Älä yritä taistella vastaan, minä voin lopettaa tämän kaiken. Sinun ei tarvitse enää paeta.

Demonin läsnäolo räjähti huoneessa olijoiden tajuntaan ja jäädytti heidät paikalleen. Demonilta oli uskomattoman julkeaa ja rohkeaa tulla vierailemaan Ayselin temppelissä. "Se ei pääse sisään", Alerie mutisi itsekseen. "Jos se pääsekiin, se on kuollut sillä sekunnilla. Olemme turvassa täällä."

Azmarie joutui hetken keskittymään demonin pitämiseen poissa omasta mielestään niin, että häneltä jäi hetkeksi huomaamatta sen todellinen kohde. "Herra Lachryma!", Azmarire ryntäsi Syloksen viereen. "Älä kuuntele sitä!" hän huusi. "Se valehtelee. Yritä sulkea mielesi. Mitä se sanoikaan olet turvassa täällä!"

Sylos

Haltia ei kuullut enää papittaren sanoja vaan pelkkää surinaa korviensa välissä. Aivan kuin joku olisi aina hetkeksi laittanut häneltä kuulon pois päältä, ja sitten taas takaisin. Ja siltikin, ainoa kenet hän kuuli oli demoni. Minä olen jo täällä... Eivät he minua voi pysäyttää. Sinäkin tunnet minun läsnäoloni. Aijotko todella vain odottaa että tulen hakemaan sinut. Sanat paloivat Syloksen mieleen tulikirjaimin ja saivat hänet tuntemaan pelkoa kovemmin joka hetki. Hän todella oli loukussa täällä. Jos demoni pääsisi tänne, hän olisi kuollut ennenkuin mitään ehdittäisiin tehdä.

Sinä olet loukussa kuin rotta. Nämä ihmiset eivät voi auttaa sinua. Sinä olet minun, ja minä aijon tuhota sinut. Sinun olemassaolosi lakkaa täysin, mutta tekisit tästä edes mielenkiintoista. Olet paennut minua tähänkin asti, joten miksi et juoksisi... Juokse, tai tämä on viimeinen päiväsi tässä maailmassa! Sylos tunsi kuinka hänen jalkansa ottivat yhden varovaisen askeleen, sitten toisen, aivan yhtä haparoivan, kunnes jalat muuttuivat varmemmiksi ja nopeammiksi. Haltia ei itsekkään ehtinyt tajuta toimintaansa, mutta pian hän oli juossut ulos vierashuoneesta ja antoi askeltensa siivittää matkaa pitkin luostarin käytäviä. Hän tunsi kiertävänsä kehää, hänet oli lukittu tänne, eikä missään ollut tietä ulos. Oliko hän ainoa joka osasi tuntea tervettä pelkoa oman henkensä puolesta eikä jäisi vapaaehtoisesti pieneen huoneeseen odottamaan kohtalonsa sinetöitymistä?

Sylos paiskasi puisen oven auki edellään ja tunsi viileän tuulenvireen kasvoillaan. Hän oli ulkona. Nurmi huojui tasaisesti tuulessa, ja lehdet kahisivat. Hetken aikaa hän tunsi olonsa rauhallisemmaksi ja pysähtyikin vetämään henkeä hitaasti. Hän oli päässyt ulos. Nyt hän voisi juosta minne tahansa, eivätkä seinät lukinneet häntä enää sisäänsä. Haltia oli helpottunut. Hän pärjäisi kyllä. Pian helpotus kuitenkin hävisi hänen kehostaan, ja sen tilalle tuli painostava tunne, joka painoi häntä maahan jäädyttäen raajat ja ajatukset. Hänen edessään, oli suuri demoni, jonka punamusta nahka oli piikkien peitossa. Sylos tunnisti sen kyllä. Siitä on aikaa...

Azmarie tai papittaret eivät ehtineet hypätä ulosryntäävän Syloksen tielle. Hetken aikaa tämän reaktiosta hämillään olevat naiset seisovat paikallaan tekemättä mitään, ennenkuin taistelijaksi koulutettu Azmarie sai liikettä kinttuihinsa. "Hakekaa apua! Kaikki luostarin soturipapit demonin perään!" hän huusi samalla kun juoksi Syloksen perään ylös käytävään. "Hälytys!" hän huusi mennessään ja sai monta unista silmäparia ilmestymään käytävään.

Sylos pysähtyi vasta päästyään ulos. "Sylos! Tule takaisin sisälle turvaan...!", Azmarie ehti huutaa ennenkuin häntä vastaan kävi raskas henkinen muuri. Demoni oli ilmestynyt pihalle ja sen kumea nauru raikui yössä. "Turha yrittää, pikkusoturi, tämä haltia on minun", kaikui ääni hänen päässään. "Katoa täältä!", Azmarie huusi demonille ja astui lähemmäs. "Sinulla ei ole mahdollisuuksia Ayselin palvelijoita vastaan!"

Yhä huvittuneempi nauru täytti pihan ja demoni näytti selvästi nauttivan tilanteesta. "Ayselillä ei ole valtaa minuun!", demoni käkätti ja nosti valtavat, kaukaisten lyhtyjen valossa kimaltelevat ravunsaksimaiset kätensä kuin valmiina hyökkäämään. Azmarie astui Syloksen eteen ja veti hohtavan kahdenkädenmiekan huotrastaan. Hetkessä koko pihamaan täytti kultainen hohde ja kirkas humina. Soturipapittaren miekka oli syttynyt ilmiliekkeihin, ja sen maaginen valo sai varjot pakenemaat kauas seinien viereen. "Ayselin nimeen, katoa saasta!", papitar huusi ja ryntäsi demonia päin suunnaten leikkaavan iskun sen saksiin.

// Khihi, pääsen pelailemaan demonilla >) //

Prer

Demoni oli odottanut tätä päivää kärsivällisesti monta vuotta, melkein vuosikymmenen ajan, joten hän ei todellakaan antaisi jonkun haltian rääpäleen tulla tielleen. Hänen ulkonäkönsä oli vuosien varrella muuttunut merkittävästi, mutta hänen pienen saaliinsa ilmeestä päätellen tämä tunnisti hänet vielä. Ja hyvin. Haltia parka seisoi paikoillaan kuin lamaantuneena ja tuijotti demonia. haltiapapitar sen sijaan juoksi häntä kohden, miekka liekehtien. Ei ollut epäilystäkään etteikö tämän tavoitteena ollut tappaa hänet tähän paikaan, nyt heti. Miksi nämä papittaret edes olivat niin kovasti suojelemassa hänen saalistaan? Eihän tämä edes kuulunut heille millään muotoa.

Demoni väisti nopeasti miekan tieltä, ja heilautti saksimaista kouraansa haltia papitarta kohden. Hän voisi murskata tuon säälittävän olennon, ja siirtyä sitten ruokailemaan saaliinsa luokse. Demonin aura painoi tasaisesti haltian mieltä maahan, eikä tämä kaikesta huolimatta ollut edelleenkään liikkunut suuntaan tai toiseen. Järkytys oli ilmiselvästi vallannut saastuneen mielen, ja nyt tämä vain odotti syöjäänsä. Demoni virnisti ja kääntyi papittaren puoleen. Katso nyt, eihän se edes juokse. Miksi suojelet heikkoa joka tulee kuolemaan pian kuitenkin? Demoni kallisti päätään ja murahti matalasti. Sinäkin nopeutat tätä. Virus vie magiaa ympäriltään, ja leviää. Sinä ruokit minun istuttamaa tautiani, ja tuot minulle voiton vaikka kuvittelet auttavasi.

Azmarie ei demonin nopeasta väistöstä hämääntynyt. Soturipapitar ei ollut haltiaksi vielä kovin vanha, mutta hän oli kuitenkin ehtinyt harjoittaa tointaan jo vuosikymmeniä, eikä hämääntyisi pienestä. Hänen olisi vain ajettava ja pidettävä demoni tarpeeksi kaukana avuttomasta Syloksesta niin kauan, että apujoukkoja saapuisi. Azmarie ei varmasti ollut ainoa tänä yönä vartioinut soturipappi, ja muutkin pääsisivät nopeasti ylös sängystä.

"Älä yritä!" Azmarie huusi harmaat silmät kiiluen liekin valossa. "Minä en kuuntele sanaakaan. Ayselin valta voi parantaa kaiken!", hän julisti, mutta kuitenkin himmensi liekkinsä tehoa. Hän ei haluaisi edesauttaa Syloksen vamman laajenemista.... Ainoa ratkaisu olisi saada tämä paholainen hoidettua päiviltä nopeasti.

Azmarie veti syvään henkeä ja keskittyi. "Pohjoistuuli", hän kuiskasi ja hetkessä pihalla leikkivä kevyt tuulenvire voimistui. Se pyörähti miehiäkaatavalla voimalla hänen edessään ja roihahti palamaan hänen miekkansa tulesta. Sekunnissa nainen lähetti tulisen ja pyörivän tuulenpuuskan vihollistaan kohti ja pyrähti itse perään. Demoni saattoi olla nopea, mutta ilman elementin omaava haltia ei varmasti jäisi kakkoseksi.

Prer

Demonin nahka kupli ja sihisi liekkien iskiessä siihen, mutta demoni ei ärähtänyt, ei huutanut tai näyttänyt kipuaan, puri vain hampaitaan yhteen, ja keskittyi. Haltia oli tulossa kohti, ja Prer otti askeleen tätä väistääkseen, mutta mutta liekehtivä terä iski tämän käsivarteen, ja leikkasi raajan irti. tämä kipu riitti saamaan demoninkin huutamaan kivusta. Musta veri pulppusi jäljelle jääneestä tyngästä, mutta yksi raaja sinne tai tänne. Papitar oli nyt hänen takanaan, eikä ketään ollut demonin ja tämän saaliin välissä. Demoni puri hampaansa yhteen ja syöksyi haltiaa kohden, antaen virneen nousta huulilleen.

Kun hän vain saisi haltiassa piileskelevän magian itselleen, hän voisi muuttaa ulkomuotoaan jälleen ja kasvattaa aivan uuden raajan. Yksi käsi, mitä se oli tuon kaiken varastoituneen magian rinnalla? Pien demoni voisi saada kaiken haluamansa mistään muusta välittämättä. Pelko huokui haltiasta, ja Prer saattoi melkein maistaa sen kielellään. Haltia ei liikkuisi tuosta mihinkään, melkein liian helppoa.

Hyökkäys oli osunut kohdilleen juuri niinkuin Azmarie oli suunnitellut. Ilo hänen kasvoiltaan suli kuitenkin nopeasti pois, sillä mitään ei tapahtunut. Demonin toinen saksikäsi virui maassa valuttaen mustaa verta pihalle pulppuavan lähteen lailla, mutta olento ei ollut moksiskaan. Niinpä tietysti, tämä demoni oli vahva, eikä se välittänyt fyysisestä olomuodostaan kuolevaisten lailla. Ihmisille ja haltioille fyysisyys oli kaikki kaikessa, mutta demoneilla oli tämän lisäksi myös vahva henkinen olomuoto.

Soturilla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä ihmettelemään. Demoni oli päässyt pyörähtämään hänen ja Syloksen väliin. Maagisen iskun kehittelyyn ei ollut aikaa, joten Azmarien nopeat haltiajalat irtosivat maasta ja kiiddättivät naisen tuulen lailla demonia kohti. Nyt Syloksen henki oli vaarassa, joten nopea isku demonin selkään olisi Azmarien ainoa vaihtoehto. Omasta puolustuksestaan oli luovuttava nopeuden säilyttämiseksi.

Sylos

Haltia havahtui pelostaan demonin syöksyessä lähemmäs. Paljon aikaa ajatteluun ei jäänyt, joten sylos kutsui iltatuulen siivittämään askeleitaan ja pakeni jahtaajaltaan. Huonona puolena tässä oli se, että Sylos ajautui koko ajan kauemmas luostarin ovesta, eivätkä hänen ajatuksensa edelleenkään antaneet hänen rauhoittua. Sylos tunsi päänsä olevan puristuksissa ajatusten huutaessa vain että hänen oli paettava, puhumattakaan kivusta joka levisi pitkin hänen kehoaan. Virus nautti täysin rinnoin virtaavasta magiasta ja levisi pitkin Syloksen kehoa vallaten koko ajan uutta elintilaa itselleen.

Kauas ei Syloksen voimat riittäneet, sillä viruksen aiheuttama kipu oli hänelle liikaa. Hän pysähtyi ja puristi silmiään tiukasti yhteen vaikka tiesi sen virheeksi. Hän ei voisi nähdä vihollistaan, mutta kipu oli niin voimakas ettei hänellä ollut tahdonvoimaa seisoa suorassa saatikka pitämään silmiään auki. Sylos puristi kylkeään toistaiseksi terveellä kädellään ja tunsi kivun nousevan kohti hänen rintakehäänsä. Kipu oli kovempi kuin koskaan aikaisemmin ja oli viedä tajun. Se alkoi kuitenkin hitaasti helpottaa, ja Sylos saattoi nähdä demonin keskittyneen nyt papittaren kukistamiseen. Demoni oli menettänyt kätensä, ja tämän hartiassa oli syvä viilto.

Demonin mielessä oli selvästi vain yksi asia, sillä sen keskittyminen oli selvästi herpaantunut. Liekehtiivän miekan upotessan olennon selkäpanssaariin se ei älähtänytkään. Miekan kautta säteilevä demoninen aura poltti naisen käsiä, ja hänen oli pakko vetää itsensä kauemmaksi.

Azmarien ei kuitenkaan tarvinnut enää pärjätä yksin. Viimeinkin pihalle ilmestyi juoksujalkaa muita soturipappeja, joiden aseista ja käsistä lähtevä maaginen hohde valaisi koko pihan. Demoni sokaistui hetkeksi äkillisestä Ayselin voiman ilmaantumisesta ja ulvahti sitten jäätävästi. Seuraavssa sekunnissa sitä kohti räjähti sähköllä terästetty jäänuolipilvi, joka lävisti demonin kuin tuhannet neulat.

Sylos

Haltia katsoi kauempana kun demoni vajosi hitaasti polvilleen, ja siitä edelleen maahan. Ajatukset hänen päässään selkenivät ja Sylos tunsi pahan auran hiipuvan hitaasti pois. Josko se nyt oli ohitse? Sylos uskaltautui kivusta huolimatta suoristamaan itsensä ja katsoi kuolevaa olentoa, joka tuijotti takaisin. Sen huulilla oli vääristynyt virnistys, ja se näytti siltä kuin se olisi aukonut sanoa jotakin, ennen kuin katse sameni, ja demoni veti viimeisen raskaan henkäyksensä.

Kaikki ei kuitenkaan ollut vielä ohitse. Demonin kuolleesta ruumiista irtautui vaalea hohde, joka sai jokaisen paikalla olijan hämilleen. Syloskin jäi tuijottamaan näkyä ihmeissään. Mitä nyt vielä? Hohde singahti haltiaa kohti ja sai tämän kehon vavahtamaan tunkeutuessaan tämän ihon lävitse. Sylos huusi tuskaansa ja vajosi maahan. Virus levisi, polte tuntui korkealla hänen kaulassaa, levisi joka puolelle hänen keskivartaloaan ja pian myös toiselle puolelle hänen kasvojaan. Tuska oli sanoinkuvaamaton ja hetken aikaa Sylos uskoi kehonsa palavan tuhkaksi, mutta eihän se olisi ollut niin helppoa. Virus oli houkutellut magian demonin kuolleesta ruumiista itseensä, ja levisi nyt haltian kehoon uskomattomalla vauhdilla. Sylos tunsi ruohon poskeaan vasten ja jaksoi hädin tuskin pysyä enää tajuissaan tuskan alla.