Missä maa kohtaa taivaan

Raskas sade oli suorastaan uuvuttava. Sen piiskaava olemus sai Abrodemuksen ärtymään. Se oli kastellut maan, ja tuntui kuin taivas olisi revennyt vain hänen kiusakseen. Hampaat irvessä hän oli puistellut vesipisarat selästään, vain saadakseen ne satamaan uudestaan niskaansa. Ryvettynyt maa oli kostea ja liukas, joka askel tuntui edellistä ärsyttävämmältä. Abrodemuksella oli täysi työ pitää edes kyljet kuivina, siellä piili hänen valtansa ja voimansa. Tulimagia muhi kuin kupliva laava, antaen sen tehdä sisällään vapaan tahtonsa mukaan.
"Voi herranjessus!"
Ja äristen, hän antoi suustaan purkautua mitä rumimman litannian erilaisia kirosanoja, jotka hän lohikäärmeiden kielen mukaisesti osasi.
Ihmetteleekö joku, miksi lohikäärme ei lentänyt? Tuuli puhalsi kuin mikäkin suutuspää, saaden sateen tulemaan melkein vaakasuoraan. Abrodemus näki tässä vaaransa. Tuulisuus oli petollista vuoristossa, se heitteli ketä vain puolelta toiselle, oli lentäjässä kykyä miten paljon vain. Ja tässä tapauksessa, tämä harmaansininen peto oli päätynyt siis laskemaan suuret kynnekkäät käpälänsä maahan, ja nyt niin hitaasti eteenpäin askeltaen lohikäärme vain huokaili ärtyneesti.
Siellä täällä maassa kulki risteileviä sateen muovaamia polkuja. Ne sotkeutuivat toisiinsa kuin valtava hämähäkin seitti, ja tämä vedensekainen moska takertui hänen käpäliinsä, hiekka hierti niin raivostuttavasti suomujen välissä. Abrodemus on päätynyt lähtemään vuorille, hän oli kuullut täällä oleskelevista demoneista ja hän halusi tappaa ne. Ja näin ollen, metsän rajan alkaessa haalistua, ja ylämäki alkoi muuttua entistäkin jyrkemmäksi, sai tilanne tämän hiukan tyhmänpuoleisenkin demonintappajan hermostumaan. Tässä oltiin hävitty nyt yllätyksen tuoma etu, ja näin ollen hän oli menettänyt mahdollisuuden selkeään ylivoimaan. Ja sade ei ollut eduksi tulenhallitsijalle. Ja puhaltaessaan höyrystyvää ilmaa, Abrodemuksen katse kiersi raivokkaasti ympäri harvenevaa ja vihreästä keltaiseen heittävää metsikköä. Missään ei ollut riittävää sateensuojaa tämän kokoiselle eläimelle. Ja katsellessaan ympärilleen, oli todettava, että tilanne vaikutti melko ikävältä. Mutta luoliahan vuorissa yleensä oli, olkoot vaikka vain halkeama, mutta vesi ei ihastuttanut niinkään äkäilemään päässyttä lohikäärmettä.
Kiihdyttäessään askeleita entisestään, alkoi harvatkin puut olla entistäkin harvemmassa, ja matalalla pidetty pää joutui painumaan entistäkin alemmas piiskaavan sateen vuoksi. Olisi edes yksi ainokainen paikka johon asettua rauhassa.

Se oli todellakin varsinainen koiranilma. Edes lohikäärme ei kulkisi tuollaisella säällä metriäkään enempää kuin olisi pakko, se oli satavarmaa - suuren, laakean luolan sisäpuolelta käsin vihmovaa sadetta ja tuulta oli kuitenkin helppoa katsella miltei tyytyväisenä. Tuli rätisi ja sai nuotioksi kasatut kosteat oksat päästämään pientä, viheltävää ääntä. Se muutti kalskean ja huonon sään hetkessä paremmaksi tuomalla kantajalleen valoa ja lämpöä, vaikka sillä oli toki myös huonot puolensa: jos joku sattuisi kulkemaan lähistöllä, olisi juurikin tämä kyseinen luola todennäköisesti oikein mainiosti näkyvillä ja kulkureitillä, jotta sen voisi käydä tarkastamassa. Yleensä kun lohikäärmeet eivät tulta tavanneet pitää, eivät ainakaan odotellessaan sateen laantumista vuoristossa.

Niin. Routa oli ollut jo pitkään aloillaan huonon sään vuoksi. Lohikäärme makasi siinä silmät suljettuna ja kuunteli sateen tasaista kohinaa sekä vuorten välissä karjuvaa tuulta. Oli suorastaan erikoista, miksi kaksilahkeiset eivät viihtyneet luolissa - ne olivat niin paljon miellyttävämpiä kuin vieri vierelle kyhätyt asuinhökkelit Aijimean laitamilla. Uskomatonta! Vuoristossa eläminen oli yksinkertaista. Ei vaihtokauppaa, ei taskuvarkaita, ei edes byrokratiaa joka ajoi välttämättömiin kanssakäymisiin toinen toistaan naurettavampien ihmisparkojen kanssa kauppakirjojen, tullimaksujen ja muiden älyttömyyksien merkeissä.

Pian jokin aiheutti ajatuksen katkeamisen. Aivan kuin naaras olisi kuullut kauempaa ääntä - kyseessä ei missään nimessä ollut mikään perinteinen metsänelävä ärjähdyksestä päätellen. Ehkä jopa toinen lohikäärme? Routa ei voinut vastustaa kiusausta kurkistaa ajatuksissaan hieman kauemmaksi, yrittää selvittää toisen olemusta hieman tarkemmin. Naaraslohikäärme sulki ajatuksensa ja ulotti mieltään olettamaansa äänen lähdettä kohti vain sen verran, että sai ohimennen kosketettua toisen tietoisuutta. Toinen lohikäärme. Routa avasi silmänsä - tämä vaatisi jo ehkä jonkinmoista kanssakäymistä. Minkään mun olennon vuoksi hän tuskin olisi jaksanut vaivautua ja lopettaa uneksimista.

Sateen hakkaus vasten selkää sai Abrodemuksen ärisemään, ja kun maa muuttui hetki hetkeltä lohkareisemmaksi, joutui hän todellakin laittamaan kaiken peliin kiipeämisessään. Se murina ja marina mitä hän pyöritteli päässään olisi saanut kenet vain suuttumaan ääneen sanottuna, joten hän hillitsi itseään parhaansa mukaan.
Samassa siniset, sateen sumentamat silmät katsoivat eteenpäin. Kuin ihmeen kaupalla. Luola. Se sopi tällä hetkellä tarkoituksiin mitä loistavimmin. Ja tämä ryvettynyt, lian tahraama lohikäärme saisi viimeinkin levähtää hetkeksi, tässä säässä kukaan ei etenis…. Etenisi? Täällä haisi toinen lohikäärme.  Vaikka haju olikin hailahtanut ja kadonnut melkein kokonaan sateen mukana, sai hän haistettua kyömynsä alla olevista sieraimistaan, että toinen oli vielä paikalla. Kynnet olivat ryvettyneet ällöttävän näköisiksi, ja muutenkin lohikäärmeen olemus ei ollut mitenkään edustava, monta tuntia sateen hakkaamana oleva vartalo sai hänet näyttämään kuin joltakin katurakilta. Ja kun hän hiljalleen lähestyi luolaa, sen sisältä huokui lämpö, ja toisen lohikäärmeen haju.
”Tervehdys.”
Ääni oli matala, ja melkein muriseva, kun tämä rumaksi nimetty, kovaksikeitetty uroslohikäärme työnsi päänsä sisään, kiskaisi siipensä linttaan kylkiin kiinni, ja vetäytyi pois sateesta, vain ravistellakseen veden ja loan koko vartalostaan.

höhöhööHööö