Mitä, miksi, kuka ja missä?

//Kalmista ja Kalrista tänne odotellen //

Kaunis keväinen päivä mitään sanomattomassa pienessä lehtipuumetsikössä. Oli hyvin hyvin lämmin ja leppoisa ilma. Linnut lauloivat ja pienet eläimet vilistivät omia reittejään omissa puuhissaan. Pieni kuiva poppeli antoi vain vähän suojaa ja varjoa juurellaan lepäävälle nuorelle neidolle.

Neito oli vaalea iholtaan, hiuksiltaan ja vaatetukseltaan. Neidolla oli yllään hopeinen hupullinen viitta, joka kätki alleen vaalean sinisen ohuen ja yksinkertaisen leningin. Kenkiä neidolla ei ollut lainkaan vain ohutpohjaiset kuluneet narusandaalit. Aivan kuin neito olisi poistunut jostain juhlista hengähtääkseen ja istahtanut poppelin juurelle lepäämään ja nukahtanut. Lähimaillakaan ei kuitenkaan sattunut olemaan lähes lainkaan asutusta.

Neidon silmäripset alkoivat väristä ja hiljalleen hän avasi silmänsä. Hämmentyneenä hän nousi varoen istumaan ja katseli ympärilleen silmissään hämmentynyt katse. Missä helkkarissa hän oikein oli? Miten helkkarissa hän oli päätynyt tänne? Hopeatukan silmät levisivät järkytyksestä, kun kolmas ja ilmeisin kysymys nousi tytön tajuntaan: Kuka helkkari hän oikein oli? Hän tiesi miltä näytti, mikä vuosi oli, mutta hän ei tiennyt nimeään, kotipaikkaansa tai edes miksi hän oikein oli pukeutunut mekkoon. Hän ei edes pitänyt mekoista. Siitä hän oli aivan varma, sillä mekot olivat vaatteina todella epäkäytännöllisiä.

''Voi pyhä Aysel...'' Hopeatukka vaikersi ja painoi kädet silmilleen. Hän alkoi panikoida ja paniikin yltyessä alkoi hyperventilointi. Tyttö yritti ylös, mutta horjahti takaisin maahan. Voi Aysel ja se hiton Chima. Minun ei pitänyt olla pyörtyilevää tyyp... Tyttö ehti ajatella ennen kuin maailma jälleen hämärtyi hänen silmissään.

//Sepostin jotain. Pyydän anteeksi tökkivää alkua //

// Olethan varmasti miettinyt tuon Pipin pelien tapahtumajärjestyksen? Se kun on tällä hetkellä tuolla Kevään liljassa, joka sijoittuu nykyhetkeen, niin tuon Vuoren laulun täytyy sitten sijoittua pikkuisen menneisyyteen. Mutta joo, tämä asia ei liity tähän peliin. Kalris enters the stage~ //

Kalris Eldoughen

Lehtimetsän rauha rikkoutui ja laulelevat pikkulinnut pakenivat kahden puolen meluavien sisarusten tieltä. Lyelain valkoinen tamma luimi Kalriksen haisevalle antilooppiratsulle, joka ei korvaansa letkauttanut tämän vihanpurkauksille, vaan riipi laiskasti puiden lehtiä suuhunsa löntystellessään hitaasti eteenpäin. Tasangon jälkeen metsä oli sille yksi iso herkkuaitta, ja jos Kalris ei olisi kannustanut sitä jatkamaan löntystelyään, se olisi jäänyt paikalleen ja syönyt niin paljon ettei olisi jaksanut enää liikkuakkaan.

Oli jo kaksi päivää siitä, kun sisarukset olivat nähneet ketään muuta toistensa lisäksi, eikä sekään kohtaaminen ollut jättänyt hyviä muistoja. Kalris ei halunnut ajatella pientä maantierosvojen joukkoa, joka oli jättänyt hänelle muistoksi pitkän pistohaavan oikean lapaluun alle, joka kirpaisi heti, jos mies yritti nostaa kättään vähänkin. "Ajattele hyviä puolia", asian lopulta ratkaissut ja veljensä haavan sitonut isosisko Lyelai naurahti. "Tiar ainakin tykkää, kun ei voida mennä tämän kovempaa tahtia." Kalris virnisti siskolleen, mutta vakavoitui nopeasti ja painui kumaraan satulassa pysäyttäen antilooppinsa Tiarin. "Ai-ka-li-sä", hän puhisi ja valui maahan pidellen rintaansa. "Joku hiertää ja kirvelee aika pahasti."

Lyelai pysäytti laihan ja siron arabitammansa Lumen ja laskeutui veljensä tueksi, joka repi jo paitaa päältään. Selän peittävä side värjäytyi vähitellen punaiseksi pisara kerrallaan. Isosisko pudisti päätään. "Sinä et jatka enää metriäkään eteenpäin. Haava on saatava pysymään kiinni." Lyelai nousi seisomaan ja suoristi vartalonsa koko pituuteen. Hänen kasvonsa eivät olleet vanhentuneet yhtä paljon kuin ulkona viihtyvän veljensä. Hän kääri hihansa ja paljasti enemmän vaalean kaakaon väristä ihoaan. "Se pitää desinfioida nyt", Lyelai tarttui toimeen. "Minä haen muutaman oksan nuotiota varten, ota sinä kattila Lumen satulasta. Vasemmanpuoleinen laukku."

Lyelain kadottua oksien taa Kalris suoristi itsensä ähkäisten. Tiar oli kaatanut itsensä kyljelleen ja riipi suuhunsa kaikkea pään ulottuvilla olevaa syötävää. Lumi sen sijaan oli selvästi nähnyt jotain kiinnostavaa, ja raivasti tietään pöheikön läpi. "Lumi!" Kalris huusi sille nilkuttaen sen perään. Jokainen askel aiheutti kipua haavoittuneessa selässä.

Lumi hörähti kuin pyytäen Kalrista mukaansa, ja tämähän seurasi hevosta kun ei voinut antaa sen juosta täysin vapaastikaan. Pian Lumi pysähtyi yhden tuuhean pensaan kohdalle, ja Kalris otti muutaman juoksuaskeleen saadakseen sen kiinni, ennenkuin se keksisi jatkaa hippaleikkiään. Selkäänsä varovan miehen tasapaino oli kuitenkin huono, ja yhtäkkiä hänen jalkansa eteen ilmestyi jotain. Kaatuessaan maata kohti lehdistö paljasti Kalrikselle sen, minkä tamma oli löytänyt; mies ei ehtinyt väistää maassa makaavaa naista, vaan hänen puolialaston kehonsa rojahti suoraan tämän päälle.

//Sovittiin Lulun kanssa, että Vuoren laulu tapahtuu vähän ennen Kevään liljaa. Pip on matkalla kevät juhliin Vuoren laulussa. Pitäisi kai tehdä se aikajana Pipin hahmokuvaukseen //

Hopeatukkainen nuori nainen alkoi vähä vähältä palata taas elävien kirjoihin. Hän leijui sillä tajunnan ja tajuttomuuden hämärällä ja epämääräisellä rajapinnalla, jolla käydään juuri ennen heräämistä. Hän ei edes ollut varma halusiko hän herätä.

Häntä tosiaan pelotti. Hän ei tiennyt kuka oli, hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä ja hän oli täysin yksin. Neitonen rypisti kulmiaan ajatuksille, jotka harhailivat pitkin hänen pääkoppaansa. Voi hyvänen aika mitä valittamista. Ei hän tällä tavalla saisi mitään selvitettyä. Pelko ei ollut kuin huono tekosyy jäädä makaamaan aloilleen. Kai hänelläkin nyt jotain ylpeyttä oli tai ainakin hän uskoi niin. Vaatteet ainakin viittasivat kalleineen materiaaleineen vakavaraiseen sukuun, joten ylpeyttä täytyi löytyä sukuperinnöstä oli lähtöisin mistä tahansa.

Kesken tämän kaiken itseään rohkaisevan ajattelun neito tunsi kosketuksen. Ei aineellista, vaan henkisen. Jokin lähestyi jokin utelias , puhdas ja ylpeä mieleltään. Ja sitä seurasi jokin ärtynyt. Joku oli tulossa.

Yhtäkkiä se joku sitten rysähti neidon päälle ja lujaa. Tyttö tunsi keuhkojensa tyhjentyvän yhdessä rysäyksessä, eikä hänelle jäänyt ilmaa edes kirkaisuun. Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt. Edes katsomatta kuka hänen päälleen oli rysähtynyt Hopeatukka nappasi lähellä lojuneen oksan karahkan käteensä ja alkoi sitten piestä sillä rysähtänyt likaista ja puolialastonta miestä. Nyt hän sitten oli taas täysin hereillä.

Kalris kierähti nopeasti sivuun naisen päältä. "Anteeksi kauheasti, en huomannut teitä yhtään...", mies yritti sopertaa, mutta hiljeni naisen ottaessa karahkan ja alkaessa mäiskiä sillä. Kalris yritti suojella itseään iskuilta, ja nosti vahingossa myös oikean kätensä suojakseen, ja ähkäisi vaivalloisesti lapaluun ilmoittaessa olemassaolostaan. "Rauhoitu nyt arvon neiti, en minä mitään pahaa yritä, kunhan vain satuin törmäämään teihin..." Maassa täysin rauhassa iltapäivänokosia ottaneen naisen reaktio oli kyllä täysin ymmärrettävä, sillä Kalris näytti lähinnä maantierosvolta ja oli lähestynyt naista täysin sopimattomalla tavalla.

Kalris yritti nousta seisomaan pois huidonnan ulottuvilta. Hän ehti tajuta, että nainenhan oli pukeutunut hyvin. Ihmetys nousi miehen kasvoille. Mitä ihmettä nainen teki tuolla tavoin pukeutuneena tällaisessa paikassa? Lähimpään kylään oli ties kuinka pitkä matka, eikä kunnollista tietä saatika sitten jokea ollut lähimaillakaan. Kukaan muu kun maantierosvot ja satunnaiset matkaajat -kuten Eldoughenin sisarukset- eivät tällaiseen paikkaan eksyisi. Eihän tuolla tavalla pukeunut aatelishienohelma pärjäisi yhtään yötä ilman kylpyä ja untuvatyynyä.

Lumi otti uteliaana muutaman askeleen lähemmäs ja hirnahti aivan kuin huvittuneena ihmisten oudolle käytökselle.

Hopeatukka kuuli mätkimänsä miehen yrittävän sanoa jotain, mutta hänellä ei ollut voimaa tai halua kuunnella. Hänen kaikki energiansa kului nyt siihen, että hän jatkoi mätkimistä ja yritti samalla vetää tuikitarpeellista happea miehen tyhjentämiin keuhkoihinsa.

Kun mies otti hieman etäisyyttä nainen veti syvään ja hieman tuskallisesti henkeä ja kierähti itsekkin kauemmas miehestä. Hän pani merkille miehenkin irvistävän kivun tapaisesta, mutta ei välittänyt, koska oli päättänyt puolustaa itseään tuli mitä tuli. Hän yritti päästä nopeasti jaloilleen, mutta mekko hankaloitti asioita huomattavasti. Hopeatukka kirosi vaimeasti ja tuskin kuultavasti. ''Että minä sitten todella inhoan mekkoja.''

Nainen kapusi hankalasti jaloilleen ja tukevoitti otettaan puunkarahkasta, joka sai nyt toimittaa aseen ja puolustuskeinon virkaa paremman puutteessa. Naisen sydän sykki hullun lailla ja adrenaliini virtasi pitkin hänen hoikkaa ja vapisevaa kroppaansa. Hän oli ylivalpas. Hopeatukka otti täydellisen miekkailijan puolustusasennon aivan kuin olisi tehnyt tai nähnyt sen joskus aiemmin. Tämä tapahtui naisen itse sitä tiedostamatta.

Hän vilkaisi hevosta, joka seisoi lähettyvillä ja jonka hän oli varmasti vaistonnut ensin. Nyt hän oli kuitenkin liian pelästynyt ja vihainen vaistotakseen mitään. Hän käänsi huomionsa mieheen ja huomasi tämän tuijottavan itseään. Tuo likainen, puolialaston maatierosvon tai ties mikä muu ketale olikaan kehtasi tuijottaa häntä. Vieläpä hyökättyään juuri hänen kimppuunsa. Minä en todellakaan kaipaa tätä, Hopeatukka ajatteli. ''Mitä tuijotat ketale? Jos tulet enää lähelleni lupaan pieksää sinut keskelle ensi vuotta, ettäs tiedät.'' Nainen huudahti ja oli lähes ylpeä siitä, että oli saanut sanouttua sanottavansa kätkien lähes täysin äänensä vapinan.

Kalris ei tiennyt oliko nainen tosissaan, kun tämä käänsi oksakeppinsä puolustusasentoon. Mies voisi katkaista naisen huteran aseen kahtia yhdellä huitaisulla, eikä hän muutenkaan uskonut itseään päätä lyhyemmästä aatelisheitukasta olevan hänelle minkäänlaista vastusta. Ei niin että Kalris olisi naista ikinä lyönyt, eikä tekisi sitä tulevaisuudessa missään tapauksessa.

Yrittäen saada toista rauhoittumaan Kalris otti monta askelta taaksepäin. "Äläs nyt", hän sanoi sovinnaisesti ja yritti näyttää mahdollisimman turvalliselta kaverilta, mikä ei oikein hyvin onnistunut hänen ryvettyneellä ulkonäöllään. "En yritä mitään pahaa", Kalris takelteli ja mietti millä ihmeellä hän saisi naisen rauhoittumaan. Jos Lyelai ilmaantuisi jostain, tämä voisi varmasti selittää, että hänen veljensä ollut ollenkaan pelottava tai vaarallinen tapaus. "En ole maantierosvo tai mikään muukaan", Kalris yritti. "Anna minun esitellä itseni. Olen Kalris Eldoughen, demoninmetsästäjä Elloksen itäpuolelta. Olen vain ohikulkumatkalla, enkä halua häiritä teitä yhtään enempää", hän väläytti toispuoleisen hymyn, ja toivoi naisen rentouttavan hyökkäysasentoaan edes vähän.

Hopeatukka tuijotti hämmentyneenä miestä ja tiukensi otettaan kepistä. Demoninmetsästäjäkö? Tuo mieskö muka? Likainen, puolialaston ja villinnäköinen mies? Tämä Kalris ei kyllä muistuttanut ollenkaan naisen mielikuvaa demoninmetsästäjistä.

Kas minulla on siis mielikuva demoninmetsästäjistä vaikken muista omaa nimeäni. Ai kun mukavaa mistähän minä sen mielipiteen olen muodostanut? Hopeatukka ajatteli. Hänellä oli myös tunne, että hän ei ollut pitänyt demoninmetsästäjistä aikoinaan.

Nainen yritti rauhoittua. Tilanne olisi helpompi käsitellä, jos hän itse olisi rauhallinen. Miksi niin, sitä hän ei tiennyt. Hänellä oli kuitenkin kaiken aikaa selvä ''tuntu'' miehen puheista. Kalris ei valehdellut. Ainakin hän uskoi niin. Hän ei kuitenkaan ollut aivan voisiko hän luottaa näihin ''tuntuihinsa''. Hän päätti nyt sitten mennä vaiston varassa. Mies oli toki pelottavan näköinen, mutta nyt kun nainen oli hieman rauhoituttua hän aisti miehestä henkivän ystävällisen auran.

Mies ei siis valehdellut hän oli demoninmetsästäjä ja hän ei tahtonut pahaa. Silloin Hopeatukka keksi. Miehestä voisi olla hänelle apua ja apua hän tosiaan tarvitsi. Hän ei tiennyt kuka tai missä hän oli ja ainoa mitä hän nyt omisti olivat vaatteet hänen päällään.

''Hyvä ooon.'' Nainen aloitti hitaasti. ''Oletetaan, että uskon sinua. Et tahdo minulle pahaa ja olet kuka väität. Miksi sitten kävit päälleni kuin, kuin... noo kävit kuitenkin päälleni. Ehkä saat sen selitettyä, joten minulla on toinenkin kysymys. Tuota tämä voi kuulostaa oudolta, mutta osaisitko kertoa missä me olemme?'' Naisen käytös ei ehkä ollut kohteliainta mahdollista, mutta nainen ei jaksanut välittää. Esitettyä kysymyksensä nainen valmistautui mitä sitten ikinä seuraavaksi olisikaan luvassa.

Kalris huokaisi hitaasti, tosin pätkivästi kivun takia naisen viimeinkin rauhoittuessa. "Olen pahoillani päällekäymisestä", mies yritti sanoa mahdollisimman sovinnaisesti. "En huomannut teitä yhtään. Seurasin vain Lumea tässä, joka oli selvästikin havainnut teidät jo kaukaa." Kalris siirtyi hevosen luo, joka alkoi hinkkaamaan silmäkulmaansa miehen rastapehkoa vasten.

Naisen sanat aiheuttivat vain lisää ihmetystä. "Ette tiedä missä olemme?", hän hämmästeli. "No miten sitten olette päätyneet tänne? Lähin kylä on kaiketi Tuulilaaksossa, parin päivän matka suoraan pohjoiseen. Vaatteenne eivät näytä parhailta mahdollisilta metsäretkeilyyn. Kävelyretkelläkö te olette olleet ja eksyneet?" Heidän sijaintinsa oli kyllä aivan liian kaukainen millekään kävelylle, mutta kenties jostain läheltä menee tie, josta Kalris ei ollut ollenkaan tietoinen. Sittenhän hänen ja Lyelain kannattaisi jatkaa matkaa sitä pitkin, eikä raivata tietään korven läpi pieniä polkuja pitkin.

Kalris yritti kuikuilla oksien läpi sinne suuntaan, mistä oli tullut, jos näkisi siskoaan. Jos Lyelai olisi kuullut meteliä, hän ryntäisi kyllä pelastamaan veljensä taas kerran pulasta. Kalris irvisti muistolle, ja koski nopeasti oikean lapaluunsa alle, ja sai sormensa värjäytymään punaisiksi.

Hopeatukka kohotti hieman yllättyneenä kulmiaan. Kappas vain demoninmetsästäjältä löytyikin tapoja. Kalris vastasi hänelle varsin kohteliaasti. Hyvä on ehkä hän nyt itse oli hieman epäkohtelias. Miehellä oli varmasti syynsä olla noin rähjääntynyt. Hehän olivat keskellä korpea, eikä täällä varmasti ollut kovin hyviä mahdollisuuksia huoltaa itseään.

Siitä päästiinkin takaisin alkuperäiseen ongelmaan: miten hän oli tänne päätynyt. Hän ei ainakaan näyttänyt siltä kuin olisi matkustellut pitkin ja poikin ties mitä pusikkoja. Hän ei tuntenut likakerrosta ihollaan. Hänen vaatteensa näyttivät olevan hyvässä kunnossa muutamaa äskeisessä rytäkässä tullutta ruohotahraa lukuunottamatta.

Mitenkähän hän nyt tilanteensa selittäisi kuulostamatta täysin oudolta kahjolta. Arveluttavasta ulkonäöstään huolimatta Kalris oli ainoa henkilö, joka näytti pystyvän auttamaan häntä. Kun Kalris sitten seuraavalsi irvisti selvästä kivusta ja kun Hopeatukka näki tämän käden värjäytyvän verestä tuntuivat asiat saavan huolestuttavan suunnan. Hänen mahdollinen auttajansa oli loukkaantunut.

Nainen tuli vilkaisseeksi hevosta, joka siis oli löytänyt hänet. Miten rauhallinen mieli sillä oli. Kyllä asiat jotenkin järjestyisivät. Aivan varmasti.

Hopeatukka veti syvään henkeä ennen kuin vastasi hitaasti ja sanoja maistellen. ''Niin tätä tilannetta on nyt hieman vaikea selittää. Kyllä en tiedä missä olemme, mutta en siksi että olisin eksynyt. Heräsin täältä tänään, enkä tiennyt miten olen tänne päätynyt. Tilanne on siis itseasiassa hyvin monimutkainen. En katsos edes tiedä myöskään mistä olen tulossa. En edes tunnista päälläni olevia vaatteita. Saattaisin siis ehkä kaivata apua, mikäli olette sitä kykeneväinen antamaan. Saanko tiedustella oletteko pahastikin loukkaantunut. Ainakaan tuo veri ei näytä kovin hyvältä. Ehkä voisimme auttaa toisiamme.''

Nainen lopetti hieman huolestuneen kuuloisena. Hän tunsi syyllisyyttä tuntiessaan yrittävänsä hyväksikäyttää miestä, mutta hänen tilanteensa ei suonut hänelle paljoakaan vaihtoehtoja, joista valita. Pitää siis pelata saamillaan korteilla.

Kalris pyyhki veren housuihinsa ja rapsutti terveellä kädellään Lumea korvan takaa. Hän kuunteli naisen kertomusta hieman epäuskoisena. "Heräsitte siis siitä muistin menettäneenä?", Kalris ihmetteli. Nainen on voinut lyödä päänsä ja tämän takia kärsiä hetkellisestä muistinmenetyksestä, mutta se ei vielä selittäisi tämän olinpaikkaa. Entä jos joku oli pudottanut naisen lohikäärmeen selästä tänne, ja tämä olisi lyönyt päänsä? Ei, siinähän tapauksessa naisen joka toinen luu olisi murtunut. Kalris kohautti olkapäitään mietteliäänä.

"Älä minusta välitä", Kalris totesi hymyillen. "Pikku naarmu vain. Parantuu kyllä itsestään." Kalriksen sanat olivat tyypillistä miehistä vähättelyä. Juuri haavansahan takia Kalris ja Lyelai olivat pysähtyneet, ja siksi mies seisoi nyt tässä. "Mutta olen aina valmis auttamaan teidänlaistanne leidiä", Kalris sanoi ja kumartaa nyökkäsi virnistäen. "Olen matkalla siskoni kanssa, joka meni juuri etsimään oksia nuotiota varten. Ehkä meidän kannattaisi palata hänen luokseen. Lyelai osaa aina kääntää asiat parhain päin", Kalris rohkaisi, ja tarttui Lumen suitsista lähtien palaamaan takaisin polulle.

"Muistatteko sentään nimenne?", Kalris kysyi odottaen naisen lähtevän seuraamaan häntä. Kävellessään hän yritti vähän siistiä ulkonäköään sukimalla parransänkeään vähän kurillisempaan muotoon.

Kalriksen vastaus kuulosti aivan yhtä epäuskoiselta kuin Hopeatukka oli pelännytkin sen kuulostavan. Miehen suhtautuminen häneen kuitenkin pysyi ystävällisenä Aysel olkoon kiitetty. Tämä ei ajanut häntä pois jonkinlaisena hulluna naisena, joka oli miestä noin vain ilmestynyt kiusaamaan.

Kalriksen ''tuntuun'' liittyi myös miettiliäs piirre, kun tämä pohti naisen vastausta. Tämä mies ei selvästi ollut tyhmä. Mutta miehinen ylpeys ja useimmille sotureille ominainen ''tyhmyys'' tällä oli tallella. Sen kertoi veristä haavaa vähättelevät sanat. Nainen tiesi ne valheeksi, koska aisti miehestä kipua. Haava oli hankala.

Hopeatukka kuitenkin ilahtui, kun ilmoitti auttavansa hänenkaltaistaan leidiä. Ei hän siitä leidistä tiennyt, vaikka vaatteet rahakkaan vaikutelman antoivatkin. Hän olisi ilomielin ja koskatahansa vaihtanut ne kunnollisiin housuihin ja suojaavaan takkiin tai pusakkaan.

Vielä ilahduttavampi uutinen oli se, ettei mies ollut yksin. Se teki asioista paljon helpompia, varsinkin kun tämän kumppani oli nainen. Vielä parempaa sisko, eikä mustasukkainen rakastaja. Tietenkin voisi olla, ettei sisko pitäisi hänestä ja järkevänä ihmisenä heittäisi veljensä löytämän oudon orvonoloisen naisen takaisin metsään.

Kun Kalris liikkeellä hänet löytäneen hevosen kanssa, lähti Hopeatukka hänen peräänsä. Hän seurasi pari askelta miehen jäljissä, katsellen tämän selkää. Kun Kalris sitten kysyi seuraavan kysymyksensä hän ei hätkähtänyt, koska oli odottanut sitä. Hän päätti vastata rehellisesti, vaikka se tekisikin hänestä entistä oudomman tämän erikoisen miehen silmissä. ''Ei en tiedä nimeäni tai muista sukuani. En tiedä kotipaikkaani tai minkä ikäinen oikeastaan olen. En edes tiedä miksi taikka miten tänne päädyin. Ensimmäinen selkeä muistikuvani on näistä puista ympärilläni, kun heräsin tänään hieman ennen kuin sinä rysähdit paikalle.'' Nainen selitti seuraten miehen askelia ja pitäen katseensa maassa.

Kalriksesta naisen muistinmenetys oli lähinnä hauskaa ja jännittävää, ja hän kuunteli mielenkiinnolla. Mies ei ollut ennen törmännyt muistinsa menettäneeseen, mutta ei uskonut että tila kestäisi kovinkaan kauaa, kyllä nainen varmaan pian tajuaisi mitä pöheikössä teki.

"Lyelai!" Kalris huusi päästyään takaisin sisarusten pysähtymispaikalle. Miehen antilooppi Tiar makasi edelleen maassa ja ahtoi kaikkea vihreää ympärillään suuhunsa. Kalris tarttui sen sarviin ja koetti maanitella sitä nousemaan, ennenkuin se halkeasi, kunnes Lyelai ilmestyi muutaman kuivan oksan kanssa lehtien takaa.

Lyelai oli pitkää pikkuveljeään selvästi lyhyempi ja kasvoiltaan vakavampi. Hänen hiuksensa olivat kiiltävän mustat ja letitettynä siistille letille, joka jatkui puolenselkään asti. Hänen yllään oli kirkkaanpunainen tunika ja sukunsa tapaan jokainen muu hänen vaatekappaleistaan loisti kirkkaissa sateenkaaren väreissä. Lyelai loi kysyvän katseen Kalrikseen ihmetellen mitä tämä oli huutanut. "Lumi löysi hänet metsästä", Kalris kiirehti selittelemään vierasta naista. "Raukka on menettänyt muistinsa. Heräsi vain metsästä, eikä tiedä kuka on...." Kalriksen lause jäi kesken, kun Lyelai oli heittänyt oksat maahan ja tarttunut tätä tiukasti rastapehkosta. "Suonethan anteeksi", hän sanoi vieraalle naiselle pakotetun hymyn kera ja raahasi hölmistyneen veljensä hieman syrjemmälle.

"Torvelo!" Lyelai sihahti Kalrikselle tuskin kuuluvasti. "Kyllä sinun pitäisi jo tietää mitä tuollaiset "eksyneet" oikeasti ovat! Muistinsa menettänyt aatelinenko muka. Pah! Tuollaiset naiset viettelevät kännisiä iltaisin kujilla ja ryöstävät heidän nukahdettuaan taskut tyhjiksi. Tuolla ämmälläkin on aivan varmasti koko iso rosvojoukko takanaan. Kauniit nuoret aatelisnaiset eivät muuten vain satunnaisesti eksyile ja menetä muistiaan keskellä metsää! Hän ryöstää sinut putipuhtaaksi heti kun ummistat silmäsi! Ajattele vähän ennenkuin toimit, senkin lammasaivo!"

Hopeatukkainen nainen kulki katse tunnustellen samalla ympäristöään tällä ylimääräisellä aistilla, joka hänellä tuntui olevan. Hän aisti eläimet heidän ympärillään, luonnon elinvoiman, seuraamansa miehen huvittuneisuuden, jonka syytä ei ymmärtänyt ja miehen taluttaman valkean hevosen rauhallisuuden. Se oli viisas hevonen, sen ansiosta naisella oli nyt toivoa saada jonkinlaista apua.

Kun he saapuivat paikalle, joka toimitti Kalriksen ja tämän vielä Hopeatukalle tuntemattoman sisaren leiripaikkaa, jäi nainen seisomaan ällistyneenä aloilleen. Maassa makasi jonkinlainen eläin, jollaista hän ei uskonut koskaan kohdanneensa. Muistinmenetys teki tiedosta epävarman, mutta nainen uskoi olevansa oikeassa. Nainen tuijotti ällistyneenä sarvekasta olentoa, jonka sarvista Kalris piteli kiinni, kun nainen, joka sitten ilmeisesti oli Lyelai ilmestyi pusikosta.

Kun Kalris selitti tilannetta sisarelleen, ehti Hopeatukka ällistellä tätäkin uutta tulokasta. Pusikosta ilmestynyt nainen oli sinänsä normaalimmann näköinen kuin veljensä, mutta suorastaan hehkui värejä. Kun Lyelai sitten tarttui veljeään rastoista ja kiskoi tämän sivummalle naisen ''tuntu'' iski Hopeatukkaan vahvana. Tästä huokuivat niin vahva epäusko, ärtymys ja epäluulo, että se muistutti lähes pahaa hajua. Lyelai siis oli veljeään fiksumpi, ainakin siinä mielessä, ettei uskonut uusien ihmisten tarinoita suoralta kädeltä. Ongelmana oli nyt se, että Hopeatukan pitäisi todistaa tuolle vakavalle ja epäuskoiselle naiselle puhuvansa totta. Miten hän se tekisi? Hänellä ei ollut harmainta aavistusta.

Hän katsoi neuvonpitoa pitäviä sisaruksia ja sitten heidän eläimiään, hevosta ja outoa sarvipäätä. Mihin soppaan hän oikein oli joutunut. Hänen alkoi käydä hieman sääliksi Kalrista, jota tämän sisar antaumuksella läksytti, joten hän tehdä jotain. Keikauttipa hänen tekonsa tai sanansa venettä suuntaan tai toiseen.

''Tuota anteeksi. Sinä lienet Lyelai. Kalris mainitsi sinut matkalla tänne. Kuule tiedän, ettei tarinani muistinmenetyksestä kuulosta todelta, mutta se on. Heräsin tänään täältä vailla minkäänlaista mielikuvaa siitä kuka olen tai mistätulen. Ensimmäinen muistikuvani on nämä puut ylläni ja ympärilläni. Seuraava onkin sitten se, kun veljesi taitavasti rysähti päälleni. Tarvitsen apua, mutta ymmärrän, jos ette ole halukkaita auttamaan. Tarinani on outo, sen myönnän, mutta mitä pahaa minä yksin muka saisin aikaan. Minulal ei ole aseita, voitte vaikka tutkia minut. Olen myös valmis tekemään töitä ruuan ja matka-avun edestä.'' Hopeatukka sanoi tämän mahdollisimman rauhallisesti toivoen naisen kuulevan hänen rehellisyytensä sanojen takaa. Puhuessaan hän ojensa avoimet kätensä sivuilleen. Sen eleen saattoi lukea, pyyntönä tai ystävyyden tarjouksena.

Kun vieras nainen alkoi puhua, Lyelai vapautti veljensä, joka jäi hieman hölmistyneenä seisomaan paikalleen. Kalris ei siskonsa huolesta huolimatta pystynyt uskomaan naisesta mitään pahaa, tämä selitti asiaansa niin vilpittömästi, ettei kukaan kyennyt sellaiseen valehteluun. Tai kykenisi toki, kyllä Kalris oli elämänsä aikana tavannut jos minkälaisia demonien riepottelemia ihmisparkoja, mutta tältä naiselta puuttui kokonaan valhetelulle ominainen selittely. Hän oli niin kauniskin vaalean ihonsa ja hopeanvärisen tukkansa kanssa! Kalris raapaisi tummaa, likaista kuontaloaan ja hymähti.

"Tietenkin olen varuillani", Lyelai vastasi naiselle. Hän hymyili, mutta hänen silmistään paistoi yhä silkka epäusko. "Näillä seuduilla ei ikinä tiedä mitä tulee eteen. Veljeänikin pääsi iskemään pari päivää sitten eräs maantierosvo tikarilla selkään, ja haava vuotaa yhä." Lyelai sanoi ja mahalsi ääntään. "Vaikka sinulla ei olisikaan pahoja mielessäsi ja puhuisit totta, en tiedä mitkä Chiman demonilliset voimat sinun muistinmenetyksesi on aiheuttanut", Lyelai syytti suoraan ja Kalris hänen vierellään ärähti tämän epäkohteliaisuutta. Hän tarttui siskonsa käteen, mutta Lyelai riuhtaisi itsensä irti ja asteli aivan naisen eteen tuijottaen syvälle tämän sieluun. "Minä aistin sinussa magian jäljen. Demonin magian!" Lyelai tiuskaisi. "Ja vieläkin kehtaat ihmetellä, miksi en luota häneen", hän huudahti veljelleen.

Hopeatukka huomasi lähes heti, ettei hänen puheensa vaikuttanut tuohon vakavaan naiseen yhtään. Naisen silmistä paistoi yhä puhdas epäusko, eikä Hopeatukka voinut oikein häntä siitä syyttääkään. Lyelain hymy ei ulottunut aivan tämän silmiin.

Lyelain puhe myös vahvisti sen mitä Hopeatukka oli jo aiemmin epäillyt. Kalriksen haava ei ollutkaan mikään aivan niin pieni ja mitätön, mitä mies oli väittänyt. Samalla selvisi haavan alkuperä.

Lyelain seuraava kommentti sai hänet haukkomaan henkeään. Demonimagiaa hänessä? Ei se voinut olla totta. Se ei saanut olla mahdollista. Nuori nainen yritti vetää syvään henkeä, jottei alkaisi hyperventiloimaan. Hänen täytyi rauhoittua ja yrittää katsoa itse. Hän tiesi osaavansa, mutta oli vielä liian paniikissa onnistuakseen. Nyt häntä pelotti.

Jossain hänen mielensä perukoilla välähti hirveä kuva liekehtivistä silmistä ja vihaa tihkuvista kasvoista, joita piti paeta. Hän horjahti ja kalpeni, mutta sitten kuva katosi hänen muiden hämärtyneiden ja kadonneiden muistojensa joukkoon. Hopeatukka sulki hetkeksi silmänsä ja suoristi sitten ryhtinsä.

Avatessaan silmänsä hän katsoi vakaasti edessään seisovia sisaruksia. ''Aistit demonimagian jäljen minussa. En kiellä sitä nyt itsekin sen huomattuani, mutta entä oma magiani. Mitä vaistoat siitä? Sen ei pitäisi olla turmeltunutta. Jos olen joutunut kosketuksiin demonimagian kanssa, niin eikö se tee minusta silloin uhrin? Ja teistä velvollisia auttamaan ammatinne tähden. Pahuus ei kiehdo minua. Ja olen aika varma, että vaistoamasi loitsu ei ollut tarkoitettu minun parhaakseni. Pikemminkin turmakseni. Tarvitsen apuanne. Olen armoillanne.'' Hopeatukka puhui rauhallisesti ääni vakaana, mutta kasvot yhä kalpeina. Joku oli halunnut hänet hengiltä ja hän oli päässyt pakoon. Mutta vieläkö se joku oli tuolla jossain. Odottaen vain tilaisuuttaan.

Kalris ja Lyelai kuuntelevat naisen sanoja mietteliäänä. Nainen oli oikeassa, jälkien aistimisessa taitavampi Lyelai tunsi, että demoninen magia ei ollut lähtöisin naisesta itsestään. "Ei, sinun oma magiasi on puhdasta", Lyelai sanoi jo hieman pehmeämmin. Nainen voisi puheillaan olla oikeassa siinä että hän oli vain uhri. Jokin demoni oli todella tehnyt hänelle pahaa, eikä tämä paha ollut lähtöisin hänestä.

Kalris siirtyi siskonsa viereen. "Lyelai, kuten huomaat, hän ei ole vaaraksi meille. Jos hän todella puhuu totta, meidän velvollisuutemme on auttaa. Naisen tarina on mystinen, sitä et voi kieltää. Entä jos jokin todella jahtaa häntä?"

Lyelai kohautti olkiaan, ja saadakseen jotain tekemistä käsilleen hän otti muutaman askeleen hevosensa luo, ja kaivoi sen satulalaukuista sidetarpeita saadakseen veljensä haavan viimeinkin sidottua uudelleen. "Mitä sitten ehdotat nyt?" Lyelai puhui Kalrikselle kuin jättäen vieraan naisen huomiotta. Mielessään hän ei silti vieläkään täysin uskonut naisen hyvyyden puolesta. "Demoni saattaa olla hänen perässään ja ilmestyä meidänkin harmiksemme minä hetkenä hyvänsä. Lähimpään kyläänkin on ties kuinka monen päivän matka, eikä meillä ole hänelle ratsua tai säädyllisiä vaatteita tai ruokaa." Mutisten itsekseen Lyelai palasi veljensä luo ja nyökkäsi tämän istumaan. Hän halusi jatkaa matkaa heti, kun miehen haava oli peitetty jälleen. Hänellä ei ollut enää aavistustakaan mitä tekisi vieraan naisen kanssa, niinpä hän päätyi kohtelemaan tätä kuin ilmaa. Kalris hymyili vieraalle alakuloisesti. Lyelai oli oikeassa epäilyjensä suhteen, mutta ei naista voinut jättä yksinkään tänne keskelle korpea.

Hopeatukka huoahti. Nyt asiat lähtivät etenemään edes johonkin suuntaan. Aysel olkoon kiitetty tuo nainen, Lyelai, oli tarpeeksi maltillinen ja taitava jälkien lukija nähdäkseen demonimagian jäljen alle, häneen omaan taikuuteensa. Nyt kun hän oli itsekkin huomannut demonin jäljen ympärillään, häntä inhotti. Häneen kietoutunut demonimagia sai hänet tuntemaan itsensä likaiseksi. Turhamaista ehkä, mutta se ainakin pitäisi todistaa, ettei hän pitänyt demoneista.

Hopeatukka oli myös jo ymmärtänyt oman magian lajinsa, mutta ei ollut varma uskaltaisiko kertoa sen näille sisaruksille, koska mieli-magiaelementin omaajia ei aina katsottu kovin hyvällä. Toisaalta salailu ja asian myöhempi paljastuminen voisivat aiheuttaa epäluuloja.

Hopeatukka huomasi Kalriksen hymyilevän hänelle Lyelain paasatessa ja vastasi ujosti hymyllä, joka sammui nopeasti. Nyt häntä alkoi demonimagian lisäksi harmittaa se ettei hän tiennyt omaa nimeään. Hopeatukka huoahti, nyt ei ollut aikaa harmitella ja sääliä itseään. Hän oli saattanut kaksi edessään olevaa henkilöä hankalaan tilanteeseen ja vähintä mitä hän voisi tehdä olisi se, että hän yrittäisi auttaa loukkaantunutta heistä. Hän lähti astelemaan sisaruksia kohti.

''Tarvitsetko apua sen haavan kanssa?'' hän kysyi Lyelailta seisahtuen Kalriksen viereen toiselle puolelle tätä kuin Lyelai. Hän alkoi pelätä hieman ettei saisikaan apua itse, mutta hän ei syyttänyt sisaruksia. ''En tietenkään voi vaatia teiltä apua, jos resurssinne eivät siihen riitä ja joudutte itse kärsimään. Jos ei muuta, niin pyydän antakaa minulle ruokaa päivän matkaan ja näyttäkää mihin suuntaan minun tulisi lähteä, jotta löytäisin asutetut seudut. Yritän siitä eteenpäin selvitä itse. Keksin sitten jotain. Mutta kas niin voinko auttaa sen haavan kanssa?'' Hopeatukka toisti.

Hän tiennyt miten selviäisi metsässä, mutta kai hän syötävät kasvit sentään tunnistaisi tai jotain. Ja asutulla seudulla hän voisi myydä hienot juhlavat vaatteensa. Tai edes vaihtaa ne arkisiin. Kai siinä vaihdossa vähän rahaa saisi.

"Et sinä pärjää yksin, jos et tiedä missä olemme", Lyelai sanoi kuivan realistisesti nostamatta katsettaan veljensä selästä. Hän oli vain häärävinään jotain, oikeasti hänen tummat silmänsä tuijottivat tyhjyyteen ja hän mietti. Hän tiesi että Kalris oli omistanut elämänsä muiden auttamiselle, eikä epäröisi hetkeäkään jos metsästä ilmestyisi mystinen demonin riivaama neito, jonka voisi kantaa turvaan. Lyelai itse ei ikinä pystyisi samanlaiseen sankarillisuuteen puuttellisten magiataitojensa vuoksi, ja hän oli muutenkin paljon varautuneempi. Elämä Lohikäärmetasangoilla oli liian kovaa ja nainen oli nähnyt liian paljon. Hän yhä ihmetteli, miten Kalris oli pystynyt pitämään tuon asenteensa.

Lyelai huokaisi. Hänen omatuntonsa ei antanut hänen jättää vierasta naista oman onnensa nojaan. Ayselin tähden - tämähän oli melkein tarpeeksi nuori ollakseen hänen tyttärensä! Omatuntonsa takia hän nyt ottaisi riskin naisen puolesta. Jos Lyelai ei auttaisi, ei auttaisi kukaan muukaan.

"Antiloopin satulalaukussa on varmaan Kalrikselle puhdas, veretön paita". Lyelai sanoi vastaukseksi naisen avunpyynnölle hyväksyen samalla tämän läsnäolon. Hänne kätensä olivat jälleen alkaneet liikkua ja sideharso rullaantui haavan päälle pikavauhtia. Sen kummempia odottelematta Lyelai nousi seisomaan ja tarkastettua nopeasti että side oli edes jotenkin paikoillaan, hän käveli muutaman askeleen hevosensa luokse ja penkoi satulalaukkua. "Kenkiä ei ole, mutta housut ja tunika löytyisi. Ei kai villakangas kutita liikaa ihollasi?" Lyelai sanoi vieraalle naiselle, kuin kyseessä olisi maailman arkisin asia. Ylös maasta kompuroiva Kalris hymähti, kun hänen siskonsa selvästi suostui auttamaan vierasta naista. Lyelai ei ikinä myöntäisi olevansa väärässä tai pyytäisi anteeksi epäluulojaan, tuollainen avun tarjoaminen on suurin myönnytys jonka häneltä saattoi saada.

Hopeatukkainen nainen huokaisi silkasta puhtaasta helpotuksesta. Hän ei jäisi yksin. Lyelain sanat nimittäin olivat mitä todennäköisemmin totta. Nainen tiesi tuntevansa kasvit ja se auttoi vähän, mutta tällaisissa juhlatamineissa ei pärjätty maantierosvoja tai petoeläimiä vastaan, eikä myöskään pahemmin juostu karkuun.

Kun Lyelai mainitsi paidan ja housut oli nainen jo itkeä helpotuksesta. Hän saisi kunnon vaatteet. Hän oletti antiloopista puhuttaessa kyseessä olevan tuo outo sarvipäinen eläin. Hän ei ollut varma Antilooppi eläimen nimi vai tarkoittiko sana itse eläintä. Miten vain Hopeatukka kuitenkin alkoi varovasti lähestyä eläintä. Hän polvistui varovasti eläimen viereen pysytellen tarkkana.

Hän ei tiennyt miten suhtautua vieraaseen eläimeen. Eläimen ''tuntu'' oli jossain huvittuneen ja raukean välimaastosta. Nainen alkoi varovasti avata satulalaukkua, varoen kuitenin samalla satulaan kiinnitettyä miekkaa.

Kuullessaan Lyelain kysymyksen villasta hän kuitenkin kääntyi auttajaansa päin. ''Vaatteiden materiaalilla ei ole väliä. Olen tavattoman kiitollinen avustanne ja jos Aysel suo toivon voivani korvata tämän teille jonakin päivänä.'' Hopeatukka vastasi käyttäen mitä kohteliainta puheen partta. ''Jään teille velkaa arvon Lyelai ja arvon Kalris.''

Lyelai tuhahti naisen kohteliaalle kiitokselle, mutta Kalris nappasi maastaan verisen paitamyttynsä aikeinaan sulloa se satulalaukkuun. "Eipä mitään, on ilo auttaa!" Kalris vastasi ritarillisesti ja sai siskonsa pyörittelemään päätään. Kalris siirtyi Tiarin viereen ja avasi toisen puolen satulalaukun yrittäen pysyä kuitenkin tarpeeksi kaukana aatelisnaisesta, sillä hän tiesi haisevansa antiloopilta, maantieltä ja mieheltä.

Lyelai kiristi hevosensa suitsien hihnat. "Tuulilaaksoon kestää ainakin kaksi päivää. Kun hänelle ei ole omaa hevosta niin kauemminkin", Lyelai tuumi viitateen naiseen.
"Tiar jaksaa kantaa meidät molemmat", Kalris vastasi rapsuttaen eläintä korvan takaa.
"Tuo kirppusäkki jaksaa tuskin omaa painoaan", Lyelai tuhahti. "Lumi voi kantaa kaksi. Mutta sen vauhti hidastuu silti. Ja meiltä loppuu vesi. Ei riitä kolmelle kolmeksi päiväksi."
Kalris rapsutti pehkoaan mietteliäänä. "Entä jos lähdettäisiin itään. Eikö Vuorennotko ole Tuulilaaksosta kaakkoon, niin se voisi jopa olla lähempänä..." Lyelai keskeytti veljensä topakasti. "En ota riskiä. En ole mennyt Vuorennotkoon kuin tietä pitkin, etkä sinäkään osaa sinne täältä."

Sisarusten nopea sananvaihto oli saanut Tiarin hetkeksi kiinnostumaan ympäristöstään, ja se katseli vierasta naista hölmistyneenä. Aistiessaan demonin jäljen naisessa, se tunki isot sieraimensa kiinni tähän ja nuuhki ilmaa. Antilooppi joko huomasi että demonijälki oli vaaraton, tai sitten se oli liian laiska tehdäkseen asialle mitään, sillä pian sen leuat alkoivat jälleen käydä märehtemisen tahtiin.

"Tai sitten minä tulen perässä", Lyelai pamautti. "Ratsast Tuulilaaksoon niin nopeasti kuin pystyt ja hoidat naisen turvaan. Minä tulen perässä. Käyn Edon-joella täyttämässä leilini. Asia hoituu nopeasti ja vaivattomasti. Kyllä sinun laiska kirppukasasi nyt yhden vuorokauden pystyy läpensä juoksemaan." Kalris kohautti olkiaan. Hän ei yhtään yllättynyt Lyelain ehdotuksesta jäädä jälkeen, sillä kaikesta huolimatta hän ei tainnut pitää naisesta. "Pääsisit Lumen selässä Tuulilaaksoon, miltä kuulostaa?" Kalris kysyi hopeatukkaiselta naiselta. Hän odotti yhä paitaansa, mutta ei kehdannut tunkea naisen viereen satulaukkua tonkimaan.

Lyelai ei edelleen pitänyt hänestä. Hän aisti sen. Hän huokaisi turhautuneena. Ja seuraavaksi hän huomasikin tuijottavansa antiloopin sieraimia. Vastatessaan oudon eläimen tuijotukseen häneltä jäi huomaamatta, että Kalris oli tullut antiloopin, jonka nimi oli siis Tiar, toiselle puolelle. Naisen helpotukseksi eläin kuitenkin vetäytyi saatuaan uteliaisuutensa tyydytettyä.

Sitten vasta nainen huomasi Kalriksen ja jokin sai hänet yllättäen punastumaan. Hän painoi päänsä kätkeäkseen reaktionsa ja alkoi vimmaisesti penkoa satulalaukkua löytääkseen sen yhdenhiton paidan mitä hänenkin alunperin pitikin etsiä. Ja siinähän se olikin. Hopeatukka tarttui paitaan ja ojensi sen Kalrikselle, varmistaen, että hänen kasvonsa olivat peruslukemilla.

Hän kuunteli tarkkaan sisarusten nopeaa sanavaihtoa. Paikkojen nimet eivät sanoneet hänelle paljon mitään, mutta hän halusi silti olla perillä tehdyistä suunnitelmista. Kun Lyelai ilmoitti jäävänsä jälkeen Hopeatukka ei tiennyt miten reagoida. Kalris tuntui hyväksyvän sisarensa ehdotuksen kysyessän häneltä lähtisikö hän Lumella Kalriksen matkaan.

''Mutta entä sinä pärjäätkö sinä tosiaan täällä? On petoja ja ja ja... ne mainitsemasi maantierosvot, jotka vahingoittivat Kalrista. Entä jos he tulevat tänne. En minä antaa sinun tapattaa itseäsi, vaikka apua tarvitsenkin. Sinä olet toki demoninmetsästäjä ja osasi on auttaa ihmisiä, mutta en voi antaa sinun kuolla tällaisen typerän raukan tähden, joka ei edes tiedä omaa nimeään.'' Hopeatukka alkoi kälättää yllättyneenä.

Vieras nainen vaikutti aina välillä vähän omissa mietteissään olevalta, mutta ihmekkös tuo. Raukka varmaan pohdiskeli kuka oli ja mitä nyt pitäisi tehdä. Kalriksen olisi melkein tehnyt mieli taputtaa tätä päähän ja toistella, että kaikki järjestyy kyllä. Saatuaan paidan ähisten takaisten päälleen mies kokeili hartiansa liikkuvuutta, mutta sai pian todeta sen olevan aivan yhtä kipeä kuin aikaisemminkin.

"Höpöhöpö", Lyelai vastasi naisen huoleen. "Minä olen liikkunut yksin erämaassa jo silloin ku sinä imit vasta äidinmaitoa. Sinä se tässä olet se, joka huolenpitoa kaipaa." Lyelai irrotti puhuessaan Lumen toisen satulalaukun ja nappasi vielä yhden tyhjän leilin käsiinsä. Lumi tuijotteli hänen tekemisiään aivan kuin olisi aistinut emäntänsä jättävän hänet. Lyelai pärjäisi aivan hyvin yksinkin, ja koska häntä vain ärsytti koko nainen ja oma avuttomuutensa mahdollista demonihyökkäystä kohtaan, hän mielummin tarpoisi yksin hetken matkaa. "Sitäpaitsi idän kauppakaravaani kulkee muutenkin viikon sisällä Berenneiden juurella olevien kylien läpi", nainen selitteli. "Ihan yhtä hyvin voin käydä katsastamassa heidän silkkitarjontansa ja tulla sitten Tuulilaaksoon. Jos saatat uutta naistuttavuuttamme pidemmälle, niin jätä Lumi Kolmen ruusun kapakan omistajalle, niin hän kyllä pitää siitä huolen kunnes saavun." Lyelai ei sanoillaan selvästi edes antanut vieraalle naiselle varaa inttää vastaan. Hän käveli tämän luokse tarjoten villakankaista vaihtovaatekasaaa ja Lumen ohjaksia.

Kalris nousi eläimensä takaa ja tarttui tätä sarvista yrittäen saada sitä nousemaan. Hän ei jäänyt ajattelemaan siskonsa tekojen motiiveja, oli vain iloinen siitä että sai tutustua uuteen ihmiseen ja viedä tämän ritarillisen sankarillisesti turvaan. Hänen kasvoillaan oli aidosti iloinen hymy, vaikka hänen mieltään painoikin pieni huoli siitä, selviäisikö aatelisnainen edes yhtä yötä taivasalla. Sen nopeammin he eivät missään tapauksessa Tuulilaaksoon pääsisi.

Heti kun Hopeatukka oli saanut suunsa suljettua saatettuaan vastaväitteensä ilmoille, Lyelai tyrmäsi ne kaikki ja heitti vasten hänen kasvojaan. Lyelain kipakka sulki naisen suun lopullisesti. Joten hän tyytyi nyökkäämään.

Kenties näin olikin parempi. Kalris oli näistä kahdesta kummasta sisaruksesta selvästi parempaa matakaseuraa. Ainakaan mies ei koko matkan ajan yrittäisi porata reikää hänen takaraivoonsa tuikean tulisella katseellaan niinkuin sisarensa. Kalris sentään oli ystävällinen hänelle. Ei sillä ettei hän olisi ollut kiitollinen Lyelaillekkin, mutta tämän ''tuntu'' oli hyvin torjuva.

Hän tarttui Lyelain tarjoamiin vaatteisiin. ''No hyvä on, jos sanot pärjääväsi. Ehkä on parempi, että vaihdan nämä rytkyt kunnon vaatteisiin ennen kuin otan hevosen ohjat.'' hän sanoi Lyelaille hymyillen. Nainen otti vaatteet ja lähti pusikoita kohti. Pusikossa hän alkoi haparoiden riisua juhlavaa asua päältään.

Kun hän oli saanut asunsa yläosan riisuttua, hän tunsi ihoaanvasten jotain viileä. Hän kohotti kätensä ja käsi osui hopeiseen koruun. Koru oli hopeinen yksinkertaisen kaunis kuunsirppi. Se saattoi olla arvokaskin ja... Hopeatukan ajatukset keskeytyivät, kun hän tunsi ajatuksiensa laidalla leijuvan muiston. Kun hän yritti tarttua muistoon, se livahti hänen otteestaan. Hän kuitenkin tiesi, että koru oli tärkeä samoin pieni hopeinen ruususormus, joka oli myös jäänyt huomiotta. Aika vähän koruja aateliselle, jos hän nyt mikään aatelinen sitten todellisuudessa olikaan.

Hän veti kirjavat vaatteet päälleen ja huokaisi helpotuksesta. Vaatteet ehkä olivat hieman väljiä, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut enää kompastella hameen helmaan. Hänen teki jo melkein mieli jättää juhlavat vaatteet metsään, mutta tuli sitten ajatelleeksi, että niistä voisi saada ihan hyvät rahat. Ne olivat kuitenkin hyvää kangasta ja tyylikkäästi leikattu, vaikka yksinkertaiset olivatkin. Huokaisten hän kokosi vaatteet käsivarrelleen ja lähti takaisin demoninmetsästäjäsisarusten luo.

Kun hän saapui sisarten luo hän hihkaisi:''Tiedättekö vaikken nimeäni muistakkaan, niin pitäähän minua nyt joksikin voida kutsua. Mitä jos olisin Kuu siihen asti, kunnes keksin menneisyyteni.'' Näin sanoessaan hän ajatteli amulettiaan, joka oli nyt hänen lainaamansa tunikan alla.

Kalriksen silmää miellytti, kun näki naisen vaihtaneen pois tylsän yksivärisestä mekostaan ja loisti nyt sisarusten tavan mukaan kaikkia sateenkaaren värejä. Hän ei koskaan ymmärtänyt mikä ihmeen hinku kaikilla ihmisillä oli pukeutua niin yksinkertaisesti, maailma oli täynnä värejä ja kankaita, miksi ei siis käyttää niitä kaikkia? Tummat värit ja kuosit ovat aivan yliarvostettuja.

"Se kuulostaa oikein hyvältä", Kalris nyökytteli nimivalinnalle. Lyelai teki jo lähtöä. Hän nyökkäsi naiselle. "Pidät hänet sitten irti ikävyyksistä", hän vielä huolehti veljelleen. "Ja katso vähän mistä kuljet, pahimmat kuralätäköt voi hänen kanssaan varmaan väistää." Hän pöllytti Kalriksen tukkaa, tökkäsi tätä rystysillään poskelle ja katosi pian tideän pensaikon sekaan.

Eldougheneilla ei ollut koskaan tapana sanoa hyvästejä, sillä he ajattelivat sen tuovan huonoa onnea. Jos läheisen hyvästelee, se kertoo kohtalolle, että sillä on lupa viedä heidät erilleen ikuisiksi ajoiksi. Nytkin Lyelai siis vain lähti, heilutti kättään enemmänkin muistutuksena pysyä ruodussa, kuin varsinaisena hyvästelemisen eleenä.

Kalris oli viimeinkin saanut antilooppinsa nousemaan laiskotteluasennostaan, ja se seisoi pää riippuen kyllästyneen oloisesti, suu yhä jauhaen. Lumi sen sijaan oli täynnä toimintaa, ja sen korvat pyörivät innokkaan uteliaasti. "Noh, eiköhän mennä", Kalris sanoi hennosti hymyillen rikkoakseen hiljaisuuden. "Tarvitsetko apua satulaan nousemisessa?"

Kuuksi itsensä nimennyt hopeatukka katseli vaiteliaana sisarusten eroamista. Näky hämmensi häntä. Hänen tuntunsa kertoivat hänelle, että sisarukset olivat läheisiä, mutta käytös näiden erossa oli lähes välinpitämätön. Millaista kansaa nämä kaksi oikein olivatkaan. Vahvaa ja päättäväistä ainakin.

Ja kirkas väristä. Kuu vilkaisi kantamiaan väljiä vaatteita, jotka oli saanut lainaksi Lyelailta. Ne hehkuivat väriä. Näissä kuoseissa jokainen vastaantulija näki heidät varmasti ainakin mailien päästä. Nämä metsästäjät eivät siis ainakaan suosineet muiden metsästäjien ykkösvalttia huomaamattomuutta. No mikäpä hän oli muita moittimaan erikoisesta käytöksestä tai pukeutumisesta. Hän metsästä löytynyt demonitaikojen peittämä oudokki. Eikä ulkoinen olemus kertonut kuin harvoin elävän olennon tosi luonteen. Sen Kuu tiesi. Osittain taikojensa ansiosta osittain... ilmeisesti omasta kokemuksesta. Jos hän vain muistaisi.

Hän havahtui mietteistään Kalriksen ääneen. Hän kääntyi katsomaan demoninmetsästäjää ja tämän erikoista ratsua ja hymyili heille yhä hieman ajatuksissaan. ''Katsotaan jos osaisin itse tehdä metsästäjä hyvä. On ärsyttävää, kun ei tiedä onko ratsastanut ennen vai ei. Osaako tehdä sitä tai tätä. Minkä ikäinen on. Kuka on. Pyydän anteeksi. Alan kuulostaa valittajalta.'' Kuu siveli ajatuksissaan ratsunsa kaulaa. Hevonen oli virtaa täynnä.

Sitten hän tarttui yllättäen hevosen harjaan ja siitä tukea ottaen heilautti sitten itsensä ratsun selkään. Teko sujui luontevasti kuin monta kertaa ennenkin tehty asia. ''Ilmeisesti olen ratsastanut ennenkin. Mikä helpotus. En olekkaan täysin toivoton tapaus.'' Kuu hymyili Kalrikselle. ''Mihin suuntaan lähdemme arvon metsästäjä?''