Mitä, miksi, kuka ja missä?

Aatelisneitonen kieltäytyi kohteliaasti avusta, ja Kalris siirtyi hymyillen sivummalle antaakseen tietä. Täytenä hienohelmana hän ei ollut Kuuta pitänyt, mutta yllättyi kuitenkin naisen hypyn selkään olleen yllättävän sulava. Toisaalta aatelelisillahan nimenomaan on aikaa harjoitella kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Aina energinen Lumi on hetken hämillään uudesta ratsastajasta, sillä se ei ollut tottunute kehenkään muuhuun kun Lyelaihin selässään. Kalris rapsutti sen otsaa ja asetteli suitsia paikoilleen kun pelkän näön vuoksi. Varmistuttuaan siitä että nainen todella pysyi satulassa, uskalsi hän astua muutaman askeleen taaksepäin. Lyelai tappaisi hänet, jos naiselle kävisi jotain hänen huolimattomuutensa vuoksi.

Kalris sai repiä Tiarin pään ylös maan herkkujen lomasta hieman kovakouraisestikin, ennenkuin nousi antiloopin selkään. Hän kannusti ratsuaan lähtemään liikkelle ja seurasi katsellaan, että Lumi lähti varmasti perään. Naisen ei tarvistsi huolehtia Lumen kanssa mistään muusta kuin selässä pysymisestä. Eläimet olivat niin tottuneita toistensa seuraan, että seuraisivat toisiaan vaikka läpi Ayselin tulen ennemminkuin jättäytyisivät jälkeen.

"Pohjoiseen", Kalris vastasi. Metsän läpi kulki pieni polku, joka oli selvästikin vain eläinten jättämä. "En nyt ole ihan varma, mutta kai tämän metsän pitäisi harveta vähän matkan päässä. Päästään nopeuttamaan tahtia." Kalris ei ollut lainkaan varma Kuun ratsastustaidoista, mutta toivoi että nainen pysyisi kyydissä laukassakin. Tasankohevoset kuten Lumi eivät olleet tunnettuja pehmeistä askellajeistaan.

Hevonen liikahteli hermostuneena hänen allaan. Kuu huokaisi syvään. Millainen emäntä sellainen ratsu. Tai ehkei Lumi kuitenkaan niin epäluuloinen nyt ollut. Rauhaton vain, eikä se selvästi pitänyt paikallaanolosta.

Nainen katseli hymyillen Kalriksen häärimistä hevosen parissa. Tuon karun ja erikoisen ulkomuodon taisi piillä hyvin huomaavainen ja huolehtivainen herrasmies. Aivan kuin... joku muukin. Ärtyneenä Kuu heilautti harha-ajatuksen mielestään. Kunhan vain mies ei ryhtyisi ylihuolehtivaiseksi, niin Kuu voisi yhä pitää häntä herttaisena.

Hän katseli, kun mies nousi antilooppinsa, tuon erikoisen otuksen selkään. Millainen ratsu sellainen isäntä tosiaan. Hän päätti antaa miehen mennä edellä, joten kun antilooppi liikkui hän kannusti varoen Lumen sen perään ja hevonen totteli halukkaasti.

''Pohjoiseen siis. Johda sinä, sillä minullahan ei ole hajuakaan missä olemme.'' Hän totesi. Kuu ei kuitenkaan halunnut ratsastaa hilsaisuudessa, joten ohjasti luman lähemmäs antilooppia aloittaakseen keskutelun Kalriksen kanssa. Erikoinen metsästäjä kiehtoi hänen uteliaisuuttaan. ''Joten mihin kansaan te Lyelain kanssa kuulutte. Siis jos ei ole epäkohteliasta kysyä sitä. En usko koskaan kuulleeni teidän kaltaisistanne ihmisistä. Saanen sanoa herätte uteliaisuuteni.'' Kuu aloitti hieman epäröiden keskustelun.

Tiar ei ratsuna ollut ehkä yhtä nopea kuin hevonen, mutta varmajalkaisuudessa se voitti kenet tahansa. Arojen kallioihin tuttuneena kapean poluun juurakot ja kivet eivät saaneet sen askelta horjumaa hiukkaakaan.

Kalris loi silmäyksen lähemmän siirtyneeseen seuralaiseensa. "Eei ollenkaan", hän hymähti. Mukavan kohtelias, tämä nainen. "Ihan ymmärrettävää, että et ole tömännyt meihin, sukumme jäseniin aikaisemmin. Olemme jo vuosisatoja kierrelleet Lohikäärmetasankojen ympäristössä." Kalris kumartui repimään Tiarin suusta pois oksan, jonka se oli riipinyt polun varresta mukaansa. "Eldoughenit ovat kiertelevää kansaa. Demoninmetsästäjiä, eränkävijöitä. Tehtävämme tulee suoraan Ayselilta. Pidämme kylät ja syrjäseudut puhtaina demonien vallasta, ja elämme suoraan ihmisten kiitollisuudesta", hän jatkoi.

"Kysyisin teiltä samaa, mutta eipä teillä taida olla paljoa sanottavaa", mies hymähti. "Toivon Ayselin nimeen, että muistisi palautuu pian. Oletko ehtinyt miettiä mitään varasuunnitelmaa, jos Tuulilaaksoon saapuminen ei anna sinulle yhtään vastauksia?"


//Pitäiskö jossain vaiheessa harrastaa vähän ajan pikakelausta tai jotain? :3 //

Kuu kuunteli vaiti Kalriksen kertoessa omasta kansastaan. Jokin miehen välittömässä tavassa kertoa asia hymyilytti naista. Miehen viimeinen kysymys palautti kuitenkin hänen ajatuksensa omaan polttavaan ongelmaansa.

''En tiedä mitä aion. Ajattelin myydä sen hienon puvun, jossa heräsin, jos siitä saisi rahaa. Voisin tietenkin etsiä töitä, mutta en tiedä tarjotaanko missään töitä tuki tuntemattomalle naikkoselle, jolla ei ole kokemusta nimeksikään. Tai hajua perheestään. Voisin kai myös yrittää etsiä maagikkoa tai parantajaa, jos pystyisivät auttamaan pienen muistiongelmani kanssa. Minä nimittäin tiedän, että ne muistot ovat vielä täällä.'' Hopeatukka sanoi koskettaen kalvasta ankarasta pohdiskelusta rypistynyttä otsaansa.

''Tuntuu vain kuin jokin tai joku olisi siivonnut ne pois ja pistänyt piiloon lukkojen taakse. Jotain nimittäin tule välillä läpi. Häilähdyksiä vain, liian epämääräisiä, jotta niistä saisi selvän, mutta nekin katoavat nopeasti. Tiedän kuitenkin esimerkiksi sen, että olen tuntenut joskus demoninmetsästäjiä, eivätkä he olleet samanlaista nöyrää kansaa kuin Eldoughenit. He olivat korskeita ja aivan liian ylpeitä. Ja aivan liian hanakoita lyömään itseään heikommat maahan. Missä tunsit heidät tai mitä nimeä he kantoivat jää mysteeriksi. Pyydän anteeksi sorrun lörpöttelyyn.''

Heidän ratsastaessaan päivä oli jo alkanut kääntyä iltaan ja yön tummat hunnut alkoivat verhota maata. ''Pitäisikö meidän alkaa tähytä leiripaikkaa? Vai mitä sanot metsästäjä?'' Kuu kääntyi kysyvästi kumppaniaan kohti. Ajatus nukkumisesta ei kuitenkaan miellyttänyt naista. Hän pelkäsi, että jotain tapahtuisi jälleen. Kun hän sulki silmänsä, tuliset kasvot hymyilivät hetken hänen suljettujen silmäluomiensa takana.

//Joo voishan sitä vähän kelata Kuinka pitkän matkaa ja mihin tilanteeseen? //

// Oletko suunnitellut, että jotain sun hahmon menneisyyteen liittyvää tapahtuisi? Ilta on myös hyvä aika jutella syntyjä syviä, jos kiinnostaa. Mutta jos mitään ihmeempää ei ole, nin fiksuinta on varmaan loikata suoraan kylän porteille. //


Kalris naurahti Kuun sanottua lörpöttelystä. "Älä nyt hulluja puhu!" hän virnisti. "Vaikka et itse muistaisi mitään, niin siniversisyytesi paistaa sinusta nuolenkantaman päähän. Harvoin minunlaiseni korven asukki tapaa noin hienostunutta naista. Ei puhumisessa ole mitään pahaa, enkä ole ikinä tajunnu ylimystön pidättyväisyyttä. Elämää täytyy elää! Hissutella voi haudassakin", Kalris hihkaisi satulassaan ja nosti kätensä ilmaan. Tiar pomppasi yhtäkkisestä innonpurkauksesta, mutta isäntänsä oikullisuuteen tottuneena palasi nopeasti ruotuun.

"Olette aivan kuin haltiat...", Kalris muisteli. "He tuntevat kauheaa ylemmyydentunnetta ihmisiä kohtaan. Kaikenlainen lörpöttely ja rällästäminen on syvästi pannassa heidän keskuudessaan. Kenties teissäkin on haltiaverta kun olette noin kaunis ja herttainen." Kalris ei tarkoittanut sanomaansa mielistelyksi, vaan ykisnkertaiseksi toteamukseksi. Hän oli aina sanonut sen, mitä mieleen juolahti. "Tapasin kerran yhden haltian... Se olikin aikamoinen päivä! Ylimielisyydestään huolimatta se suippokorva jotenkin auttoi minua ja liiskasimme yhdessä valtavan demonin. Oli menettää henkesä, se suippokorva." Tapahtumia Kalriksen elämästä ei kyllä ollut puuttunut, toden totta.

Illan tullessa Kuu otti puheeksi leiriytymisen. "Oi anteeksi, en tajunnutkaan. Väsyttääkö teitä?" Kalris reagoi. Hän itse oli tottunut ratsastamaan vaikka läpi yön, mutta elämään satulassa tottumattomana aatelisneito kaipaisi varmasti jo levähdystaukoa.

Hetken tuumailtuaan Kalris johdatti seuralaisensa metsän rajaan, leveän kielekkeen päälle. Heidän allaan levittäytyi alanko, joka lähtisi aikanaan nousemaan vuoristoksi. Tuulilaakso ei ollut kaukana.

Tiar valui makuulleen heti kun Kalris hypääsi sen selästä. Mies kiirehti auttamaan naista alas satulasta. "Satulalaukuista pitäisi löytyä kaikki tarvittava. Vilttejä, ruuaksi ei taida olla muuta kuin leipää ja kuivattuja hedelmiä. Lyelai rakastaa teetä, joten sitäkin varmasti löytyy. Annas kun sytytän nuotion", Kalris hääräsi, ja penkoi ja satulalaukkuja tuluksia etsien.