Missä se sade viipyy?

// Poisonbubble tänne näin ~

Nerrocen

Merihaltia oli aina vihannut tunnetta mitä muodonmuutos loitsu toi mukanaan. Kuinka hänen virtaviivainen pyrstö haarautui kahdeksi kömpelöksi ulokkeiksi joiden kontrollointi oli kaksikertaa vaikeampaa kuin pyrstön. Istuttuaan miltei kymmenenminuuttia auringon lämmittämällä kivellä Nerrocen sai aikaiseksi avata mukanaan ollut reppu mikä sisälsi niin miehen maanpäälle mukaansa otetut vaatteet kuin myös pienen määrän rahaa jos mies sattuisi haluamaan jotakin matkallaan.
Nerrocen rantautui yleensä hiukan syrjemmässä itse kaupungista. Kävelymatka täältä itse satamaan ei ollut kuin muutama satametriä, mutta tarpeeksi syrjässä ettei siellä kovin montaa muukalaista tallustellut. Nerrocen olisi tietysti voinut laittaa vaatteet myös vedessä, mutta mies inhosi myös jalkojen kanssa räpiköintiä vedessä joten maanpäällä vaatteiden pukeminen oli pienempi paha. Valkoinen kangaspaita ja ruskeat housut päälleen puettuaan - punainen riepu lantiollaan ja perinteiset sormukset, ohuet rannekorut ja kaulakoru päällään mies oli valmis jatkamaan matkaansa.
Melkein vartin kuljettuaan - hitaasti mutta varmasti reppu selässään heilahdellen askelten tahdissa - Nerrocen pääsi lähimmälle kadulle mikä sijaitsi lähellä satamaa aivan sen laitamilla. Täältä merihaltia suuntasi kulkunsa kohden koruliikettään missä oli sopinut tapaavansa Roscalin iltapäivällä.
Sataman melu sai miehen kurtistamaan hetkeksi siistejä kulmiaan. Ilme muuttui hetken ajaksi entistä tyytymättömäksi nähdessään muutaman kummastelevan katseen ohikulkioilta. Tottunut tai ei - olihan ne ärsyttäviä mutta tavallaan ymmärrettäviä. Siinä missä miehen korut olisivat voineet viitata aatelisempaan elämäntapaan, hänen vaatteensa kiljuivat kaikkea muuta.
Merihaltia huokaisi ja pudisti päätään, puristaen ylimääräistä vettä yhä märistä hiuksistaan, välittämättä siitä että hänen vaatteensa olivat yhä kosteita. Kyllä ne vielä kuivuisivat. Sitä paitsi ne pitäisivät hänen ihonsa kosteana muutaman ylimääräisen minuutin, mikä oli vain hyväasia näinkin lämpimänä ja aurinkoisena päivänä. Jos Nerrolta olisi kysytty - olisi hän tahtonut sateisen päivän paljon ennemmin. No, aina ei voinut saada tahtojaan läpi.

// Hieman tönkkö aloitus, sen siitä saa kun ei roolipelaa pariin kuukauteen >-<

Nill

Nill oli tuntenut olonsa erityisen tylsistyneeksi jo useamman kuukauden. Hän oli yrittänyt kuluttaa aikaansa terrorisoimalla pieniä kyliä, upottamalla yhden kauppalaivan ja pitäen välillä viikonkin kestäviä nokkaunia luolien viileässä varjossa. Vaan ei mikään näistä enää riittänyt alati levottomalle demonille. Hän oli maannut viilentävässä vedessä kaislikon keskellä pyöritellen mielessään ajatusta spektraaliksi vetäytymisestä ja horrostamisesta kiven kolossa ensi talveen kun ihmiset olivat erityisen pahantuulisia, kun vedestä kompuroi ylös kalpeaihoinen haltia. Ei se ollut ensimmäinen merihaltia mikä oli demonin silmiin pärskinyt, mutta erityisen kömpelö yksilö kylläkin. Se kahlasi alasti rantaan ja istuskeli kivella pitkään ennen pukeutumistaan. Huonoa tuuria, Nill ei normaalisti olisi kiinnostunut moisesta otuksesta, mutta tylsistyksissään demoni ei keksinyt parempaakaan tekemistä. Nill silmiään pyöritellen nousi vedestä haltian lähdettyä kompuroimaan kohti läheistä satamakaupunkia.

Jos ei tuosta horjuvasta kalasta muuta hupia löydy, voinhan aina tarkistaa vieläkö niiden veri on punaista... Nill ajatteli tylsistyneenä mielessään astellessaan kohti kaupunkia. Askel askeleelta Nill keskitti enemmän magiaa ulkomuotoonsa. Tylsistyneenä demoni ei jaksanut edes käyttää mielikuvitustaan kuten tavallisesti. Hän antoi jo useampaan otteeseen käytetyn ulkomuodon valua ylitseen. Mustat hiukset valuivat hänen selkäänsä sarvien vetäytyessä piiloon, punainen iho maalasi itsensä norsunluulla. Astuessaan viimein kaupungin porteista, Nill veti leveän hupun päänsä peitoksi ja kiihdytti askeleitaan. Hälinässä saattoi olla hieman lähempänä seurattavaa henkilöä kuin rannala ja pöheikössä. Nill kurtisti nenäänsä heti porttien sisäpuolella. Ihmiset löyhkäsivät muutenkin. Pienissä kylissä ihmisten löyhkään sekoittui hiven eläinten lantaa, mutta suurkaupungeissa koko heidän kaupunkinsa löyhkäsi. Se oli kuin suuri jätekuoppa. Ja silti ihmiset pitivät itseään niin kovin ylhäisinä otuksina. Haltioiden kaupungit sentään olivat siistejä.... Vaikka muuten tylsää kansaa olivatkin, ilman tunteita ei ollut vihaa, raivoa tai kostonhimoa mihin tarttua. Pitkästyttävää...

Nill oli aiemmin käynyt tässä kaupungisa ja hetken merihaltiaa seurailtuaan saattoi jo aavistaa minne tämä oli matkalla. Se oli vanha korusepän puoti, josta sekä keskiluokkaiset että aateliset kävivät ostamassa korujaan. Nill pyyhkäisi omaa korvanlehteään ajatuksissaan. Kenties hän voisi piristää itseään uusilla korvarenkailla. Olivathan edelliset jo todella vanhat... Eivätkä imarrelleet hänen kauniita piirteitään enää laisinkaan.

Nerrocen

Ihmisten talot ovat niin... tylsiä - Nerrocen ajatteli silmäillessään puisia ja mitäänsanomattomia rakennuksia kävellessään niiden ohitse. Niissä ei ollut mitään persoonallista - ne olivat toinen toisensa näköisiä ja vain sisus vaihteli, muttei sekään paljoa. Jos joku sitten päättäisi tehdä jotakin aivan erilaista, tätä katsottaisiin pahalla... minkä takia kukaan ei uskaltanut erottuakaan massasta. Tämä ärsytti tavallaan merihaltiaa, joka oli tottunut ettei yksikään talo näyttänyt samalta merenpinnan alapuolella.
"Sentään minun ei tarvitse asua täällä..." Haltia mutisi hiljaa ääneen, seisahtuen hetkeksi puotinsa eteen, silmäillen korujen täyttämää näyteikkunaa, mitä reunusti tummasta puusta tehdyt seinät. Puodin seinästä roikkuva kyltti missä luki Ro&Na - puodin nimi. Huvittunut ilme käväisi haltian huulilla. Nimi saattoi olla mitä oli - se oli silloin parasta mitä hän ja Roscal oli keksinyt ja sen vaihtaminen olisi myöhäistä jo nyt.

Nerrocen astui sisälle yllättävän kirkkaasti valaistuun puotiin, hymyillen pehmeästi asiakkaalle puhuvalle vuorehisen nähdessään. Nerro tiesi kääpiön olevan klaaniton, mutta se ei oikeastaan häntä haitannut. Roscal tiesi paljon jalometalleista, oli hyvin taitava käsistään ja mainio kauppamies - se oli tarpeeksi Nerrocenille. Ja nyt, useamman vuoden jälkeen haltia oli yhä tyytyväinen otettuaan vuorehisen kumppanikseen.

"Kauppa ilmeisesti sujuu yhä hyvin?" Nerrocen kysyi nuoren kauppiaan pojan lähdettyä puodista kihlasormuksen kanssa.
"Ya, sesonki kausi lähestyy, kesällä varsinkin kihlasormukset myyvät." Kääpiö vastasi viittoen haltiaa lähemmäksi ojentaen keskikokoiset vihkosen mihin parivaljakko aina merkkasi myydyt tuotteet ja näistä saamat voitot.
"mm-mh, hyvältä näyttää" Nerrocen ojensi vihkosen takaisin, vilkaisten vanhaa kaappikelloa huoneen nurkassa.
"Ruokatunnin paikka, minä voin tarjota tällä kertaa?" Nerrocen ehdotti, vaihtaen painoa toiselle jalalleen.
"Muuten hyvä ehdotus, mutta Raeg ilmottautui sairaaksi... saamarin lusmu.." Kääpiö mutisi ja Nerrocen pudisti päätään. Roscal oli sitä tyyppiä joka ilmestyi töihin huolimatta siitä oliko tämä sairas.
"Mene sinä syömään, minä voin vahtia puotia sen ajan" Nerro ehdotti ja heilautti kättään 'mene jo' eleellä, kävellen tiskin toiselle puolelle istumaan kassan takana olevalle jakkaralle - sisäisesti mielissään siitä että pääsi leputtamaan jalkojaan viimein. Käveleminen oli yhä raskasta pidempien matkojen osalta.
Epäröivän katseen jälkeen Roscal katosi takahuoneeseen, eikä kulunut pitkään kun merihaltia kuuli takaoven paukahduksen tämän sulkeutuessa.
"Hmm... näyttää siltä että rubiinit ovat myyneet tänä vuonna parhaiten..."

Nill

''Mitä mainioin asia, sillä minä niin pidän niiden väristä.'' Nill sanoi astuessaan sisälle. Demoni hymyili itsetyytyväistä hymyään astellessaan peremmälle korusepän puotiin. Tämä kala oli siis tässä liikkeessä töissä. Hn ei ollut koskaan käynyt sisällä asti, kävellyt ohi muutamia kertoja milloin missäkin lihapuvussa... Mutta ei tämä hullunman oloinen pikku putiikki ollut ollenkaan. Paljon taidokkaita käsitöitä. Nill asteli hitaasti hyllyjen editse tarkastellen koruja, kippoja, kelloja ja karahveja.
''Onhan teillä vielä niitä kauniin punaisia kiviä jäljellä niinkin kauniille yksilölle kuin minä?'' Nill kysäisi käännähtäen katsomaan tiskintakana istuvaa haltiaa.

Nill oli jo kovin kiintynyt ajatukseen uusista korvarenkaista. Ja niitä totisesti voisi koristaa yksi tai kaksi kauniin verenpunaista kiveä. Kaiken hauskuuden ja huvin siimeksessä oli pidettävä mielessä oma ulkonäkönsä ja siitä huolehtiminen.