Rauhan loppu

Kalris

Hevospoika sai sentään tartutta toimeen saman tien, mistä Kalris oli ylpeä. Ei hän ollutkaan oskonut että demoninmetsästä pötkisi pakoon hetki kun sai tietää olevansa tekemisissä vähän voimakkaamman olennon kanssa, mutta hyvä että tämä tiesi pysyä kovana. Heidän viime tapaamisellaan Ara ei vaikuttanut kovin tietoiselta kaiksita demoninmetsästyksen hienouksilta, joten Kalris toivoi koko sydämestään, että tämä oli vähän kokeneempi. Jos homma etenisi käsirysyksi, Aran ja hänen oli pystyttävä toimimana saumattomasti.

Nillin näyttäessä heille todellisen muotonsa Kalriksen kulmat painuivat ryppyyn ja hän sai taistella sisäisen halunsa kanssa jotta ei olisi rynnännyt tämän päälle saman tien. Kirottu saastainen otus... Kalriksella oli henkilökohtaisesti kana kynittävänä tämän paholaisen kanssa, joka oli pistänyt verikekkerit pystyyn viattomassa kylässä ja aiheuttanut metsästäjälle pysyvän vamman. Kalriksen ainoa ilo koko tilanteessa oli se, että Nill oli madellut pois taistelusta aivan yhtä haavoittuneena kuin Kalris itse. Kalris kirosi sitä, että ei ollut onnistunut antaa demonille viimeistä kuoloniskua, mutta tiesi kuitenkin, että kaikesta mahtavuudestaan huolimatta tämä demoni oli voitettavissa. Hän tiesi kaikki sen temput nyt. Aran avulla taistelu ei välttämättä olisi ongelma... Tosin ensin oli selvitettävä mihin Nillin hartian takana piilotteleva spektraali pystyi.

Kalris ei varmasti olisi pystynyt järkevään tavoitteelliseen kommunikointiin yhteiseen päämäärään pääsemiseksi, joten hän käänsi huomionsa pieneen spektraaliin lähettäen yllättäen pienen kipinän sitä kohti. Hän huomasi kuinka spektraali väisti pois sen tieltä, leimahti vihaiseksi ja sujahti kohti hohtavaa ruusupuskaa. Silmänräpäyksen päästä Nillin vierelle ilmestyi kalmankalpeana hohtava demonitar, joka istuutui itse kasvattamalleen ruusuvaltaistuimelle ilkikurinen hymy kasvoillaan.

Kalris oli yllättynyt spektraalin muuttumisesta niinkin voimakkaaksi demoniksi ja astui askeleen Aran puoleen. "Nyt varovasti, hevospoika. Tätä taistelua emme halua ottaa."

Nill

Perhonenkin näyttäytyi. Nill hymyili pienesti, mutta lähinnä vain sille, että tämä perhosen yllättävä itsevarmuus oli aivan varmasti pelkkää näytelmää. Se yritti näyttää heidän edessään itsevarmalta, eikä lainkaan pelottavalta, kun Nill saattoi edelleen tuntea perhosen värisevän vierellään.
"Minä kysyin... Mitä tiedätte siitä demonista?" Nill tiukkasi uudestaan ja katsoi molempia vuorotellen. Kentauri vilkaisi Kalrista ja sitten takaisin häneen ja perhoseen.
"Me olemme täällä hankkiutumassa siitä eroon. Oli tämä kaupunki kuinka kieroutunut tai vääristynyt, täällä oli rauhallista ennenkuin se ilmestyi. Uskoisin meidän olevan samalla asialla täällä." Kentauri puhui kulmat kurtussa ja tuntui olevan entistä enemmän varuillaan. Kenties perhosen ilmaantuminen noinkin suurena demonina sai heidät hieman harkitsemaan sitä halusivatko he tämän johtavan yhteenottoon.

"Ja se kiinnostaa meitä... Koska?" Aika paljonkin.. Nillin mielenkiinto tähän asiaan oli äkkiä kasvanut moninkertaiseksi. Heillä tosiaan oli sama päämäärä.
"Meillä on eräänlainen suunnitelma... Ja te voisitte auttaa sen toteuttamisessa." Nill näki kuinka kentaurin kulma nytkähti tämän sanoessa tämän, ja se tuntui ärsyttävän kentauria. Nill sen sijaan purskahti nauruun ja pudisteli päätään.
"Metsästäjät ja demonit tekisivät yhteistyötä, sitäkö meinaat poni?" Nill kysyi nauraen ja näki kuinka kentaurin kulmat painuivat vihaisesti ruttuun tämän nyökätessä hitaasti.
"Noh, kertokaahan tämä... mahtava suunnitelmanne..." Nill vaihtoi painoa jalalta toiselle, ja kuunteli tarkkaavaisesti kun kentauri selitti mitä he olivat ajatelleet demonin esiin saamiseksi. Nill myönsi hiljaa mielessään, että suunnitelmassa oli järkeä, mutta muutamia pulmia....

"Muutama kysymys sitten tähän väliin... Mistä minä tiedän, ettei tuo sirkuspelle puukota minua selkään heti kun saa tilaisuuden? Mistä me tiedämme, ettette ammu meitä täyteen nuolia heti kun käännämme selkämme? Meillä ei ole mitään syytä luottaa teihin." Nill sanoi mulkoillen Kalrista raivoissaan. Hän halusi räjäyttää tuon ihmisen siihen paikkaan, polttaa tämän ruumiin tuhkaksi ja heittää lantakasaan.
"Samoin kuin me emme voi luotta teihin... Olemme samalla viivalla." KEntauri mainitsi, ja nill kohautti olkiaan. tottahan se oli. hän varmasti tarttuisi tuota metsästäjää kurkusta heti kun saisi tilaisuuden ja repiri sen auki kuin ylikypsän luumun.
"En minä sinusta ole huolissasi... mutta tuon kanssa on vähän.. kaunoja." Nill totesi osoittaen Kalrista vihaisesti, kääntyen sitten perhosen puoleen, puhuen hiljemmalla äänellä.
"Mitä sinä olet mieltä...?"

Lilium vilkaisi Nilliin aivan kuin kysyen oliko tämä hullu. "Mitä minä olen mieltä?'" Huolimatta hymystä hänen kasvoillaan Liliumin sydän vapisi kuin haavanlehti. "Mitä minä olen mieltä?" Lilium viestitti Nillille ilman sanoja. "Tuo metsästäjä tappaa minut yhdellä miekanheilautuksella!" hän puuskaisi. "Mitä he edes aikovat. Mistä lähtien olet luottanut kuolevaisiin?" Lilium tunsi vain halua karata paikalta, eikä häntä rauhoittanut lainkaan sekään ajatus, että spektaarimuodossakana pakeminen ei olisi keino. Tuo metsästäjä oli nähnyt hänet siitä huolimatta...



Kalris rykäisi, astui askeleen eteenpäin ja kääntyi vihdoin Nillin puoleen. "Tiedän että emme kuulosta kovin luotettavilta, varsinkaan aikaisemmat kohtaamisemme huomioon ottaen, mutta tässä suunnitelmassa te olette ne, jotka ovat paremmassa asemassa", Kalris sanoi ja piti pienen tauon vilkaisten Araa. "Toverimme iso demoni on piilossa tämän kaupungin muurien sisällä. Mitä todennäköisemmin hän tuntee suurta omistushalua joka ikistä sielua kohtaan, joka tässä kaupungissa oleskelee. Paras syy siihen, että hän ei ole vielä syönyt kaupunkia on käyttää sitä valtavana kärpäsloukkuna - houkutella sisään yhä enemmän ihmisiä päästämättä yhtäkään sisään päässyttä enää ulos. Mitä enemmmän sieluja hän saa syötyä kerralla, sen parempi. Ja koska hänen omistushalunsa on valtava, yhdenkin ihmissielun katoaminen kaupungista voi saada hänet esiin vaatimaan saataviaan takaisin." Muut eivät näyttäneet vielä ymmärtäneen Kalriksen ajatusta, joten hän hengähti, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katsoi Nilliä suoraan silmiin. "Lyhyesti sanottuna haluan, että syöt meidät", hän sanoi Nillille.

Nill

"luottanut? Kuka tässä on luottamuksesta puhunut. Sitä paitsi, jos kuolet yhteen miekanheilautukseen, voit lähteä tiehesi. Ei niin heikosta demonista ole täällä mitään hyötyä." Nill työnsi sanoja perhosen mieleen vauhdilla ja ärtyneenä. Kuka muka puhui luottamuksesta tai mistään muustakaan. Kuolevaiset olivat viihdykettä, ruokaa... Niiden kanssa oli tarkoitus pitää hauskaa.

Demoni ei voinut sille mitään. Hetkellinen hämmennys vaihtui vain sekunnin murto-osassa omahyväiseen virnistykseen, ja kieli livahti hetkeksi huulille. Nill oli jo melkeinpä päättänyt olla huomioimatta perhosen mielipiteen. Kuinka tällaisen tilanteen voisi jättää käyttämättä? Kuka sen jättäisi käyttämättä?
"Kieltämättä... Tässä etu on meidän puolellamme...." Nill toisteli hiljaa nyökytellen virne kasvoillaan viipyen. Totta kai hän suostuisi! Kuinka monesti tultiin tarjoamaan demoninmetsästäjän sielua tarjottimella?
"tämä on loistava idea! Ei tästä voi kieltäytyä! Sano nyt jos kantti ei kestä." Nill viestitti perhoselle ja katseli Kalrista silmiin yrittämättä edes piilottaa virnettään.
"Minulle käy..." Nill totesi lopulta. Hänkö antaisi sielun sitten takaisin? Sehän nähdään.

Kalris näki kuinka demoni hänen edessään suorastaan mylvi voitonriemusta. Kalris käänsi kavoilleen leveän hymyn. Hänen risti kätensä rinnalleen eikä hänen itsevarma asentonsa väistynyt hiukkakaan. "Tsk tsk, demoniystäväiseni. En pitänyt sinua niin sinisilmäisenä että luulisit minun ottavan minkäänlaisia riskejä. Riski tässä on sinulla. Yksikin väär liike, niin olet vain kasa tuhkaa, puff, poissa", Kalris sanoi vakavana ja napsautti sormeaan. Ilmoille lensi pieni kipinä, joka nousi korkeuksiin ja katosi kujan kulman taakse. "En ole niin varomaton kuin sillon kun viimeksi kohtasimme. Tälläkertaa kaikki langat ovat käsissäni. Joten haluatko todella ottaa tämän tehtävän vastaan; jos jokin menee pieleen, olet entinen demoni."

Nill

Nokkava sika, pelkkää puhetta täynnä oleva ihmisen kuvatus jonka kuuluisi vajota maahan muiden kuoriaisten kanssa. Nill sähähti Kalrikselle paljastaen terävät kulmahampaansa.
"Vähän meni maku siitä, etä me olisimme paremmassa asemassa. Sinähän vaan yrittäisit käräyttää minut joka tapauksessa. Vaikka käyttäytyisinkin. Sitähän sinä mietit? Murhaa..." Nill hyväili sanaa huulillaan muistellen kun hän viimeksi oli päässyt käsiksi tuohon ihmiseen. hengen se oli melkein vaatinut, mutta hän oli saanut esille sen viimein. Ihmisen vihan, ja halveksunnan, halun tuhota kaiken tieltään seurauksista tai keinoista välittämättä. Onnistuisiko se uudestaan?

Demoni oli jo liian koukuttunut ajatukseen päästä käsiksi metsästäjään. Hän oli huumaantunut houkutuksesta ja riski toi siihen vain lisämaustetta. Asiat voisivat mennä pieleen. Tai sitten hän käyttäytyisi, he saisivat demonin esiin, Nill käyttäytyisi edelleen, antaisi suuremman demonin mätkiä suurimmat uhot pois tuosta nahkasäkistä, ja sitten söisi tämän. Ja sen jälkeen tappaisi suuremman demonin ja asettuisi hänen tilalleen jos se tuntuisi vielä kaiken tämän jälkeen viihdyttävältä.
"Älä uhkaile minua mutakasvo. Siinä käy huonosti. Langat käsissäsi... Tottahan toki." Nill virnisti. Arvostelu kyky oli juossut kauas ulos kaupungista jo aikaa sitten.
"Minä olen mukana. Pidän tästä... Tulee vanhat hyvät ajat mieleen, syljetään kohteliaisuuksia toisillemme. Entäpä rakas perhoseni? Lähdetkö kotiin vai tuletko leikkimään?" Nill kääntyi perhosen puoleen jonka silmät näyttivät olevan täynnä hämmennystä.

Ara

Kentauri piti kasvonsa erittäin peruslukemilla eikä sanonut sanaakaan. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä kalriksen suunnittelmasta, saatikka siitä, olivatko tämän dsanat pelkkää bluffia, vai oliko tällä jotain todella sanojensa takana. Kenties kuitenkin parempi näyttää siltä, että hänkin olisi tietoinen asioista. Kaikesta huolimatta Ara yllättyi siitä, että demoni suostui Kalriksen suunnitelmaan. Kenties he tosiaan olivat tuttuja keskenään. Oliko tässä maailmassa muka demoneita jotka selviäisivät Eldoughenin käsistä hengissä? Demoneita jotka olisivat tuolle suvulle tasaväkisiä? Sitä oli vaikea uskoa kaikkien huhujen ja tarinoiden perusteella mitä tästä suvusta kerrottiin. Joka tapauksessa Ara luotti siihen että kalris tiesi mistä puhui varoittaessaan häntä tästä demonista. Sen ympärillä oleva ilma tuntui lepattavan kuin vihainen liekki. Tuo demoni oli syönyt itsensä täyteen vihaa ja raivoa. Se tosiaan saattaisi olla arvaamaton ja hyvinkin voimakas. Tämän vieressä istuvasta ladysta ei niinkään ollut tietoa, mutta tämänkin aura lepatti voimakkaana. Ara huiskautti häntäänsä, vilkaisi kalrista sivusilmällä, ja korjasi ryhtiään sormet edelleen miekankahvalla leväten.
"Eli meillä on jokin sopimuksen kaltainen?" Kentauri katsoi demoneita vuorotellen.

Sananvaihdon aikana Liliumin katse oli poukkoillut levottomasti edestakaisin. Mikä oli hänen roolinsa tässä? Aikoiko Nill todella ryhtyä yhteistyöhön näiden kuolevaisten kanssa. Hänhän oli juuri sanonut että he olivat vain ruokaa... Lilium ei tiennyt mitä Nill aikoi ja millainen suunnitelma hänellä oli.

"Jos Nill-herra on valmis sopimukseen, niin olen minäkin", Liliumin huulilla kareili mairea hymy. Hän laskeutui valtaistuimeltaan maahan yrittäen peitellä sitä, että kasvien ylläpito oli paljon vaikeampaa noin mahtavien metsästäjien seurassa.


Kalris ojensi nuolia viinessään, kiristi miekkavyötän ja iski silmää Aralle. Tämän jälkeen hän astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä Nilliä kohti. "Sinä tiedätkin miten tämä sujuu. Noh, ruvetaanko hommiin?" hän virnisti.

Nill

"Tämä sattuu... Sinuun." Nill virnisti. Minkäs hän sille mahtoi demonin kosketus oli metsästäjälle kuvottava kokemus. Tai ehkä se oli sitä kaikille kuolevaisille, metsästäjät olivat sille vain yliherkkiä.
Nill tarttui Kalriksen käteen tiukasti ja tunsi ihon menevän kananlihalle. Demoni hymyili vieläkerran, nostaen sitten vapaan kätensä Kalriksen kasvojen eteen ja painoi sormensa tämän otsalle. Teatraalista? Tietenkin.

Demoni antoi hahmonsa häilyä ja työntyi metsästäjän ajatuksiin. Tällä kertaa se ei pistänyt niinpaljon vastaan kuin viime kerralla. Toisalta... Tätähän tässä nyt haettiinkin. Ei mitenkään ystävällisesti Nill työnsi Kalriksen sivuun asettuen tämän ajatuksiin itsekseen hyräillen. Ja kun hän avasi silmänsä, ne eivät olleet hänen omansa. Ne eivät nähneet niin kauas kuin hänen omansa, eikä ääni ollut hänen.
"Kaikenlaista... Näinkin jännittävää..." Nill katseli tummansävyistä ihoaan hymyillen, ja käänteli käsiään uteliaana, vilkaisten perhosta ilkikurinen virne kasvoillaan. Kentaurin rystyset olivat muuttuneet valkoisiksi tämän puristaessa miekankahvaa nyrkissään.
"Hermostuttaako?" Nill kysyi naurahtaen ja sipaisi Kalriksen vyöllä roikkuvaa miekkaa. Nill oli oikeastaan keskittynyt itseensä ja uuteen ulkomuotoonsa. Hän oli haltioissaan, mitä kaikkea tällä voisikaan tehdä?
"Mistä nämäkin on tehty...?" Nill puheli itsekseen napaten viinestä nuolen lähempää tarkastelua varten. Hän kosketti valkoista kärkeä sormillaan silmät uteliaisuutta loistaen, paiskaten nuolen saman tien käsistään.
"Kirottu...!" Nill jätti kirouksensa kesken vieden sormensa huulilleen. Kärki oli polttanut hänen sormiaan kuin kuuma kekäle. Nill puhalsi sormiinsa ja tuijotti niitä kulmat kurtussa. Hän ei siis edelleenkään voinut koskettaa näitä riimuja? Nill poimi nuolen varovasti sormiinsa varoen koskettamasta kärkeä enää uudelleen, katkaisi nuolen ja heitti kärkiosan kauemmas.

Ara

Kentauri katseli ensin demonin ottavan Kalriksen kehon itselleen, ja nyt tuijotti kun tämä puheli itsekseen ja tutki uutta olomuotoaan kaikin puolin huvittuneena. Ara ei pitänyt ilmapiiristä. Hän ei ollut pitänyt siitä alkujaankaan, mutta nyt se oli muuttunut sietämättömäksi. Kalriksen aura oli hävinnyt hänen aisteistaan ja nyt hän tunsi vain näiden kahden aurat ympärillään.
Ara tunsi suupielensä nykivän kun demoni poltti itsensä nuolenkärkeen. Luuliko se tosiaan voivansa koskettaa riimulla varustettua kärkeä ollessaan Kalriksen kehossa? Nill paiskasi nuolenkärjen kauemmas ja kääntyi katsomaan Araa kohden.
"Mikä on hauskaa?" Demoni kysyi kentaurilta ja Ara pudisteli päätään.
"Ei mikään..." Ara vastasi rauhallisesti Kalriksen kehon kävellessä itsevarmasti häntä kohden. Pian Nill paljastikin Kalriksen miekan ja osoitti kylmällä terällä Aran kaulaa.
"Sinä hymyilit..." Kalriksen ääni sanoi, ja ruskeat silmät tuijottivat hänen omiinsa.

Kyllä, demonin kanssa kosketuksissa oleminen oli aivan yhtä iljettävää kuin viime kerrallakin, mutta nyt Kalriksella oli yksi etu puolellaan, joka auttoi häntä pysymään rauhallisena. Hän tiesi mitä teki ja piti tätä suunnitelmaa parhaana keinona herra jättidemonin metästämisessä. Niin kauan kuin Kalris piti päänsä tunteettomana kaikki olisi hyvin.

Vaan kuinka kauan Kalris pystyisi siihen? Nill liikutti hänen kehoaamn kuin omaansa ja ainoa asia mitä Kalris saattoi tuntea oli kylmä demoniveri hänen suonissaan. Se painoi hänen sieluaan kuin vuorivesi muuria vasten ja Kalris tiesi, että se ei kestäisi ikuisesti. Jokainen hänen solunsa kirkui halua päästä pakoon, vain antaa demonin ottaa ote hänen sielustaan ja kadota pois tästä maailmasta.

"Lopeta leikkiminen ja palaa takaisin asiaan. Syö kentauri myös!" Kalris ponnisteli sanat Nillille. Kalris ei jaksaisi tätä loputtomiin, joten Aran ja Nillin olisi parasta pitää kiirettä.

Nill

"ilonpilaaja..." Nill tuhahti ääneen, työntäen miekan takaisin huotraansa. Hän painoi kämmenensä varoittamatta Kentaurin poskille ja hymyili mielipuolisesti kun tämän iho meni kananlihalle ja silmät kääntyivät ympäri. Tämä metsästäjä ei ollut ollenkaan niin kokenut kuin Kalris, vaikka osasikin pitää itsensä rauhallisena Nillin kosketuksen alla. Sielu tuntui silti kouristelevan kuvotuksesta ja kivusta Nillin repiessä sitä kodistaan väkivalloin. Demoni tunsi lämmön asettuvan kehoonsa toisen sielun liittyessä häneen. Samalla demoni laski kätensä irti kentaurin poskista ja antoi elottoman ruumiin valahtaa kujalle. Kentaurin suuri ruho iskeytyi katukivetykseen ja Nill naurahti.
"Tuosta jää jälki..." Hän totesi ja pyöritteli tummaa rastaa sormissaan. Nill kääntyi hymyillen katsomaan perhosta.
"Tämähän on ihan hauskaa, eikö?" Nill kysyi hymyillen hyisesti.

Nill kuitenkin pysähtyi ja pienen tauon pidettyään asteli ulos kujalta. Hän tunsi voimakkaan auran. Se läheni hitaasti ja sykki raivosta.
"Katsos tuota... Sehän toimi, kuka olisi uskonut." Nill kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä. Aura sai muodon hänen edessään. Se oli kuin kasvoton ihminen, jolta oli revitty iho pois. Lihassäikeet jännittyivät ja rentoutuivat sitä mukaa kun demoni asteli häntä kohden.
"Sinä olet minun reviirilläni, varastamassa minun sielujani. Jos annat sielut minulle ja poistut seuralaisesi kanssa välittömästi, voin päästää teidät menemään vahingoittumattomina." Demoni puhui ja Nill jäi vain tuijottamaan näkyä. Kasvottomaan päähän oli lihassäikeiden väliin auennut halkeama josta demoni puhui. Halkeamasta saattoi nähdä sisällä vilisevät torakat ja tuhatjalkaiset.
"Saattoi olla juuri kuvottavinta mitä olen koskaan nähnyt, ja minä olen kuitenkin nähnyt aika paljon." Nill sanoi vastaamatta demonille mitään. Hän oli häkeltynyt, mutta veti kuitenkin kasvoilleen hymyn ja levitti kätensä.
"Tule päälle rumilus, minä olen mahtava demoninmetsästäjä! Teen sinusta vielä rumemman mitä jo olet!" Nill veti miekan huotrasta koskettaen vahingossa sen terää ja kiroillen pudotti metallinkappaleen maahan. Hän heilutti raivokkaasti kättään ja manasi riimut syvimpään kuiluun minne Chimankaan kätyrit eivät koskaan löytäisi.
"Oikeasti? Näinkö näillä pitäisi taistella... Kuka idiootti tämänkin on keksinyt..." Nill mumisi itsekseen vilkaisten sitten demonia. "Ja vastauksena imelälle iskulauseellesi, ei, minä en ole antamassa mitään pois, ja jos sinä et raahaa susirumaa pärstääsi pian kauemmas, saat pidellä tuota miekkaa. Ei muuten ole mitään mukavaa hommaa."

HEidän välilleen laskeutui hiljaisuus, kunnes demonista alkoi kuulua pulputtavaa ääntä. Sen paljaat lihakset alkoivat turvota ja kuplia. Nill kohotti kulmiaan kun olento hänen edessään turposi kuin pallokala. Sen ruumiista lähti uskomaton löyhkä, ja Nill joutui peittämään kasvonsa Kalriksen hihaan. Demoni nousi hänen edessään kahden hevosen korkuisena, muodottomana lihasmöykkynä jolle oli ilmestynyt päähän kaksi ilmeisesti silmien virkaa toimittavaa kuoppaa joista juoksenteli sisään ja ulos erilaisia kuoriaisia.
"... Kuvottavaa..." Nill pudisteli päätään epäuskoisesti. Eiköhän olisi aika ottaa pitkät ja jättää mokoma hajumöykky tänne omiin oloihinsa. Saihan hän jo kaksi sielua.

"Ylimielinen saasta", demoninkuvatus kirosi äänellä, joka kaikui kortteleiden päähän. "Ja miksiköhän kuvittelet että voit vain kääntää selkäsi minulle! Kuolevainen ruumiisi ei minua hämää eikä pelota, torakka", se jylisi. Samassa demoni loikkasi eteenpäin valtava koura valmiina puristamaan Nillin muussiksi.

Kalris ei jättänyt arvokasta kehoaan Nillin arvostelukyvyn varaan vaan tämän hetkellistä hämäännystä hyödyksi käyttäen suorastaan pakotti omat liikkeensä oman kehonsa hermostoon. Oikeanpuolimmainen tikari vauhdilla kohti kuvotuksen päätä ja nopea väistöliike sivulle. "Noilla reflekseillä et pysy kovin kauaa elossa, Nill. Ei taida kuolevainen keho olla ihan yhtä näppärä kuin sinun omasi?" Kalris sai pakotettua ivallisen sävyn ääneensä.

Nill

Kalriksen tajunnan hypätessä puikkoihin Nillin näkö sumeni. Hän ei ollut hetkeen tämän kehon herra, joten kalris saattoi itse käyttää sitä kuinka mieli. Kieltämättä se oli ihan hyödyllistä, Nillin suunnitelma olisi ollut tarttua kiinni kourasta ja työntää se takaisin... Mutta olisikohan tuo onnistunut tällä keholla. Nyt sitä ei ainakaan saa tietää. Kuinka masentavaa...

"Kuinka niin en pysy? Tämä on tilapäinen keho, vaikka tämä menisi vähän rikki, voin aina poistua tästä ja palata omaan kauniseen muotooni." Nill vastasi olkiaan kohauttaen, mutta hiljaa mielessään hän myönsi, että tää keho vaati vielä totuttelemista. Se oli kyllä vahva, mutta omaansa verrattuna tämä oli kömpelö.
"Ja liikkeiden hitaudesta sytän sinua. Oletko lihonut sitten viime tapaamisen?" Nill irvaili takaisin, työnsi Kalriksen tajunnan takaisin jonnekkin mielen syövereihin ja otti kehon uudelleen omaan hallintaansa. Ei hän näin helpolla antaisi periksi. Tikari oli uponnut sihisten möykkyyn, mutta demonista ei ottanut selvää oliko se mitään todellista vahinkoa saanut aikaan. Sen suusta kuului vain vihainen mylvintä joka sai kuolevaiset korvat menemään lukkoon.

Demoni ravisteli käsiään ja päätään varmistaen että oli saanut tilanteesta jälleen otteen.
"Noniin... Kokeillaanpa uudestaan..." Nill koukisti polviaan valmiina syöksymään demonin kimppuun, mutta joutuikin hypähtämään pois sen lyönnin tieltä, uudestaan ja uudestaan.
"Olet oikeasti lihonut vai mitä? Ehkä pitäisi kokeilla tuota ponin ruumista..."

Lilium astui esiin kujan kätköistä omilla jaloillaan seisten. Demonikammotus sai nuoren demonin tärisemään, mutta eri tavalla kuin metsästäjät. Demonin ajatukset ja tuneet hän saattoi tuntea, ja vaikka tämä demoni tuntui aivan yhtä mahdottoman vahvalta Lilumille, hän ei pelännyt samalla tavalla.

Lilium lähestyi varovasti metsästäjää, joka nyt ilmeisesti oli Nill, vaikka hän saattoikin tuntea metsästäjän täysin elossa hänen sisällään. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutat kuin luottaa siihen, että Nill saisi pidettyä kaksi vihollistaan kurissa samalla kun kolmas lemusi aivan heidän edessään.. Täysin toimettomaksi kukkademoni ei toki voinut jäädä, sillä hänen oli napattava itselleen osa kunniasta demonin tappamisesta.

"Älä tuhlaa energiaasi metsästäjän solvaamiseen. Hän on jo sinun, eikö?" Lilium astui Nillin viereen ivallinen hymy kasvoillaan. "Meillä on nyt tässä nyt yksi kuollut terälehti lakaistavaksi sivuun", hän julisti ja veti maasta esiin kiemurtelevan piikikkään juurakon.

Vääristyneenä kiemurtelevan vihollisen vastaus oli terävä, kujien yli jylisevä tuhahdus. "Ja tämän on kaverisi? Alempi kasvidemoni? Maamaagialla ei pitkälle pötkitä. No mikäs siinä. Olet sinäkin piirun verran enemmän energiaa tulevaan lopulliseen muotooni!" se jylisi, paiskasi kätensä yhteen ja hetkessä maa heidän jalkojensa alla alkoi täristä. Sekunnissa heidän eteensä oli muodustunut taivaaseen asti ylettyvä teriä sisältävä tornado, joka paiskautui voimalla kohti Nilliä ja Liliumia.

Nill

Perhonen ilmestyi kujalta mahtipontisin elein saaden Nillin pyöräyttämään hieman silmiään. Eihän tästä ollut kuin hetki kun pikkuinen oli vapissut kuin haavan lehti hänen hartiallaan peloissaan. Noh, olkoon. Rumilus tosiiaan oli hieman liian suuri hänelle yksin, eikä hän todellakaan aikonut päästää näitä kahta irti. Molempien sielut tuntuivat hänen sisällään edelleen elinvoimaisilta, mutta sehän oli vain väsyttämis kysymys. Kukaan kuolevainen ei voinut loputtomiin pitää kiinni omasta tahdostaan.

"Sinun lopullinen muotosi ei kelpaisi edes Perhosemme jalkojen juureen lannoittamaan rikkaruohoja." Nill totesi takaisin. Tornado hänen silmiensä edessä mylvi korvat lukkoon, ja Nill käytti sekunnin penkoessaan Kalriksen mieltä. Kalriksen tietoisuus laittoi vastaan jossakin kauempana, mutta siitä sen suuremmin välittämättä Nill kaivoi esiin tietoa jota hän tarvitsi tästä kehosta ja sen taidoista. Paljonhan siellä olikin tietämisen arvoista. Tämä olisi ehkä kannattanut tehdä heti aluksi...

Nill levitti kätensä sivuilleen, keräsi magiaa niin Kalriksen kehosta kuin omastaankin. Vihaisesti paukahtelevat kipinät poukkoilivat hänen käsiänsä ympärillä, ja Nillin paukauttaessa kätensä yhteen ilmaa halkoi korvia huumaava ukkosen jyrähdys. Hänen käsistään sinkosi suuri valkoinen salama tornadoon saaden sen rätisemään ja menettämään muotoaan. Sähkön kuumuus sulatti terät saaden koko pyörteen katoamaan ennen kuin se ehti kohteeseensa. Vaik muutama sulamaton terän kappale lennähti ympäriinsä, ja yksi niistä viilsi Kalriksen paitaan reijän. Nill tutkiskeli viiltoa vaatteessaan kulmat koholla.
"olisi voinut käydä huonomminkin." Demoni sitten totesi pienesti hymyillen.

Nill puristi kätensä nyrkkiin ja painoi ne toisiaan vasten, keskittäen magiaa niiden väliin. Demoni veti käsiään erilleen muovaten itselleen salamoista keihään, jonka sinkosi vihollistaan kohden. Hän ei ollut tuntenut näin paljon magiaa kehossaan pitkiin aikoihin. Hänellä oli kahden henkilön magia käytettävissään... Sillä saisi paljon aikaan.

"Tai sitten ei", Kalris keskeytti Nillin omien kykyjen ihalilun kylmillä sanoilla. Hän tunki itsensä jälleen omaan kehoonsa, kiskaisi oman magian virtansa täysin tyrehdyksiin ja sai Nillin sormien päällä hyppivät kipinät vajoamaan olemattomiin. "Älähän nyt innostu liiaksi. Sinulla on varmasti hauskaa, mutta kaikki loppuu aikanaan", Kalris sanoi viestittäen selvästi, että Nillin olisi aika päästää hänet ulos. Aivan kuin nousten seisomaan Nillin sisällä, hän rohkaisi ja lujitti mielensä vahvistaakseen sanojaan.

Sähkökeihäs iski rätisten isoa demonia rintaan ja olennon huitomisesta ja repimisestä upposi tämän mätänevään lihaan. Jos kukaan kuolevainen oli enää jäänyt korttelien etäisyydelle olennosta, he juoksisivat nyt karkuun täyttä häkää; niin karmaiseva olennon tuskanhuuto oli. Nill ei voinut estää sitä, että hänen ruumiinsa oli vielä kuolevaisen ja joutui tulemana perässä kun Kalris otti askeleen taaksepäin peittäen korvansa käsillään. Kalris tiesi täsmälleen mitä oli tulossa seuraavaksi. Demonit olivat siitä monimutkaisen vaikeita olentoja, että jopa niiden oma tuska ja kipu saivat ne vahvistumaan. Saatuaan karjuntansa päätökseen ja keihään upottua kokonaan olennon sisään, vaihtui huuto vähitellen karmaisevaan nauruun. Olento kasvoi selvästi kokoa suoraan heidän silmiensä edessä ja heilautti käsiään ilmassa. Samassa sama aikaisempi tuulenpyörre räjähti jättimäiseksi tornadoksi heidän ympärilleen. Kadut, talot ja puut katosivat ja kaikki kolmikon ympäriltä hämärtyi tummaksi mustaksi sumuksi, jonka pyörivään pintaan alkoi vähitellen ilmestyä muiden demonien kasvoja.

"Sinä luulet voivasi uhmata minua alhainen demoninsikiö! Minä tulen olemaan Chimasta seuraava! Olet loukannut minua syvästi ja saat vain toivoa, että päästäisin sieluasi ikinä lepoon!" se jylisi. Sanat kaikuivat kaikkien mielissä paivan tulisina. Lilium vaipui maahan sanojen voimasta päätään pidellen ja yhtäkkiä kaikki hänen kasvinsa olivat kuihtuneet.

"Sinä olet ensimmäinen", demoni jylisi ja nosti Nillin valtavalla kourallaan ilmaan.

Nill

Demoni riuhtoi itseään irti mätänevän lihan väkivaltaisesta syleilystä. Sen liha löyhkäsi mädältä, ja Nill tunsi kuinka kuolevaisen kehon vatsa väännähti inhottavasti. Kuinka heikko tämä laji todellisuudessa olikaan? Nill mulkaisi demonia jäätävästi.
"Chimasta seuraava?" Nill toisti sähisten. Ketä oli loukattu syvästi? Nill oli saanut tarpeekseen tästä. Kuolevaisen kehossa tuo ruma, haiseva pala mätänevää lihaa pystyi heittelemään häntä ympäriinsä laukoen sanoja jotka asettivat Nillin alempiarvoiseen asemaan. Vihan liekki poltti Nillin sisuksissa.
"Sinä!? Tuollainen märkä kasa kuolleita ruumiinosia!?! Sinä et koskaan tule olemaan mitään! Lihasi ei kelpaa edes nälkään kuolevalle kulkukoiralle!" Nill päästi irti Kalriksen ruumiista. Rusentukoon, menköön kappaleiksi. Demonia ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän halusi vain pitää sielut.

Nill työntyi ulos Kalriksen kehosta tarttuen mustilla kynsillään demonin lihaan sytyttäen sen palamaan.
"Olen ensimmäinen mitä? Joka uskaltaa sanoa rumalle pärställesi yhtään mitään? Myönnetään, ensivaikutelma oli järkyttävä... Mutta kukaan, ei ylitä minua!" Nill huusi pupillit viiruiksi kavenneina, ja repi kynsillään kappaleita mätänevästä lihasta. Kappaleet putoilivat lätsähtäen maahan, ja palavan lihan haju täytti ilmaa.

"Kauanhan sinä jaksoit sitä kuolevaisen olomuotoa katsella. Olisi jo aika oppia, että ihmiste kehot ovat heikkoja! Sinä et heidän magiastaan mitään hyödy! Alempiarvoiseksi demoniksi sinä tuletkin kuitenkin jäämään, sillä et tule pääsemään enää harjoittelemaan." Nillin leimahtanut viha antoi iljetykselle lisää voimaa ja jokaisen palan irrotessa hänen kehstaan hänen kasvosna painuivat syvempänä virneeseen. Välittäen Nillistä yhtä paljon kuin kärpäsestä, se tarttui tästä uudelleen kiinni. Koko demoni roihahti valtavaksi tulipalloksi ja mädäntyneen, palavan lihan haju täytti ilman. Ylimielisen pikkuloisen olisi nyt aika sanoa hyvästit. Demoni tunki toisen kätensä kovan maankuoren läpi ja nosti sen iskien nilliä moninkertaisesti tämän kokoisella sulasta laavasta muodostuneella tulipallolla.

Nill

Nill piiskasi siipiään agressiivisesti, ja repi häntä pitelevää kouraa kynsillään. Haavoista kipitti ulos aina vain enemmän ja enemmän hyönteisiä. Kuinka tämä edes pysyi kasassa? Kun demoni leimahti soihdun lailla liekkeihin, Nill pysähtyi ja katsoi tämä uskomatta silmiään. Taisteliko tuo mätä läjä häntä vastaan tosiaan tulella? Voiko tämä olla tottakaan.
"Taidat tosiaan olla idiootti..." Nill totesi päätään pudistellen. Nill suuntasi magiansa ihoonsa, eivätkä liekit voineet polttaa häntä. Hän oli leikkinyt tulella kauan ennenkuin oli edes keksinyt sähkön ja valjastanut ukkosen voimat käyttöönsä. Tuli oli paikalla, kun Nill syntyi. Hänen ihonsa hehkui punaisempana kuin normaalisti Nillin muovatessa liekeistä itselleen kaksi kaarevaa tikaria. Irti oli päästävä.

Vaaleatukkainen upotti terät harmaaseen kudokseen joka lukitsi hänet paikoilleen, leikaten tiensä irti limaisesta puristuksesta. Tulipallo sen sijaan tuli kohti turhankin nopeasti. Nill nosti kädet kasvojensa eteen suojaksi keskittyen vain suojaamaan itseään tulevalta iskulta. Joka löikin päin kuin hevosvaljakko. Maailma pyörähti hetkeksi ympäri, kipua ei tuntunut, mutta korvat soivat eikä näkö oikein pelannut. Vaan kun aistit palasivat, hän löysi itsensä maasta kalriksen velton ruumiin viereltä.
"aaahhhh...." Nill nousi istumaan ja katsoi käsivarsiensa ulkosyrjää. Iho oli palanut mustaksi... Toinen lahje kyti edelleen, ja hiusten latvat olivat palaneet kuumuudessa.
"Se sattui..." Nill mumisi kulmat kurtussa.

Nill oli demoni ja selvisi kovimmiskain iskuista helposti, mutta Kalris ei ollut. Nillin lennettyä kauemmas ja kerättyä itsensä hän saattoi tuntea sisällään, että ihmisen sielu ei kestänyt demonin kosketusta samalla lailla. Aivan kuin hiekkaan valuva vesi, Nill saattoi huomata, että Kalriksen tietoisuus oli sammunut ja sielu alkoi valua oleamttomiin.

Nill

Demoni yökkäsi. Nillillä oli kuvottava olo. Kuoleva sielu ei kelvannut ruoaksi. Sitä voisi verrata siihen jos kuolevainen söisi pilaantunutta ruokaa. Se ei kelpaa ravinnoksi keholle, olosta tulee heikko ja lopulta, keho hylkää sen.
"Heikko paskiainen..." Nill huohotti pakottaen itsensä ylös. Nopea vilkaisu ympärille kertoi että tilanne ei nyt ollut edullinen. Perhonen lojui maassa kangistuneena, Nill oli saanut osuman...
"Te teetätte minulle enemmän töitä kuin teidän kuuluisi." Nill pudisteli päätään ja piirsi maahan murtuneeseen maahan viivan jalallaan.
"Paries appareo idem et adversarius inter!" Nill lausui selkeästi ja nosti kätensä yhtä aikaa kohti taivasta. Heidän ja mätänevän demonin väliin nousi korkea tuli seinä joka esti vastustajaa näkemästä heitä, ja hetkellisesti tulemasta heidän peräänsä. Nill tarttui perhosen käsivarteen ja pakotti tämän jaloilleen.
"Kasaa itsesi!" Nill sanoi tiukasti, tarttuen sitten Kalriksen ruumiiseen ja nosti sen hartialleen. Hän tunsi sielun sammuvan sisällään liian nopeasti. se oli kuin huonosti palava kynttilä, lepatti heikosti valmiina sammumaan hetkenä minä hyvänsä. Nill levitti siipensä ja piiskasi ilmaa takanaan loikaten eteenpäin. Näiden kahden kanssa oli ihan turha yrittää lentää, mutta paikkaa oli nyt vaihdettava nopeasti. Hetken päästä Nill pysähtyi kujalle, ja laski irti perhosesta.
"Nyt kuuntele. Hae kentaurin ruho, ja tuo se tuonne tavernan taakse. Min un pitää saada tämä hetkeksi heräämään. En olisi uskonut metsästäjän sielua näin heikoksi... Mutta nyt on kiire, mene!" Nill jätti perhosen jälkeensä ja sukelsi tavernan taakse, laskien Kalriksen maahan. Kauempaa kuului demonin mylvintä ja Nill tiesi ajan olevan rajallinen. Hetkeksi hän kuitenkin pysähtyi katsomaan Kalriksen kehoa. Kalris oli ollu Nillin suurin vihan kohde pitkään. Ainoa ihminen joka oli saanut hänet melkein hengiltä. Nyt olisi mahdollisuus antaa tuon metsästäjän hengen valua tyhjiin. Antaa tämän vain kuolla pois... Mutta Nillin ylpeys teki jälleen demonille karhunpalveluksen. Ei hän voisi hyväksyä sitä. Hänen täytyi saada tuo sielu. Oli vain pakko. Metsästäjän kuolemaan jättäminen olisi pelkkää tuhlausta.

Nill sukelsi Kalriksen kehoon ja laski sielun muistojen keskelle kellumaan kuin kaarnaveneen lätäkköön. Hän laski siitä irti ja keskittyi korjaamaan kehon vaurioita. Muutama lievä palovamma siellä, kipeytynyt lihas täällä. Nill antoi sielun tarttua kehoon uudelleen, samalla kun putsasi pahimpia demonin kosketuksen aiheuttamia vaurioita Kalriksen mielestä. Samalla Nill pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan Kentaurin sielua. Se oli samassa tilassa kuin Kalriksenkin. Valui tyhjyyteen hiljalleen. Perhonen saisi kiirehtiä.

Nill poistui Kalriksen kehosta ja istahti sen viereen katsomaan kuinka väri alkoi palata ruumiin kasvoille. Nill oli väsynyt. Todella väsynyt, mutta ainakin kuvottava olo oli hieman laimentunut. Nill kaivoi kentaurin sielun tarkasteltavakseen. Vaikka se lepatti vain heikosti, ja heikkeni koko ajan, Nill pääsi tutkimaan sen sisältöä. Kentaurin ajatukset tuntuivat pyörivän kunniassa... Nill siirteli ajatuksia tieltään hellästi, kuin kukkasta käsitellessään, ja tutkaili sitä tarkemmin. Se oli täynnä pontentiaalia. Aikanaan, kenties kymmenen vuoden päästä kentauri saattaisi olla varteenotettavan vahva niin mieleltään kuin keholtaankin. Kohtalostaan tämä metsästäjä ei ollut vielä kovin tietoinen, mutta sekin tulisi kyllä aikanaan. Perhonen palasi reissultaan ja juuret pudottivat painavan hevosen ruhon Nillin viereen.
"Hyvin tehty..." Nill nyökkäsi katsellen sinertyneitä huulia. Hän palautti tämänkin sielun paikoilleen palautumaan ja rojahti itsekkin selälleen maahan. Kuvotus oli poissa, haavat kuroivat itseään umpeen... Kohta uusi yritys.

Kalris oli ollut hetken täysin tiedoton ympäristöstään ja kesti monta sekunttia ennenkuin hän edes tajusi missä oli. Hetken hän tunsi vain ympärillään leimuavan demonin syleilyn joka oli kietoutunut hänen ympärilleen kuin tunkion haju. Hänen ylitseen pyyhkäisi demonin karjunta kun se takoi kourillaan Nillin pystyttämää seinämää, joka palautti Kalriksen todellisuuteen.

Hän todella oli elossa! Kalris ei ollut aivan varma mitä juuri oli tapahtunut, mutta Nill oli hänen edessään tuijottaen häntä.

"Tuntuu aika hyvältä olla elossa", Kalris sanoi nousten istumaan. Hän ei lainkaan tiennyt mitä Nill ajatteli ja mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, joten vanhasta tottumuksesta hän siirsi kätensä vyölleen ja tarkisti että kyllä, nuoliviini ja veitset olivat tallella. Uusi karjaisu herätti Kaliksen päänsärkyisistä ajatuksistaan. Demonia ei oltu vielä voitettu.

Nill

"Sait vain vähän lisä aikaa, älä innostu vielä..." Demoni tokaisi väsyneesti ja haroi palaneita hiuksiaan pohtien tulisivatko ne korjaantumaan yhtä nopeasti kuin hänen muu kehonsa. Jos eiät, olisi pakko hetkeksi vetäytyä odottamaan, että yksi hänen parhaista piirteistään kasvaisi takaisin. Käsivasien heikko kihelmöinti kertoi kuitenkin positiivisia uutisia siitä, että palovammat alkoivat parantua. Nill punnertautui istumaan ja painoi siipensä tiukasti selkäänsä vasten. Häntä väsytti, hengitys vinkui keuhkoissa ja olo oli edelleen kuin valjakon alle jääneellä.

Hänen selkänsä takana kentauri liikahti, ynähti heikosti ja antoi ylen yrittäessään nousta jaloilleen. Nill naurahti vahingon iloisesti.
"Ensimmäistä kertaa kosketuksissa demonin kanssa? Voi sinua pientä, koita tottua siihen." Demoni totesi virnistäen ja ojensi kättään kentauria kohden, joka mulkaisi häntä julmasti kulmiensa alta ja siirtyi kauemmas hänestä.
"Noh noh, samalla puolellahan tässä ollaan." Toistaiseksi...

Räjähdys kauempana kertoi Nillin tulimuurin antaneen periksi. Hän huokaisi syvään ja suki hiuksiaan.
"Tuo oli merkki siitä, että aika loppui. Uusinta kierros alkaa..."
Nill kääntyi demonittaren puoleen väsyneesti.
"Ei sinulla olisi jotakin kasvia joka hetkeksi auttaisi tähän jomotukseen?"

Lilium, joka oli tuijottanut suu auki omaan kehoonsa palannutta Kalrista, hätkähti hereille Nillin kysymyksestä. Pystymättä tyrmistykseltään sanomaan mitään, hän kasvatti rehevän ratamopuskan, jonka ruusun puiset varret tarjoilivat Nillille. Lilium ei ymmärtänyt mitä juuri oli tapahtunut ja miksi Nill oli päästänyt metsästäjän livahtamana pakoon omana kehoonsa. Näiden kahden välillä oli jotain enemmän kuin tavallisten kuolevaisten ja demonien välillä.

Lilium katsoi kuinka Kalris nousi jalat täristen seisomaan ja keräili sitten jousensa maasta. Pelko, jota Lilium oli aikaisemmin tuntenut tätä metsästäjää kohtaan oli vain murto osa siitä kauhusta, joka nyt lamaannutti hänet paikoilleen. Tuo mies ei ollut ihminen, vaan täysi hirviö! Kukana kuolevainen ei voinut olla kosketuksissa demonin kanssa, ja vielä niin voimakkaan kuin Nillin! Lilium otti varovaisesti muutaman askelene taaksepäin tietämättä lainkaan mitä tehdä. Hänen ylpeytensä ei antanut hänen näyttää pelkoaan ulospäin.

Kalris kokeili jousen jännettä ja virnisti sitten kääntäen katseensa Nilliin. Hän ei tiennyt oliko hevospojasta juuri nyt avuksi, joten koska aikaa ei ollut hukattavaksi, hän kohdisti sanansa Nillille. "Hieman varovaisuutta sitten, en halua nähdä sinun ryntäilevän yhtä päättömästi vihollisesi kimppuun kuin viime kerralla", Kalris naurahti ivallisesti. Hän nappasi yhden nuolen sormiensa väliin ja kaikki ympärilläolijat saivat tuntea, kuinka sähkölatataus alkoi muodostua hänen kätensä ympärille. "Pidä se kiireisenä!" Kalris huikkasi vielä paikallana arpovalle Nillille sännäten juoksuun sivulle heitä kohti mylvivästä demonista.

Nill

Demoni nyppi ratamon lehtiä pensaasta Kalriksen puhuessa hänelle. Sanat olivat pelkkää helinää väsyneen Nillin korvissa tämän taputellessa lehtiä palaneen ihon päälle, kun Kalris käskikin äkkiä hänen pitää vihollinen kiireisenä.
"Mitä!? NYT VAI!?!" Nill mylväisi viimeisen kysymyksensä tyhjälle kujalle. Kalris oli jo poissa näkyvistä. Demoni katsoi ympärilleen hetken hämmentyneenä. Sekuntti perhosta, toinen hevospoikaa, kolmannella hän oli jo ponnahtanut jaloilleen ja levittänyt siipensä.
"Minä lupaan, että tämän jälkeen joudut etsimään nenääsi takaraivon puolelta." Nill jupisi koukistaen kipeitä jalkojaan, ja ponkaisi ilmaan. Jalat vapisivat, kädet tärisivät, hengitys oli huohottamista... Pidä se kiireisenä?

Demoni oli valtavalla ruhollaan lyllertänyt lähemmäs kujaa jonne Nill oli sännännyt aikaisemmin.
"Hei! Niin, sinä, haiseva läjä!" Nill laskeutui alemmas, rojahtaen kuitenkin naamalleen hiekalle vapisevien jälkojen ollessa kykenemättömät kannattelemaan hänen painoaan. Demoni sylkäisi hiekkaa suustaan ja pyyhkäisi likaiset, takkuiset hiukset pois silmiltään. Noniin, sen huomio oli hänessä... Mitäs nyt sitten?
"Ja minnehhän sinä kuvittelet meneväsi haisuli? Emmehän me vielä lopettaneet." Nill heitti laiskasti tulipallon demonia kohden, saaden vain naurun remakan aikaiseksi.
"kyllä me lopetimme" Demoni totesi tarttuen haisevalla kourallaan Nilliin. Hän tunsi jalkojensa nousevan maasta ja otteen kiristyvän vyötärönsä ympärillä. Voimia ei pahemmin enää ollut ja joka paikkaan särki.
"Vauhtia läski..."

Kalris virnisti kurkaten taakseen. Hän tiesi Nillin jo niin hyvin, että uskalsi luottaa siihen, että tämä ei vain jättäisi häntä pulaan. Tietysi kunnia moisen suuren ja mahtavan saaliin kaatamisesta kuuluisi hänelle. Metsästys olisi niin paljon helpompaa, jos hänellä olisi pysyvästi partneri mukana! Joku aina katsomassa hänen selkäänsä... Kalris pudisti päätään kadottaakseen häntä häiritsevät ajatukset ja säntäsi sivukujalle.

Sinne päästyään hän kuitenkin pysähtyi kuin seinään. Demoninkuvatus oli juuri kiertänyt kouransa Nillin ympärille ja Kalris tunsi sen puristuksen aivan yhtä hyvin omien sisuskalujensa ympärillä. Olisihan hänen pitänyt osata arvata, että toisen olennon kehossa käyminen jättäisi jäljen... Osa Nillistä oli yhä hänessä ja viestitti hänen keholleen demonin kouran jäätävän puristuksen aivan kuin se tapahtuisi hänelle itselleen.

Kalris päästi ilmoille tukahdetun tuskanhuudon ja pakotti jalkansa jälleen liikkeelle demonin puristuksesta huolimatta. Hänen vanha temppunsa oli täälläkin toteutuskelpoinen: talojen rännien alla lojui monia puolityhjiä sadevesitynnyreitä, joihin Kalris upotti aseensa ja itsensä olkapäitä myöten. Päästämättä yhtäkään kallisarvoista vesipisaraa valumaan maahan, hän säntäsi näköetäisyydelle vihollisestaan, tähtäsi silmänräpäyksen ajan ja lennätti riimuin kaiverretun nuolen tappavalla voimalla ilmaan.

Nuoli iskeytyi ensin demonikuvatusta kylkeen ja vasta sen jälkeen kuului jyrähdys. Kostea puu johti demonin sisään niin suuren määrän puhdasta magiaenergiaa, että jylähdyksen voima pirstaloi kaikki kadun ikkunat.