Lasti, uusi elämä ja salaisuus

// Merisiili pääsee viimeinkin matkaan, kuten pelissä Puolikuu nousee jo ehdoteltiin. Sijoittuu siis aikaan ennen kevään juhlaa 674. Pelaan Donrayn kanssa tässä alussa lyhyesti, sitten kaikki muut halukkaat saavat tulla mukaan! Ainakin Zandonin kaksikko halusi kyytiin. Merisiilin matka käy Ajimeasta kohti Sonsephia. Olisi muuten todella hienoa, jos kyytiin eksyisi joku, jonka elementti on maa //

Yatai Myrskynsilmä

Yatain istui tapansa mukaan baaritiskillä kaiken huomion keskipisteessä, kun yksi hänen miehistönsä uusista jäsenistä tuli puhuttelemaan häntä. "Kapteeni, sinulle saapui kai jokin lasti. Sokea mies ja laiska poni", kuului ilmoitus. Yatai virnisti. "Jahas, Edwin! No se meni ihan aikataulun mukaan", hän hypähti alas saaden ihailevia katseita osakseen. "Kiitoksia oluesta, rupatellaan taas", Yatai nyökkäsi baarimikolle asettaen kapteeninhattunsa takaisin päähänsä. Hänen vieressään väkisin juttua vääntänyt nuori mies änkytti hänen peräänsä ja näytti kovin pettyneeltä. Oivoi, taisi mennä miekkoselta elämänsä nainen sivu suu, merihaltikapteeni naurahti itsekseen ja painui ovesta ulos iltaan korvakorut kilisten.

Satamassa, aalloilla keinuvan Merisiilin edessä oli jo kokoontuneena muutama hänen uusista miehistön jäsenistään, jotka halusivat selvästi näyttää, että he olivat aktiivisia ja hyviä työntekijöitä. Edellinen perämies oli vetänyt kapinansa mukana osan Yatin hyvistä miehistä mukanaan, joten naiselle ei ollut jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin palkata uusia. Jo yksi matka kertoisi paljon, olisiko näistä maakravuista mihinkään.

Hänen laivalleen tarkoitettu lasti mahtui kolmeen laatikkoon ja oli piilotettu heiniin. Yatai tiesi hyvän tavaran arkaluontoisuuden, joten hän ymmärsi tämän varotoimen hyvin. Toivottavasti kukaan uusista miehistä ei kävisi liian uteliaaksi.

"Menikö matka odotetusti?" hyväntuulinen Yatai tarjosi kättään Edwinille. Hän joutui jällleen siirtämään hattunsa liertä katsoakseen itseään yli päätä pidempää miestä sinne, missä hänen silmiensä olisi kuulunut olla. Niin paljon kun Yatai oli miehen kykyjä epäillytkin, hän oli kuin olikin suorittanut tehtävän onnistuneesti vaadistussa ajassa.

Edwin huomasi, kun laivan kapteeni ilmestyi kaduilta ja käveli häntä kohti. Naisen suunsa verisuonet kertoi hänen olevan hymyissä suin. Havaittuaan jälleen naisen muodot Edwin huokaisi ja hymyili. "Matka meni jopa... oudon hyvin." Edwin viittasi Yatain hieman sivummalle. "Lastisi on jollekulle todella arvokas, porteille oli sijoitettu ulkopuoliset vartijat, jotka tunnisti minut ja päästi ilman tarkastusta sisään. Toimivat muuten kuin kuka tahansa muu vartija ja tarkisti jopa minua edeltävän matkaajan." Edwin puhui hiljaisemmalla äänellä. Edwin vaihtoi iloisempaan äänensävyyn ja puhui jälleen normaalilla voimakkuudella "Mutta jos ikinä tarvitset apujani, ammatillisia tai viihdykkeellisiä makuuhuoneen puolella, niin sana vain ja olen palveluksessasi!". "Olisin myös iloinen palkasta tässä vaiheessa." Edwin hiljensi jälleen ääntään "Pikkulinnut myös liversi, että ansaitsisin myös tästä lastista enemmän, ainakin sinä tulet saamaan tästä sen verran, että sinulla olisi varaa ostaa jopa uusi laiva.".

"Arvokas, todellakin", Yatai tuumi. "En tiedä kuka tai miksi, mutta joillakuilla on selvästi ehdoton pakko saada tämä lasti siirrettyä Isirionin puolelle. Tarkistitko lastin sisällön? Ei niin että se sinulle kuuluisikaan, mutta haluan vain tietää mitä kyydissä on. En mielelläni avaisi laatikoita, haluan kaiken arkaluontoisen pysyvän piilossa liian uteliailta merimiehiltä", Yatai hymähti.

Edwinin pyytäessä palkkaa, Yatai vei kätensä vyöllään roikkuvalle kukkarolle, ja mittaili kolikkoja kädessään. "En voi sanoa että olisit toimittanut asian mitenkään huonosti, kaikki kunnossa ja ajallaan. EN tiedä mistä ihmeestä olet moisia huhuja voinut kuulla, mutta kun suoraan kysyit niin en mene kieltämäänkään", nainen naurahti. Hänen kasvonsa syttyivät loistamaan samaa ilkikurista riemua, joka usein paistoi hänestä. Hän ojensi Edwinin käteen pinon kultakolikoita. "Tämä riittänee, kiitos paljon luotettavasta toiminnasta. Ja nyt kun kerran tuli puheeksi", Yatai sanoi venyttäen sanojaan. Hän loi paksusti meikattujen silmäripsiensä alta pitkän silmäyksen mieheen. "Taidan olla liian kiireinen nainen tuopilliseen", hän sanoi hymyillen kuitenkin flirttailevasti. Edwin oli kaikenkaikkiaan komea mies, mutta juuri nyt hänellä ei olisi aikaa. Kun tämä oli tuonut viimeiset laatikot, oli lasti kasassa. Kun salaperäiset laatikot olisi kätketty Merisiilin uumeniin ja tarvittavat lähtöpaperit kirjoitettu, Yatain pieni karakki pääsisi pian jälleen aaltoja päin!

Alymir Redesco

Alymir nojasi yhden sataman puisen nosturin tukipylvästä vasten ja poltti piippuaan. Merisiili keinui rauhallisen tasaisesti merestä saapuvien aaltojen tahdissa, mikä toi mieleen ikiliikujan. Sen täydellistä keinutusta häiritsi jatkuva työläisten kulku laivaan ja takaisin heidän lastatessa laivaa. Alymir oli myös käskenyt Varefinia auttamaan työläisiä, mikäli apua tarvittiin. Puolihaltijaa saatettiin ehkä jo tarvita lastaamisen aikana, jos jotain sattuisi. Tähän olisi syynä vain huolimattomuus, nämä kuitenkin näyttivät olevan osaavaa sakkia. Häiritsevät laivan kaunista keinutusta hän ajatteli.

Alymirille oli näytetty Doneissa ikiliikkujaksi kutsuttua laitetta maksuksi lyhyestä opetustuokiosta paikalliselle munkille. Kyseessä oli ollut kämmenen kokoinen puinen keinutuoli, joka oli kuitenkin erimallinen kuin yleensä täydessä koossa olevat keinutuolit. Munkki oli esitellyt innoissaan tekelettään suljettujen huoneiden takana, ilmeisesti ei haluttu hänen kuluttavan rukoiluaikaansa tällaisiin kapistuksiin. Keinutuoli aluksi kallistettiin tietyn verran taaksepäin ja päästetty sitten irti. Jotenkin sen vauhti ei koskaan loppunut toisin kuin yleensä Alymirin näkemillä keinutuoleilla oli tapana. Tapaus oli jäänyt Alymirille mieleen kiinnostavana.

Alymir haki silmillään Yataita ja kentauritammaa, jolle hän oli saanut hankittua kyydin. Kumpaakaan ei näkynyt missään. Todennäköisesti saapuvat, kun kaikki on valmista, mikä on varsin pian, hän tuumi.

Varefin Dux

Varefin nosti muiden työläisten kanssa laatikoita ja teki tuttavuutta heidän kanssaan. Hän oli ihmetellyt ääneen työläisten vähyyttä, johon yksi selvästi kokeneemman näköisista vastasi yhdellä sanalla: kapina. Varefin uskoi tämän tarkoittaneen menneisyyttä, sillä hän ei nähnyt ketään, joka näyttäisi olevan halukas nousta barrikaadeille. Osa miehistöstä sanoivat olevansa uusia tulokkaita, halukkaita saada uralleen nimeä palvellessaan Merisiileä. Varefin ei ollut ennen ajatellutkaan kuurajapoikien nousevan jonakin päivänä ruorin taakse.

Varefin oli jo lastannut hänen ja Alymirin tavarat yhteen hänelle näytetyistä hyteistä, mutta häntä kehotettiin olemaan valmis siirtämään tavaransa toiseen huoneeseen, mikäli kapteeni niin sanoisi. Todennäköisin sijainti heidän tavaroilleen olisi huone, jossa olisi tarpeeksi suuri ja kestävä pöytä, jolla voisi tehdä operaatioita.

Varefin oli myös kiinnostanut yhtä miehistön vanhemmista jäsenistä. Ensinnäkin hänen korventuneet kasvot herättivät kysymyksiä, mutta niin myös hänen eriväriset silmänsä. Todennäköisesti haluttiin uusia tarinoita, joita miehet kertoivat toisilleen iltaisin. Varefin ei kuitenkaan ollut keksinyt hyvää tarinaa kasvoilleen, joten päätti jättää kertomatta. Uudestisyntynyt tuskin muistelisi avoimesti edellistä elämäänsä.

Edwin oli hieman hämmästynyt nähdessään kultakolikot kämmenellään, vaikka tiesikin jo, että työ olikin kallis. Merihaltiakapteenin kieltäytyminen yhteisestä illasta kirpaisi, mutta nainen jatkoi flirttailua yhä. Leikkikö hän Edwinillä? Edwin päätti ottaa asiasta selvää. "Siinä tapauksessa taidan jatkaa vaeltelevaa elämäntapaani... Maiseman vaihto kelpaisi. Eikä kotimaassakaan ole tullut käytyä vähään aikaan. Voisin liittyä seuraksenne matkalle haltioiden ja kääpiöiden luvattuun maahan. Ja lastista päätellen matkanne voisi tuoda pientä hupia elämään." Edwin puolipyytäen tokaisi ja väänsi naamansa vanhaan tuttuun virneeseen. "Koska lähdetään?".

Yatai naurahti. Hän ei tiennyt halusiko Edwin mukaan vain tehdäkseen lähempää tuttavuutta hänen kanssaan, mutta ei välittänyt. Miehen läsnäolo voisi tehdä tylsästä merimatkasta mielenkiintoisemman, sitä Yatai ei mennyt kieltämään. Jo pelkästään Edwinin innokkuus oli huvittavaa. Tämä selvästi kuvitteli että voisi kaataa Yatain sänkyyn kuin kenen tahansa punaposkisen tarjoilijatytön. Ehei. Voi kuinka paljon tuolla ihmispojalla olikaan vielä opittavaa elämästä. Tästä voisi jopa tulla hauskaa.

"Kaksi hopearahaa", Yatai tarjosi. "Sillä saat kiikkua riippumatossa miehistön joukossa. Tuskin haluat käyttää koko juuriansaitsemaasi palkkaa ainoaan vierashyttiin - ei senpuoleen että se olisikaan enää vapaana. Herra Redesco varasi sen jo viikko sitten. Eli, ota tai jätä", hän hymähti.

Yatai pyöritteli hartioitaan ja loi pitkän silmäyksen sataman vilinän yli. Nyt kaiken pitäisi viimeinkin olla kunnossa, joten hän voisi viimeinkin jättää kaksijalkaisten maailman taakseen.

Otettuaan Edwiniltä vastaan tämän kahden hopearahan maksun laivamatkasta, hän nyökkäsi tälle ja lähti harppomaan laivansa luo. "Ja mistä lähtien köysiä on säilytetty näin?" Yatai pisti nosturin juuressa viimeistä laatikkoa siirtäville miehilleen. Puulaatikoita yhdessä pitänyt köysi oli sotkuisella sykkyrällä ei kaukanakaan laiturin reunasta. "Kun viimeksi tarkistin, niin yksikään teistä ei osannut hengittää veden alla. Ei tarvita kuin yksi tasapainon horjahdus ja jalkoihin sotkeutunut köysi, niin joku teistä pääsee Eluvarin parempaan huomaan." Merimiesten joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, ja joku keräsi sotkeentuneen köyden nopeasti laiturilta pois. Yataita Merisiilin vieressä odottanut perämies Eric asteli kapteeninsa viereen ja tuhahti. "Älä nyt ole turhan ankara uusille", hän hymähti ristien kätensä puuskaan. Yatai vilkaisi häntä hattunsa lierin alta. "Elämä on raakaa. Minä en katsele merellä pientäkään huolimattomuutta."

Yatai käänsi katseensa ja huomasi yhden hänen matkustajistaan piippuaan poltellen satamanosturiin nojaten. "Ah, herra Redesco", hän sanoi tälle astuen lähemmäksi ja tarjoten kättään. "Kaikki kunnossa? Missä seuralaisesi on? Viimeinen lastini on nyt saapunut, joten olen valmis nostamaan ankkurin heti, kun se on lastattu", hän sanoi.

Alymir Redesco

Alymir hymähti huvittuneena Yatain antaessa läksytystä alaisilleen. Huolimattomuutta olikin näköjään jo meneillään, muttei silti ollut niin näkyvää. Kaipa paremmin kokenut huomaa tuollaiset virheet jo kaukaa, hän tuumi. Nyt kun hän jälleen näki Yatain hän muisti kysymyksen, jonka hän oli halunnut esittää hänelle jo heidän tavattua ensimmäisen kerran viisi päivää sitten. Hän oli myös tutkinut paria kirjaa varmistuaakseen epäilyksistään hänestä ja näytti siltä, että hänen epäilynsä olivat oikeassa. Alymirille oli syntynyt lisäkysymyksiä heti saatuaan vahvistusta epäilyksiinsä, mutta niiden kyselemiseen olisi ehkä soveliaampaa odottaa kahdenkeskeistä aikaa. Pääkysymyksen hän pystyi kysymään hiljaisemmalla äänellä jopa tässä väkijoukon keskellä.

Yatain tervehdykseen Alymir vastasi samanlaisella lämmöllä ja kättään ojentamalla ja pienellä kumarruksella kättelyn tapahtuessa. "Kapteeni Myrskynsilmä, kaikki on kunnossa ja toivon mukaan valmista. Seuralaiseni on avustamassa tavaroiden kantamisessa miehistönne kanssa. Hän oli ajatellut tutustuvansa miehistöön siltä varalta, jos olisi joku toinen, joka haluaisi jakaa kaksisänkyisen vierashyttinne minun kanssani. Teillä kuulemma oli niitä vain yksi ja hänellä on helpompaa nukkua monien muiden kanssa kuin itselläni. Olemme valmiita lähtemään", hän vastasi Yataille ja huomasi tämän käden olevan jälleen melko kostea. Alymir hymyili ystävällisesti ja madalsi äänenvoimakkuuttaan: "Eikö teille tule kylmä vai oletteko mahdollisesti merihaltija?".

Varefin Dux

Varefin sai kannettua yhden viimeisistä laatikoista Ralphiksi kutsutun kokeneemman miehistön jäsenen kanssa laivaan ja jäivät seuraamaan Yatain pistelyä yhdelle uudemmalle miehistön jäsenelle. "Aloittelijan virhe, mutta helposti kalliiksi käyvä" Ralph totesi Varefinille ja pudisti päätään. Heidän palatessa maihin Ralph pysäytti Varefinin ja totesi: "Olet tehnyt tarpeeksi. Eikä enää tarvita näin paljon miehiä lastaamiseen kuin tavaroiden luona on nyt. Jää tänne". Varefin nyökkäsi hänelle ja meni nojaamaan laivan reunalle ja samalla seurasi viimeisiä lastauksia.

Alymir ja kapteeni näkyivät vaihtavan sanoja keskenään. Heitä kauempana näkyi olevan myös se sokea poika, joka Alymirin mukaan oli osoittautunut vesimaagiksi. Miten tuonlainen olisi edes mahdollista?, Varefin oli ihmetellyt. Molemmat heistä olivat halukkaita tietämään enemmän tästä nuoresta miehestä ja tämähän oli nähtävästi tulossa myös matkaan. Erikoinen matka oli varmasti tulossa. Varefin katsoi taivaalle ja kauas horisonttiin. Aurinko paistoi kirkkaana lähes pilvettömältä taivaalta, eikä näkyvissä ollut mitään suuria pilviä mistään suunnasta, vaikka tuuli kohtalaisesti mereltä päin. Merenkäynnin pitäisi tällä perusteella olla melko rauhallista. Hänen mieleensä oli jäänyt hämmästys kapinasta, joka oli vaikuttanut miehistön määrään. Toivottavasti sillä ei olisi mitään suurempia jälkivaikutuksia.

Edwin kuuli puolihaltian puheet sivusta ja kiinnostui heti. "Jaa, että kaipaa luksussviitti toista asukasta? Kunhan siellä on kaksi erillistä sänkyä eikä mitään suurta parisänkyä niin tässä voisi olla matkustaja, joka kaipaisi pääsyä pois miehistön nukkumatiloista." Edwin sanoi puolihaltialle. "Ainiin, nimeni on Edwin".

Yatai peitti hihityksen kuullessaan Alymirin salamyhkäisen kysymyksen. Aivan kuin hänen rotunsa olisi muka jokin valtionsalaisuus! Niin fiksulta kuin tämä lääkäriherrasmies vaikuttikin, tässä kohtaa hänellä oli aukko sivistyksessä. Vaikka merihaltiat olivatkin maalla lohikäärmeitäkin harvinaisempi näky, olisi nyt miehen joskus pitänyt sellaisiin törmätä. "Kyllä, kyllä, olen", Yatai virnisti. "Ihmettelette varmaan, missä pyrstöni sitten on. Älä huoli, kyllä te senkin aivan varmasti ehditte nähdä. Ette ole ensimmäinen ihmettelijä. Saa nähdä, kuinka moni uusista miehistöni jäsenistä saa sydänkohtauksen kun heidän herttainen uusi kapteeninsa pulahtaa aaltoihin pyrstö heiluen." Siitä tulisi hauskaa, aivan varmasti.

Edwinin tunkeutuessa mukaan keskusteluun Yatai tuhahti jälleen tämän käytökseensä. Olisihan hänen jo pitänyt oppia, että eihän tuollainen palkkasoturintollo osannut käytöstapoja nimeksikään. Esittelikin itsensä etunimellä! Jos Yatai olisi osannut paremmin maahaltioiden kieltä, hän olisi vaihtanut siihen vain osoittaakseen tuolle juntille sivistynyttä kommunikaatiota. "Se on herra Redescon ja sinun välinen asia", Yatai totesi. Hänen olisi vähitellen aika saada kaikki matkustajat kyytiin, jotta voitaisiin lähteä. Tuulikin tuntui sopivan navakalta.

Alymir

Alymir hymähti hyväksyvästi Yatain varmistaessa hänen epäilyksensä. Toden totta, nainen oli ensimmäinen maalla liikkuva merihaltija, jonka Alymir oli nähnyt saatikka tehnyt tuttavuutta. Syynä toisaalta saattoi olla Alymirin vähäiset oleskelut merellä, joiden aikana hän näki vain muutaman meressä viihtyvän yksilön. Häntä myös huvitti mielikuva joidenkin, Varefinin etunenässä, järkyttyvän suuresti kapteeninsa muodonmuutoksen. "En yhtään epäile sitä, kapteeni. Häpeäkseni joudun kuitenkin myöntämään, etten ole ennen tehnyt minkäänlaista operaatiota merihaltioihin. Jos teille sattuu jotain, voi olla etten pysty auttamaan yhtä hyvin kuin muita matkustajia. Kirjoja olen kuitenkin lukenut, joten anatomianne ei ole sentään täysin tuntematon" Alymir totesi myös yrittäen varmistaa mahdollisen potilaansa luottamuksen. Mikään ei ole kauheampaa operointipöydällä kuin potilas, joka ei luota hoitajaansa, vaan yrittää kaiken tavoin estää mahdollisen kontaktin. Silloin rimpuileva potilas voi jo omilla liikkeilläänkin tappaa itsensä.

Edwiniksi esittäytyneelle nuorelle miehelle hän hymyili, nyökkäsi ja vastasi: "Alymir Redesco. Sängyt oli ymmärtääkseni erillään toisistaan, toisiinsa työnnettävissä kyllä, mutta katsotaan, jos tulee joku akuutimpi tai nukkumaseurasta nirsompi henkilö, joka vaatisi paremman sängyn. Hytti myös maksaa jonkin verran, joten kannattaa tietysti sitäkin harkita." Hän muisti samalla oman maksamisensa ja kääntyi taas Yatain puoleen. "Onko teillä tapana saada rahat etukäteen, matkan aikana vai määränpäässä?"

Varefin

Varefin otti taskustaan vihreän omenan ja alkoi syödä sitä. Hän oli muistanut hankkia tarpeeksi hedelmiä hänelle ja Alymirille joksikin aikaa, sillä Alymir ei halunnut koittaa onneaan vältää merisairautta. Varefin ei ollut koskaan saanut, eikä toisaalta ollut Alymirkaan, joka popsi aina inkiväärijauhetta ja suositteli sitä kumppanilleensakin. Varefin oli kerran koittanut eikä enää koskaan sen jälkeen halunnut sitä. Eikä hän koskaan kärsinyt merisairaudesta, joten hänellä oli hyvä syy kieltäytyä jauheista.

Lähes kaikki miehistöstä olivat jo nousseet laivaan ja viimeisetkin laatikot kannettiin laivaan. Varefin huomasi jonkun vanhemman miehistön jäsenen tekevän viimeiset tarkistukset, jonka jälkeen tämä hölkkäsi kohti Alymiria, kapteenia ja sokean nuorukaista. Oltiin siis valmiita lähtöön.

Miu matkusti jalan aina kun se oli mahdollista, tuntui hyvältä tuntea maa jalkojensa alla joutumatta miettimään, mitä alapuolella todellisuudessa tapahtui. Hän piti hevosista aivan yhtä vähän kuin ne pitivät hänestä, nousi vaunujen kyytiin vain jos se oli aivan välttämätöntä mutta kaikkein eniten hän vihasi laivoja. Ne keinuivat ja muistuttivat häntä jokaisella keinahduksella siitä, että lähin kerros turvallista mutaa sijaitsi syvällä vedenpinnanalla, niin syvällä ettei hän onnistuisi saamaan sitä käsiinsä jollei sukeltaisi syvyyksiin.
Kammoa ei mitenkään vähentänyt uimataidottomuus.

Miu pystyi kuulemaan, että laiva oli jo lähdössä ja leikitteli hetken ajatuksella että kääntyisi poispäin unohtaen koko laivamatkan. Aijimeaan jääminen ei kuitenkaan tulisi kysymykseenkään joten hänen oli pakko avata suunsa.
"Ehdinkö vielä mukaan?" nainen huikkasi jälleen alitajuisesti toivoen kieltävää vastausta nousten kuitenkin pian lähdössä olevaan laivaan saatuaan oletettavasti myöntävän vastauksen. Heti kannelle noustuaan Miu tunsi itsensä säälittäväksi, hänhän kävelisi ties ketä tai mitä päin!

Edwin nyökkäsi vastaukselle ja alkoi pohtia "Eiköhän tuollainen järjestely onnistu.", mutta mielessään kirosi, ettei voisi etusijalla saada hyttipaikkaa. Alymirin kysyessä maksuista Edwin tokaisi siihen väliin "Tosin hintakin on kiinnostava pikkuyksityiskohta..." ja kysyi kääntyen Yatain suuntaan "Mitä siitä saa pulittaa?".

Yatai ei suunnitellut joutuvansa leikeltäväksi, joten hän vain naurahti Alymirin pohdinnoille merihaltia-anatomiasta. Ei lääkäristä laivalla tietenkään olisi mitään haittaa, mutta Yatai oli ollut merillä sen monta vuotta, että tiesi tylsyyden olevan suurempi uhka kuin keihäänpisto keskivartaloon.

Hyttikiistaan Yatai vain pudisteli päätään. "Päättäkää mitä haluatte. Hytti on kultarahan, riippumattopunkka kaksi hopeaista. Olen tykännyt kerätä maksut etukäteen, niin ei jää epäselvyyksiä", Yatai sanoi.

Yatain huomio kiinnittyi äkkiä kannelle nousevaan naiseen, joka oli kokonaan livahtanut hänen silmiensä ohi. "Anteeksi", hän pahoitteli ja kiirehti tämän perään.

Hänen perämiehensä Eric oli mitä ilmeisimmin ollut se, joka oli antanut naiselle myöntävän vastauksen . Ei niin että Yatailla olisi ikinä ollut mitään maksavia asiakkaita vastaan. Naisen vaatteet olivat huolellisesti leikatut, vaikka niitä olikin selvästi käytetty tien päällä jo jonkinaikaa.

"Yatai Myrskynsilmä, tervetuloa", hän esitteli itsensä ojentaen kätensä. Heti katsoessa toista tarkemmin, hän kuitenkin huomasi jotain erikoista. Aivan kuin nainen ei olisi edes nähnyt tervehdykseen ojennettua kättä.

Alymir oli helpottunut Yatain naurusta. Nähtävästi ei ollut huolta mistään ongelmista. Kuultuaan hinnasta hän kaivoi rahapussistaan kultakolikon, muttei ehtinyt antaa sitä tarpeeksi nopeasti Yatain jo rientäessä kohti laivaa. Hän hymähti ja sanoi Edwinille: "Laiva näyttäisi lähtevän. Kannattaa katsoa, miten matka lähtee sujumaan, ennen kuin maksat suurempaa hintaa". Tämän sanottuaan hän lähti harppomaan kohti laivaa kultakolikko kädessään.

Puolihaltija huomasi Yatain ojentavan kättänsä jollekin tuntemattomalle, mutta selvästi teitä kulkeneelle, nuorelle naiselle. Häntä hiukan ihmetytti naisen haluttomuus reagoida kädenojennukseen. Varmaan ujo tai erilaiset tavat, hän tuumi ja lähestyi heitä. Hän ei halunnut keskeyttää naisten keskustelua joten hän taputti Yataita olkapäähän, pudotti kultakolikkonsa tämän kämmenelle ja kapusi laivaan.

Laivan kannella Alymiria vastassa oli tervehtivä miehistön jäsen, todennäköisesti perämies tai muu merkittävä henkilö. Tätä käteltyään ja kiitettyään hän suuntasi Varefinille, joka juuri heitti suuhunsa viimeisen palan omenasta. "Tavaramme on hytissä", tämä mutusti Alymirille. "Yksi halukas ainakin löytyi hyttiin. Sokea vesimaagi. En tiedä maksuhalukkuudesta hinnan kuultuaan. Kaksi hopeaa punkka, kultainen hytti. Maksoin vain itseni. Onko eritystä miehistöstä?" Alymir luetteli ja kysyi Varefinilta. "Taannoin ollut kapina, siksi täällä on jonkin verran uusia ihmisiä. Olen jutellut muutamaan miehistön jäsenen kanssa ja ilmapiiri vaikuttaa hyvältä" Varefin vastasi. "Kaksi hopeista riittää ainakin minulle".

Miu hätkähti kuullessaan yllättäen naisäänen läheltään ja kääntyi äänen suuntaan. Oliko hänen kuulonsa niin surkea, ettei hän kyennyt kuulemaan askelia? Tästä tulisi vielä pitkä merimatka, maagi oli liian tottunut luottamaan jalkojensa silmiin.
Miulla ei ollut aavistustakaan siitä että paikalle ilmestynyt nainen - oletettavasti kapteeni tai perämies, siitä hän ei osannut sanoa sen tarkemmin - odotti hänen tarttuvan kädenpuristukseen. Blondi nyökkäsi pienesti tajuamatta kuinka hölmöltä näytti.
"Dalina Beaumont", nainen sanoi huonotuulisuuden hienoisesti paistaen hänen kasvoiltaan jo tässä vaiheessa, mikä ennusti mahtavaa laivamatkaa. "Kertokaa hinta niin maksan sen."

Sokea hätkähti huomatessaan, että joku käveli naisen luokse mutta kyseisellä henkilöllä ei ollut Yataille mitään sanottavaa. Miu oli kuulevinaan rahan vaihtavan omistajaa, toinen matkustaja siis. Sillä ei ollut väliä, hän oli tyytyväinen, kunhan saisi mahdollsimman vähän keinuvan paikan nukkua.
"Haluan mahdollisimman vähän keinuvan paikan levätä", Miu jatkoi. Ei sillä, että laivassa olisi ollut paikkaa, missä hän ei voisi huonosti.

Edwin huokaisi häneen kohdistuneista ennakkoluuloista Tietäisipä tuo puoliverinen niistä kultakolikoista, jotka juuri tienasin... Noh, en minä tosin miltään rikkaimmalta näytä. Hän myös pohti pitäisikö jäädä odottelemaan pidemmäksi aikaa vastausta yösijasta, mutta viimeisin matka oli ollut puuduttava, eikä siinä juuri kerinnyt niin mieli kuin ruumiskaan levätä. Siispä Edwin päätti, että riippumatto saisi kelvata ja vieläpä juuri nyt tällä punaisella sekunnilla.

Astellessaan kohti laivaa Edwin huomasi uuden tulokkaan Yatain seurassa. Tulokkaan kehon muodot eivät jääneet häneltä huomaamatta ja hetkeksi Edwinin kiinnostuksen liekki roihahti, mutta se sammui syvän haukotuksen myötä, jolloin peti tuli jälleen mieleen, tosin jokseenkin epämukava ja keinuvainen sellainen. "Olen punkan pohjalla, jos minua johonkin tarvitaan." Edwin huikkasi Yatain ohi kulkiessaan kääntämättä juurikaan päätään. Hän tosin vielä antoi tulokkaan olemukselle hieman huomiota. Oliko siinä jotain jopa kömpelöä? Edwin kohautti olkiaan ja jatkoi laahustamista kohti unten paratiisia.

Dalinaksi itsensä esitellyt nainen herätti yhtä Yataissa hieman ihmetystä, mutta elämäänähnellää kapteenilla ei ollut loppujen lopuksi aikaa ja intoa ruveta ihmettelemään kaikkia Ayselin luomia luontokappaleita. Tässä maailmassa oli paljon asioita, mitä ei voinut maalaisjärjellä selittää, ja niin kauan kuin Dalina ei aiheuttaisi mitään häiriötä, oli Yataille yksi ja sama mikä hänen käytöksensä aiheutti. Maailmaan kyllä mahtui kaikenlaisia kaduntallaajia.

Nainen pyysi mahdollisimman vähän keinuvaa nukkumapaikkaa, mille Yatai naurahti. "Laivan keinumiseen tottu kyllä pian. Riippumatto on merenkäyntikammoiselle paras paikka, sillä oli päällä kuinka paha myrsky tahansa, se keinuu vain mukavasti tuudittaen sinut uneen. Pääset riippumattoon kolmella hopaisella, kuulostaako hyvältä?" Yatai kysyi. Uuden matkustajansa kaivettua maksu esille, Yatai tunki ne rahapussiinsa nyökäten kiitokseksi.

Yatai vilkaisi laidan yli laiturille varmistaen vielä, että kyytiin ei ollut pyrkimässä enää muita maakrapuja. Todettuaan ihmisten olevana kaikki merimiehiä, hän taputti käsiään kahdesti ja hyppäsi laivan kaiteen päälle kevyesti kuin kissa. "Noniin, viimeinen hetki käydä maissa!", hän huusi. "Köydet mukaan ja nosturi kauemmas", hän huikkasi miehistölleen maissa.

Yatain hypätessä alas perämies Eric siirtyi nojaamaan hänen viereensä. "Aikamoinen lauma matkustajia", hän hymähti.
"Lisätulot eivät ole koskaan pahitteeksi", Yatai hymähti pitäen tarkkaan silmällä vauhtia saaneiden merimiesten liikehdintää.
"Niinpä niin. Vaikka et olekaan sanonut minulle sanaakaan, ruumassa taitaa jälleen olla jotain valonarkaa."
"En tiedä. Parempi niin. Jos joku kysyy, niin en availe asiakkaiden lastilaatikoita."
"Edwin on jotenkin sotkeutunut tähän, mutta silti luotit hänen niin paljon, että otit hänet laivalle? Muistat kyllä yhtä hyvin kuin minäkin mitä tapahtui viimeksi kun ruumassasi oli jotain normaalista poikkeavaa."
"Hän ei kai tiedä asiasta mitään. Pelkkä juoksupoika - minä maksoin hänelle, hän teki sen mitä käskettiin. Ja viime kerta oli eri. Minun olisi pitänyt nähdä Axikan juonet jo aikoja sitten. Nyt minulla ei ole enää paljoa vaihtoehtoja", Yatai kääntyi katsomaan aaltoja.
"Sinä tiedät parhaiten, kapteeni. Olen erityisen varovainen."

Yatai hymyili lyhyesti ja riensi sitten keskelle kantta. "Airot valmiiksi! Laskusilta ylös ja köydet irti. Tuuli on suotuisa nyt, muttei ehkä enää hetken päästä!"

// Pieni autohittaus, jottai sain peliä eteenpäin ^^ Eiköhän se Miu kiltisti kummiskin matkansa maksa :'D

Alymir hymähti Yatain loikatessa laivan kaiteen päälle. "Kapteeni näyttää olevan ketterä liikkeistään", hän totesi Varefinille. "Nuorena minäkin olin valmis loikkaamaan ylemmäs nähdäkseen ympäristöä paremmin. Se oli vielä sitä aikaa, kun olin sotilaana enkä kuulustelijana". Varefin katsoi hiljaa puolihaltijaa, joka oli ottanut esille oikean käsivartensa ja katseli mietteissään palanuttu käsivarttaan. "Pitäisikö sinun mennä hyttiin polttamaan?" Varefin kysyi Alymiriltä, joka nyökkäsi ja siirtyi kannen alle. Varefin jäi kannelle seuraamaan, jos joku tarvitsisi apua. Epätodennäiköistä, mutta toisaalta onhan täällä muitakin tulokkaita, hän tuumi. Miehistö näytti kuitenkin osaavansa asiansa, mutta Varefin silti seurasi vierestä, eikä mennyt kannen alle. Hänhän voisi jopa oppia tässä jotain.

Alymir meni suoraan hyttiin tehden vain nopean vilkaisun kannen alla olleisiin ihmisiin. Suljettuaan hyttinsä oven hän istuutui hytissä olevan leveän pöydän vasemmalla puolella olevalle tuolille, nojasi sillä seinää vasten ja sytytti peukalon päähänsä liekin ottamatta kuitenkaan vielä piippuaan esille. Hän koitti turhaan taivuttaa kättään lähemmäs käsivarrelle, jotta hän voisi katsoa tarkemmin käsivarttaan.

Tulella tätä tuskin saa pois. Toisaalta, ajan myöten tämän olisi pitänyt irrota pois jättäen arpia, mutta kummallakin meistä on jäänyt korventunut iho päälle, hän mietti. Ehkä se demonin, olkoonkin astraalimuodossa oleva heikon yksilön, liekki jättää tällaisen pysyvän jäljen, joka poistuu vasta, kun madot syövät ruumiin pois. Alymir otti piippunsa esiin ja sytytti sen. Madot syövät ruumiin? Nehän syövät myös palaneen ihon pois! Sitä voisi jopa koettaa Varefinille, hän keksi ja nousi seisomaan valmiina hakemaan tarvitsemaansa. Sillä hetkellä laiva hiukan nytkähti merkkinä liikkumisen alkamisesta. No, ei niitä olisi varmaan saanut Aijimeasta.

Miu mutristi huuliaan tyytymättömänä kuullessaan saavansa riippumaton. Hän oli varma, että tulisi vielä tänään kärsimään valtavasta määrästä merisairautta mutta itse hän oli päättänyt nousta tähän alukseen sen sijaan, että lähtisi paikalta jalan joten olisi ollut lapsellista solvata kapteenia.
"Luotan asiantuntijan neuvoon", nainen sanoi. "Sovittu."
Miu kaivoi rahansa esiin, hän pystyi tunnistamaan ne jo näppituntumalla joutumatta sen kummemmin tunnustelemaan, oliko mennyt erehdyksessä ottamaan väärän kolikon. Tosin aina välillä hänellekin sattui erehdyksiä ja sokea tuli maksaneeksi liikaa. Rahat ojennettiin naiselle hieman haparoiden mutta kapteeni tuli niin paljon vastaan että Miu uskalsi pudottaa kolikot hänen käteensä pelkäämättä niiden kolisevan kannelle.

Varmistettuaan missä päin hytti oli sokea lähti kävelemään haparoiden sen suuntaan vaikka raikas ilma olisi epäilemättä auttanut jo aluillaan olevaan merisairauteen paremmin kuin sisätiloihin piiloutuminen.
Tosin Miu oli yleisesti sitä mieltä, ettei mikään auttanut häntä paranemaan merisairaudestaan.

Keltaiset silmät avautuivat säpsähtäneesti kun naisen ääni huusi jotakin airoista kuulomatkan päässä ja pieni pörröinen kerä purisi samalla kun tuo rupesi kynsimään suurta köyttä jonka kerässä tämä musta pieni kissa makoili itse kerällä. Berith oli matkaillut ympäri mannerta jo jonkin aikaa ja oli sattunut satamaan yön helmassa, muuttunut kissaksi ja haparoinnut lähimmäiseen alukseen, tietämättä että se olisi lähdössä niinkin pian kuin seuraavana päivänä. Hetken ajan demoni mietti pois lähtöä hiljaa hiipimällä ja mereen pulahtamalla tai muuttumalla linnuksi, mutta toisaalta hän voisi tutkailla kuolevaisia merillä, jotakin jota hän ei kummakseen ollut tehnyt pitkän elinikänsä aikana.

Hitaasti kissan muodossa pelehtivä Berith nousi köysien joukosta ja hyppelehti ääniä kohti, huomaten naishenkilön kävelevän hänen tulosuuntaansa. Ensiksi demoni ajatteli näyttää erityisen haavoittuvalta ja suloiselta mutta joutuikin päästämään kissamaisen sihahduksen ja hypätä peloissaan sivuun kun tuo ilmeisesti sokea nainen melkein talloi hänet alleen. Pyhä Chima nämä kuolevaiset olivat hengenvaarallisia toisinaan, tottakai Berith ei varmaankaan olisi kuollut jos olisi joutunut naisen tossun alle mutta se olisi näyttänyt luonnottamalta ja hänen pitäisi pysyä hahmossa ettei häntä poltettaisi kynttilän alla Ayselin nimissä. Samalla kun kissa Berith nuhteli mielessään tuota huolimatonta naista, hän katseli ympärilleen ja oli näkevinään jonkin sortin haltian silmäkulmastaan, varsin kiintoisa reissu olisi luvassa jos häneltä kysyttiin.

((Toivottavasti tilaa vielä on yhdelle sielun syöjälle. Etteivät vain meripedot, merirosvot ja muut veden uhkat teitä uhkittele? :3 ))

Edwin laahautui kannen alle väsyneenä ja katseli ympärilleen, miehistöä vain täydessä työnteossa lähdön aikana, kukaan ei tee mitään kiinnostavaa. Yksi miehistön jäsen oli juoksemassa Edwinin ohitse, mutta tämä ottikin kevyesti miehen hartiasta kiinni. "Missä mahtaa sijaita punkat?". Mies murahti tälle hidasteelle, mutta pian Edwin havaitsi kädeksi muotoutuneen verisouninipun osoittavan erään oven suuntaan ja mies jatkoi jälleen lenkkiänsä. "Kiitän.." Edwin tokaisi vaikkei mies ollutkaan enää kuuloetäisyydellään ja kääntyi laiskasti opastettuun suuntaan.

Yhtäkkiä hän tunsi vireystasoonsa aivan liian kovat kylmät väreet iskevän hänen koko ruumiinsa läpi. Hän pysähtyi pohtimaan asiaa hetken, mutta olankohautuksella jatkoi matkaansa, onhan satamassa melko vilpoisa. Astuessaan lepotiloihin Edwiniä odotti hien ja testosteronin seinämä, mikä sai laiskimuksen kulmat jopa kohahtamaan. Tästä välittämättä Edwin kuitenkin jatkoi matkaansa kohti lähintä riippumattoa, jonka yläpuolella ei ollut paaluun kiinnitettyä puukkoa tai jotain muuta, mikä viestisi varauksesta. Hän lysähti riippumatolle ja otti rennosti viimeinkin pitkän matkan jälkeen.

Yatai ei ollut lainkaan ilahtunut siitä, että iso osa mihistöstä oli vaihtunut sitten viime reissun. Mukana ei kaikesta päätellen näyttänyt olevan ketään täystumpeloa, ja jos olikin, he osasivat peittää osaamattomuutensa tehokkaasti. Eiköhän hänen muutenkin niin ihmisrakas perämiehensä neuvoisi mielellään kaikkia apua haluavia.

Ajimean sataman alkaessa lipua kauemmas matkustajat olivat kadonneet kannen alle. Päivä olikin jo pitkällä, eikä yksitoikkoisessa aaltojen keinunnassa ollut mitään nähtävää. Samat vesimassat tulisivat ympäröimään Merisiiliä seuraavat pari viikkoa, joten mitään kiirettä niiden tuijotteluun ei ollut. Yatai seisoskeli laivan perässä ruorin vieressä valmiina antamaan käskyn laskea purjeet kokonaan heti, kun rannikon matalikolta oli päästy. Merisiilin kokoinen laiva ottaisi aikansa, ennenkuin sen saisi pysähtymään, joten virhearviointeihiin ei ollut varaa.

Yatain jutustelu ruoria hoitavan Ericin kanssa keskeytyi naisen huomatessa jotain. Aivan kuin hän olisi huomannut jonkun pienen otuksen vilahtavan laivan kantta pitkin. Hänen laivallaan ei pitäisi olla muita kuin kaksijalkaisia, joten havainto sai naisen rypistämään kulmiaan. Toinen vilahdus selvitti hänelle, mikä eläin oli kyseessä.

"Kenen kissa täällä juoksee?", hän huusi kannen yli, mutta sai vastaukseksi vai merimiesten olakohautuksia. Yatai kiipesi takaisin perämiehensä viereen tuhisten itsekseen. "Kai joku sinulle on sentään ilmoittanut, että täällä on kissa?", hän puuskahti Ericille, mutta tämä pudisti päätään. "Kuka Mergon kiroama idiootti on ottanut kissan mukaan ilmoittamatta minulle!", hän jatkoi.
"Joku uusista merimiehistä varmaan. Eihän se ole niin vaarallista. Ja onhan kissa voinut hypätä laiturilta mukaan ihan itsekseen", Eric sovitteli.
"Tietämykseni mukaan kissat inhoavat vettä. Se on täytynyt tuoda tänne. Ja minkä perässä se olisi tullut? Minun laivassani ei ole rottia."
Eric naurahti lyhyen leukapartansa yli kapteeninsa mutrulle ilmeelle. "Kissat ovat selvästi lempieläimiäsi, huomaan", hän virnisti.


// Mun puolestani saa skipata aikaa pari päivää. Jossainvaiheessa olisi kivaa jos Miu eksyisi ruumaan lastilaatikoiden sekaan :3 //

Alymir alkoi parissa päivässä tottua merenkäyntiin ja siihen, että aallokon keinutus häiritsisi hänen käsien vakautta. Sitä ennen hän oleskeli vain hytissään polttamassa piippuaan rauhoittaen elimistöään, joka ilmeisesti oli ollut stressaantunut merimatkasta. Hän oli unohtanut avata hyttinsä ikkunan kunnes hytistä oli päivän myötä tullut niin paljon savua, että joku miehistöstä oli tullut sisään luullen hytin olevan tulessa. Hytin tuuletuksen aikana Alymir oli käynyt vihjaisemassa laivan kokille, että antaisi miehistölle kuin myös matkustajille mahdollisuuden syödä myös hedelmiä. Ideana oli ennaltaehkäistä uusien miehistön jäsenten merisairautta. Ainakaan seuraavina päivinä ei Alymir ollut kuullut kenenkään potevan kunnon merisairautta, mikä saattoi myös johtua siitä, että miehistöllä oli puolihaltijaa parempi vatsa.

Varefin oli viihdyttänyt miehistöä soittamalla soittamalla huuliharppua. Erityisesti neljä heistä, jotka olivat varmaan entuudesta toisilleen tuttuja, olivat melkoisia runosieluja ja kysyivät Varefiniä komppaamaan samaa kaavaa jatkuvasti, kunnes joku ei keksi tarpeeksi nopeasti riimiä muille. Säkeistön alun heitti joko yksi heistä tai he kuuntelivat mitä joku muu sattui sanomaan. Siitä sitten vain runosuoni sykki ja laulu raikasi. Huvittavaa väkeä, toisaalta ymmärrän ettei kukaan muu halua näyttää osaavansa soittaa, ettei joutuisi tekemään tätä, Varefin tuumi.

Alymir kävi aina välillä kannella katsomassa ja kysymässä, jos jollakulla olisi ollut mitään ongelmia. Hän oli ajatellut käyttää hyttinsä toista sänkyä potentiaalikseksi potilassängyksi, mutta ainakin näinä parina päivänä sänky oli ollut tyhjä, eikä kukaan näyttänyt tarvitsevan lääkäriä. Tuskin myöntävät heillä olevan ongelmaa, ylpeys kärsisi, Alymir tuumi. Hän huomasi Edwinin kannella ja muisti samalla kiinnostuksensa tuon nuoren miehen taustaan. "Edwin, jos sinulla on jossakin vaiheessa aikaa, tulisitko hyttiini? Minulla olisi pari kysymystä", Alymir sanoi kävellessään tämän ohi ja suuntasi hyttiinsä, jossa hän sytytti piippunsa ja avasi ikkunan. Meri-ilman tuoksukin alkoi olla sangen rauhoittavaa.

Miu oli viettänyt suurimman osan laivamatkasta ainostaan löhöämällä paikallaan ja toivomalla, että merimatka saisi lopultakin päätöksensä. Sikiöasennossa makaaminen ei ollut juurikaan auttanut mutta nainen ei ollut ensimmäisen illan jälkeen tyhjentänyt vatsansa sisältöä joten ehkä tavallisesta merimatkasta poikkeava ruokavalio auttoi hieman. Joku oli kuulemma ehdottanut tätä muutosta ja Miu oli valmis huonosta tuulestaan ja yhä vaikuttavasta huonovointisuudestaan huolimatta valmis kiittämään kyseistä henkilöä, jos joskus sattuisi hänet tapaamaan.

Nainen oli päättänyt kokeilla, auttaisiko raikas ilma hänen merisairauteensa ja oli hoiperrellut kannelle, jopa pieni altojen keikutus tuntui hänestä järkyttävältä myrskyltä, etenkin nyt kun hän oli noussut seisomaan. Aaltojen humina piinasi hänen korviaan ja nainen kaipasi takaisin hyttiin, missä hän ei ollut ainakaan joutunut kuuntelemaan meren ääniä, ainakaan jos oli tukkinut korvansa sormillaan ja haistamaan meren lemua näin voimakkaana.
Sokeana kaikki tietenkin tuntui vielä pahemmalta. Miu tunsi olonsa avuttomaksi kuin pikkulapsen, kykenemättömäksi puolustamaan itseään ja naurettavaksi törmäillessään merimiehiin ja joutuessaan pyytämään heitä johdattamaan hänet kannelle.

Nainen piteli rystyset valkeina kaiteesta kiinni tietäen kuinka lähellä oli vettä. Hän ei osannut uida joten hukkumiskuolema ei houkuttanut häntä. Sokea kuunteli puolella korvalla kuinka toiset matkustajat puhuivat, osaamatta yhdistää tuota miesääntä keneenkään - tosin kyseessä saattoi hyvin olla se mies, jota hänen pitäisi kiittää merisairauden lievyydestä.

((pistän hänet sinne parin seuraavan vuoron aikana.))

Berith laski mustat kissan korvansa päätänsä vasten kuullessaan kapteenin huutelun kannen yli ja päätti pysyä niin näkymättömissä kuin vain mahdollista ilman että herättäisi enempää huomiota sillä ainakin perusjärki näytti seilaajilla olevan. Pari seuraavaa päivää menikin siinä että kissan hahmon ottanut demoni seurasi kaikkia laivan vieraita ainakin kerran, kuunnellen noiden puheita ja haistellen heidän tunnetilojaan, ottaen pientä hupia sokean naisen merisairaudesta eikä tuo näyttänyt häntä huomaavankaan joten tuota ihmistä hän uskalsi seurata ilman piiloutumisen uhkaa, ei sillä että hän ihmistä tai ketään näistä laivan asukkaista pelkäisi mutta hän ajatteli että asiat olisivat hauskemmat jos hän ei pilaisi "yllätystä" heille.

Demonin korvat hörähtivät tuon loikoillessa laivan laidan kaiteella ja tuo katsahti läheisen ikkunan suuntaan sen avautuessa ja puristen itsekseen miettiessään tilannettaan, sillä laivan rottien määrä oli hälyttävä nolla ja se merkitsi että hänen kissa leikkinsä tulisi loppujen lopuksi päätökseen jos kukaan laivalla ei antaisi hänelle ruokaa ja kissa eläisi vain vaikka nälkäkuoleman olisi pitänyt se jo viedä. Hänhän ei tarvinnut ruokaa yhtä helposti kuin kissa, ja ravintoa oli hänen ympärillään joka kerta kun seilori iski varpaansa naulaan tai tuo sokea nainen tuossa sivulla oksensi yli laidan. Otuksen korvat heilahtelivat sen kuunnellessa tuon avautuneen hytti ikkunan ääniä josko hän voisi kuulla jotain kiinnostavaakin.

Berith oli kolunnut tämän laivan läpi niinä parina päivänä se oli ollut siinä, aina vilahtaen johonkin hyttiin tai houneeseen kun joku ei ollut tölläämässä sitä ja muuttaen muotoaan päästäkseen paikkoihin kissa ei pääsisi, tosin hän pisti merkille aina muuttuen samaksi kissaksi muutoksien välillä, olisi kenties kummallista jos kissa joka vahingossa tuli mukaan olisikin yhtäkkiä koira tai eri värinen kissa, sekä hyvin noloa niinkin vanhalle olennolle kuin hän. Olennon mieltä hieman kaivelsi hänen oma valintansa muuttua kissaksi mutta nyt oli liian myöhäistä vaihtaa, vaikka se tekikin kanssakäymisen laivan asukkien kanssa vaikeaksi mutta sentään sillä oli hyvä kuunnella. Ajan kuluksi hän päätti alkaa pesemään itseään, sillä tekemiset alkoivat olla lopussa ellei jotain erityisen kiintoisaa tapahtuisi... tai hän pistäisi alulle.