Lasti, uusi elämä ja salaisuus

Edwin oli viettänyt aikaa mukavasti laivalla pitkälti nukkuen pari ensimmäistä päivää. Hän nautti olostaan, kun vesi ja kosteus ympäröi häntä, jolloin hän näki selkeämmin kuin koskaan. Usein Edwin ihasteli kapteenin menoa ja toivoi, että olisi voinut jäädä yhdeksi illaksi kaupunkiin viettämään aikaa tämän kanssa. Laivalla oli toinenkin nainen, jonka kanssa Edwin oli harkinnut menevänsä juttelemaan, mutta huomasi pian epävarmuuden hänen askelluksessaan ja tajusi pian, ettei välttämättä ole ainoa sokea laivalla eikä tuo toinen havainnut ympäristöään ainakaan veden avulla. Havaintojensa takia Edwin oli kuitenkin tyytynyt seuraaman huvittuneena sivusta naisen menoa.

Yhtenä päivänä Edwinin ihaillessa aaltoja puolihaltijatohtori tuli pyytämään Edwiniä huoneesensa, kuulemma haluisi kysellä jostain. "Eipä tässä mitään muuta kuin vapaa-aikaa ole. Ehkä pystyn vaistailemaan kysymyksiisi heti kun vaan haluat.".

Merisiilin vauhti oli Ajimean taakse jättämisen jälkeen pysynyt tasaisena, ja edelleen todella varovaisesti miehistöönsä suhtautuva Yatai oli tästä vain kiitollinen. Hän rukoili Eluvarilta kaiken sujuvan suotuisasti. Hän ei tulisi kestämään toista kapinaa.

Yatain ajatus kävi vähän väliä aluksen ruumassa lojuvassa erikoislastissa. Hän ei ollut lainkaan varma, oliko sen kuljettamiseen suostuminen ollut sittenkään hyvä idea. Nainen huokaisi laivansa laitaan nojaillen. Nopea vilahdus hänen silmäkulmassaan sai hänen otsansa painumaan ryppyyn. Saastainen kissa! Sen alkuperä ei olltu vieläkään selvinnyt. Kuten kissat yleensäkin, oli tämänkin jokseenkin epäsosiaalinen yksilö. Ei Yatai kuitenkaan niin syädmetön voisi olla, että heittäisi mokoman laidan yli.

// Yatai puuhastelee omiaan Nyt ei napannut kirjoittaa pitkää vuoroa, missä tapahtuu ei-mitään. //

Alymir kävi läpi mielessään miehistöä ja niitä muutamaa matkustajaa, joita hän muisti matkalla olevan: sokea Edwin: mahdollisimman vähän taustastaan antava vesimaagi, mahdollisesti sokea tyttö: ei selvästikään ole vesimaagi tai muuten vain tytöllä on harvinaisen huono tasapaino (mitkä todennäköisyydet olisivat toisellekin sokealle matkustajalle ylipäätänsä?), Varefin: entinen possessoitu mustanaama, joka näyttää viihtyvän miehistön seurassa ja, kuten Edwin, ei anna menneisyyttään muille ja Alymir itse: rauhoittavia alituisesti kaipaava tohtori, joka pohtii liikaa asioita itsekseen. Miehistöstä hän ei osannut sanoa vielä mitään lukuunottamatta kapteeni Yataista, joka oli osoittautunut merihaltijaksi. Kaikkia näitä pitäisi pystyä hoitamaan tarpeen tullen.

Varefinin mukaan laivassa oli myös kissa, toivottavasti ei kanna mitään tauteja. Näillä näkymin näytti hyvältä, sillä kukaan ei kuulemma ollut potenut mitään, ainakaan niitä yleisimpiä tauteja, joita kulkukissa levittivät. Ehkä kissa oli todellakin jonkun oma, vaikka kukaan ei kuulemma ollut sitä myöntänyt. Alymir oli kutsunut Edwinin hyttiinsä, joten hän ei voinut nyt poistua sieltä, mutta Edwinin ohella seuraava prioriteetti olisi se hoiperteleva tyttö. Sota-aikana Alymirillä oli enemmän kokemusta silmien turmelemisesta kuin parantamisesta, kirotut esimiehet ja heidän mielestä toimivat metodinsa! Miten parempi olisi monien haltijoiden elämä ilman niitä, miten Alymirin mielentila olisi parempi ilman niitä! Mutta nyt ei pitänyt miettiä menneitä, vaan keskittyä nykyisyyteen ja tulevaan, niin vaikeaa kuin se Alymirille olikin.

Varefin päätti vihdoin pitää paussia soittamisesta ja siirtyi kannelle seuraamaan aaltojen kulkua ohi Merisiilin. Miehistöllä riitti alituisesti työtä, mutta matkustajien silmissä mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Olisi mukava tietää, missä suurinpiirtein oltiin tai kauanko matkaan menisi. Varefin huomasin hänen lähellään tukevasti kaiteesta pitävän tytön, jonka menoa Varefin jäi hieman katselemaan. "Miten hän pystyy selviämään täällä?" hän ihmetteli ja huomasi heti ilmaisseen kysymyksensä ääneen. Samalla hän huomasi hän lähellään olevan kissan, jolle ei edelleenkään ollut löytynyt omistajaa. "No, ei varmaan ole outoa puhua kissalle", hän totesi, tällä kertaa ääneti.

Miu kenties tunsi olonsa hyväksi mutta totesi ulkoilun jo riittävän. Hän oli huonolla tuulella, hän ei halunnut oikeastaan puhua kenenkään kanssa ja kannella seisominen altisti hänet yrityksille saada keskustelukumppani. Blondin hoipertelu kannella, joka luultavasti muista tuntui olevan lähes liikkumaton oli varmasti huvittavaa katsottavaa minkä nainen itsekin tiedosti aivan liian hyvin.
Hänen sokeutensa tuskin oli jäänyt kovinkaan monelle epäselväksi matkan aikana, sen verran Miukin oli joutunut viettämään aikaa erillään makuupaikastaan.

Nainen lähti kävelemään takaisin ottaen seinästä tukea, onnistuen kuitenkin kävelemään oikean oven joten Miu jatkoi askeliaan eteenpäin. Hän yllättyi hytin sijaan saapuessaan huomattavasti suurempaan tilaan. Hän ei osannut hahmottaa laivaa kovinkaan hyvin tai osannut sanoa, mikä oli missäkin mutta hahmotti kääntyneensä väärään suuntaan.
Varmuuden saadakseen naisen tunnusteli hieman ympärilleen. Laatikoita? Selvästi jonkinlainen tavaroiden säilytyspaikka. Ärtymys nosti päätään naisen mielessä - hän halusi lepäämään, ei harhailemaan tässä kirotussa aluksessa!

Kissan mieleen oli juuri pulpahtanut pelottava idea mitä tehdä päästäkseen leikkimään matkustajilla tarkemmin, hänen pitäisi vain odottaa seuraavaan yöhön jotta hän voisi syödä satunnaisen miehistön jäsenen ja ottaa tuon muoto sen sijaan että voisi alkaa leikkimään näillä ihmisparoilla jotka pahaksi onnekseen sattuivat olemaan samalla aluksella hänen kanssaan, mutta toisaalta siihen voisi sopia myös joku matkustaja sillä kapteeni ei tietäisi mitä odottaa heidän käytökseltään, eikä hän ollut koskaan opetellut kuinka laivaa piti hoitaa, joten se pienensi hänen mahdollisuuksiaan jäämästä heti kiinni.

Berith havahtui ajatuksistaan kun huomasi että hänen viereensä oli ilmestynyt yksi matkustajista, laivassa soittanut miekkonen tarkalleen jonka hän oli jo nähnyt useamman kerran juoksennellessaan luvatta laivalla. Aluksi miekkosen itsekseen puhelut huvittivat demonia ja tämä melkein aikoi vastata tuon toteamuksiin mutta muisti että puhuva kissa ilmiantaisi hänet heti, joten hän vain kiikautti pientä söpöä kissan päätään ja maukaisi hieman kummaksuen miehen olemuksia, häntä hiljaa heiluen.

Sivusilmästään Berith huomasi miten pahavoipainen nainen läksi jälleen sisätiloihin suojaan meren vaikutuksilta ja se sai pienen virneen valahtamaan kissan huulille, hän piti miten selvät tunteet kävivät läpi naisessa joka ei ilmeisesti meren käynnistä juuri perustanut, siitä oli hyvin helppoa aina haukata pala vain kävelemällä ohi, vaikka se ei tuota mitenkään vahingoittanut tai edes tehnyt mitään. Siksipä demoni kissa hypähti kaiteelta ja purisi pienesti, nyhkäisi poskeaan Varefinin jalkaan ja jolkotteli Miun perässä tavara tilaan, hänellä alkoikin olla nälkä ja sokean naisen turhautuminen oli hyvin makea kokemus, oi onnea.

//Oisit Zandon voinu vaa autohitata mut sinne hyttiin, mut eipä sit mittää, tulee lyhyt vuoro.//

Edwin pohti Alymirin kutsua, että mitäköhän ukkelin päässä mahtoi liikkua. Hyhhyh, kutsuu nyt miehen hyttiinsä Edwin kihisi itsekseen. Hän kuitenkin oikaisi itsensä kaiteeseen nojailemasta ja lähti kohti luksussviittiä. Edwin koputti oveen ja huudahti "Arvon lekuri kutsui?".

Lastiruuma Miun ympärillä on lattiasta kattoon pullollaan huolellisesti pinottuja laatikoita, joiden kylkiä koristivat maalatut numerot. Lattialankkujen päällä makasi sievällä kerällä köysinippuja ja koukkuja, joilla lasti voitiin myrskyn tullen sitoa paremmin kiinni.

Miun ja mustan kissan ohittaessa yhden laatikoista, Miu sattoi selvästi kuulla nopean rasahduksen sen sisältä. Ulkopäin kyseinen laatikko oli kuin mikä tahansa muu; se nökötti heinillä pehmustettuna muiden joukossa. Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului toinen rusahdus, ja laivan ruuman valaisi silmänräpäyksen ajaksi laatikon lautojen välistä kajastava kirkas valonsäde, joka sai läsnäolevan kissademonin tuntemaan halua mennä kauemmas, ja Miun tuntemaan outoa vetoa laatikkoa kohti.

- -

"Purje näkyvissä paapuurin puolella", kuului tähystäjän huuto, joka sai Yatain nostamaan katseensa kompassista. Juuri kevyttä uintipulahdusta suunnitellut kapteeni napsautti kompassin pöydälle ja nousi komentosillalle ja siitä laidalle. Napakka, pilviä paikalle keräilevä tuuli sekoitti hänen kiharapehkonsa heti.

"Pieni purjealus", Gerowy, Ajimeasta mukaan hypännyt tähystäjä sanoi tarjoten Yataille kaukoputkea. "Ollut näkyvissä pari minuuttia. Hieman pieni ollakseen toinen kauppa-alus."

Yatai vilkaisi horisonttiin lyhyesti ja tarjosi kaukoputken sitten takaisin. Hän hymähti olkiaan kohauttaen. "Isompien saaliiden perässä liikkuva kalastusalus, kenties", hän sanoi huolettomasti. "Ilmoita kuitenkin, kun se tulee niin lähelle, että liput näkyvät." Yatai loikkasi takaisin kannelle hakien ruorin vierestä hatun päähänsä. Hän ei koskaan näyttänyt huoltaan, mutta aina, kun näin kaukana merellä näkyi kauppalaivoja pienempiä aluksia, hän oli varuillaan. Merillä liikkui kuitenkin aina myös hämärämpää porukkaa, jota jokaisen kauppiaan tuli varoa.

"Hakisitko Ericin tänne", Yatai huikkasi ja siirtyi itse ruoriin. Todennäköisesti mitään syytä huoleen ei ollut, mutta kuten todettua, hän oli nyt entistä varovaisempi.

"Tunnuksettomat purjeet, ei lippua", kuului huuto hetken päästä. "Kurssi meitä kohti. Saavuttaa meidät paapuurin puolelta."

//Piti antaa naistenmiehelle mahdollisuus koiruuksiin //

Alymir ilme kirkastui kuultuaan Edwinin koputuksen. Puolihaltija pyysi Edwinin sisään ja pyysi häntä istuutumaan tuolille. "Kyseessä on vain pieni lääketieteellinen tarkistus, pysyvät näiden seinien sisällä, kuten myös puheenaiheemme. Ei ole pakko kertoa kaikkea, jos ei halua syystä riippumatta" Alymir selitti, puhalsi vielä kerran piippuunsa ja pani piipun syrjään. "Kiinnostukseni koskee, kuten todennäköisesti muillakin, silmiäsi, tai pikemminkin niiden puutetta. Kykysi vesimaagina ovat myös varsin kiinnostavat. Se on toisaalta yksi lisäkysymyksistäni, kuten myös seuraava kysymykseni: Oliko silmiesi taustalla sairaus, vamma vaiko jokin muu tekijä?" Alymirin puhe tuli sellaisena ryöppynä, että otti jälleen piippunsa suuhun ja poltti antaen mietintä ja vastausaikaa Edwinille.

Varefin hymyili hieman menevälle kissalle ja mietti oliko hän koskaan ennen ollut tekemisissä kissojen kanssa. Pari kertaa hän oli ollut talossa, jossa asui kissa tai toinen, mutta koskaan ne eivät olleet tunteneet mitään kiinnostusta Varefinia kohtaan. Tämä kissa olikin positiivinen yllätys. Mietinnät loppuivat, kun hän huomasi Yatain tarttuvan ruoriin ja katselevan merelle päin. Oliko vihdoin tulossa jotain merkkejä muustakin elämästä meren päällä, tai mahdollisesti merkki määränpään saapumisesta?

Miu hätkähti kuullessaan rasahduksen. Hän pystyi paikantamaan sen helposti muttei pystynyt luonnollisesti näkemään sen mahdollista aiheuttajaa.
"Onko siellä joku?" nainen kysyi, tietämättä äänen kuuluneen laatikosta. Hän kuulosteli hetken mutta sitten kummallisen voimakas uteliaisuus voitti. Mitä vaarallista se muka voisi olla? Ja jos olisikin hänellä oli nyrkit, jalat ja hampaat käytettävissä jos joku yrittäisi tehdä hänelle jotain. Kummallisen halun ja kiinnostuksen vallassa nainen kurottautui koskettamaan laatikkoa haparoiden, oliko rasahdus kuulunut siitä vai sen takaa? Oliko sillä oikeastaan edes sen kummemmin väliä?

Demoni säpsähti ja sähähti kuuluvasti tuntiessaan tuon oudon tunteen jota hän ei osannut kuvailla muulla kuin pakolla mennä kauemmas tuosta laatikosta jota sokea nainen näpelsi, hypäten sihisten toisen laatikon taakse katselemaan karvat pystyssä mitä oli tapahtumassa, sillä vaikka hän ei halunnutkaan lähellekään tuota esinettä, hän halusi tietää mikä häntä niin karmistutti siinä, olisiko siellä Aysel itse? Tosin sellainen sattuma olisi todella pieni, nämä seilorit eivät olleet kirkon kuolevaisia tai muutenkaan uskovaisten näköisiä, ainakaan sen enempää kuin tavallinen kansalainen joten miksi he kuljettaisivat mitään uskon esineitä, Berithiä alkoi epäilyttää että hän oli saattanut tosiaan nousta väärään paattiin.

Moiset välähdykset saivat demonikissan ihan varmuuden vuoksi kömpimään kudotun villapaidan sisään joka oli jätetty läheisen laatikon päälle, kissan pää kurkkien hihanaukosta sokeaa naista ja tuon tekemisiä.

Edwin huokaisi puolihaltijan kyselyt kuullessaan. Taas yksi näistä uteliaista. Vastaampa sopivan tyhjentävästi juuri siihen, mihin haluan. Edwin rykäisi kuin oikaistaakseen väärinkäsityksen. "Vesimaagi särähtää korvaani pahasti, koska ajattelen maagit kaapuun pukeutuneina, sauvaa kantavina lukutoukkina. Itseäni kuvailisin taistelijaksi, joka osaa käyttää vettä aseenaan." Edwin virnuili tyytyväisenä. "'Näköni' perustuu siihen, että havaitsen veden ja kosteuden ympärilläni. Näen sinun muotosi pintaverisuoniesi avulla ja varsinkin täällä merellä pelkkä ilman kosteus paljastaa muodot vielä paremmin. Pystyn keskittämään aktiivisesti havaintoni hyvinkin suppeasti, mutta jos vaikka takanani tapahtuu jotain äkkinäistä, huomaan sen, toivottavasti ajoissa.". Tämän sanottuaan hän hetkeksi kurtisti kulmiaan ja painoi otsaansa pohtien jatkoa. Hän kietaisi siteen pois silmiltään paljastaen juurilla yhteen ommellut luomensa. "Silmiähän minulla ei ole ollenkaan, ne... repäistiin irti kun olin vielä lapsi. Eräs maaelementin omaava tohtori täytti tyhjät silmäkuoppani jonkinlaisella mudalla, joka ei kuitenkaan likaisi mitään silmieni takana olevia suonia, sitten hän kietaisi luomeni kiinni terävällä juurisidoksella.".

Miun lähestyessä laatikkoa, hän saattoi vahvemmin ja vahvemmin tuntea yhteenkuuluvutta sen sisällön kanssa. Pian hän tunsi, että tämä yhteys oli maaginen, ja laatikko imi hellästi hänen omia magiavarojaan.

Yhtäkkiä kiinni naulatun laatikon kannen laudat rasahtelivat poikki ja ulos pöllähti tuppo heiniä. Laatikosta kuului lisää rapinaa ja pieni vingahdus, ennenkuin sekamelskan joukosta pisti esiin ruskea, tahmainen kuono. Hetken pyristelyn jälkeen laatikon kannen päälle kipusi, mikäpä muukaan kuin pieni, munankuorien peittämä lohikäärmeenpoikanen.

--

Eric oli saapunut Yatain seuraksi ruorin äärelle, eikä hänkään päästänyt horisontissa lähenevää purjetta pois silmistään. "Se ei ole vieläkään muuttanut kurssiaan, eikä nostanut merkinantolippuja. Pienempien laivojen tulisi aina väistää isompia. Niin paljon kuin toivonkin vain ylireagoivani, en voi sivuuttaa noin vahvaa koodiston rikkomista", Yatai mietti. Merimaisemasta nauttimisen sijasta hänen aistinsa keräsivät nyt kaiken mahdollisen tiedon vallitsevasta säätilasta ja sijainnista. Jos lähestyvän laivan aikeet eivät olisi kunnialliset, vaaraan olisi varauduttava etukäteen.

"Ei liputtomuus vielä merkitse mitään", Eric yritti rauhoitella kapteeniaan, jonka aina kasvoilla loistava hymy oli nyt sulanut pois. "Kalastusalusteoria pätee yhä. Yksityiset paatit voivat olla merkinannon suhteen vähän laiskoja. Ei jokainen elämäänkyllästynyt kalamies jaksa välittää muista laivoista." Yatai katsahti perämieheensä ja pudisteli päätään. "Oli miten oli, minä en ota yhtäkään riskiä. Jos tuo laiva ei nyt juuri viime hetkellä käänny pois, se on tulossa meitä kohti. Parasta varautua pahimpaan", Yatai sanoi. Hän jätti ruorin Ericille, kumautti suurta kelloa sen vieressä miehistön huomion saamiseksi ja loikkasi jälleen laivan laidalle.

"Varaudumme kontaktiin mahdollisesti vihollismielisen aluksen kanssa. Joka mies omille paikoilleen! Aseet käden ulottuville, mutta ei vyölle. Emme provosoi turhia. Tämä valmius ei lopu, ennenkuin minä henkilökohtaisesti niin käsken!" Yatai komensi.

Alymir yllättyi Edwinin halukkuudesta kertoa taustastaan. Noin tyhjentävää ja vaivattoman oleisesti tullutta vastausta hän ei osannut odottaa. Edwinin paljastettua luomensa Alymir istuutui omalle tuolilleen, kurtisti kulmiaan ja nojasi leuallaan kämmenselkiinsä. Edwinin kerrottua maaelementin tohtorista Alymirin suurempi huoli kaikkosi. "Erinomaista toimintaa tohtorilta. Hetken olin jo miettinyt tarvettasi puhdistaa silmäsi, mutta se onkin jo hoidossa. Nuoruudessani sinunlaisille olisi varmasti ollut kysyntää rintamalla. Näytät siis pärjäävän ongelmitta, toisin kuin --" Alymir vastasi Edwinille, kunnes kannelta kuullut kellon kumahdus keskeytti hänet. Hytin ikkuna oli auki, joten he kuulivat hyvin Yatain komennot kannelta. Alymir nousi tuoliltaan julistaen: "Edwin Vesisoturi, taitojasi saatetaan tarvita vielä nykyään".

Yatain komento aiheutti suurta ryntäilyä miehistön kesken. Moni kävi hakemassa itselleen hollille kättä pitempää, osa alkoi kiivetä purjeisiin valmiiksi mahdollisia käskyjä odottaen. Myös Varefin siirtyi kannen alle hakemaan tikarinsa ja muisti Alymirin olevan hytissään. Todennäköisesti hän kuuli kellon, mutta täytyy varmistaa, Varefin ajatteli ja suuntasi Alymirin hytille. Ovelle saapuessaan hän koputti napakasti kaksi kertaa ja avasi oven löytäen Alymirin ja myös Edwinin huoneesta. "Kuulitteko kellon?" Varefin kysyi, johon Alymir vastasi nyökkäyksellä.

Miu yllättyi tuntiessaan jonkun varovasti imevän taikavoimiaan muttei tuntenut oloaan heikoksi tämän johdosta. Mikä ihme kutsui häntä puoleensa? Nainen ojensi kätensä kohti laatikkoa mutta vetäytyi hieman kauemmas sen kannen auetessa. Nainen kuulosteli hiljaisuutta ja tunnusteli haparoivasti eteensä muistaen yhä äskeisen vetovoiman joka tuosta oliosta oli tuntunut.
"Shhh, mikäs meillä siinä on?" nainen kuiskutti, tuntien yllättävää äidinvaistoa tuota ainakin äskettäin vielä avutonta olentoa kohtaan.

Kissan kulmat nousivat sen mustassa päässä tuon oudon tunteen antaneen olennon paljastuessa, se olikin vain lohikäärmeen poikanen. Lohikäärmeet olivat todella mahtavia olentoja ja satoja vuosia vanha yksilö voisikin huolettaa häntä sillä niiden suomut olivat niin kovaa panssaria että niitä oli hankala vahingoittaa, mutta että poikanen pelästytti hänet kummastutti häntä varsin paljon. Tietenkään Berith ei uskonut olevansa kaikkivoipa kuten monet muut hänen lajistaan, mutta ei lohikäärmeen poikanen hänelle vielä mitään mahtaisi ja tämä teki hänestä hyvin uteliaan ja pahaa tunnetta uhmaten käveli takaisin katselemaan poikasta lähempää, koettaen tunnustella aisteillaan mitä tässä otuksessa oli niin erikoista, jos mitään.

Poikanen vaikutti vastakuoriutuneelta, joka kertoi Berithille että se olisi varmaan maa elementin lohikäärme, katsoen kuka oli sen ilmeisesti auttanut kuoriutumaan. Kissa maukaisi ja hieman kallisteli päätään, pitäen jonkinlaisen välimatkan outoon poikaseen, samalla kuunnellen hyvällä kuuloaistillaan muita äänien, kuulien Yatain käskyt ja laivan kellon kalkatuksen, tästä matkasta oli nopeasti tulossa paljon kiintoisampi kuin hän oli sitä lähipäivinä pitänyt. Demoni nuolaisi huuliaan antaessaan varsin pahan virneen.

Edwin huomasi myös laivan kellot ja vastasi Alymirin julistukseen "Nyt alkaa taas mennä epämukavan hienoiksi nämä nimitykset". Kääntyessään ovelle päin Varefin rynnisti sisälle ja Edwin pyrähti tämän ohitse laivan käytäville ja suorinta tietä kannelle.

Edwin tutkaili ympäristöään eikä havainnut mitään syytä hälytykselle. Hänen päänsä pysähtyi hetkeksi kun hän huomasi Yatain ja jäi ihailemaan tämän muotoja. Näistä ajatuksista herättyään Edwin pysäytti yhden merimiehistä "Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?". "Paapuurin puolelta lähestyy tunnistamaton laiva kurssi suoraan kohti meitä. Matkustajien suositellaan menevän suojaan hytteihinsä." merimies vastasi ja jatkoi säntäilyään. "No niinpä justiinsa, niinkuin minä jättäisin tilaisuuden tehdä vaikutus Kapteeni Unelmalaaksoon välistä." Edwin mumisi itsekseen ja kääntyili vielä hahmottaakseen kumpi olikaan paapuuri. Hän rentoutui hieman ja keskittyi tarkemmin kauas merelle unohtaen vilskeen ympärillään. Merta todellakin häiritsi jokin, mitä Edwin ei sen kummemmin pystynyt näin kaukaa havainnoimaan, mutta pienen laivan kokoinen häiriö se todellakin oli. "Ja nyt sitten odotellaan...".

// Tuo loharinpoikanen on minun hahmoni, mutta annan kaikille täysin vapaat kädet autohitata sitä. Se on kummiskin vain vastasyntynyt, joka ei paljoa muuta tee kuin kerjää ruokaa ja pyörii ympyrää. //


Lohikäärmeenpoikanen piti ensimmäisenä näkemäänsä olentoa tietenkin emonaan, joten se avasi pienen tylppien hampaiden täyttämän suunsa päästäen pienen vikinän Miua kohti. Musta kissa sen sijaan osakseen vain pelokkaita katseita ja kiukkuista sihinää. Poikanen piti sitä selvästi uhkana, ja haki turvaa Miusta.

--

"Puolipurjeet! Ollaan valmiina tiukkaan käännökseen!" Yatai komensi melkein juosten alas komentosillalta. Hän riuhtoi mennessään köysiä kireämmälle ja antoi käskyjä. Vieras laiva oli viimein tullut niin lähelle, että Yatai oli saanut varmistuksen pelkoihinsa: tulija oli pieni fregatti, joka lipui Merisiiliä kohti tykkikannet avoinna. "Eric sinä pidät ruorin. Pidä toinen perämies lähellä. Jos ne oikovat ampua, yritä ottaa isku keulaan." Eric nyökkäsi vakavana.

Yatai tähysti lähenevää laivaa uudelleen. Vähitellen sen kannella alkoi jo erottua miehistöä, josta jokainen oli täydessä sotavarustuksessa. Ehei, tämä ei todellakaan ollut mikään eksynyt kalastusalus. Vielä Yatailla ei tosin ollut aavistustakaan mikä lähestyvän roskajoukon todellin kohde oli. Oliko edessä taistelu, vai voisiko koko homman hoitaa vain puhumalla? Yatai oli vastuussa laivastaan, sen lastista ja miehistöstä... ja näemmä myös kourallisesta matkustajia. Yatai kurtisti kulmiaan huomatessaan Edwinin seikkailevan kannella, ja riensi tämän luokse. "Mitä sinä vielä teet kannella? Kaikki matkustajia on käsketty pysymään kannen alla", hän ehti tuhahtaa, ennenkuin hänen silmänsä tarkkasivat miehen selässä huotrassaan olevan miekan. "Sinähän osaat taistella? Ehkä voi sittenkin olla parempi, että jäät auttamaan. Jos tilanne kehittyy käsirysyksi asti, mitä en todellakaan toivo, tarvitsen jokaisen auttavan käsiparin, jonka voin saada." Yatai kääntyi takaisin tuijottamaan lähestyvää laivaa, joka parhaillaan kääntyi ollakseen kyljet vastakkain Merisiilin kanssa. Ruorin äärestä Eric huikkasi neuvoa, ja Yatai viesti tälle, että antaisi fregatin tehdä mitä lystäsi. Vaikka tykkikannet olivat esillä, ei se ollut tehnyt vielä muita eleitä ampuakseen. Yatai seisoi laidan vieressä pidellen kiinni hatustaan tuulessa ja tuijotti lähestyvää laivaa herkeämättä. Jos ja kun joku pieneltä sotalaivalta aikoisi nousta Merisiiliin, Yatai olisi tätä ensimmäisenä vastassa.

Alymirin asettaessaan aseensa vyölleen Varefin katseli ikkunasta ulos. Näkyvissä ollut laiva alkoi vähitellen asettua osoittaen oikeaa kylkeään kohti Merisiileä. "Näyttäisi olevan valmis ampumaan meitä kohti" Varefin sanoi Alymirille, joka tuli itsekin katsomaan tuntematonta laivaa. "Kumahdusten kuultua on parempi ottaa suojaa --" Varefin aloitti ohjeistamaan Alymirille ja samalla hän teki nopean vilkaisun huoneen poikki etsien jonkun kestävän suojan, löytämättä mitään. "Ei taidakkaan olla täällä mitään kunnollista. Parempi vain poistua hytistä" hän päätti. Alymir ajatteli ikkunan sulkemista, mutta siitä ei saisi mitään ylimääräistä suojaa kanuunankuulalta. Lisäksi he kuulisivat vähemmän kannen tapahtumista. "Maihin vain", puolihaltija totesi kumppanilleen ja istuutui tuolilleen.

"Parempi tulla esiin vasta tilanteen vaatiessa ja suodessa" Alymir vastasi lopulta oltuaan hetken hiljaa. Hän tiesi, ettei saisi paljoa aikaan tulimagiallaan. Pitäisi ennemmin olla tuon toisen laivan sisällä tekemässä tuhoja ja sinne pääseminen voisi olla vaikeaa huomaamatta. Laivojen pitäisi kosketuksessa keskenään, jos halusi olla hyödyksi tilanteessa, paitsi jos sattuisi löytymään jousipyssy ja nuolia. Alymir oli joskus nuorempana sytyttänyt nuolenkärkiä, joita hänen sotilastoverinsa olivat ampuneet vihollisen leiriin ennen hyökkäystä. Aina oli myös mahdollisuus heittää jotain palavaa. "Löytyisiköhän pieniä savisia ruukkuja tai jotain muuta helposti rikottavaa?" hän kysyi ääneen.

Miu silitteli pientä lohikäärmettä tietämättä täysin, mille se sähisi. Oliko se kirottu kissa seurannut häntä tänne? Ainakaan hänen lähellään ei kuulostanut olevan ihmistä. Äskeisen taianomaisen hetken jälkeen Miu alkoi palata takaisin tilanteeseen ja pani merkille laivan kannelta kuuluvat askeleet, ne kuulostivat hermostuneilta.
Mikä mahtoi olla kyseessä - myrsky tai hyökkäys? Tai ehkä joku onnettomuus, joku onneton oli kenties onnistunut pudottamaan itsensä laidan yli.

Hajamielisesti nainen nosti lohikäärmeen syliinsä - se painoi vähemmän kuin hän oli olettanut - ja lähti astelemaan hatarin askelin suuntaan, mistä oli tullut.
"Ei sinua voi tännekään jättää", nainen totesi avuttomalle pikkuiselle tavallista lempeämmällä äänensävyllä - ah, äidinvaisto. "Pitää etsiä omistajasi myöhemmin, nyt he kuulostavat kiireisiltä. Näytän sinulle hyttini, loukkohan se on mutta kelpaa vähäksi aikaa." Hän olisi halunnut tietää, mitä kannella tapahtui muttei halunnut raahata lohikäärmettä sinne mukaan - ties minkälaisen metelin se saisi aikaan.

Se että lohikäärmeen poikanen näki hänet uhkana oli pieni yllätys satoja vuosia vanhalle hirviölle, näkikö tuo suomukas hänet? Aikojen saatossa Berith ei ollut törmännyt liian moneen lohikäärmeeseen ja suurimmaksi osaksi kun hän oli niin tehnyt, hän oli ollut demoni muodossaan joten jos toinen tajusi hänen olevan vaarallinen, nuo pedot tosiaan olivat mahtavia... tai sitten tuo vain pelästyi "vierasta".. Jokatapauksessa tuossa lohikäärmeen pojassa oli jotain kummaa... Demoni ei kumminkaan ehtinyt miettimään asiaa sen pitempään nähdessään naisen noukkivan mokoman ylös ja vieden sen pois paikalta.

Kissa päästi pienen huokaisun tapaisen naisen lähtiessä ja tuo heilautteli korviaan miettiessään mitä tehdä. Taistelu oli tulossa ja hänellä oli useita vaihtoehtoja kuinka toimia.. tosin se että tuo nainen oli tällä aluksella esti häntä vain lähtemästä tai olla tekemättä mitään. Berith huokaisi uudelleen ja kipitti pois ruumasta kannelle missä se köpötteli juoksevien seiloreiden ohitse ja hyppäsi paatin laidalta mereen varmistettuaan että kukaan ei katsonut, laivan asukeilla oli tärkeämpääkin tekemistä kuin töllätä kissaa.

Veden alla Berith muuttui kissasta demoniksi ja loi ympärilleen kuplan joka piti veden poissa, alkaen vaappua kohti lähestyvää venettä. Ensin hän katselisi mitä nämä kuolevaiset aikoivat.. ja sitten kenties upottaa tämä uhka.. Pieni virne kulki demonin kasvoilla tämän lipuessa veden alla.

Yatain kommentoidessa Edwininin läsnäoloa Edwin ei kovin nopeasti ehtinyt reagoimaan jälleen jäätyen ihailemaan kapteenin jokaista muotoa melkein käynnistäen fantasiat mielessään. Kuitenkin hän heräsi hetkeen ja ehti huikata kapteenin perään "Ei hätää, pidän sinut kyllä turvassa!" väläyttäen hymynsä jälleen.

//Enpä taida tämän enempää tehdä, Edwin pönöttää kannella kun ei siellä ole mitään tässä vuorossa tapahtunut... Ja seuraava pelaaja --->//

Merisiilen kannella hermostuneesti liikehtivistä miehistön jäsenistä joka ikisen katse oli liimautunut vierelle lipuvaan laivaan. Tuuli oli tyyntynyt hetkeksi, ja kahden laivan välillä oli suorastaan sähköinen tunnelma. Miehistö vieraan laivan kannella teki keskenään naureskelullaan heti selväksi, että he eivät pitäneet isompaa kauppalaivaa minkäännäköisenä uhkana.

Yatai sattoi nyt nähdä fregatin kylkeen maalatun nimen; vierelle saapunut laiva oli Punainen paroni, mutta mitään muuta merkkiä laivan alkuperästä ei ollut. Kannellakaan ei näkynyt yhtäkään lippua tai tunnusta, joka olisi selvetänyt Yataille keitä tulijat olivat.

Laivasta heitettiin pian pari valtaushakaa Merisiilin laidan yli, eikä kestänyt kuin hetki, kun pari miehistön jäsentä siirtyi lankkua pitkin Yatain laivan kannelle. Heidän perässään asteli kapteeni, mitään kiirettä pitämättä. Tämä oli pitkä ruskeahiuksinen haltia, jonka tummat silmät ja toispuoleinen hymy näyttivät liiankin tutuilta.

"Kapteeni Myrskynsilmä", haltia tervehti, mutta ei tarjonnut kättään. "Siitä ei olekaan pitkä aika."
Yatai tuhahti. "No heipä hei Silvyr", Yatai sanoi vakavalla naamalla. Niinpä niin, olisihan se pitänyt arvata. Yatai oli epäonnekkaasti tutustunut tähänkin haltiaan yhden edellisen salakuljetuskeikan mennessä pieleen. Koko hommassa oli oltava kyse siitä lastista, jonka Edwin oli hakenut, ja joka nyt lojui ruuman perukoilla. "Mihin sinä olet veljesi jättänyt?" Yatai jatkoi. Kuten aina, nytkin hän joutui katsomaan itseään yli päätä pidempää haltiamiestä ylöspäin, mitä hän inhosi yli kaiken.

"Etköhän sinä ole Vesynavorista viimeksi kuullut", Silvyr sanoi. "Olet varmaan jo arvannut, että minä haluan sen, mitä hän sinun kuljetettavaksesi antoi."
"Etteköte te voisi hoitaa pienet perheriitanne keskenänne?" Yatai sanoi pakkottaen huulilleen ivallisen hymyn. Hän ei tiennyt, kuka oli maksanut hänelle lastin salakuljettamisesta, mutta kaikesta päätellen oli järkeenkäypää, että se oli ollut juuri Vesynavor. Hän oli ainoa tällä alalla, joka tiesi Yatain olevan suostuvainen kyseisiin hommiin. "Minä en mielelläni sotkeutuisi teidän välisiin asioihin, mutta nyt taitaa olla jo liian myöhäistä."

"Meidän ei tarvitse tehdä tästä yhtään vaikeaa, Yatai. Minä nappaan lastin mukaani, ja häivyn takaisin Eluvarin huomaan", Sylvanor sanoi astuen lähemmäs. Hän poimi yhden naisen kiharoista hyppysiinsä saaden Yatailta murhaavan katseen. Nainen ei voinut sietää tapaa, jolla molemmat veljeksistä käyttäytyivät kuin maailman valtiaat! Mutta voiko heidän kaltaisilta roskasakilta muuta odottaakkaan. Yatai tönäisi miehen käden pois ja astui taaksepäin. "Ja minä jäisin valtavaan velkaan veljellesi. Ei kuulosta kovin houkuttelevalta tarjoukselta. Sitä miestä en halua vihollisekseni."

Silvar hymähti silmät kiiluen. "Pelkäät Vesynavoria mutta et minua?" hän sanoi osoittaen kädellään laivaansa kohti. "Sinulla on vastassa pieni fregatti täynnä sotilaita, eikä sinulla ole ole tykin tykkiä. Millä ajattelit pärjätä? Joko luovutat lastin suosiolla, tai otamme sen väkisin, tapamme miehistösi ja upotamme sinulle niin rakkaan laivasi!" Silvarin julistus sai Merisiilen miehistön kapteenien ympärillä liikehtimään levottomasti. Yatai tunsi hyvin heistä jokaikisen katseen niskassaan, ja tunsi pienen epävarmuuden aallon pyyhkäisevän ylitseen. Seuraisiko hänen uusi miehistönsä hänen päätöksiään loppuun asti?

Yatai naurahti, pudisteli päätään ja suoristi ryhtinsä. "Kovat puheet sinulla, merikäärme. Minun mieheni eivät ehkä ole sotilaita, mutta he ovat täysin kokeneita merimiehiä. Mitä hyötyä sinulla on parista maalla kasvatetusta palkkasoturista? Pienikin aallokko, niin koko sakki on pitkin pituuttaan kannella. Älä aliarvioi Merisiiltä. Se ei parista tykinkuulasta uppoa. Ja haluampa nähdä sinun yrittävän ison karakin valtausta fregatista käsin! Taidat olla vielä hieman maakrapu luullessasi tuollaisia!" Yatai pisti takaisin. Silvar hyydytti hymynsä, ja pari hänen miestään siirsi kätensä miekan kahvalle. "Sinä et oikeasti halua taistelua", hän sanoi. "Luovuta lasti, niin peräännyn, ettekä kuule minusta enää mitään."

"Minä en pelkää roskajoukkoasi", Yatai sanoi tuntien yhä miehistön epävarmuuden ympärillään. "Yksi lasti ei ole kaiken tämän vaivan arvoista. Miksi moinen vaiva muutaman ruohokilon takia?"
Silvar loi ensin Yataihin epäuskoisen katseen ja naurahti sitten hampaat välkkyen. "Huumeita? Yatai pieni, sinulla ei taida olla pienintäkään aavistusta siitä, mitä sinä oikein kuljetat!"


// Pelkään että vaan yksinropettelen täällä XD Anyway, mulla ei ole kovin suuria suunnitelmia, stage is yours, ihmiset~ //

Laivojen asettuessa kiinni toisiinsa Varefin oli löytänyt ja tuonut Alymirille kolme pientä saviruukkua, joihin Alymir sirotteli lääkevarastostaan otettua pieniä määriä rikkiä. Hän ei kuitenkaan tehnyt enempää aseiden valmistamiseen ennen kuin oli varma taistelun tulemisesta. Rikkiä voisi käyttää myöhemminkin. Ruukut pitäisi vain nopeasti lämmittää niin pommit olisivat valmiita heitettäväksi. Kun lankku oli asetettu sillaksi laivojen välille molemmat loivat katseen Punaisen paronin kannella olleeseen miehistöön. Alymir tuhahti halveksuvasti todettuaan miehistön motiivit. "Pelkkiä sieluttomia nukkeja, ei väliä teoista tai syystä kunhan saa palkkaa" hän kirosi.

He olivat molemmat yllättyneitä kuullessaan Merisiilin kuljettavan jotain valonarkaa. Ei niin, ettäkö se sotinut heidän moraalisia käsityksiään vastaan, mutta heistä tuntui hassulta kuljettaa matkustajia ja samalla salakuljettaa tavaraa ruumassa, mistä kuka tahansa sinne eksynyt voisi löytää kyseiset tavarat. Tilanne alkoi näyttää kireältä, eikä Yatai kuulostanut halukkaalta taipuvan moraalittomien tahtoon. Varefin ojensi Alymirille yhden saviruukun, jota puolihaltija alkoi varovasti lämmittämään pienellä liekillä. Tilanteen eskaloituessa paikallaolijoita kohtaisi yllätys.

Miu nosti lohikäärmeen poikasen kömpelösti syliinsä huomaamatta kissan kadonneen täysin hänen luotaan, eihän nainen ollut oikeastaan alunperinkään pannut sitä merkille. Hän lähti kompuroimaan eteenpäin tuntien laivan pienimmänkin keinahduksen, alkaen jälleen saavuttaa tuttua huonovointisuutta ja kärttyisyyttä mitä pidemmäs hän ehti kävellä. Nainen ei ollut varma, mistä oli tullut joten hän valitsi todennäköisimmän vaihtoehdon. Etsiskellessään hyttiä nainen antoi lohikäärmeen käpertyä sitä itseään miellyttävään asentoon.

Raikas merituuli siveli naisen kasvoja hänen astuessa kaikkien aikeidensa vastaisesti kannelle. Miu kirosi hiljaa ja kompuroi pikaisesti takaisin päin - lohikäärme oli varmasti jonkun joten sen ottaminen ei ollut ollut paras ratkaisu ja nyt kuka tahansa joka vilkaisisi häneen päin pystyisi näkemään, että hänellä oli se mukanaan.

Uidessaan meressä Berith mietiskeli hieman vaihtoehtojaan tai velvollisuuksiaan tätä laivaa ja sen miehistöä kohtaan, mitkä eivät juuri olleet minkäänlaiset oikeastaan.. silti, se nainen oli paatissa mukana joten hänen ei auttanut muukaan. Vedestä oli demonin helppo kuulla sen yläpuolella kuuluvat äänet, myös tietäen jo varsin hyvin mitä tuo laiva kuljetti. Lohikäärme, jos niitä olisi enemmän kuin yksi niin se pistäisi hänetkin miettimään mitä niiden vanhemmat tuumaisivat salakuljetuksesta ja poikasen ryöstöstä. Saapuessaan piraatti laivan alapuolelle, jääsi Berith sormensa suuriksi jää kynniksi pelkästään ajattelemalla, alkaen pistellä Punaisen paronin vatsaan useita pieniä reikiä ympäriinsä, ainakin kaksi kymmentä reikää jotka alkoivat pistää vettä laivan sisään, se uppoaisi hitaasti eivätkä miehistö varmaankaan huomaisi mitään ajoissa kun olivat niin tarkasti Merisiilin kimpussa. Tehtyään tihutyönsä demoni lainehti takaisin merisiilin puolelle, ui ylös laivan toiselle puolelle jonne kumpikaan miehistö ei kiinnittänyt huomiota, muuttui lokiksi veden pinnalla ja lensi takaisin laivaan jossa muuttui takaisin kissaksi, tosin ainoa muutos oli että kissan korvansisäinen oli hieman valkeahko tällä kertaa.

Kissa taapersi takaisin kannelle ja katseli mukamas ihmeissään kokoontunutta miehistöä ja hämärän näköisiä miehiä, maukaisten kävellessään lähemmäs ja hypäten tynnyrin päälle, tuijottaen Yataita ja Silvyriä ihmeissään, tämä olisi aluksi se pituus jolla hän liikkuisi, demonina oli vaikea elää. Kissa kuuli Alymirin lausahduksen ja virnisti, hänellä olisi ollut paljon sanottavaa moiseen lausahdukseen mutta kissana olona se ei oikein ollut mahdollista, mutta hänellä oli aikaa.